Kahvikuppi kutsuu
Jos ennen olisi nyt, lähes kaikki olisi toisin. Vanhaa ei olisi purettu, eikä uutta rakennettu, tavat ja tottumukset sekä insinöörien ihmeet ihan toiset. Mutta onko sellaistakin, joka on säilynyt muodossa jos toisessa, vaikkapa kahvikupin kutsu?
Jos siis ennen olisi nyt, niin iltapäivällä lippajärveläisessä rintamamiestalossa perheenäiti, ompelija Ingrid Lundström päättäisi pitää pikku paussin. Nyt maistuisi kahvi. Maistuisikohan naapurin emännällekin?
Lankapuhelinta ei talossa vielä ole, tarpeen tullen tärkeät puhelut soitettiin lähikaupasta. Mutta naapuriin kahvikutsu onnistuu helpommallakin: Kupin korvaan on sidottu naru ja kuppi sitä myöten ulos ikkunasta riippumaan. Kasvimaan marjapensaiden yli se näkyy naapuritalon keittiön ikkunasta. Kutsu on esitetty. Pannu porisemaan.
Irmelin Lundström asuttaa nyt lapsuuskotiaan. Ingrid-äidin ja naapurin keksimä kuppitemppu on jäänyt mieleen.
”Nykyisin on kännykät aina käsillä ja monet mahdollisuudet spontaaniin yhteydenpitoon, vaan eipä enää juuri piipahdella kahvikupposella naapurissa. Naapuruston keskinäinen yhteydenpito on hiipunut satunnaiseen tervehtimiseen kadulla.”
Mutta poikkeus vahvistaa tarinaa:
”Kun on hyvä omenavuosi ja hedelmiä tulee yli oman tarpeen, on tapanani asettaa niitä portinpieleen tarjolle. Kerran sain kiitokseksi kahvitarjoilut vähän tuonnempana asuvalta rouvalta. Hän osoittautuikin Suomeen vuosia sitten muuttaneeksi. - Täytyneekö matkata riittävän kaukaa, jotta uusi naapurusto tuntuisi turvallisen läheiseltä?”
Petakseen, kuten ”alkuperäisasukkaat” vieläkin Lippajärveä kutsuvat, ryhdyttiin pientalojen lisäksi rakentamaan rivi- ja kerrostaloja 1970-luvulla. Isot omenapuutarhat ja perunamaat on nyt suurelta osin lohkottu pienemmiksi, mutta tunnelmasta on säilynyt häivähdys, muun muassa Irmelinin kotitalo.
Talossaan hän tuumailee, miten historia toistaa itseään: Irmelin aloitti pitkän työuransa Espoon kaupungilla 1975 taloudenpidossa. Rahasta oli silloin puhetta ja kenties puutettakin.
”Puhuttiin kaupungin kassakriisistä. Palkat maksettiin ajallaan, mutta laskupinot kasvoivat. Eräästä koulutustilaisuudesta jäi mieleeni taloussuunnittelupäällikkö Anja Höök-Tiihosen toteama: Espoo on rikas mies, jolla ei ole käteistä. ”
Puolarmetsän ja Jorvin sairaaloiden rakentaminen oli tuolloin kiristänyt kaupungin taloutta. Nyt Puolarmetsä on purettu ja Jorvi osa HUS:ia, on ehditty rakennuttaa ja luopuakin Espoon sairaalasta ja sote-uudistus hyvinvointialueineen tuloillaan…
Puhe rahasta vain jatkuu. Olisiko nyt vähän kuin ennen…