ADHD ja työnhaku

Saana: Moikka! Täällä Saana.

Mona: Ja Mona. Me ollaan alle 30-vuotiaiden uravalmentajia Työllisyys Espoosta.

Saana: Tämä podi on sulle, joka olet oman työuran alussa.

Mona: Tuu meidän mukaan kuuntelemaan kokemuksia ja vinkkejä työnhakuun!

Saana: Tänään me jutellaan Ilkka Aallon kanssa ADHD:sta ja työnhausta. Ilkka on kehitysvammaisten ohjaaja, haastavan käytöksen kouluttaja sekä ADHD-liiton kokemusasiantuntija. Kerrotko Ilkka alkuun lyhyesti vähän, että mitä ADHD:lla tarkoitetaan?

Aalto: ADHD on siis keskittymiseen liittyvä tämmöinen neurologinen problematiikka. Mä nyt en lähde tietyllä tavalla avaamaan sitä, että mitä se tieteellisestä näkökulmasta tarkalleen ottaen on. Enemmän kerron sitä, että mitä se on kokemusperäisellä tasolla. Kun mä usein mietin sitä, että kun ihmiset puhuu siitä, että kysymys on keskittymishäiriöstä. Sit ihmiset miettii silleen, että et sä sit pysty keskittymään mihinkään vai voitko keskittyä. Niin mä olen määritellyt sen itse niin, että kysymys on keskittymisen kohdentamisen häiriöstä. Eli tietyllä tavalla mä en voi valikoida kovinkaan tehokkaasti, mihin mä keskityn. Jos mä mietin jotain arkista tilannetta, niin mä kuulen kaiken, mitä kaikki puhuu riippumatta siitä, mitä mä itse teen. Vaikka mä yrittäisin keskittyä johonkin, niin joku yllättävä naputtava ääni on täysin käsittämättömän kaiken keskittymisen syövä. Mä en voi olla tilassa, jossa radio tai joku muu vastaava soi. Se vie kaiken keskittymisen. Mä en pysty kuuntelee, mitä toinen ihminen puhuu tai mitä on tekemässä. Mutta toisessa tilanteessa taas kun keskittyminen ikään kuin sattuu kohdentumaan siihen oikeaan asiaan, mitä pitäisi tehdä, niin sitten se fokus on ikään kuin vain siinä. Ja sit mä jään autojen alle suunnilleen kadulla kävellessä, koska keskittyminen ei ikään kuin valikoidu siihen, mikä pitäisi olla olennaista ikään kuin normaalin ihmisen näkökulmasta. Se on vähän tämmöinen, kun et voi valita mihin keskityt, ja sit keskityt vähän kaikkeen ja et mihinkään.

Saana: Toi oli aika hyvä ilmaisu. Sanoit, että on paljon sellaista ääntä, mitä on. Jotkut on mun mielestä sanoneet, että niin kuin olisi radio päässä, monta eri radiokanavaa, jotka soi.

Aalto: Se on yksi tämmöinen ehkä klassinen määritelmä myös, että sen lisäksi, että kaikki mikä tulee ulkoa, nythän mä määrittelin tietyllä tavalla, että mitä ulkoa tulee. Mutta myös se, että jos mä olen tyhjässä tilassa, niin mä ajattelen aina vähintään kolmea asiaa. Sen pienempää määrää ei päähän mahdu. Joka johtaa siihen toki, että ajattelu ei ole kovinkaan jouhevaa ja tehokasta välttämättä. Siinä tulee samalla mietittyä ihan epäolennaisia asioita, että pitäisi keskittyä tähän, mutta keskittyminen on ihan muualla.

Saana: Tuo kuulostaa myös hyvältä ominaisuudelta tietyllä tapaa, kun siihen saa sen keskittymisen, niin tämmöinen multitaskaus.

Aalto: Se on ehkä tämmöinen, määritelläänkö näin, että kun nykypäivänä puhutaan siitä, että kaikki on vähän multitaskausta, niin mun elämä on käytännössä aina sellaista. Että aina kilahtaa se ylimääräinen sähköposti ikään kuin virtuaalisesti pääkoppaan ja joku muu keskeyttää toiminnan ja kaikkea muuta. Se on vähän tämmöinen, että yritä työskennellä valtavassa ruuhkahuipussa jossain juna-asemalla tai lentokentällä, ja samaan aikaan kaikki sun viestintävälineet kilisee ja sä et tiedä, mihin pitäisi keskittyä. Se on ehkä se, mitä on normaali maanantai meikäläisen päässä.

Saana: Onko ADHD vaikuttanut sun työnhakuun jollakin tapaa?

Aalto: Kyllähän se tietyllä tavalla taustalla aina vaikuttaa kaikessa. Se on vähän niin kuin määritelmä, että ei ole olemassa ikään kuin ADHD-minua ja sitten ikään kuin jotain sisempänä olevaa minua, vaan se on aina läsnä kaikkialla. Jos kaksikymppiseltä minulta kysyttäs, vaikuttaako tämä sinun elämääsi, niin joo, vaikuttaa kaikkeen aina koko ajan. Nyt kun lähestyn neljääkymmentä ja olen oppinut ikään kuin jo hyväksymään ja toimimaan asioiden kanssa, niin ikään kuin se vaikuttaa vähemmän, koska olen hyväksynyt sen, että mun keskittymiskyky on tätä luokkaa, niin sitten mennään niillä pelimerkeillä. Mä ikään kuin jo optimoin elämääni sen mukaan, että mä otan huomioon ikään kuin tämmöisen handicapin, että ei löydy samoja pelimerkkejä kuin mitä oletetaan, mutta mulla on heittää sinne ikään kuin jotain muuta kehiin ja ottaa se huomioon tiettyyn mittapisteeseen. Että se on aina vähän määritelmäkysymys. Toki jos puhutaan työstä, niin totta kai se on kiinni siitä, mitä pitää tehdä. Että jos mä istun toimistoduunissa, niin se vaikuttaa aivan eri asioihin kuin siinä, mitä mä esimerkiksi nykypäivän arjessani teen, jossa mun työ on enemmän asiakkaiden kanssa toimimista. Se vaikuttaa ihan eri asioihin ja ihan eri mittakaavassa.

Saana: Niin. Muistatko sä silloin, kun ite oot hakenut töitä, niin onks se siihen jollain tavalla vaikuttanut? Itse siihen, että mitä sä vaikka pystyt ettimään töitä tai ihan mihin tahansa.

Aalto: Niin, tämäkin menee taas siihen, että sanotaan näin, että se määrittelee osittain sitä, mitä mä ylipäätään voin tehdä. Että tämä on... Täsmennetään sen verran, tämä on hyvin spesifiä nimenomaan minulle. Mä tiedän, että tämä ei kosketa kaikkia. Mä olen ihminen, joka ei voi ajaa autoa tai mitään muutakaan kulkupeliä, joka kulkee yli 10 kilometriä tunnissa. Koska mun keskittyminen on vähän semmoinen, että sanotaan näin, että ei tule hyviä ratkaisuja tehtyä elämässä sen kanssa, niin mä olen sen tiedostanut itse, että mun ei kannata tehdä asioita, jotka vaatii jatkuvaa hyvää keskittymistä ja huomiokykyä. Mulla on huomiokykyä, mutta ajoittain se herpaantuu hyvin pahasti, niin sit tulee tämmöisiä ikään kuin mustia hetkiä. Niin mä tiedän sen jo valmiiksi, että mun ei kannata tehdä hommia, jotka vaativat tämmöistä tietynlaista, sanotaanko jatkuvan keskittymiskyvyn ylläpitoa elintärkeissä asioissa. Se on ehkä hyvä määritelmä. Ihmisten kanssa työskennellessä se, että sulta menee ikään kuin pari sekuntia silleen, että anteeksi mitä, niin kukaan ei kuole yleensä, jos näin pääsee käymään. Niin se on ikään kuin hyväksyttävämpää olla hiukan huonosti keskittynyt. Tämä on ehkä osittain myös se, että tätähän sattuu kaikille niissä tilanteissa osittain. Kuka tahansa häiriintyy siitä, kun toinen huutaa vieressä tai jotain muuta. Niin se on ikään kuin vähemmän näkyvää. Mä oon usein huomannut, että arkityössä, niin en mä tiedä huomaako kukaan edes, että mulla on mitään, koska kaikilla muillakin on jatkuva häiriötila päällä ikään kuin olosuhteiden pakosta.

Saana: Ja se ympäristö on se, joka myös vaikuttaa siihen.

Aalto: Totta kai. Että ehkä se näkyy enemmän siinä, että jos on rauhallinen tila, niin muut ihmiset on keskittymiskykyisempiä ikään kuin suhteessa. Ja sit taas jos on täydellinen kaaos ja kaikkea muuta, niin se on mun normaali maanantaipäivä. Niin ikään kuin mulla on kompensaatiokyky jo valmiina siihen, että pienet häiriöt ja härdellit, niin tämä on normaalia, mä olen tässä ihan kotonani.

Saana: Niin taitaa olla kaikille tuttua tämmöinen maanantaikaaos. Sanoit tosta, että tosiaan välillä vaikutti siihen, että piti pohtii just, että millaista työtä voi hakea, mutta tuliks sulle ajatusta siitä vaikka sillon, kun sä hait töitä, että millaista apua sä oisit kaivannut? Tai oliko jotain apua, mitä sä sait?

Aalto: Tää on taas sitä, että mennään hyvin pitkillä jatkumoilla. Että mä olen joskus määritellyt tylysti näin, että mä en ole suoranaisesti saanut mitään apua tai tukea oikeastaan ikinä oikeastaan mihinkään, saati että työnhakuun. Sit mä rupeen miettii, että itseasiassa olen saanut tiettyjä asioita vähän silleen mutkan kautta, että niitä on vaikea määritellä niin, että kukaan ois niitä tarjonnut, mutta ne on auttanut ikään kuin salakavalasti. Mullahan on siis myös muuta kuin ADHD. Se on ehkä hyvä mainita, jos joku miettii, että miten tämä kaikki liittyy ADHD:seen. Mutta löytyy siis myös muuta neurologista ikään kuin häikkää, niin tää on aina tää ikuisuusmäärittely, että kuka suhtautuu ikään kuin mitenkin. Pitääkö työn olla ikään kuin juuri sinun näköinen tai muuta, niin sehän on vähän tämmöinen arvostuskysymys. Että toinen valitsee sen, että mä otan työn, jota mä suunnilleen osaan tehdä, se ei ärsytä ihan joka päivä ja siitä saa kohtuullista liksaa. Hyvä motivaatiotekijä siis itsessään. Eikä siinä ole mitään vikaa. Mutta mä oon itse vähän ihminen, että mä olen tietyllä tavalla silleen, että mulla pitää sen työn tavoitteiden ja ikään kuin eetoksen astua jollain tavalla siihen, mitä mä haluan ne ikään kuin tehdä. Ja sitten sen työn pitää olla kuitenkin sen tyyppistä arkityönä, että mä olen jollain tavalla kykeneväinen ja motivoitunut siihen. Mutta sehän ei tarkoita sitä, että työ olisi helppoa tai mutkatonta, koska päivät koostuu siitä, että joskus se on enemmän ulosteista ja vähemmän ulosteista. Ja joskus tulee nyrkistä ja joskus ei. Niin en mä määrittelis, että työ on sellaista kivaa pullamössössä lillumista.

Mona: No niinpä! Mun mielestä toi oli hyvin sanottu, että kunhan se työ ei ole joka päivä ihan... Miten sä sen nyt sanoitkaan. Että menee. Ja sitten toinen toi, että siinä pitää olla joku eetos, että sä saat sillä työllä ehkä jotain aikaan. Että se on ollut sitten sulle semmoinen tärkee.

Aalto: Se on mulle ylipäätään siis oikeastaan kaikessa toiminnassa semmoinen. Että mulle on enemmän merkitystä sillä ikään kuin mitä tällä tavoitellaan ja miksi kuin suoranaisesti se, että mitä tämä konkreettinen tekeminen on. Että se voi olla melkein mitä hyvänsä, kunhan sen perus ikään kuin arvot ja tavoitteet on jollain tavalla jaettavia. Että hirveän vaikea motivoitua tekemään jotain, mikä on käytännössä jotain sellaista, mitä en haluaisi nähdä.

Mona: Joo. Sä vähän jo tästä puhuitkin, mutta mitkä asiat sun mielestä on semmoisia tärkeitä muistaa, kun hakee töitä ja pohtia, että mitä työtä lähtisi tekemään, jos on ADHD-diagnoosi?

Aalto: Aina tälleen muille vinkkien antaminen, jos oma elämänhallinta on tämän mukaista, mitä olen määritellyt, niin...

Mona: Helppo kysymys.

Aalto: Se on aina helppo asia. No ensimmäisenä toki, ehkä voisi sanoa itsestään selvä, että koska jokaisen ADHD esiintyy hiukan eri tavalla, ja ylipäätään ihmisen ominaisuudet ja lahjakkuudet on niin erilaisia, niin mä en osaa sanoa yhtään ammattia tai ammattialaa, mitä ihminen ei voisi tehdä. Johtuen osittain siitä, että mä tunnen melkeinpä jokaisen ammattialan ihmisiä, joilla on diagnooseja. Ne on aina näitä mielenkiintosia mitä itsekin miettii, että haluaisinko mä ihmisen, jolla on mun kaltaisia diagnooseja, niin haluaisinko mä sen ihmisen esimerkiksi suorittaa mulle jonkun monimutkaisen sydänoperaation. Koska mun pelkotila on ensisijaisesti se, että jos sekin on ihminen, joka vähän silleen unohtelee ja häslää asioita. Mutta toisaalta kun miettii, että millaisia ihmisiä mä tunnen, niin ei niillä oo ongelmaa näiden asioiden kanssa. Niin se on just, että mihin se ikään kuin haaste kohdistuu, niin sen tunnistaminen on enemmän ikään kuin yhdistelmä siitä, että miten nämä haasteet, oma persoona ja ylipäätään ympäristö, niin miten ne ikään kuin muokkaa sitä kokonaishaastekehikkoa siihen, että mikä loppupeleissä on mahdollista. Ja milloin. Tämäkin on aina tämä kysymys. Että nykypäivänä jotenkin tuntuu, että kaikkien pitäisi tietää tietyllä tavalla hirvittävän aikaisin, että mihin sä haluat erikoistua ja mitä sä rupeat tekemään omana juttuna. Jos mulle ois joku kaksikymppisenä todennut, että mene sosionomikouluun ja rupea tekee sosiaalityötä, niin musta ois tullut todennäköisesti hirvittävän huono, ellen olisi jo dropannut pihalle sieltä koulusta vuoden päästä. Mutta se, että ikään kuin kaikki se, mitä ikä tuo mukanaan, niin muokkaa myös sen, että millä pohjamateriaalilla mennään sinne eteenpäin. Sitä on hirveän vaikea ikään kuin aloittaa mestaruustasolta, jos sä et oo ekana tehnyt pohjatöitä jossain harjoittelijatasolla. Aina et voi kaikissa tilanteissa, kaikissa elämän osa-alueissa valita niin tehokkaasti. Osa vaan tulee, ja sitten niistä vaan selvitään. Että sekin on tietyllä tavalla, että vaikka kuinka puhuu sitä, että pitäisi tehdä omia valintoja, niin joskus sattuu asioita, mitä ei voi valita.

Saana: Sekin on kyllä totta, että paljon on, niin kuin koronakin esimerkiksi tässä näytti kaikenlaista tapahtuu.

Aalto: Välillä se on jotain, mitä tulee täysin ulkopuolelta. Välillä se on jostain lähipiiristä. Välillä se on sattuma. Mä vedän lipat tohon kadulle, kun lähden tästä, niin on aika erilaiset ensi viikon suunnitelmat ja ensi vuoden suunnitelmat todennäköisesti kuin mitä oli tähän tullessa, jos näin käy. Ja sekin on tietyllä tavalla osa kaikkea. Että ehkä me vähän liikaa suunnitellaan sitä, että mitä kaikkea mun pitäisi tehdä neljän kuukauden päästä. Sen sijaan silleen, että oonks mä kykeneväinen tekee sitä neljän kuukauden päästä. Tai onks se relevanttia neljän kuukauden päästä. Saati pidemmät aikavälit.

Saana: Toikin on kyllä hyvä pointti, että kannattaako kaikkea myöskään aina suunnitella liikaa. Vaikka sitä, että mitä tekee tulevaisuudessa. Voiks vaan mennä siinä hetkessä ja ajatella, että okei, että nyt mä teen tätä ja ehkä myöhemmin samaa tai sitten jotain ihan muuta.

Aalto: En päätynyt sinne, minne kuvittelen. Mä kuvittelin, että musta tulee joku perusjärjestö- tai toimistotyöläinen jonnekin kehittämishankkeeseen. Ei tullut. Musta tuli käytännön työntekijä asiakkaiden pariin. En ois uskonut.

Mona: Niin, just näin.

Saana: Harvemmin sitä meneekään työurat sillain, että se, mitä ajattelee joskus, niin... No, joillakin ehkä unelmat toteutuu ja tavallaan tekee just sitä mitä haluaa.

Aalto: Ja mitä haluaa milloinkin.

Saana: Niin.

Aalto: Jos mä mietin sitä, että mitä mä teen viiden vuoden päästä, niin oonks mä silloin sitten siellä järjestöpuolella. Vai oonks mä päätynyt jonnekin ihan kolmanteen hommaan. Mä oonkin päättänyt vaihtaa alaa.

Mona: No just näin.

Aalto: Kuka tietää.

Mona: Niin.

Saana: Niinpä. Elämä on täynnä yllätyksiä.

Mona: Kyllä. Ja tosi tärkeitä ja hyviä juttuja on kiva ollut kuulla. Ilkka, sun kokemuksia elämän varrelta ja miten työura sieltä on muotoutunut, ja mikä on kiinnostanut ja miten sitä balanssia voi löytää.

Saana: Jotenkin tää, että miten se vielä muotoutuu. Se on kysymysmerkki.

Aalto: Sen saa nähdä.

Saana: Meillä ei oo kristallipalloa.

Mona: No mutta pitäskö meidän nyt...?

Saana: Me voidaan lopettaa.

Mona: Joo, kyllä. Jes!

Saana: Kiitoksia paljon!

Mona: Kiitoksia paljon Ilkka! Kiitokset sulle.

Aalto: Kiitos!

Seuraavassa jaksossa Mona ja Saana jatkavat teemalla Autismi ja työnhaku.

Ilkan podcast on Suoraa puhetta autismista: Kohtaamisia autismikirjolla(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan).