Mesimarjaa kuudelle
Ei tiennyt majuri Fredrik A. von Zansenin pehtoori Johan Finnberg Albergan kartanon pellolla astellessaan ja syyskesän sadonkorjuutöitä suunnitellessaan vuonna 1829, että parin sadan vuoden kuluttua samaisella pellolla kulkisivat omat jälkipolvet satoa poimimassa.
Eikä muuten tiennyt Terttu Toivonenkaan isänsä isoisän isän Johanin peltotöistä, kun hän 1980-luvun puolivälissä elokuisena viikonloppuna oli nuorimpien lastensa kanssa kävelyllä Albergan entisillä pelloilla. Esi-isänsä hän tulisi löytämään rippikirjasta sukututkimusharrastuksessaan vasta, kun olisi jäänyt jo eläkkeelle ja aikoina jolloin hän taluttelisi jo lapsenlapsiaan.
Pellon poikki tallaantui polku, jota usein kuljettiin. Koko kesän oli ollut monenlaista kukkijaa ja heinät heiluneet. Nyt horsmien aikaan pelto loisti niiden purppuranpunaa. Vaatimattomammin kukkivat matalampivartiset mesimarjat.
Pellon polku ja sen kaikki kasvirunsaus oli tullut tutuksi jo heti kun Toivosten perhe, isä, äiti ja silloin vielä kolme lasta, muutti vappuna 1978 kaupunkiin ja Perkkaalle Miekka 2:een. Ympäröivässä vihreydessä ja lähiluonnon runsaudessa oli ollut hyvä syy lapsiperheen muuttoon. Lisäksi muutamia vuosia aiemmin valmistuneet kerrostalot ryhmittyivät turvalliseksi, laajaksi, autottomaksi piha-alueeksi lasten leikkiä. Lapsiperheelle paratiisi.
Ja nyt oltiin taas tutulla luontoreippailulla. Nuorimmainenkin, espoolaiseksi syntynyt tytär, jaksoi jo omin jaloin mukana. Mesimarjakasvustossa olikin ihan ihmettä kummaa; nähtiin kerrankin myös ihanan rubiininpunainen mesimarja. Yksi marja. Omassa yksinäisessä herkullisuudessaan. Sen yhden ja ainoan kerran.
Se poimittiin ja kuljetettiin kunniasaatossa kotiin. Kokoonnuttiin koko porukalla keittiön pöydän ääreen ja juhlallisesti jaettiin loppukesän satoa. Marjan hedelmystöstä, kukin sai maistaakseen yhden oman helmensä.
Pienestä iso ilo. Pehtoorin muistoksi, voisi näin jälkeenpäin ajatella.
Lähiluonto tarjosi runsauttaan, niin kesällä kuin talvella.
”Oli kukkaniittyä, piennarta, polkuja ja latuja. Mätäjoki ja talvisin luistinradoiksi jäätyviä suuria lätäköitä. Maxi-marketin takaa saattoi hiidellä vaikkapa Kiloon. Vermon suunnan jätemäki tarjosi luistavia laskuja ja vastavuoroisesti ylämäkeä sisukkaalle. Kerran kuutamossa pojan kanssa hiihtolenkillä törmättiin poroonkin. Oli Länsiväylän uutisen mukaan karannut filmitähti. Kuutamossa kuin suoraan Suomi-Filmin Valkoisesta peurasta…”
Perkkaa on rakentamisen myötä muuttunut Toivosten perheen alkuvuosikymmenistä. Kadonnut on silloisilta asuinkulmilta vanha Siemensin tehdas, katuja ja uusia kortteleita rakennettu. Terttukin muuttanut Tapiolaan, siellä lastenlapsetkin lähellä.
Mutta mukavia ovat muistot ja menneet astelut esi-isän saappaanjäljissä. Kaiken kaikkiaan Espoo on Tertusta edelleen, eläkeläisenäkin, hyvä paikka asua ja elää, ja uudella polvella hyvät koulut ja päiväkodit.
