Suomalaisessa taiteessa 1910-luku oli uudenlaisen ilmaisun ja värin vapautumisen aikaa. Maailman metropoleista kantautuneet modernismin virtaukset, kaupunkien sykkivä rytmi ja yksilön sisäisen kokemuksen korostuminen muovasivat kokonaisen taiteilijasukupolven käsitystä taiteesta.

Akseli Gallen-Kallela (1865–1931) kirjoitti ystävälleen Johannes Öhquistille (1861–1949) Pariisista keväällä 1909, että hänen sisäinen minänsä oli puhjennut kukkaan ja saanut ilmaisunsa muodoissa ja erityisesti väreissä. Uusi työvire löytyi kaupungin modernismin pyörteistä, ja tulokset näkyivät hehkuvissa teoksissa, joissa realismi yhdistyi ajankohtaiseen väritaiteeseen. Pikapiirtoina syntyneet katunäkymät sekä kalevalaisten aiheiden uudelleentulkinnat ilmensivät uudenlaista maalauksellista otetta, joka saavutti huippunsa brittiläisessä Itä-Afrikassa vuosina 1909–10.

Näyttelyä täydentävät Gallen-Kallelan aikalaisten Ellen Thesleffin (1869–1954), Pekka Halosen (1865–1933) Tyko Sallisen (1879–1955), Magnus Enckellin (1870–1925), Jalmari Ruokokosken (1886–1936), Ester Heleniuksen (1875–1955) ja Yrjö Ollilan (1887–1932) 1910-luvun maisemat ja henkilökuvaukset, joissa astutaan kohti ekspressiivistä sielunmaisemaa.