Viulukonsertti vuodeosastolla – taidetta pitää tuoda myös sinne, minne se ei perinteisesti kuulu

Jousikvartetti soittaa sängyssään makaavalle, liikunta- ja puhekyvyttömälle vanhukselle espoolaisessa palvelutalossa intiimin yksityiskeikan. Vaskipuhallintrio vetäisee konsertin sairaalaosaston pihalla pandemia-aikaan, potilaat kerääntyvät ikkunaan. Muusikot saavat salillisen parivuotiaita hiljentyen kuuntelemaan, miten soi Espoon pienin viulu.

Kaikkea tätä ja paljon muuta on Espoon kaupunginorkesterin, Tapiola Sinfoniettan yleisötyö. Sen kolmikymmenvuotisen historian ja myös nykypäivän tuntee konserttimestari, viulisti Jukka Rantamäki.

– Meillä on pitkä taival käytynä yleisötyössä. Minä olin mukana jo 30 vuotta sitten, kun muusikoille annettiin koulutusta yleisötyöstä, silloin lähinnä lapsiyleisöä ajatellen. Tapiola Sinfonietta on yleisötyön pioneeri Suomessa. Nythän se on jo valtavirtaa, Rantamäki sanoo.

Yleisötyö on taidelähtöistä toimintaa, osallistavaa, sivistävää tai elävöittävää. Se voi tarkoittaa taiteilijatapaamisia, työpajoja tai taide-elämyksen viemistä pois totutusta ympäristöstä. Espoon kaupunginorkesteri esiintyy tavallisesti konserttisaleissa, mutta yleisötyötä muusikot tekevät aivan muualla.

– Minulle on aivan erityisesti jäänyt mieleen keikka, jonka jousikvartettimme teki Rinnekodille. Yleisömme koostui kehitysvammaisista. Meidän repertuaariin ei yleensä kuulu toivekappaleiden esittäminen, mutta nyt sovitin Leijat-kappaleen kvartetillemme. Se oli asukkaiden ylivertainen mielikappale. Voi sitä riemua, kun he kuulivat sen! Silloin koin voimakkaasti, miten mahtavaa on saada tehdä tätä työtä, Rantamäki kuvailee.

Jukka Rantamäki pitää yleisötyöstä, sillä se mahdollistaa välittömän vuorovaikutuksen esiintyjän ja yleisön välillä. Hänen suunnittelemiinsa yleisötyötilaisuuksiin kuuluu osallistaminen ja myös taustoittaminen.

– En nyt mitään luentoja pidä, mutta kerron kiehtovia yksityiskohtia kappaleista ja niiden säveltäjistä. Jos yleisönä on lapsia, meillä on usein mukana tosi pieni viulu, jota lapset saavat meidän avustamanamme soittaa. Kerromme, että viulun jousi on hevosen jouhesta. Jousi pannaan kiertämään. Lapset innostuvat valtavasti tällaisesta. Rantamäen mukaan on tärkeää, että kenties jollain lailla ylevänä ja kaukaisena pidetty kaupunginorkesteri esiintyy ja vierailee eri kokoonpanoissa kouluilla, päiväkodeissa, sairaaloissa, laitoksissa ja vaikka vankiloissa.

– Yleisötyö tuo orkesterin lähemmäs kaupunkilaisia. Haluamme, että espoolaiset ymmärtävät, että kaupunginorkesteri on heidän kaikkien oma. Yleisötyö ei Espoon kaupunginorkesterissa tarkoita satunnaisia tempauksia, vaan se on järjestelmällisesti, ympärivuotisesti toteutettavaa ja virallisesti muusikoiden työnkuvaan kuuluvaa.

– Minusta se on aivan mahtavaa, nautin siitä. Kun saan osallistaa, aktivoida ja saan heti palautetta, näen työni vaikutuksen, se on paras tunne, Jukka Rantamäki sanoo.

Länsimetron Finnoon asemalaiturilla voi paitsi taittaa työ- tai muuta matkaa, myös haaveilla hetkisen. Kuvataiteilija Leena Nion koristeellinen ja valtavan kokoinen Haavekuvia-teos kiertää laiturin seiniä hypnoottisena katseenvangitsijana.

Teoksessa näkyy yksityiskohtia ja elementtejä ympäröivän Finnoon luonnosta. Taiteen paikka on myös metroasemalla ja kaikkialla muuallakin, ja se Espoossa taiteilijan mielestä ymmärretään.

– Espoohan on kulttuurin näkökulmasta mainio kaupunki. Täällä ollaan kulttuurimyönteisiä, ja siinä on myös tahtotila petrata jatkuvasti, Nio sanoo.

Leena Nio asuu taiteilijapuolisonsa Kalle Nion ja parin lasten kanssa Suomen Taiteilijaseuran Ateljeesäätiön taiteilijatalossa Espoon Tapiolassa. Nio sanoo kuvataiteilijan työtä yksin puurtamiseksi, mutta nauttii keskeisellä paikalla työskentelyn mahdollisuuksista kohtaamisiin.

– Jokaista näyttelyäni edeltää sellainen parin vuoden työrupeama. Se on yksinäistä, mutta puitteet työskentelylle ovat mitä parhaimmat. Olen niin onnellinen, että saan asua ja työskennellä lähellä merenlahtea, näin hienossa paikassa, jossa on tilaa tehdä isojakin töitä, upea valo ja ympärillä muita taiteilijoita.

– Yksin tekemisen vastapainoksi tykkään järjestää taiteilijatapaamisia, jolloin ihmiset voivat tulla jutustelemaan ja seuraamaan työskentelyäni. Täällä järjestetään aika ajoin myös avoimet työhuoneet -päiviä, jolloin on mahdollisuus kurkistaa taiteilijoiden työhuoneisiin. Nio kehuu Espoon kulttuuritarjontaa. Espoon modernin taiteen museota Emmaa hän pitää yhtenä maan parhaista taidemuseoista. Emmaan hän toteutti muutama vuosi sitten puolisonsa kanssa yhteisteoksen, joka yhdisteli esitystaidetta, kuvataidetta ja taikuutta. Kymppejä hän jakaa myös & Espoon teatterille, elokuvateatteri Kino Tapiolalle ja Espoo Ciné -elokuvafestivaalille.

– Jaa, ehkä näkökulmani on vähän Tapiola-keskeinen, kun täällä asun, Helsingistä kotoisin oleva taiteilija sanoo. Miksi Niosta tuli taiteilija, eikä hän valinnut jotain toista ammattia? Kysymys saa hänet hiljenemään hetkeksi.

– Mahdoton kysymys. Olen kasvanut tähän ammattiin, jo pienestä tytöstä lähtien. Taiteen tekeminen on niin elimellinen osa ajatteluani ja minua, että mitään muuta vaihtoehtoa ei oikeastaan koskaan ollut. Onnellisimmillaan hän on keskellä työn touhua. Hänelle on tärkeää saada haastaa itseään, mennä kohti vaikeita asioita ja ratkaista niitä. Taiteilijana kehittyminen motivoi. Työskennellessään Leena Nio ei mieti yleisöä.

– Kun näyttely on yleisön nähtävissä, kuuntelen palautetta innokkaasti. Työni ovat melko monitulkintaisia, ja on aina kiinnostava kuulla, miten kävijät ne kokevat.

Tämä on Rapportin Aiherahoitettu artikkeli, jonka toimittaja Kirsi Haapamatti on kirjoittanut tilaajan aiheesta. Tilaaja on KulttuuriEspoo.