Hiljaisuus, 14.4.2022

Virolainen, pitkän Berliinin-kauden jälkeen kotimaahansa palannut ja nykyisin Laulasmaalla Suomenlahden rannalla Tallinnan länsipuolella asuva Arvo Pärt on aikamme musiikin suuria originelleja, ortodoksiseen mystiikkaan uppoutunut erakko, maallinen ja kenties hiukan hengellinenkin pyhimys keskellä omaa, ristiriitojen täyttämää maailmaamme. Pärtin musiikki on tarjonnut henkisen pakopaikan modernin elämän keskellä rimpuileville ihmisille, ja näiden ihmisten määrä on kasvanut siinä määrin, että Pärtistä on tullut 2010-luvulla maailman esitetyin elävä taidemusiikin säveltäjä.

Varhaisemmassa tuotannossaan Pärt ehti kokeilla monenlaisia ilmaisukeinoja, mm. uusklassismia, sarjallisuutta ja kollaasitekniikkaa, kunnes hän 1970-luvun puolivälissä löysi kahden vuoden luovan etsinnän jälkeen nykyisen tyylinsä. Sen pelkistynyt, seesteisen puhdassointinen olemus on lähellä minimalismia, mutta siinä kuuluu vaikutteita myös ortodoksisesta ja keskiaikaisesta kirkkomusiikista. Pärt on kutsunut tyylivaihetta "tintinnabuli"-tyylikseen; hän on kertonut, että kolmisoinnun sävelet ovat hänelle kuin kelloja, ja latinankielinen sana "tintinnabulum" tarkoittaa juuri kelloja.

Pärtin myöhemmän tyylikauden varhaisimpiin ja suosituimpiin teoksiin kuuluu jousille ja putkikellolle sävelletty Cantus Benjamin Brittenin muistolle (1977). Pärt oli hiukan aiemmin alkanut ihailla Brittenin musiikin epätavallista puhtautta ja toivonut pääsevänsä tutustumaan tähän myös henkilökohtaisesti, mutta Brittenin kuolema joulukuussa 1976 esti sen.

Pärtin Cantus on yksinkertaisen idean johdonmukainen toteutus ja sellaisena pieni mestariteos. Se alkaa muutamalla putkikellojen helähdyksellä, jollaiseen teos kuin huomaamatta myös päättyy. Teos rakentuu kaanon-tekniikalla, jossa alaspäinen perusmelodia saa rinnalleen saman melodian mutta aina hitaammissa nuottiarvoissa. Tuloksena on intensiivisen surumielisesti soiva kudos, jonka lopun hitaasti laskeutuvissa bassolinjoissa aika lähes jähmettyy paikoilleen.

Hengellisellä aihepiirillä on keskeinen sija Arvo Pärtin musiikissa. Hän on säveltänyt lukuisia uskonnollisia teoksia, joukossa myös monia laajamuotoisia sävellyksiä, joissa hänen ilmaisunsa on usein ajattomimmillaan ja leijuu uskonnollisen mysteerin hengessä eräänlaisessa pysähtyneessä ja ikuisessa nyt-hetkessä.

Yksi Pärtin merkittävimmistä ja hänelle itselleen myös henkilökohtaisesti tärkeimmistä laajamuotoisista hengellisistä teoksista on laaja a cappella -kuoroteos Kanon Pokajanen (1997). Teos tilattiin juhlistamaan Kölnin katedraalin 750-vuotisjuhlia, ja Viron kamarikuoro lauloi kantaesityksen Tõnu Kaljusten johdolla Kölnissä maaliskuussa 1998.

Aidon ekumeenisessa hengessä Pärt valitsi tähän keskiajalla aloitettua mutta vasta 1800-luvulla valmistunutta katolista kirkkoa juhlistavaan teokseen venäläistä ortodoksisuutta edustavan tekstin. Kyseessä on ortodoksisen kirkon merkittävimpiin pyhiin kuuluneen, 600-luvun lopulla ja 700-luvun alkupuolella vaikuttaneen Andreas Kreetalaisen katumuskanoni (Kanon Pokajanen). Pärt tutustui tekstiin pian sen jälkeen, kun hän oli 1970-luvulla kääntynyt ortodoksiseen uskoon, ja se askarutti häntä siitä lähtien. Hän sävelsi siihen jo 1990-luvun alkupuolella kaksi teosta (Nun eile ich… ja Memento), kunnes hän päätti säveltää koko tekstin.

Kokonaisuudessaan Kanon Pokajanen kuuluu Pärtin mittavimpiin hengellisiin teoksiin. Se sisältää yhdeksän oodia (eli ylistyslaulua) ja kolme muuta osaa, joista kertyy kestoa yhteensä suunnilleen puolitoista tuntia. Kokonaisuus ja myös yksittäisten osien rakenne heijastaa tekstin ja ortodoksisen liturgian määrittelemää muotoa. Ortodoksisen kirkkolaulun tuntu onkin vahva, ei vähiten teoksessa käytetyn vanhan kirkkoslaavin ansiosta. Seitsemäs oodi liittyy teosta leimaavaan, puhtaita kolmisointuja suosivaan "tintinnabuli"-tyyliin, joka tässä saa kuoron monivivahteisen, eri laulajaryhmiä vaihtelevan käytön ansiosta ilmeikkään vokaalisen toteutuksen.

Skotlantilainen James MacMillan murtautui suuren yleisön tietoisuuteen elokuussa 1990, kun hänen orkesteriteoksensa The Confession of Isobel Gowdie kantaesitettiin Lontoon Proms-juhlilla. Sen jälkeen hän vakiinnutti nopeasti asemansa yhtenä eturivin brittiläisistä säveltäjistä. Hän yhdistää teoksissaan aineksia yhtä lailla modernismista kuin perinteisemmistä ilmaisukeinoista, ja hänen musiikkiinsa ovat vaikuttaneet myös hänen skotlantilainen kulttuuriperintönsä, hänen vakaumuksellisen katolisuutensa sekä hänen vahva sosiaalinen ja yhteiskunnallinen tietoisuutensa.

Yksi MacMillanin pääteoksista on pian läpimurron jälkeen valmistunut kantaatti kuorolle ja jousille Seven Last Words from the Cross (1994). Sen tilasi BBC esitettäväksi televisiossa seitsemän pääsiäisviikolla nähdyn lyhyen elokuvan musiikkina, mutta se on tarkoitettu myös itsenäiseksi teokseksi. Aiheena ovat Jeesuksen seitsemän viimeistä sanaa ristillä, joista jo Haydn aikanaan sävelsi vaikuttavan teoksen. Koska Jeesuksen sanat (tai oikeammin repliikit) ovat suhteellisen lyhyitä, on MacMillan käyttänyt englanninkielisten evankeliumikatkelmien lisäksi tekstilähteenä muita englannin- ja latinankielisiä liturgisia tekstejä.

Jokainen Jeesuksen seitsemästä viimeisestä sanasta saa teoksessa oman osansa. MacMillan on eläytynyt sekä repliikkien ja tilanteiden ulkoiseen dramatiikkaan että pohtinut niiden hengellistä merkitystä. Ilmaisun asteikko ulottuu hiljaisesta meditaatiosta ja pelkistetyn yksinkertaisista kudoksista laveammin hahmottuviin tekstuureihin ja muutamien käänteiden aggressiivisiin purkauksiin. Myös tauoilla on oma tarkasti mietitty tehtävänsä osana teoksen musiikillista dramaturgiaa. MacMillan käyttää kuoroa rikkaasti ja antaa usein myös eri äänille omia soolojaksojaan. Jousiston osuus ulottuu hiljaisesta säestyksestä itsenäisiin jaksoihin, joista merkittävin sijoittuu teoksen loppuun, kun kuoron lyhyttä purkausta seuraa jousiston loppusoitto, joka vie teoksen aineettoman kauniiseen päätökseen, Jeesuksen viimeisiin haurastuviin henkäyksiin.