Espoon lailla suojellut rakennukset
Kulttuurihistoriallisesti arvokkaita rakennuksia voidaan suojella joko asemakaavoituksen tai rakennussuojelun perusteella. Arvorakennuksessa on laissa rakennusperinnön suojelusta (489/2010) esitettyjä rakennuksen suojelun edellyttämiä arvoja kuten harvinaisuus, historiallinen tyypillisyys tai merkitys historiallisten tapahtumien todisteena. Espoossa on rakennussuojelun eli lain perusteella suojeltu seuraavat rakennukset.
Espoon seurakunta itsenäistyi omaksi seurakunnakseen Kirkkonummen emäseurakunnasta seurakunnakseen vuonna 1458. Sitä ennen se oli toiminut kappeliseurakuntana, jolla oli puinen 1300-luvun puolivälissä rakennettu kirkko. Puukirkon hirsiä on todennäköisesti käytetty uuden kirkon rakentamisessa. Kirkon valmistuminen ajoittuu 1480–1490-luvulle. Espoon alueella asui kylissä yhteensä noin 1900 Ruotsin kruunun alamaista kivikirkon rakentamisen aikaan.
Keskiaikaisesta kivikirkosta on säilynyt runsaat sisämaalaukset ja runkohuoneen länsi- ja itäosa. Maalaukset ovat todennäköisesti ruotsalaisten tai ulkomaalaisten kirkkomaalareiden käsialaa. Alkuperäiseen kirkkorakennukseen kuului runkohuoneen lisäksi pienempi sakastitila ja asehuone. Asehuone purettiin vuosien 1804–1806 välisenä aikana.
Kirkko muutettiin ristikirkoksi vuosina 1821–1823. Silloin purettiin alkuperäiset etelä- ja pohjoisseinät sekä kolme keskimmäistä holvia.
Keskiaikaiset maalaukset oli kalkittu valkoisiksi valaistuksen parantamiseksi vuonna 1791. Ne palautettiin esille kirkon korjauksen yhteydessä 1931. Korjaukset suunnitteli professori, arkkitehti Armas Lindgren. Seuraava merkittävä remontti kirkossa tehtiin 1980-luvulla, jolloin alttaria siirrettiin kuorin päädystä lähemmäksi seurakuntalaisia ja puuveistos Kärsivä Kristus palautettiin kirkon keskeisimmälle paikalle.
Helsingin ja Turun välisen rantaradan Pasila–Karjaa-rataosan rakentamisesta päätettiin valtiopäivillä vuonna 1897 ja rakennustöihin päästiin vuonna 1900. Kauklahden asema valmistui vuonna 1903. Sen suunnitteli arkkitehti Bruno Granholm, kuten muutkin rantaradan alkuperäisen suunnitelman mukaiset asemat.
Asema-alueeseen kuului sekä asemarakennus että asuinrakennuksia. Monet niistä on kuitenkin purettu vuosien varrella. Jäljellä on vielä Espoon, Kauniaisten, Tuomarilan ja Kauklahden asemat. Ne eivät kuitenkaan enää palvele matkustajia. Kauklahden asema toimi Suomen ja Neuvostoliiton välisenä raja-aseman Porkkalan vuokra-ajan 1944–1956. Porkkalan länsipuolella vastaava asema oli Tähtelä. Neuvostoliitto salli viiden junaparin kulun vuorokaudessa vuodesta 1947 alkaen. Kauklahdessa ja Tähtelässä vaunujen ikkunaluukut suljettiin ja junan veturi vaihdettiin neuvostoliittolaiseksi. Lisäksi vaunujen eteisiin tuli neuvostoliittolaiset vartiomiehet. Porkkalan läpi kulkenutta rataa sanottiin ikkunaluukkujen takia “maailman pisimmäksi rautatietunneliksi”.
Päärakennus on arkkitehti Wivi Lönnin suunnittelema ja se on valmistunut vuonna 1917. Wivi Lönn oli jo tuolloin tunnettu merkittävistä julkisten rakennusten suunnittelutöistä, mutta hän suunnitteli myös mm. yksityishuviloita. Kaksikerroksinen, hirsirunkoinen ja lautavuorattu päärakennus on edustava esimerkki 1910-luvulle tyypillisestä, klassistisvaikutteista huvila-arkkitehtuurista.
Villa Kolin rakennuttivat kesähuvilakseen professori Juho Jaakko Karvonen ja vaimonsa Anna Robina (o.s. Tiililä). Karvonen toimi Lääkintöhallituksen pääjohtajana 1917–1920. Muistitietojen mukaan ainakin päärakennuksen hirret on tuotu Pohjois-Suomesta.
Arkkiatri Karvosen tytär muistaa hyvin neuvottelut, joita huvilan rakentamisen yksityiskohdista käytiin arkkitehti Lönnin kanssa. Lönn muun muassa kadotti huvilan rakennuspiirustukset ollessaan viemässä niitä Helsingistä rakennuspaikalle Koukkuniemeen. Sanomalehti-ilmoituksella ne onnistuttiin kuitenkin saamaan takaisin.
Karvoset myivät huvilan vuonna 1928 johtaja E. E. Granbergille, ja tämä vuorostaan myi sen vuonna 1938 johtaja Yngvar Lundbergille. Lundbergin perhe omisti huvilan runsaat neljäkymmentä vuotta. Huvilaa käytettiin koko ajan vain kesäaikaan. Vuodesta 1982 lähtien huvila on ollut rakennusliikkeen omistuksessa.
Alun perin huvilapalsta ulottui rantaan asti, mutta kaavoituksen yhteydessä ranta erotettiin puistoalueeksi. Huvilan nykyinen omistaja on vuokrannut rannan puistoalueen.
Koulu- ja liikemies Alfred Kihlman (1825–1904) osti Kaitansin torpalle kuuluneen asumattoman metsäisen Rullud-nimisen niemen vuonna 1873. Saman vuoden kesäkuuhun mennessä niemelle valmistui ensimmäinen huvilarakennus. Alfred Kihlmanin poika, lakimies Mauriz Lorenzo Kihlman rakennutti oman kesähuvilansa samaan pihapiiriin talviasuttavan Vintervillanin viereen vuonna 1892 tai 1894. Alkuperäisessä asussaan rakennus oli hyvin vaatimaton ja muistutti harjakattoineen, kuusiruutuisine ikkunoineen ja avokuisteineen täysin tavallista torpparakennusta.
Lorenzo Kihlmanin huvila, "Päijännestugan" tai "Sommarvillan" yhdistettiin käytävällä vanhempaan huvilaan. Meren puolella oli alun perin kaksi symmetristä avoverantaa suuren maisemaikkunan molemmin puolin. Toisen verannan ikkunan tilalle rakennettiin myöhemmin seinä. "Päijännestuganin" päähän rakennettiin 1901 arkkitehti David Frölander-Ulfin suunnittelema kaksikerroksinen torni. Jugend-henkisen tornin rakensi pohjalainen kirvesmies sukunimeltään Harju. Noin 1908 vanha "Vintervillan" korotettiin arkkitehti Hjalmar Åbergin suunnitelmien mukaan.
Villa Rullud oli Kihlmanin suvun kesäasuntona aina vuoteen 1980 saakka, ja kaikkiaan viisi sukupolvea Kihlmaneita vietti kesiään niemellä. Huvilan viimeisiä käyttäjiä oli kirjailija ja taiteilijaprofessori Christer Kihlman. Villa Rullud on ensimmäisiä kesänviettopaikoiksi rakennettuja huviloita Espoossa Tallholmenin, Granholman sekä Kuusisaaren Villa Krogiuksen ja Villa Lindelöfin ohella.
Töölön sokeritehtaan omistaja, Konsuli Feodor Kiseleff, osti Albergan tilan vuonna 1855. Hän rakennutti kartanolle uuden päärakennuksen vuonna 1874. Rakennusta kutsutaan myös Sokerilinnaksi. Rakennusaineena käytettiin ulkomailta lähetettyjen raakasokerilaatikoiden usein yli puolimetriä leveitä lautoja. Kartanon piirustuksissa on signeeraus F.L. C-s, eli rakennuksen suunnitteli arkkitehti Frans Ludvig Calonius.
Kartanorakennus edustaa tyylillistä pohjoismaista barokkia ja on pohjapiirustukseltaan etelään avautuvan hevosenkengän muotoinen. Molemmat siivet ovat kaksikerroksisia, keskiosa on yksikerroksinen. Rakennuksen alla on täysikorkea holvattu kellari.
Slöör-suvun omistuskautena 1900–1917 kartanossa järjestettiin useita suuria juhlia, joissa vieraana kerrotaan olleen muun muassa marsalkka Mannerheimin. Taitelija Akseli Gallen-Kallela asui myös lyhyehköjä aikoja vaimonsa vanhempien omistamassa uudessa Albergassa. Inkeri Lakari piti kartanossa ”Albergan Kartanon Ravintolaa ja Täysihoitolaa” 1930-luvulla ja vielä vuonna 1937 toimintaa jatkoi Elma Virtanen. Maakehitysyhtiö M.G. Stenius Ab omisti kartanon vuodesta 1917, kunnes myi sen Helsingin kaupungille vuonna 1938. Espoon kaupungin omistukseen kartano siirtyi vuonna 1983.
Albergan kartanon historia alkoi 1622, jolloin kuningas Kustaa II Adolf luovutti Suurhuopaladen kylän maat majuri Johan Gyldenärille. Vanhan Albergan puiston perusti 1700-luvun puolivälin tienoilla Carl Tersmeden, joka osti Albergan säterin. Puisto on palautettu alkuperäiseen barokkimuotoonsa arkeologisten kaivauksien ja tutkimuksen perusteella.
Taiteilija Akseli Gallen-Kallelan suunnitteli ateljeen ja perheensä kodin Linudd-nimiselle niemelle. Vuonna 1913 valmistunut rakennus edustaa kansallisromantiikkaa ja jugendin arkkitehtuuria. Tarvaspääksi nimetty ateljee rakennettiin kallion jyrkimmälle rinteelle. Kansallisromanttinen kivirakennus voidaan kuvata yhdistelmäksi, jonka osina ovat keskiaikainen kirkko päätyineen, Viipurin linnan kahdeksankulmainen torni ja firenzeläinen loggia.
Ateljeerakennus oli valmistuttuaan sikäli moderni, että siinä oli keskuslämmitys ja vesijohto. Kuitenkin esimerkiksi keittiö puuttui kokonaan. Tarvaspäätä olikin jo alun perin kaavailtu myös museorakennukseksi. Tarvaspää oli asumaton 1915–29. Syynä oli mm. venäläisten linnoitustyöt ja tykkitien rakentaminen huvilan juurelle. Vastahakoisesti Gallen-Kallela muutti jälleen huvilaansa, jonka itsessään herättämistä tunteista hän ei pitänyt. Ateljeen lisärakennus ja talon muutostyöt valmistuivat vuotta ennen taiteilijan kuolemaa, vuonna 1930. Gallen-Kallela osallistui itse aktiivisesti rakennustöihin esimerkiksi muuraten seiniä. Museona Tarvaspää avattiin yleisölle vuonna 1961. Sitä edelsi arkkitehtien Kirsi ja Heikki Helamaan suunnittelema entisöinti.
Gallen-Kallelan ateljeelinnan rakentaminen oli osa aikakauden ilmiötä, jossa suomalaiset taiteilijat tekivät ateljeekotejaan välillä kauaksikin kaupungista, kuten Akseli Gallen-Kallela ja Ellen Thesleff 1800-luvun lopulla Ruovedelle ja Jean Sibelius, Pekka Halonen, Juhani Aho Tuusulanjärven rannalle. Tarvaspää on osa maakunnallisesti arvokasta Laajalahden kulttuurimaisemaa: Munkkiniemi-Tarvaspää-Ruukinranta (Villa Elfvik).
Bembölen länsipuolella, historiallisen myllypaikan läheisyydessä sijaitseva Villa Solkulla rakennettiin mäelle, jolta aukeni aikanaan eheä peltomaisema Espoonjokilaaksoon. Ensimmäinen Villa Solkulla oli vaatimaton yksikerroksinen mökki, joka valmistui vuonna 1900.
Putkiliike Huber Oy:n toimitusjohtaja, insinööri Knut Törnroos osti vuonna 1921 tontin rakennuksineen maanviljelysharrastustaan varten. Mökki purettiin viimeistään vuonna 1925 ja tilalle nousi kaksikerroksinen, klassisistisin aihein koristeltu huvila. Omavaraisen huvilan tilukset käsittivät yhteensä 100 hehtaaria puutarha- ja viljelysmaata. Huvila purettiin kuitenkin jo vuonna 1936 ja arkkitehti Uno Ullberg suunnitteli tontille nykyisen Villa Solkullan. Rakennus on julkisivuiltaan funkistyylinen, kookas, kaksikerroksinen, satulakattoinen huvila ja se valmistui vuonna 1937.
Paul Olssonin vuonna 1931 tekemä puutarhasuunnitelma etu- ja takapuutarhoineen lisää huvilan kulttuurihistoriallista arvoa. Puutarhan jäänteitä on edelleen nähtävissä ja huvilan pohjoispuolella on säilynyt muun muassa raudasta ja lasista rakennettu paviljonki.
