Timo Holopainen

II viulu

Aloitin viulunsoiton opiskelun Mikkelin musiikkiopistossa 10-vuotiaana. Siis varsin myöhään tämän päivän mittapuun mukaan. Musiikki oli ollut kuitenkin läsnä elämässäni jo aivan lapsesta saakka. Sitä harrastettiin aktiivisesti sekä molempien vanhempien että sisarusten toimesta, laulaen ja soittaen. Lisäksi kotitalon ohi viikoittain marssivat sotilassoittokunnan vartioparaatit tekivät pieneen poikaan suuren vaikutuksen kerta toisensa jälkeen.

Muutto Espooseen 1960-luvun lopulla paransi opiskelumahdollisuuksia, mutta vasta pääsy Sibelius-Akatemian nuoriso-osastolle ja myöhemmin sen solistiselle osastolle antoivat suunnan kohti ammattimuusikon uraa. Toinen merkittävä korkeakouluni oli Tapiola Sinfoniettan edeltäjä, Espoon kamariorkesteri, jossa työskentely oli hyvin ammattimaista, ja josta sain paljon hyviä eväitä ammattiorkesterissa toimimiseen.

Tapiola Sinfoniettan riveihin pyrin ensimmäisten joukossa vuonna 1987. Tämän kuluneen yli kolmenkymmenen vuoden aikana olen voinut seurata orkesterin toimintaa monesta vinkkelistä. Ensin ykkösviulun, sitten kakkosviulun äänenjohtajan ja lopulta kakkosviulun soittajan paikalta. Taiteellisen johtoryhmän jäsenenä olen voinut usean vuoden ajan vaikuttaa taiteellisiin päätöksiin ja ohjelmiston suunnitteluun. Orkesterin kehitys tänä aikana on ollut valtava, ja en voi olla yhä ihailematta sitä, millaisella intohimolla sen muusikot edelleen suhtautuvat työhönsä.

Harrastuksista puhuttaessa muusikoiden kohdalla sanotaan usein, että harrastus ja työ merkitsevät heille samaa asiaa. Näin on myös minun kohdallani. Musiikin kuuntelu on jäänyt vuosien mittaan yhä vähäisemmäksi johtuen varmasti osaksi siitä, että päivittäinen musiikin annostus täyttyy jo töissä. Jos joskus autoradion CD-pesään hulahtaa jokin levy, on se melko varmasti Sting.