Sinfoniaviis, 8.4.2022

"Säveltämisen syyt ovat moninaiset. Kollegoitteni itsetilityksistä olen saanut lukea äänimaailman jatkuvaan uudelleen järjestämiseen pakottaviksi syiksi mm. elatuksen hankkimisen, näpertelyn tarpeen, itsetutkiskelun, 'musiikki'-nimisen ilmiön tutkimisen, keinon saada mielipiteensä paremmin julkisuuteen ('osallistuva musiikki'), pakkomielteen ('säveltäminen on olemassaolon primäärinen tarkoitus'), sattuman... Epäilemättä näillä kaikilla ilmiöillä on hetkittäin oma, vaikkapa vähäinenkin, osuutensa luovan toiminnan jatkuvuuteen, mutta itselleni koen läheisimmäksi ikivanhan näkemyksen musiikista lyhimpänä tienä korkeampiin henkisiin maailmoihin."

Näin totesi Jukka Tiensuu (s. 1948) syksyllä 1983. Sen jälkeen hän ei olekaan juuri kirjoittanut omista tekemisistään säveltäjänä tai kommentoinut teoksiaan. Hän ei ole halunnut tulla omine mielipiteineen teostensa ja kuulijoiden väliin vaan antaa musiikin puhua puolestaan ja jättää kaikkinaisen löytämisen ilon ja keksimisen vapauden kuulijalle. Siihen Tiensuun teoksissa kyllä riittää aineksia. Hän on edennyt säveltäjänä jo pitkään huipulta huipulle luoden kiehtovan taiturillisesti kirjoitettuja, säihkyviä teoksiaan.

Orkesteriteoksilla oli aluksi syrjäinen asema Tiensuun tuotannossa, mutta 1990-luvulla ne nousivat hänen luovan työnsä polttopisteeseen. Tiensuun uudempaan orkesterituotantoon kuuluva Sinfoniaviis on valmistunut 2017 Helsingin kaupunginorkesterin tilauksesta, ja Susanna Mälkki johti kantaesityksen saman vuoden huhtikuussa.

Tiensuulle tyypillisesti otsikko on monimerkityksellinen ja liukas kuin saippua. Kuulija voi pohtia, onko teos kommentti sinfonian lajiperinteeseen vaiko tietoinen irtiotto tyyliin "viis sinfoniasta". Teoksessa on viisi osaa, joiden tunnelmat, tekstuurit ja sointivärit vaihtelevat ja luovat vastakohtaisuuksia teokseen. Välillä orkesteri elää yhtenä jakamattomana kokonaisuutena, välillä jakaantuu solistisempiin repliikkeihin. Kolmen ensimmäisen väliset tauot tulisi pitää mahdollisimman lyhyinä (quasi attacca) ja kaksi viimeistä tulisi aloittaa ilman taukoa (attacca).

Brahms kuului suurista säveltäjistä itsekriittisimpiin, ja useilla hänen teoksillaan oli monivaiheinen ja tuskallinenkin syntyprosessi. Yksi näistä teoksista on ensimmäinen pianokonsertto. Sen juuret ovat sonaatissa kahdelle pianolle, jota Brahms alkoi säveltää maaliskuussa 1854. Seuraavaksi hän ryhtyi muokkaamaan sonaattiin ajatellusta materiaalista sinfoniaa, ja lopulta 1856 hän keksi yhdistää pianistisen ja orkestraalisen ulottuvuuden ja tehdä teoksesta pianokonserton. Teos oli käytännössä valmis maaliskuussa 1858, mutta Brahms teki siihen korjauksia aina tammikuussa 1859 Hannoverissa olleeseen ensiesitykseen saakka.

Brahmsin soittama kantaesitys sai kohtuullisen hyvän vastaanoton, mutta viisi päivää myöhemmin Leipzigissä teos tyrmättiin täysin. Erityisesti konserton sinfoninen mittakaava ja sävelkielen ankaruus koettiin konsertoille vieraiksi piirteiksi. Hämmennystä aiheutti sekin, että vaikka solistiosuus on erittäin vaativa, se ei ole samaan tapaan ulkokohtaisen loistelias kuin monissa 1800-luvun virtuoosikonsertoissa.

Teoksen painokas luonne käy ilmi jo jykevällä orkesterijaksolla alkavasta ensiosasta, jota hallitsee monille Brahmsin varhaisille teoksille ominainen Sturm und Drang -henkinen kuohunta. Vastakohtaista ulottuvuutta edustaa pianon esittelemä nostalgisen kaunis teema. Osan kiinteää ja sinfonista luonnetta alleviivaa se, ettei siinä ole kadenssia.

On arveltu, että Brahms piti hidasta osaa eräänlaisena soittimellisena requieminä vuonna 1856 kuolleen Schumannin muistolle. Kun hän luonnosteli osan ensimmäistä teemaa, hän kirjoitti nuottiin sanat "Benedictus qui venit in nomine Domini" (Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimeen). Toisaalta hän luonnehti osaa myös Schumannin puolison Claran muotokuvaksi.

Finaali on tiiviisti rakennettu rondo, jonka teemoissa on yhteistä motiivista ainesta. Osassa on mollisävellajista huolimatta vahva positiivisen energian lataus, jonka kohottamana musiikki murtaa kuin väkisin tiensä voitokkaaseen duuriin.