Tyyni Risak - "Huomenna hän tulee"

“Näytelmän ajatuksena on, että mitään ei tapahdu. Kahdesti. Sitten jotakin tapahtuu ja se johtaa toivomaan, että ei mitään tapahtuisi jälleen.” (Lähde: Hikipedia)

Samuel Beckettin absurdin teatterin klassikko “Huomenna hän tulee” on säilönyt kiehovuudensa kautta vuosikymmenten. Näytelmän kantaesitys oli Pariisissa, liki seitsemänkymmentä vuotta sitten, vuonna 1953. Itse tutustuin ja ihastuin näytelmään vuoden 2022 alussa - kyseinen teatterivierailu oli osa lukion äidinkielenkurssiani. Teatterissa vieressäni istuva kaveri murehti, kun hän ei saanut millään juonesta kiinni, ja minä taas istuin ja nautin ikään kuin imien näytelmää itseeni. Olin täysin myyty. Nimenomaan näytelmän absurdisuus ja ennustamattomuus olivat kovasti minuun vedonnut ja korvaamattoman vaikutuksen tehneet elementit. 

Draamankaaren puute näytelmässä sekä helpotti että hankaloitti näytelmän katsomista, sen käsittelyä ja ymmärtämistä. Lavalla ei koko esityksen aikana tosiaan tapahtunut mitään sen ihmellisempää - vain kaksi keski-ikäistä miespuolista henkilöä odottivat sitkeästi jotakin kuolleen puun juurella keskellä ei mitään. Samanaikaisesti tällä samalla mustalla lavalla parrasvalon säteiden alla tapahtui kaikki. Estragon ja Vladimir, näin näitä herrasmiehiä on määrä kutsua, eivät sitkeästi odottaneet jotakin - he odottivat Godot’ta. 

Ajan kuluksi samassa odotuksen tilassa olevat kaverit paasaavat toisilleen kaiken maailman asioita, ja tekevät ajan kuluksi milloin mitäkin. Toinen yrittää vetää kenkää jalkaan, he vaihtavat hattuja ja pohtivat itsemurhaa ripustautumalla ristiä muistuttavan puun lehdittömälle oksalle. Ensisilmäyksenä voisi ajatella, että Estragon ja Vladimir ovat tässä hetkessä eläviä kylähulluja, kuitenkaan he eivät sitä ole. Ainoa paikka, jossa he loppujen lopuksi elävät, on tulevaisuus - se on huominen, jolloin Hän tulee. Kerta toisensa jälkeen, kun ajajtukset ovat virranneet kauas arkipäiväisistä askareista, jompikumpi heistä ehdottaa kotiinlähtöä, mutta aina toinen kaveruksista kaikuna muistuttaa toiselle ja samalla koko yleisölle, miksi he eivät ole tässä hetkessä läsnä, vaikka totta on vain nykyhetki, jos sekään - he odottavat Godot’ta. Hän tulee huomenna. 

Estragonin ja Vladimirin välilä on huomattavissa outo yhteys, joka ikään kuin sitoo heidät yhteen. He eivät ole sukulaisia, eivätkä edes ystäviä, mutta heillä on yhteinen päämärä - he odottavat Godot’n tuloa. He odottavat Godot’n tuloa sinnikkäästi päivästä päivään, yöstä yöhön. Godot’n tulo on heidän molempien idée fixe (suom. 'päähänpinttymä'). He ovat ikään kuin riippuvaisia toistensa toivosta, ovat toisilleen kuin loisia, sillä toivo on ainoa, mikä heillä on. Sanotaan, että toivo kuolee viimeisenä, tässä tapauksessa se on totta. 

“Herra Godot pyysi sanomaan, että hän tulee huomenna,” sanoo turhautumaisillaan oleville valveilla oleville ilosanoman tuonut poika. Tämä yksinkertainen lause sykäisee henkeä häviön partaalla oleville Estragonille ja Vladimirille. Nyt heillä on syy miksi elää seuraava päivä, sillä huomenna Hän tulee aivan varmasti. Epäilemättä. 

Kahden köyhän keski-ikäisen miehen lisäksi näytelmässä on aatelinen Pozzo ja hänen orjansa Lucky, jonka nimen minä kuulin koko esityksen ajan väärin. Ajattelin hänen nimensä olevan Laki (Lucky lausutaan englanniksi [ˈlʌki]). Tosiaan tämä erehdykseni antoi Beckettin näytelmälle vielä yhden, syvemmän ulottuvuuden. Toisaalta voi myös pohtia sitä, että englanninkielinen sana “luck” takoittaa onnea. Mitä jos Pozzo halusi myydä onnensa pois? Miten onneton hänen on pitänyt rikkauksiensa keskellä olla, jos hän helusi myydä saamansa onnensa pois? Pozzo oli äärimmäisen karikatyyrinen 1700-luvun aatelinen, joka ei tuntenut sääliä, eikä halunnut tuntea sitä. Pozzo huuteli Luckylle komentoja ja heilutteli ruoskaansa. Lucky-parka oli kuolemaisillaan, mutta raahasi harteillaan tunnolliseti tuolia, hiekkasäkkiä ja jotakin muuta tarpeetonta krääsää Pozzon määräyksestä. Lucky ei väittänyt vastaan, vaan teki työtä käskettyä, vaikka hänen voimansa olivat loppumaisillaan ja hän näytti valmiilta kohtaaman kuoleman silmästä silmään hetkenä minä hyvänsä. Pozzo oli hänelle todella ankara, mutta tämä oli mielestäni vain Pozzon epävarmuutta itsestään - hän halusi hallita Luckya, jotta kukaan muu ei pääsisi tekemään sitä. Yksi Pozzon repliikeistä olikin että: "Kun yhdessä paikassa itketään, toisessa nauretaan." Hän halusi selvästi olla tämän parivaljakon naurava osapuoli. 

Estragon ja Vladimir kohtasivat Pozzon ja Luckyn sattumalta, kun he kököttivät puun juurella ja odottivat Godot’ta. Pozzon pitkät puheet omasta mahtavuudestaan ja Luckyn tanssit tappoivat aikaa hyvin tehokkaasti. Lucky oli mitä erikoisempi persoona, sillä kun tämän päähän pani hatun, niin tämä alkoi ajattelemaan ääneen. Ajattelukyky oli yksi hänen taikatempuistaan - näin ainakin Pozzo selitti orjansa käytöksen. Ensimmäinen kohtaus päättyy siihen, että Pozzo vie orjansa myytäväksi, ja Estragon ja Vladimir jäävät entiselle paikalleen odottamaan Godot’n tuloa. He ajattelevat itsemurhaa, mutta silti odottavat.  Godot ei tule, mutta Estragon ja Vladimir kuulevat muuan pojan äänen ikään kuin maan alta, joka puhuu heille. Poika tuo heille sekä suru-uutisia että lohduttavan ilosanoman: Godot tulee huomenna. 

Tuli ilta ja tuli aamu: toinen pävä. 

Tuntuu siltä että aikaa on kulunut paljon enemmän, kuin yksi yö: puu on kirkkaan vihreiden lehtien peitossa. Estragon ja Vladimir edelleen istua kökottävät Godot’ta odottamassa. Historia toistaa itsensä ja he kohtaavat taas Pozzon ja Luckyn. Tällä kertaa Pozzo on jäänyt kirjaimellisesti Onnensa nojaan: Pozzo on sokea ja ei pärjää hetkeäkään ilman Luckyä. Lucky on kuuro, mutta hän ei jätä Potsoa yksin, vaikka siihen olisikin ollut muutama painava syy Luckyn menneisyyttä pohdittaessa. 

Pozzon ja Luckyn lähdettyä Estragon ja Vladimir jäävät taas ypöyksin. Pian he kuulevat taas pojan äänen, jota voi luulla heidän mielikuvitukseski, koska tämä pojan ääni vannoo, että ei ole käynyt täällä eilen, ja että herra Godot tulee aivan varmasti huomenna. Huomenna hän tulee. Estragon rukoilee poikaa kertomaan herra Godolle, että tämä on nähnyt heidät. Poika lupautuu tekemään juuri niin ja lähtee. Tämän jälkeen hän ei palaa, ainakaan tänään. Kenties hän tulee huomenna taas, jos Godot ei tule. Ehkä ääni itse on herra Godot? Ehkä herra Godotia ei ole edes olemassa? Onko Godot mielikuvitusta? Godot on kenties Jumala, jota voi odottaa loputtomiin? Viittaahan nimi “Godot” (engl. God tarkoittaa jumalaa) siihen varsin hyvin. 

Estragon ja Vladimir jäävät odottamaan Godot’n tuloa. Huomenna hän takuuvarmasti tulee. Verhot laskeutuvat ja näytelmä on päättynyt. 

Becketin näytelmä on eräänlainen älypeli, joka pakottaa ajattelemaan, vaikka ei haluaisikaan sitä. Jos emme tee mitään juuri nyt, odotus venyy loputtomiin, eikä tuo tulosta - tämä on näytelmän sanoma. Kaikki ympärillämme muuttuu toisenlaiseksi, vuodoet kuluvat, mutta me pysymme ennallamme kunnes kuolemme, sillä emme tee mitään. Ihmisen on määrä muuttua, kehittyä elämänsä aikana ja jos sitä ei tapahdu, niin voi sanoa että hän on jo kuollut. Jonkinlaisen evoluution on tapahduttava jokaisen ihmisen elämässä - absoluuttisessa vapaudessa ihmisen on pakko valita henkiset vankilansa ja sopeutua niihin. Toisaalta, valitsematta jättäminen tai vastuun delegointi ylemmälle auktoriteetille on sekin valintansa, mutta väistämättä kohtalokas valinta. 

Näytelmä tihkuu interteksualisuutta, itse huomasin siinä paljon yhteyksiä muun muassa Raamattuun - Jeesustahan on odotettu viimeiset pari tuhatta vuotta. Siinä mielessä näytelmää voidaan pitää teologiaan kantaa ottavana teoksena, mutta näytelmässä on paljon muutakin, josta pyrinkin puhumaan esseessäni. Luin netistä, että Samuel Beckett oli kirjoittanut näytelmänsä vuonna 1953. Miksiköhän juuri tuolloin hän halusi tuoda esiin imperialistisen yhteiskunnan haasteet, ihmisten välisten suhdeongelmat, uskonnon ja ihmisen ristiriidat, totaalin aloitekyvyttömyyden? Mielestäni monet näytelmän nostamista kysymyksistä ovat ajankohtaisia myös nyky-yhteiskunnassamme. Näytelmän taustalla ovat saattaneet olla sekä Beckttin omat elämänkysymykset ja pohdinnot että toinen maailmansota sen kauhuineen, mutta myös sen tuomine sananvapauksineen. Joka tapauksessa Beckettin näytelmä on monitahkoinen jalokivi, jonka eri tahkot kimaltelevat niitä katsotusta näkökulmasta ja itse katsojasta riippuen.