Millainen Espoo on ollut eri aikoina?

Espoossa on asuttu kivikaudelta lähtien, noin 9 000 vuotta. Kivikauden (7000 eaa - 1700 eaa) asutuksesta ei ole jäänyt maastoon näkyviä merkkejä, vaan havainnot ihmistoiminnasta on saatu esinelöytöjen perusteella. Espoolaisessa maisemassa kivikautiset kohteet sijaitsevat yleensä nykyisten peltojen reunoilla, osa kokonaan pellolla ja osa tyystin metsän puolella. Avoimessa peltomaisemassa voi edelleen hahmottaa muinaisen meren muodostamat rantaterassit. Vuosisatainen peltoviljely ja maanmuokkaus on voinut vaurioittaa kivikautisia asuinpaikkoja. Metsässä asuinpaikat ovat säilyneet paremmin, mutta niitä on vaikeampi havaita maastosta.    

Pronssi- ja rautakauden asutuksesta on jäänyt vain vähän merkkejä maastoon. Sen sijaan esinelöydöt kertovat asutuksen olleen vakiintunutta. Pronssikaudella vakiintui tapa haudata vainajat ja ainakin osalle vainajista rakennettiin hautapaikan päälle kiviröykkiö. Espoossa tunnetaan 20 röykkiöhautaa, jotka ovat pronssikaudelta ja mahdollisesti rautakaudelta. Kaikkia hautoja ei ole tutkittu arkeologisin menetelmin, mikä varmistaisi ajoitukset.  

Espoosta on löydetty toistaiseksi vain yksi rautakautinen asuinpaikka ja kalmisto. Ne sijaitsevat Taavinkylässä. Kalmisto tunnetaan nimellä Dåvitsin kalmisto. Espoossa tehtyjen rautakautisten irtolöytöjen määrä on kasvanut metallinetsinharrastuksen yleistymisen myötä. Kun tutkitaan kätkölöytöjä ja irtolöytöjä, voidaan arvioida, että Espoon alueella on asuttu läpi rautakauden.    

Espoolaisittain tärkein luonnonmuodostelma, jossa ihminen on asunut ja vaikuttanut yhtäjaksoisesti pisimpään, on Hämeenkylästä Kauklahteen ja Espoonlahden länsipuolelle Porkkalanniemen halki jatkuva Espoonjokilaakso. Kauklahdessa, Mankbyssä ja Mäkkylässä on ollut kyliä ainakin 1100-luvun lopulta tai 1200-luvun alusta alkaen. Finnoosta ja Kauklahdesta löytyneet kyläkalmistot eli hautausmaat ovat ajalta ennen pitäjänlaitoksen järjestymistä 1200-luvulla, ja pitäjänkirkkojen rakentamista 1300-luvulla.   

Keskiaikaisien talojen paikat ovat suureksi osaksi edelleen olemassa, kuten Gammelgård, Nedre Röös, Övre Röös, Nedre Juun, Övre Juun, Juva, Neppers, Juus ja Ers. Yhteensä Espoossa oli 114 kylää vuonna 1540. Nykyisen Espoon alueella on 68 nimeltä tunnettua keskiaikaista kylää.    

Keskiajalla alkoi Espooseen muodostua maalaismaisema, joka pääpiirteissään säilyi muuttumattomana 1900-luvun toiselle puoliskolle saakka. Keskiajan huomattavimpana monumenttina, keskellä Espoon keskustaa, kohoaa Espoon harmaakivikirkko, joka on rakennettu 1480–90-luvulla, ja toimii nykyään tuomiokirkkona.

Mankbyssa on ainutlaatuinen keskiaikainen kylätontti, josta on tekeillä arkeologinen puisto. Espoo on myös kartanoaluetta, mutta keskiaikaisia kartanoita oli vain yksi, 1400-luvulla perustettu Gräsa, jonka paikalle rakennettiin Olarin kirkko vuonna 1981.  

Suurin osa vuosisatain takaisista espoolaisista kuului työtä tekevään rahvaaseen, joiden asumukset olivat pieniä mökkejä tai talonpoikiin, joiden varallisuus vaihteli, mikä näkyi esimerkiksi tilojen rakennuksissa ja omistuksissa. Vain pieni osa kuului säätyläisiin, porvaristoon, papistoon tai aatelistoon.  



Espoossa on kuitenkin asukaslukuun nähden ollut runsaasti ”herrasväen” omistuksiin kuuluneita kartanoita, sotilaspalvelusta suorittavia tiloja ja huviloita 1700-luvulta lähtien. Osa kartanoista on säilynyt, vaikka merkittävä määrä on purettu.  

Espoon vanhimmat pellot on raivattu jokilaaksoihin tai maankohoamisen paljastamille lahdenperukoille. Ensimmäinen tarkka pitäjänkartta on laadittu 1700-luvun puolivälissä. Jo siinä laajimmat peltoaukeat näkyivät samoilla paikoilla, joissa tärkeimmät säilyneet viljelysmaisemat nykyäänkin sijaitsevat, eli Espoonkartanon, Söderskogin sekä Röylän ja Snettansin alueilla. 1700-luvulla pienet, vain muutaman talon kokoiset kylät sijoittuivat avoimen peltomaiseman laidoille, suojaisille rinteille ja harjanteille. Espoossa oli tavallista, että saman peltoaukean laidoilla saattoi olla useita itsenäisiä kyliä hyvinkin lähellä toisiaan. Kylissä rakennukset sijaitsivat epäsäännöllisenä ryhmänä, ja myös pihapiireissä rakennukset sijoitettiin vapaasti. Kylien pieni koko vaikutti myös siihen, että 1700–1800-lukujen vaihteessa toteutettu maanjakotoimitus, isojako, muutti vain vähän espoolaista kylämaisemaa. Useimmiten talot jäivät entisille paikoilleen ja niitä ympäröivä viljelysmaa jaettiin uudelleen. Näin ollen vanha kylärakenne säilyi Espoossa huomattavasti pidempään kuin naapurikunnissa.  

Maailman voidaan sanoa modernisoituneen viimeistään 1900-luvun aikana. Suomi ja Espoo kehittyivät vuosisadan aikana maatalousyhteiskunnasta teolliseksi ja jälkiteolliseksi yhteiskunnaksi ensimmäisen maailmansodan, Suomen itsenäistymisen ja toisen maailmansodan, teollistumisen, väestönkasvun, rakennemuutoksen ja hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen myötä. 

Maailman valtapolitiikan vaikutukset 1900-luvun alussa ovat edelleen näkyvillä Espoossa esimerkiksi pääkaupunkiseudun ympärille rakennetuissa ensimmäisen maailmansodan maalinnoitteissa. Venäjän keisarikunta varustautui niillä Saksan keisarikunnan hyökkäykseen. Linnoitteita oli rakennettu myös Krimin sodan aikana (1853–1856), jolloin Venäjää vastassa oli Iso-Britannia.