Min egen berättelse: Johanna

Min egen berättelse är en samling texter skrivna av unga, till exempel noveller och dikter. Texterna samlas in och publiceras av Esbo stadsbibliotek. Du hittar alla berättelser på Min egen berättelse -sidan.

Den här berättelsen är skriven på finska.
 

Kirjoittanut Emma Degerlund

Ei vika ikinä ollut hänessä. Ei se ollut miten hän puhui tai miten hän nauroi. Ei vika ollut hänen ruskeassa tukassaan taikka hänen haalean sinisissä silmissään. Vika oli jumalten. Eihän kuolema ollut meidän vika. Jumalten se oli. Oli pakko olla. Ei Johanna ikinä saanut itse valita aikaansa. Ei hän saanut tietää että hänellä oli vain hetki täällä. Ei hän valinnut että jättäisi meidät tänne. Ei hän halunnut rakastaa meitä vain jättääkseen sieluimme haavan joka oli niin suuri, ettei kaikki aika maailmassa sitä parantaisi. 

Ei Johanna ikinä saanut valita olevansa kuolevainen.

Kai me luulimme että hänkin olisi kuin me. Kai me luulimme että hänkin voisi katsoa kuolemaa silmiin ja hymyillä tietäessään että tämä ei voinut hänelle mitään. Kai me luulimme että Johanna eläisi ikuisesti. Aivan kuin me.

Se ilta kun saimme tietää on edelleenkin kirkas mielessäni. En tiedä miten kauan siitä on. Ehkä vuosi tai tuhat. Se oli kuin mikäkin muu ilta. Nauroimme kuin mitkäkin typerät nuoret, vaikka puolet meistä jo olivat yli 200 vuotta vanhoja. Johanna oli meistä nuorin. Johanna oli meistä myös rohkein, typerin ja äänekkäin. 

Jollakulla meistä oli pistooli. En muista miksi se laukaistiin. En muista nauroinko kun kuulin äänen.

Mutta sen kyllä muistan miten Johanna kirkaisi. Sen kyllä muistan miten hän romahti, hänen kädet painamassa hänen rintaa. Muistan miten me kaikki hiljennyimme. Me katsoimme. Odotimme. Odotimme että hänkin nauraisi ja ponnahtaisi ylös. Mutta jossain syvällä tiesimme kaikki ettei niin tapahtuisi. Muistan kuinka joku meistä koitti puhua Johannalle. Muistan miten hänellä oli kyyneliä silmissään. Muistan ensimmäisen sanan jonka hän sanoi laukaisun jälkeen:

"Sattuu"

Silloin me kaikki tiesimme ettei Johanna ollut kuin me. Muistan miten me ryntäsimme hänen ympärilleen. Jotkut meistä koitti tukkia verenvuodon. Revimme irti hihoja tai lahkeita tehdäksemme siteitä. Muistan miten Johanna itki. Punainen värjäsi hänen koko paidan jo minuutin sisällä. Hän hiljentyi. Muistan miten me kaikki piditimme henkeämme. Toivoen. Rukoillen.

Hän avasi jälleen silmänsä.

Muistan miten hän pelkäsi.

Mutta ennen kaikkea tulen aina muistamaan miten hän aneli.

"En mä haluu kuolla!"

Ne oli sanat jotka sai meidät kaikki ymmärtävän että oli liian myöhäistä pelastamaan hänet.

"En- en ole valmis!" Hän itki samalla kuin huusi. Hänen ääni oli täynnä tuskaa jota me emme ikinä ymmärtäisi. Eihän me tunnettu kipua. Ei me voitu kuolla.

"En haluu! Mä en haluu mennä!

Emme voineet tehdä mitään. Siinä Johanna nyt itki ja aneli meitä pelastamaan häntä. Mutta eihän me osattu. Me ei oltu ikinä opittu miten haavoja parannetaan. Eihän meidän tarvittu.

"Mua pelottaa"

Johannan sanat osuivat kuin terävä nuoli sydämeeni. En minä halunnut että hän lähtisi. En minä halunnut että hän kuolisi. En minä tiennyt miltä kuolema näytti. Se oli pelottavaa.

"Et- et sä kuole!" Joku meistä huusi. Kyllä hänestä kuuli ettei hän itsekään uskonut omiin sanoihinsa. Silti hän koitti olla vakaa, varma, tai jotain sinnepäin.

"Et sä voi kuolla!" Joku muu sanoi. Ehkä se olin minä.

Muistan miten Johannan poskia koristi kyynelten raidat. Muistan miten kauniisti ne kimmelsi. Muistan miten hänen silmät katsoivat jotain mitä me emme nähneet.

Mitä me emme ikinä näkisi.

Muistan miten hän kuoli.