Tunne lastensuojelu -podcast: perhekuntoutus

Perhekuntoutus on avohuollon tukitoimi lapsiperheille, jotka tarvitsevat tukea esimerkiksi vanhemmuuteen tai arjen haasteisiin. Tässä jaksossa keskustellaan siitä, millaisia ajatuksia ja tunteita perhekuntoutukseen liittyy, niin asiakkaan kuin työntekijänkin näkökulmasta. Aiheesta puhumassa perheterapeutti Maisa Pirkkanen, ohjaaja Reeta Kaipainen sekä kokemusasiantuntijavanhempi Sanna.

Voit kuunnella jakson SoundCloudissa (ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan)tai Spotifyssa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan). Jakson kesto on noin 22 minuuttia.

Tunne lastensuojelu -podcastissa pääset tutustumaan espoolaiseen lastensuojelun polkuun ja tunteisiin niin työntekijöiden kuin asiakkaidenkin näkökulmista lastensuojeluilmoituksen tulosta aina siihen saakka, kun lastensuojelun asiakkuus päättyy.

Tässä podcast-sarjassa tutustutaan niin työntekijöiden kuin asiakkaidenkin näkökulmasta monipuolisesti eri kohtiin espoolaista lastensuojelun polkua lastensuojeluilmoituksen tulosta aina siihen saakka, kun lastensuojelun asiakkuus päättyy. Miltä lastensuojelu tuntuu?

Kaipainen:  Moikka kaikille. Tänään puhumassa Tuomarilan perhetukikeskuksen ohjaaja Reeta Kaipainen, perheterapeutti…

Pirkkanen:  Maisa Pirkkanen.

Kaipainen:  …ja asiakas…

Sanna:         Sanna.

Kaipainen:  Mitä Tuomarilan perhetukikeskuksen toiminta on, kuinka asiakkuus alkaa?

Pirkkanen:  Meillä Tuomarilan perhetukikeskuksessa asuu 11 perhettä noin kolme kuukautta. Jotkut perheet ovat meillä vähän pidempään. Ja meille tullaan lastensuojelun sosiaalityöntekijän lähettämänä. Yleensä, kun meille tullaan, niin perheessä on jonkinlainen kriisi päällä. Useimmiten sekä vanhemmat että sosiaalityöntekijä ajattelevat, että perheen tilanteeseen täytyy saada muutosta aikaiseksi. Ja se muutos tehdään parhaiten sillä lailla, että koko perhe muuttaa asumaan tällaiseen perhetukikeskukseen. Osa perheistä asuu B-talossa, missä on seitsemän asuntoa, jotka sisältävät keittiöt ja omat kylpyhuoneet. Perheet tekevät siellä itse ruokansa. Anteeksi, nyt puhuin A-talosta. A-talossa meillä on keittiöt ja neljä asuntoa, ja siellä tehdään itse ruoka, ja siellä on omat kylpyhuoneet. Ja tarvittaessa ohjaajien kanssa. Toisessa talossa sitten ruokaillaan yhdessä, ja ruoka tulee valmiina. Useimmiten lastensuojelun sosiaalityöntekijällä on huoli ja vanhemmilla on huoli siitä, että perheessä ei pärjätä tai jakseta ja että jotakin siinä perhesysteemissä täytyisi muuttua, jotta kotona olisi kaikilla hyvä olla.

Kaipainen:  Millaisia kriisejä, Maisa, perheessä kohdataan, mikä on kriisi?

Pirkkanen:  Kriisi on tilanne, joka syystä tai toisesta ylittää vanhempien tai lasten sellaisen sietokyvyn tai rajan. Elikkä ihmisillä on paha olla, ja heillä ei ole keinoja pärjätä siinä tilanteessa. Aika usein meidän asiakkaillamme kriisi näyttäytyy sillä lailla, että vanhemmat tuntevat keinottomuutta, neuvottomuutta, ovat uupuneita jotenkin siihen vanhemmuuden tehtäviin ja pärjäämiseen lasten kanssa. Lapsilla saattaa olla joitakin erityisiä pulmia niin kuin jotakin neuroerityisyyttä tai käytöshäiriöitä tai koulunkäymättömyyttä, ehkä rikostelua, masennusta. Ja sitten siellä taustalla aika usein on myös vanhempien mielenterveysongelmia, päihdeongelmia, myös sellaista köyhyyttä, toimeentulon ongelmia, parisuhdeongelmia. Saattaa olla väkivaltaa, turvattomuutta. Erilaisia asioita, jotka vaikuttavat siihen, että perheen jäsenillä ei ole hyvä olla suhteessa toisiinsa ja suhteessa siihen, mitä esimerkiksi vanhempien tulisi siinä arjessa tehdä. Jokainen perhe on erilainen. Sitten kun meille tullaan, niin lähdetään yhdessä miettimään, että mistähän kaikesta tässä on kysymys. Toki perheet ovat joiltakin piirteiltään samanlaisia, mutta aina myös erilaisia ja erityisiä. Ja moni asia siellä taustalla vaikuttaa.

Kaipainen:  Millainen tilanne, Sanna, teidän perheessänne oli Tuomarilaan tullessa? Liittyikö Tuomarilassa oloon pelkoja tai ennakkoluuloja?

Sanna:         Maisa kuvasti tuossa juuri hyvin sitä, että kun perhe saapuu Tuomarilan perhetukikeskukseen, niin perhe on todellakin siinä kohtaa kriisissä, ja niin oli meidänkin perhe. Meidän tilanne on se, että olen yksinhuoltajaäiti. Minulla on kyllä mies, ja paperilla olemme ihan kaksinhuoltajaperhe, mutta mies asuu ulkomailla, ja minä olen yksin meidän kolmen lapsen kanssa. Meidän vanhin on tuollainen murrosikäinen, ja sitten keskimmäinen on tällainen neuroerityinen lapsi, josta Maisakin tuossa äsken puhui, ja hänellä on ADHD. Sitten nuorin on kovin uhmakas. Ja nämä kaikki kolme lasta ovat syntyneet alle neljän vuoden sisään. Meidän perheen kriisi oli jatkunut jo vuosia, ennen kun tulimme Tuomarilaan. Elikkä lapset olivat hirvittävän riitaisia keskenään. Minua ei oikein tahdottu totella oikeastaan ollenkaan, ja olin hyvin, hyvin uupunut ja väsynyt ja ihan viittä vailla valmis iskemään hanskat tiskiin, että nyt minulle riittää tämä. Me olimme saaneet apua aikaisemminkin, meillä oli käynyt kotona tehostettua perhetyötä lastensuojelusta. Mutta se ei oikein riittänyt meille. Jo vuosia, vuosia sitten olimme perheneuvolan piirissä ja yritetty saada apua monelta eri taholta. Mutta se ei oikein, mikään ei tahtonut riittää eikä saada sitä muutosta pysyväksi, vaikka se olikin hetkellinen. Sitten edeltävänä syksynä, ennen kun me sitten joulukuussa tulimme Tuomarilan perhetukikeskukseen, niin minun voimani olivat siinä pisteessä, että pyysin silloin kahden nuorimman lapsen kiireellistä sijoitusta. Sen kiireellisen sijoituksen sitten seurauksena asiat etenivät niin, että me pääsimme tänne Tuomarilan perhetukikeskukseen. Mitä tulee sitten pelkoihin tai ennakkoluuloihin, niin ei, ei ollut mitään pelkoja tai mitään ennakkoluuloja. Minä en oikeasti tiennyt tällaisesta palvelusta aikaisemmin ollenkaan. Sitten kun kuulin, niin olin ihan sillä lailla, että mahtavaa että tällaista järjestetään, että me haluamme tuonne. Ja odotin, kun meillä oli sitten muutaman viikon odotus siinä, ennen kun tämä prosessi pääsi alkamaan, niin odotin innolla, että saamme apua. Ja onneksi sitä sitten saatiinkin.

Kaipainen:  Miten sinä Sanna koet, miten teidän jakso, prosessi Tuomarilassa on mennyt, ja saitteko te sellaista apua, mitä te tarvitsitte?

Sanna:         No joo. Meidän perheen tilanne oli varmaan monella lailla erilainen. Niin kuin Maisakin tuossa aikaisemmin sanoi, että perheiden tilanteet ovat erilaisia. Ja meillä ei ehkä ollut sellaista, sen tapaista tarvetta, että olisimme tarvinneet hirvittävästi ylimääräisiä käsipareja siihen arkeen, vaan me tarvitsimme terapiaa sekä sellaista keskusteluapua. Ja sitä me kyllä saimme. Elikkä asiat etenivät sillä tavalla, että me pääsimme oikealle polulle. Me pääsimme tavallaan sen jotenkin, voisiko sanoa paranemisprosessin alkuun.

Kaipainen:  Pystyittekö te, Sanna, vaikuttamaan työskentelyyn ja siihen, mitä teidän kanssanne tehtiin?

Sanna:         Joo, todellakin, koko prosessi oli yhteistyöprosessi. Jatkuvasti kysyttiin sitä, että mitkä ovat meidän tarpeemme ja mitä me haluamme ja mihin tähtäämme. Siis meidän perheemme lähtökohdista lähdettiin koko ajan mielestäni liikkeelle.

Kaipainen:  Se on kiva kuulla. Miltä prosessi näyttää työntekijän näkökulmasta, Maisa?

Pirkkanen:  Mielestäni meillä oli alusta asti, tai tuntui, että meillä on hyvät edellytykset onnistua tai päästä tavoitteisiin, koska siitä hyvin hankalasta lähtötilanteesta huolimatta minusta tuntui, että meillä on hyvin toimiva yhteistyösuhde vanhempien kanssa. Heillä oli halua ponnistella muutoksen eteen. Ja heillä oli hetkittäisistä, niin kuin sanotaan, putoamisista tai hankalista kokemuksista, tilanteista huolimatta, he uskoivat siihen, että me menemme eteenpäin. Ja he innokkaasti tulivat työskentelyyn mukaan. Meillä on paljon myös asiakkaita, ja se on okei ja se on ymmärrettävää, jotka vähän saattavat jotenkin pelätä sitä tulla esiin sellaisina kuin ovat tai luottaa työntekijöihin tai luottaa siihen prosessiin ja avautua juttelemaan myös vaikeista asioista ja jotenkin katsoa peiliin. Ja useimmiten se luottamussuhde rakentuu siinä työskentelyn aikana. Mutta meillä oli mielestäni Sannan kanssa mahtava prosessi ja Sannan perheen kanssa siitä syystä, että se oli jotenkin alusta asti, olimme siinä sellaisessa aidossa yhteistyösuhteessa, ja siitä, että siinä oli sellaista, itsekin oppi paljon asioita. Ja ymmärsi sen, että vanhemmat ovat monella tapaa lastensa parhaat asiantuntijat ja oman elämäntilanteensa ja suhteittensa, ja että kun he tulevat sen tiedon kanssa jotenkin näkyviin ja kertovat. Elikkä huomasi, että onnistuaksemme me tarvitsemme toisiamme. Ja sitten, kun siinä oli arvostusta, Sanna vaikkapa sanoi minulle, että ei Maisa noin, tai että minun mielestäni ehkä ei tämä ollutkaan hyvästä. Siinä oli sellaista molemminpuolista jotenkin tutkivaa työotetta, ja varmaan molemmat opimme toisiltamme.

Sanna:         Minä olen samaa mieltä, että se oli hieno prosessi.

Pirkkanen:  Ja hyvä.

Sanna:         (epäselvää) sellainen oppimisprosessi puolin ja toisin varmasti. Minä ainakin opin paljon.

Pirkkanen:  Joo. Ja välillä sillä tavalla, että saattoi nojautua toiseen, välillä lohduttaa, ja kyllä tämä tästä, tai sillä tavalla.

Sanna:         Kyllä.

Pirkkanen:  Ja vaikka, niin kuin meillä nyt sanotaan, että lapset eivät olleet ihan yhteistyösuhteessa, samalla lailla kuin lapset aina, että he olivat jotenkin aika lailla oppositiossa, jos nyt näin voisi sanoa.

Sanna:         Kyllä.

Pirkkanen:  Mutta vanhemmat eivät olleet, niin se jotenkin riitti saamaan sitä perhesysteemiä oikealle tolalle.

Sanna:         Niin, ja vaikka lapset vastustivatkin, niin uskon, että he ajattelivat asioita. Ja sitten on käytännön arjessa näkynyt. Ja sitten joskus, kun meillä on tullut Tuomarilan prosessin jälkeen riita kotona, niin minulle on lapsi saattanut sanoa, että äiti, mitä Maisa nyt sanoisi. Elikkä kyllä ne ovat korvat hörössä olleet. Ja vaikka piti auktoriteettia vastustaa, niin kyllä se sitten on jättänyt hyvän jäljen.

Pirkkanen:  Onpa kiva kuulla.

Kaipainen:  Se on ihana kuulla. Miten Sanna, onko sinun käsityksesi lastensuojelusta muuttunut tämän prosessin aikana?

Sanna:         Ei ehkä prosessin aikana vaan jo aikaisemmin. Elikkä minulla on ehkä lähtökohtaisesti, sanotaanko 20 vuotta sitten ollut sellainen kuva lastensuojelusta, että lastensuojelu tulee ja ottaa lapset huostaan. Mutta olen myös työni puolesta jonkin verran tekemisissä lastensuojelun kanssa, työskentelen lasten ja nuorten parissa. Ja olen oppinut ymmärtämään sen, että lastensuojelu on hieno organisaatio, joka auttaa perheitä. Nyt täällä Tuomarilassa yhden toisen perheen kanssa juttelin. Ja heillä tuntui olevan sellainen käsitys, että nyt täytyy näyttää täällä parhaansa jottei meidän lapsia oteta huostaan. Ja minä jotenkin ihan ihmettelin, no eihän tässä nyt siitä ole kysymys että se olisi se lähtökohta, vaan tässä on lähtökohtana se, että perheitä yritetään auttaa, koko perhettä hoidetaan, että perhe pystyy pysymään kasassa. Jotenkin se sellainen, huomasin, että sellainen negatiivinen leima, vähän vanhanaikainen leima mielestäni, elää aika syvällä. Mutta olin oman työni puolesta tietoinen jo siitä, että lastensuojelu on meitä varten, meidän perhettä varten, ei vaan lapsia varten vaan myös minua varten. Ja se käsitys oikeastaan, ei voi ehkä sanoa, että muuttui tämän prosessin aikana, vaan nimenomaan vahvistui, että saimme perheenä apua. Minusta tuntuu, että erityisesti minä äitinä sain apua.

Kaipainen:  Se on ihana kuulla.

Pirkkanen:  Joo.

Kaipainen:  Sanna, millaisia ajatuksia sinulla on lastensuojelun julkikuvasta, miten lastensuojelun toimintaa voitaisiin mielestäsi kehittää?

Sanna:         Jotenkin itse asiassa ajattelen, että koko termi ”lastensuojelu” on vähän väärä. Elikkä jotenkin omalta kohdaltani näen, että meidän perheessä oli nimenomaan kysymys meidän perheen suojelusta enemmän kuin lastensuojelusta. Niin kuin äsken sanoin, niin minä äitinä sain varmasti tästä kaikkein eniten apua. Ja jotenkin osaan ehkä suhtautua asioihin eri lailla. Jotenkin näkisin, että lastensuojelun ehkä keskeisin tarkoitus on kuitenkin, toki suojella lapsia, lapset ovat keskiössä, mutta yhtä lailla myös perheet, että perheet saavat sitä apua. Niin, miten lastensuojelun toimintaa sitten voitaisiin kehittää, niin minä ehkä lisäisin resursseja, ihan huomattavasti lisäisin resursseja, tällaisia perhetukikeskuksia saisi nousta kuin sieniä sateella. Niin kuin myös oman työni puolesta tiedän, että perheet tarvitsevat apua. Ja toivoisin, että tämä ei menisi niin tämä systeemi että pitää olla äärimmäisessä kriisissä että pääsee tällaiseen prosessiin mukaan, vaan että tämä perhetukikeskuksen toiminta voisi olla myös ennalta ehkäisevää aikaisemmassa vaiheessa jo. Ei siinä äärimmäisessä hädässä, vaan sitä ennalta ehkäisevää työtä tehtäisi enemmän. Jotta sitä voitaisiin tehdä enemmän, niin varmaan tarvittaisiin aika paljon enemmän rahaa.

Kaipainen:  Kyllä. Entä työntekijän näkökulmasta, Maisa, miten lastensuojelun toimintaa voitaisiin kehittää?

Pirkkanen:  Kyllä minulla on samansuuntaisia ajatuksia kuin Sannalla siinä mielessä, että niin kuin totesin, niin parhaiten saadaan muutosta aikaiseksi silloin, kun vanhemmilla on voimavaroja ja kykyä ponnistella muutoksen eteen. Jos ollaan siellä kovin syvässä kriisissä tai vanhempi on esimerkiksi syvästi masentunut tai tällä tavalla, niin se jotenkin se systeemi, muutoksen saaminen systeemiin on todella paljon jotenkin hankalampaa. Varhaisemmassa vaiheessa sellainen intensiivinen tuki saattaisi olla parempi.

Sanna:         Kyllä, olen samaa mieltä.

Pirkkanen:  Niin, kysyit, että mitä lastensuojelussa muutoksia, tai…

Kaipainen:  Mitä voitaisiin mielestäsi kehittää?

Pirkkanen:  Sitten minä ajattelen sillä lailla, että meillä Espoossahan, niin kuin pitkälti koko valtakunnassakin tällä hetkellä, niin tehdään sitä työtä sellaisella systeemisellä työotteella, ajatuksella, että kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ja niiden tulisi jotenkin moninäkökulmasta kysyä, mistähän tässä on kysymys. Mutta edelleen kun perheiden ongelmat ovat monenlaisia, kun siellä on mielenterveysongelmaa, on päihdeongelmaa, on parisuhteen ongelmaa, on toimeentulo-ongelmaa, on asumisen ongelmaa, että miten me saisimme toimijat vahvemmin työskentelemään yhdessä, no vaikkapa moniammatillisessa, aidosti moniammatillisissa tiimeissä, että meillä ei olisi sellaista käytännettä että nyt lähdet psykiatrisiin palveluihin, nyt yritän saada aikuissosiaalityöntekijälle ajan, jotta saat tämän asian kuntoon, jotta voisimme tarkastella sitä koko voimaantumisen prosessia että mikä on kohdallista missäkin kohtaa työskennellä. Jos perheellä esimerkiksi on häätöuhka tai laskut kasaantuvat pöydälle, niin ei välttämättä riitä energia vanhemmuuden kysymysten miettimiseen. Jotenkin, että saisimme sellaisia prosesseja, joissa tehdään niitä asioita joita perhe tarvitsee, oikea-aikaisesti. Ja tähän suuntaan ollaan menossa. Ja miksi minä pidän tuosta perhekeskustyöskentelystä, niin siellä on jo, että siellä työskennellään vanhempien parisuhteen kanssa, vanhemmuuden suhteen kanssa, yksilötyötä vanhempien voimaantumisen näkökulmasta, lasten kanssa, sisarustyöskentelyä, koko perheen työskentelyä. On sellaista toiminnan ohjaamista käytännön asioiden hoitamista, yhdessä tekemistä, retkiä ja sitten keskusteluja. Elikkä siellä ovat jotenkin ne kaikki työskentelytavat ja muodot ja ihmiset lähellä. On luonnollisen verkoston kanssa työskentelyä, tarvittaessa sukulaisten, ja sitten viranomaisverkoston. Mutta juuri, että sellainen kokonaisuuden huomioon ottaminen mahdollistuisi, että perheen ei tarvitsisi juosta monessa eri paikassa saadakseen asioita kuntoon.

Kaipainen:  Kyllä.

Pirkkanen:  Sekä ajattelussa että sitten siinä työskentelyotteessa sellainen, oikea-aikaisuus ja sitten juuri tämä, että yhteistyössä toimiva.

Kaipainen:  Eli yhteistyö ja oikea-aikaisuus olisivat tärkeitä kehityskohteita.

Pirkkanen:  Joo.

Kaipainen:  Kiitos puhujille ja kuuntelijoille.

Sanna:         Kiitos.

Kaipainen:  Seuraavassa jaksossa kuullaan, mitä tarkoittaa lastensuojelun avohuollon sijoitus nuoren ja työntekijän kertomana ja mitä tunteita siihen liittyy. Moikka.

Sanna:         Moi moi.

Pirkkanen:  Moi moi.