Taide muuttaa Espoon metroasemat merkityksellisiksi paikoiksi — "Ilman kulttuuria ei olisi mitään"

Kun ei voi kaunistella, on parasta sanoa suoraan. Ulkopaikkakuntalaiselle Espoo on iso ameba, joka on joka paikassa, muttei silti oikein missään. Espoon kulttuurijohtaja Susanna Tommila ei onneksi kovasti ota melko suorasta luonnehdinnasta itseensä. Ei, koska se on totta.

– Emme ole rakenteeltamme perinteinen kaupunki, vaan viiden kaupunkikeskuksen verkosto. Toista sellaista ei ole, tai no on, mutta on ehkä vähän turhan suureellista lähteä vertaamaan meitä johonkin Berliiniin, Tommila nauraa.

Hänen alaansa tosiaan on kulttuuri. Espoosta nähdään kauniit rantamaisemat, Nuuksion erämaat ja lukuisat urheilukentät, jotka tekevät kaupungista lapsiperheille hyvän. Mutta entä se Espoon kulttuuri, missä se on?

– Se on kieltämättä tosi hyvin varjeltu salaisuus, Susanna Tommila nauraa.

Ei Tommila oikeasti koko ajan naura, vaikka hymyileekin usein. Vakavammin sanottuna hänellä on painavaa asiaa. Kuten se, että Espoossa kulttuuria on joka paikassa. Sen verran paljon, ettei Tommilan mielestä aina ole pakko lähteä naapurikaupunki Helsinkiin.

– Helsinki on pääkaupunki, ja sillä on pääkaupungin perinteet, velvoitteet ja rasitteet, kuten isot taide- ja kulttuurilaitokset. Heti seuraavaksi isoin kaupunki on Espoo, mutta emme halua olla vain kakkonen. Meillä on vapaat kädet olla mitä vain.

Se on osuvasti sanottu, mutta helsinkiläiseen korvaan eittämättä ehkä hieman kärkkäästi lausuttu. Se on ihan hyväkin: jos kulttuuri ei herätä tunteita, mikä sitten. Eikä ajatus sitä paitsi paha ole.

– Meidän valttimme on se, että Espoo on nuori kaupunki, jonka väestö on verrattain nuorta. Kasvamme 8000 asukkaalla vuodessa ja heistä suuri osa on maahanmuuttajia. Se vaatii kulttuuritoimelta paljon, mutta on samalla myös tekijä, joka pitää kulttuurimme liikkeessä ja ajan hermoilla.

Kulttuurilla on Espoossa pitkät perinteet. Kun Leppävaaran kartanossa asunut taiteilija Akseli Gallen-Kallela vuonna 1911 tarvitsi itselleen pikkuisen paremman kodin, hän käänsi katseensa Laajalahden rannalle. Sinne nousi nykyisin museona toimiva ateljeelinna Tarvaspää.

Se on yksi Susanna Tommilan suosikkikohteista Espoossa. Osin kiehtovan ja täysin uniikin tyylinsä takia, mutta samalla myös siksi, että se heijastaa tapaa, jolla kulttuurista Espoossa halutaan puhua.

Vuosina 1909–1910 Gallen-Kallela nimittäin teki retken silloisen Brittiläisen Itä-Afrikan alueelle eli nykyiseen Keniaan. Mukaan tarttui metsästysmuistoja ja muistoesineitä sekä omin käsin tehtyä taidetta. Nykyajan normien mukaan matkatuomiset myös edustivat jokseenkin ulkokohtaista ja ehkä omivaakin katsetta.

Viime vuosina kulttuurissa perustellustikin on kysytty yhä useammin, mistä kerrotaan, kenelle ja kenen äänellä. Siinä kontekstissa Gallen-Kallelan Kenia-memorabilia oli ongelmallista.

– Se tuotanto olisi voitu piilottaa varastoon ja toivoa, että se unohtuu. Oli kuitenkin parempi vaihtoehto pitää teoksia esillä mutta tehdä se sitten kunnolla ja oikein.

Taiteilijan Kenia-teoksista tehtiin viime vuonna Paluu Keniaan -näyttely. Mukaan suunnitteluun pyydettiin Suomessa asuvia kenialaisia. Osana näyttelyn kuratointia Espoosta pidettiin yhteyttä myös Nairobin kansallismuseoon.

Tavoite oli, että näyttelyssä näkyvät yli sadan vuoden takaisen maailman havainnot mutta myös siirtomaapolitiikkaan ja toiseuteen liittyvät ongelmat, joista tietoisuus syntyi vasta Gallen-Kallelan jälkeisessä maailmassa. Museopedagoginen yhdistys Pedaali ry palkitsi näyttelyn vuoden 2023 museopedagogisena tekona.

– Nairobissa Gallen-Kallelan töistä oltiin innoissaankin, sillä monikaan eurooppalainen taiteilija ei ollut sen ajan Keniaa kuvannut. Minulle se on esimerkki siitä, miten taide oikein toteutettuna voi yhdistää ihmisiä yli aikojen ja rajojen.

Johtajan kanssa kulttuurista on aina vaarallista puhua. Usein kulturellien työpöytien takana otetaan mielellään kunniaa siitä, mitä muut ovat pensseli kädessä saaneet aikaan. Siitä huolimatta, että kautta aikojen vaikuttava taide on syntynyt autonomisesti ja pikemminkin tuesta huolimatta kuin sen ansiosta.

Tommila ymmärtää provosoivan näkemyksen. Kaupunki ei taiteilijaksi muutu. Sen sijaan kaupunki virkahenkilöineen voi toiminnallaan vaikuttaa siihen, miten se taidetta ja kulttuuria kohtelee.

– Joku viisas sanoi, että jos rakennetaan olosuhteet, joissa taiteilijoilla on hyvä elää, muillakin on hyvä elää.

Espoossa kulttuurin budjetti on tänä vuonna 64 miljoonaa euroa.

– Aina rahaa voisi olla enemmänkin, mutta en valita, sillä tilanteemme on verrattain hyvä. Sillä summalla kykenemme tekemään ja tarjoamaan kaupunkilaisille ja vieraille paljon.

Raha tekee noin 235 euroa espoolaista kohden vuodessa, toisin sanoen noin 64 senttiä päivässä. Ei sitä pahana voi pitää, sillä tuolla summalla kulttuuria ja taidetta on siellä, missä ihmiset liikkuvat. Ei vain orkesterimontussa tai galleriassa, vaan arjessa sateen ja paahteen seassa. Juuri huomaamaton saavutettavuus on syy, miksi kaupunkien on tuettava kulttuuria, Tommila sanoo.

– Jos ei ole taidetta, ei ole mitään. Ei vaatteita, kahvikuppeja, lehtiä. Arjessa kulttuuri tuo kevennystä ja sirkushuvia arkeen, mutta se myös luo merkitystä elämään. Lukemalla, katsomalla ja ihmettelemällä voi oppia käsittelemään vaikeitakin asioita ja toisaalta itse tekemällä voi toteuttaa itseään juuri omalla tavallaan.

Se kaikki on korvaamatonta maailmassa, josta meillä on jatkuvasti armottomampi kuva.

Virallisesti Espoo on kaupunkina keski-ikäinen. Se juhli viisikymppisiään vuonna 2022. Identiteetin tasolla kaupunki on vielä nuorempi.

– Tyttäreni sanoi, että Espoo muuttui metron myötä maaseudusta kaupungiksi, kun kotoa pääsi Tapiolaan kahvimuki kädessä. Metrossa se onnistuu, mutta aiemmin bussissa ei, Tommila sanoo.

Se on aika osuvasti sanottu. Nopea maanalainen ja selkeä metrokartta on nivonut Espoon kaukaisetkin osat yhdeksi selkeäksi helminauhaksi, jonka ympärillä eheän kaupungin pulssi nyt sykkii.

Tommila sanoo, että Espoossa metro on haluttu nähdä isompana asiana kuin pelkkänä liikennevälineenä. Siksi jo länsimetron rakennusvaiheessa osa asemista päätettiin koristaa paikallisten taiteilijoiden teoksilla. Niistä Tommila nostaa hyväksi esimerkiksi Kim Simonssonin Emma jättää jäljen -patsaan, joka värikkäällä kädellään tervehtii ihmisiä Tapiolan asemalla.

– Se on myös vieraanvaraisuutta. Taide sanoo, tervetuloa meidän kaupungin tilaan, ja meidän tila on tällainen.

Rahaa ei vain ole nykyään liikaa missään. Onkin pakoa kysyä, eikö se metro kulkisi ilman taideteoksiakin.

Kulkisi, vastaa Tommila, mutta siitä ei nyt olekaan kyse. Taidetta on oltava siellä, missä ihmiset ovat. Silloin metro, taide ja ehkä kädessä kulkeva kahvi alkavat rakentaa identiteettiä. Kaduilla, metroasemilla ja ylipäätään arjessa näkyvässä taiteessa Espoo haluaa näyttää mallia muille.

– Sellaiset harmaat betoniseinät tai kylpyhuonetta muistuttavat valkoiset kaakelit alkavat vetää muunlaista taiteilua aika nopeasti puoleensa. Kun asemilla on taidetta, ihmiset alkavat kokea asemat omiksi merkityksellisiksi tiloikseen ja ne myös pysyvät paremmin kunnossa.

Yksi asia, joka Espoossa halutaan muuttaa, on lukeminen. Siihen kaupunki voi vaikuttaa tai olla vaikuttamatta. Se on päätös.

– Lapset ja nuoret eivät lue, ja se on ongelma, joka pitää korjata, Susanna Tommila sanoo.

Joitakin vuosia sitten Espoossa päätettiin uudistaa tapa, jolla kirjastoja ajatellaan. Kaupungissa on yhteensä 16 kirjastoa. Niistä suurimmat sijaitsevat suurten kauppakeskusten yhteydessä. Onko siis kirjallisuuden kumarrettava kaupallista kuluttamisen juhlaa?

Tommilan mielestä siitä ei ole kyse.

– Mutta jos haluamme, että ihmiset käyvät kirjastoissa, kirjastojen on oltava siellä, missä ihmiset muutenkin viettävät aikaansa.

Ostarikirjastoista uusin sijaitsee kauppakeskus Lippulaivassa Espoonlahdessa. Se on kulttuurin olohuone, josta Espoon kunnanisät ja -äidit ovat ylpeitä. Se on parhaillaan ehdolla vuoden kirjastoksi. Osin siksi, että tapa toteuttaa kirjasto on poikennut vanhasta.

– Kysyimme ensin käyttäjiltä, mitä he kirjastolta haluavat. Siinä ei ole mitään uutta. Poikkeuksellista taas oli se, että heitä kuunneltiin ja toiveita myös toteutettiin.

Siksi Lippulaivan kirjastossa on esimerkiksi erään pienen tytön toivoma liukumäki sekä avoin keittiö, missä kuka vain voi turauttaa lueskelun lomassa kahvit. Vaikka hankintaorganisaatiossa ensin muistuteltiin sopimuskumppaneista, lopulta kilpailutuksen voitti Kierrätyskeskus.

– Jos halutaan kasvattaa kierrätystä ja vastuullista kuluttamista, ei ole huono juttu, jos kunnat näyttävät esimerkkiä silloin, kun se on mahdollista.

Tommila puhuu mielellään Lippulaivasta siksi, että siellä kirjasto alleviivaa luonnettaan koko kansan olohuoneena – myös heille, joilla hyvää, turvallista tai juuri siinä hetkessä viihtyisää olohuonetta ei välttämättä itsellään ole. Tommilan mielestä se on esimerkki siitä, miten kaupunki voi päätöksillään luoda kulttuuria ja sitä kautta edistää koko alueen hyvinvointia.

– Jokainen nuori tarvitsee harrastuksen ja nyt olemme liittäneet harrastuspolkuun myös kirjaston palvelut.

Jos lapsella tai nuorella ei ole harrastusta, hän voi mennä kirjastoon ja katsomaan ja kokeilemaan mitä löytyy. Siellä voi soittaa, pelata, askarrella, taiteilla.

– Ei harrastaminen ole vain sitä tätien nimeämää harrastustoimintaa. Tärkeintähän on se, että ihminen oppii uutta ja elämässä jotain tärkeää ja merkittävää, mitä haluaa tehdä. Kirjasto voi olla sellainen paikka.

Tämä on Rapportin Aiherahoitettu artikkeli, jonka toimittaja Juho Paavola on kirjoittanut tilaajan aiheesta. Tilaaja on KulttuuriEspoo.