Tunne lastensuojelu -podcast: Mitä on lastensuojelu?

Espoon kaupungin lastensuojelun ”Tunne lastensuojelu”- podcastsarjan uuden kauden ensimmäinen jakso julkaistiin perjantaina 4.11.2022 Espoon kaupungin SoundCloud(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan)- ja Spotify(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan)-tileillä. Julkaisemme 1-2 jaksoa viikossa. Espoon lastensuojelun Yhteiskehittäjät -nimellä toimiva nuorten kokemusasiantuntijoiden ryhmä vastasi kokonaan podcastin suunnittelusta ja toteutuksesta. Jakson kesto on noin 30 minuuttia.

Mitä on lastensuojelu? -jaksossa on lastensuojelun yleistä esittelyä. Jakso kertoo lastensuojelun mahdollisuuksista ja velvoitteista, sekä erilaisista tukitoimista sekä avo- että sijaishuollossa. Jaksossa mukana kokemusasiantuntijat Meri Karunen ja Sanni Kuorelahti. Ammattilaisvieraana Eini Tolonen Espoon perhetyön liikkuvista palveluista. Juonnossa Ade Koivunen.

Juontaja:    Tervetuloa kuuntelemaan Espoon lastensuojelun Yhteiskehittäjät -ryhmän podcasteja. Teemat, joita käsittelemme tässä kaudessa, sisältävät eri alojen ammattilaisten ja kokemusasiantuntijoiden näkemyksiä lastensuojelusta sekä muista tukea tarjoavista palveluista. Tässä jaksossa käsitellään lastensuojelun monimuotoisuutta, sen eri palveluita ja muotoja. Ammattilaisvieraana Eini Tolonen Espoon perhetyön liikkuvista palveluista. Tervetuloa.

Eini:    Kiitos. Kiva olla täällä.

Juontaja:    Ja kokemusasiantuntijanuoret Sanni.

Sanni:    Moi.

Juontaja:    Ja Meri.

Meri:    Moikka.

Juontaja:    Ihan alkuun mä haluaisin kysyy Einiltä, et miksi meillä on lastensuojelu.

Eini:    Meil on Suomessa lastensuojelu ihan niin ku ton sanan mukaisesti sen takia, että lapsia on suojeltava. Ja joskus, kun lapsen kasvuolot vaarantuu tai, tai hän ei ole turvassa, niin sillon lastensuojelun velvollisuus on auttaa, että lapsen oikeudet siitä suojelusta ja turvallisuudesta toteutuvat. Se niin ku ehkä perimmäinen tavote siinä lastensuojelussa on se, että autetaan vanhempaa tai vanhempia siinä kasvatustehtävässä siellä kotona.

Juontaja:    Ja miten sit näihin tavotteisiin pyritään?

Eini:    Niitä keinoja sitte onki ihan yhtä paljon, ku on lapsia ja perheitä ja nuoriakin. Voi olla, et perhe saattaa tarvita perhetyötä, johon tehdään sitten taas ihan omat tavotteet, et mitä sillä tavotellaan. Nuori saattaa tarvita apua johonki palveluun ohjaamisessa tai tutkimuksiin pääsemisessä. Perheet saattaa tarvita apua vuorovaikutussuhteissa. Kotona saattaa olla paljon riitoja, sellasia, joihin sit tarvitaan ulkopuolista niitä selvittämään, jokaisen näkökulma kuulemaan. Ja joskus perheissä on vaan niin kuormittavia ajanjaksoja, että ei vaan jaksa, et ihmiset väsyvät. Vanhemmat väsyvät, lapset ja nuoret väsyvät, ja sillon tarvitaan ulkopuolista apua. 

Juontaja:    Mitä kaikkii eri muotoja lastensuojelussa sitten on tai mitä lastensuojelu sisältää?

Eini:    Lastensuojelussahan on hirmuinen määrä erilaisia muotoja. Lastensuojelu jaetaan avohuoltoon, toinen puoli on sitten sijaishuolto. Avohuollossa on erilaisia, niitä kutsutaan avohuollon tukitoimiksi, avohuollon palveluiksi, joita on esimerkiks tää tehostettu perhetyö. Se voi olla sosiaaliohjaus, se voi olla taloudellista tukea, ihan siis räätälöitävissä sen mukaan, mitä se lapsi, nuori, perhe tarvitsee. Ja sijaishuollossa sitten taas, mistä taitaa teillä kokemusasiantuntijoillaki olla kokemusta, niin on sijaisperheet ja laitoshoito.

Juontaja:    Miltä tää kaikki Einin sanoma kuulostaa, nää tavotteet ja niihin pyrkiminen?

Sanni:    No, musta kuulostaa ihan järkevältä ja hyvältä.

Meri:    Joo. Kyllä. Tosi tärkeitä asioita just esimerkiks se, että lastensuojelu ei vaikka oo pelkästään sitä, että otetaan huostaan. Lastensuojelu ei oo sitä, että on vaan perhetyötä tai mitä tahansa, vaan siis on just niin ku tosi monimuotosta ja et ei oo yhtä niin ku samanlaista nuorta. Ja siis mullaki oli sillee, et mul oli tehostettua perhetyötä. Ja sitte se kuitenki pääty sit siihen, et mut jouduttiin sit huostaanottamaan. Et on, kaikki nuoret ei ole samanlaisia.

Juontaja:    Miten sitte esimerkiks tollases Merin tapauksessa, ku on sitte tullu se huostaanotto, et miten koko perhe on voitu ottaa, tai onko otettu huomioon sen prosessin aikana myös sitten huostaanoton jälkeen?

Meri:    Joo. Tosiaan sillon, kun mut ekan kerran huostaanotettiin, niin meillä oli siis ihan, käytiin tuolla niin kun mun laitoksessa tai vastaanottokodissa, käytiin perheen kanssa siellä läpi asioita. 

Juontaja:   No, Eini, voiks perhetyö olla sitten myös, jos on sijaishuollon puolella oleva nuori, niin voiks perhetyötä hyödyntää myös sit sillon?

Eini:    Kyllä voi. Siis sijaishuoltopaikat, eli laitokset, tarjoaa perhetyötä yleensä. Ehkä tavallisin muoto on semmoset perhetapaamiset, että kun vaikka tuodaan nuorta kotiharjotteluihin, niin sitte omahoitajan kanssa samalla pidetään perhetapaaminen siel kotona. 

Ja sitte itse olen töissä sijaishuollon perhetyössä, joka tarjoaa perhetyötä pelkästään noille perheille, joita koskettaa huostaanotto, että ei se niin ku perheen tukeminen pitäis loppua siihen, ku sijotus tapahtuu, koska sillohan sitä apua vasta tarviaa. Vai mitä te ajattelette?

Meri:    No, mä ainaki nyt huomattavasti paljon vanhempana, niin oon sitä mieltä, että se on ollu mun vanhemmille niin ku vaikein asia, mitä ne on ikinä joutunu tekemään, se, et ne on antanu mut niin kun huostaanotettavaksi. Olis varmasti tarvinnu huomattavasti paljon enemmän tukee siihen, mitä he saivat.

Sanni:    Munkin mielestä, joo. Mitä mä muistan, mitä mun äiti sano mulle joskus, että se oli, niin ku kaikista vaikein päätös oli just niin kun laittaa, en mä tiiä, niin laittaa mut huostaan, tai miten se nyt sanotaan. Mä muistan, kun mun äiti sano, että se oli hänelle tosi vaikeeta, kun piti myöntää, että ei pysty eikä jaksa enää kasvattamaan mua. Niin se oli kyllä vaikeata äidille.

Meri:    Niinpä. Ja mullaki, ku oli myös kolme isoveljee, niin seki on ollu, et oli niille isoveljillekin tosi vaikee paikka se, et yhtäkkii ainut pikkusisko onki poissa. 

Juontaja:    Niin, no, te molemmat puhutte paljon siitä, että koko perheelle ollu rankkaa, kun yks joutuu huostaan. Niin miten sit, Eini, teillä esimerkiks, tuetaanks siin perhetyössä enemmän sitä nuorta vai saaks nää vanhemmat ja mahollisesti sisarukset apua tän prosessin aikana?

Eini:    Kyl siihen pyritään. Semmonen niin ku tapa olis, et sosiaalityöntekijä tarjoaisi kaikille perheille, kaikille vanhemmille palvelua, sijaishuollon perhetyötä, semmosta keskusteluapua siihen huostaanoton käsittelyyn ja siihen, et mitä tää vanhemmuus nyt on, kun se lapsi on muuttanu pois ja vastuu siitä on jollain laitoksella ja mä en tunne niit ihmisii, tai sijaisperheellä ja mä en tunne niit ihmisii. Monet vanhemmat, haluan vielä palata tuohon, mitä puhuitte omist vanhemmistanne, niin siihen, että monet munkin asiakkaat, jotka on vanhempia, niin sanoo, et se on ollu elämän yks vaikein paperi allekirjoittaa se huostaanottopaperi. Ja tähän tilanteeseen nimenomaan vanhemmat tarviais sit sitä apua ja keskustelutukea. Monet vanhemmat kuvaa myös sitä, että ensin saattaa olla ihan hirveä määrä palveluita siellä avohuollon puolella, et on tehostettua perhetyötä, on sosiaaliohjausta, on perheleiriä ja ties mitä. Ja sitten, kun päädytään siihen sijotukseen, niin yhtä äkkiä kaikki palvelut loppuvat ja sit siel on yks huone tyhjillään, koska sielt on lapsi muuttanu pois. 

Sanni:    Joo, mulla tuli vaan mieleen, että ensiks me, joo, me saatiin apua ja äiti sai apua, mutta oli sitten, mun äidillä oli mielenterveydellisiä ongelmia, niin sitten jossakin vaiheessa hän ei enää halunnut ottaa apua, tai suostunu siihen, että sitte mua alettiin enemmän auttaa. Mut mä oisin nyt jälkiviisaampana toivonu, että ois jotenki voinu äitii enemmän auttaa, tai kun, et ois voinu jotenkin pakkoauttaa tai jotaki sen tapasta, koska se ois hyödyttäny meit molempia. Mä mietin sitä, että mitä sitten tapahtuu, et jos vanhemmat ei haluu sitä apua, mitä tarjotaan, vaik se ois niin ku lapselle hyvä ja varmaan vanhemmalleki hyvä.

Juontaja:    Jos sitä apua, mitä Sannin perhe olis kaivannu, olis osannut pyytää, niin olisko sellast onnistuttu järjestämään?

Eini:    Eli siihen niin ku vanhemmalle, nimenomaan siinä vaiheessa, ku Sanni on huostaanotettu?

Sanni:    Toi on ehkä vähän niin kun myöhemmin, koska hänellä paheni mielenterveysongelmat niin kun vuosi vuodelta, niin sillee niin kun, sillon, ku mä olin jo huostaanotettu ollu monta vuotta. Niin sillon ois ollu hyvä, et ois hanakammin jotain hänelle niin kun. Mä en muista, et tarjottiinko hänelle, mut mä ainaki muistan sen, et hän ei ainakaan halunnu ottaa kaikkea sitä, mitä tarjottiin, niin niin ku vastaan.

Eini:    Sehän se on hankalaa, kun olis palvelua, mitä tarjota, mutta jos ihminen ei halua ottaa sitä vastaan. Ku perhetyön eri palvelumuodot on rinnastettavissa avohuollon palveluihin, jotka on lain mukaan vapaaehtoisia ja jos ihminen niistä kieltäytyy ja kieltäytyy, niin niitä ei voi hänelle myöskään väkisin tavallaan antaa, vaikka kaikki näkisivät, että tässä ois nyt kyl paikka ja tarve. Ja ajattelen, mitä kuvasit just sun äitiä, ni hän on varmaan jääny palveluiden ulkopuolelle, et on päässy jotenki tipahtamaan palveluverkostoista, auttamisverkostoista pois.

Sanni:    Joo. Niin, mitä mä oon ymmärtäny. Siis mun äiti menehty muutama vuos sitten ja sit mä sain, kävin läpi mun enon kanssa mun äidin papereita. Ja sit siel just näky, että hän oli aika lailla silleen tippunu muutenkin sillee niin ku avun piiristä pois, että se varmasti. Ja sitten niin kun ei vaan onnistunu, et siin oli, varmaan niin ku kaikki palaset ei oikein menny kohdalleen oikein missään.

Meri:    Joo, mul on tohon vähän samanlainen, mut mul oli vaan just toisin päin, että mä ite en ottanu sitä apua vastaan, vaikka olis niin ku tarjottu ja vaikka just siinä perhetyössä sanottiin, että nyt tarvittais Merille apua, niin mä en ollu ehkä sillon 13-14 -vuotiaana hirveän vastaanottavainen, niin mul oli just taas toisin päin, että mun mielenterveysongelmat oli taas sit sillee. Se oli tosi iso syy, minkä takii mut just huostaanotettiin, niin oli just se mielenterveys ja se, et mä en ite halunnu sitä apuu. Ja sithän se tuli pakkohoitona ja pakkosijotuksena sit se apu.

Sanni:    Ja sit ku tos just toi, että mun äidin mielenterveys vaikutti mun mielenterveyteen, et jos mun äiti ois suostunu ottaa sitä apua, niin munkin mielenterveys ois varmaan ollu paljon parempi.

Meri:    Niinpä.

Juontaja:    Miten sitte niin ku, jos justiinsa on tilanne, että vanhemmalla on tosi heikko mielenterveys ja tää vaikuttaa nuoreen, niin yritetäänkö ensisijasesti saada nuori sijotettua muualle kotoota vai korjata tätä tavallaan koko pakettia ja lähtökohtasesti sitä sen vanhemman mielenterveyttä?

Eini:    No, on vaikea kysymys, koska, niin ku alussa sanoin, niin kaikki perheet on sillee yksilöitä tässä, et se pitäs räätälöidä se avun tarve ja sitte se pitäs myös jotenki määritellä, että kuinka vaarallinen se vanhemman mielenterveyden ongelma on sille nuorelle siinä hetkessä. Ja sitten siihen tarvitaan ihminen päättämään, että riittäisikö tässä nyt perhetyön voimin tai jonkun muun avohuollon tukitoimilla auttaa tätä perhettä vai täytyykö meidän esimerkiks tehdä kiireellinen sijotus, että nuori on niin kun niin suuressa vaarassa nyt kotona, että hänen parhaakseen on tehdä se kiireellinen sijotus. Kyl mä niin ku, lähtökohtasesti mulla on semmonen kokemus, ja siihen lastensuojelun lakikin tähtää, että ensin autettas kotiin, että sijotus on se, ja nimenomaan huostaanotosta nyt puhun, niin on se viimenen keino sitte auttaa sitä perhettä. Sitten, jos se nuori sitä tarvitsee, lapsi sitä tarvitsee, niin se on hänen oikeutensa myös. Se hänelle sillon suotakoon ja huostaanotto sitten tapahtuu, vaikka vanhempi olis tosi kipee ja vastustaisi.

Sanni:    Joo. Mullaki on ollu just sillee, et mä oon ollu sillee niin ku periaattees muutaman kerran sijotettuna, et mä sitte menin kotiin takas hetkeks aikaa ja sit huomattiin, et ei pärjätty enää taas, niin sit sijotettiin taas uudestaan. Olin mä sen hetken, muutaman vuoden sit siel kotona, et on myös sitä, että sijotus voi loppua ja pääsee kotiin, mut sit voi myös tapahtua se, et se lähtee uuestaan ja sit joutuu takas sijotetuks.

Juontaja:    Jos nuori on ollu sijotettuna ja sitä ennen on ollu vaik perhetyö kuvioissa ja sitte sijotuksen jälkeen se on loppunu tai siirtyny muille tahoille, niin kun nuori mahdollisesti pääsee takasin kotiin, niin kuinka usein sit sitä perhetyötä sen jälkeen jatketaan?

Eini:    Tarkotatko niin ku, että jos nuori on ollu ihan huostaanotettuna, ei avohuollon sijotusta?

Juontaja:    Joo.

Eini:     Usein. Ja minulla on tietysti kokemus vaan Espoosta, koska täällä oon kaikkein eniten tätä työtä tehnyt. Sen jälkeen, kun nuori sijotetaan kotiin, niin hän on edelleen siis huostaanotettu, mut hän on sijotettuna sinne kotiin, ja sillon on mahdollisuus saada perhetyötä sen koekotiutuksen ajaksi. Se on maksimissaan kuus kuukautta ja se tarkottaa sitä, et sinä aikana sosiaalityöntekijän täytyy tehdä päätös siitä, jatketaanko huostaanottoa vai puretaanko huostaanotto. Ja yleensä sillon aina, kun saadaan perhetyötä siihen, niin se tavote on se ja se tähtää siihen, et huostaanotto puretaan ja se nuori jää asumaan kotiin.

Juontaja:    Mä oon kuullu, et monel on sellanen käsitys, että sitte tollanen perhetyö tarkottaa sitä, että perhetyöntekijä tai sosiaalityöntekijä saattaa yhtäkkii tulla kotiin ja pyytää huumeseuloja tai vastaavaa ja käydä yllätyskotikäyntejä useinki ja käydä koko asunnon läpi ja niin kun tälläsiä tosi äärimmäisiäkin keinoja.

Meri:    Tai käy jääkaapilla.

Juontaja:    Niin. Niin tarkottaako tää perhetyö sillon tällasta.

Eini:    Todella hyvä kysymys. Ja tässä haluan niin ku päästä näitä stigmoja kyllä murtamaan. Saatte kokemusasiantuntijat myös kommentoida omia kokemuksianne siitä, ku kotiin on viety palveluita, eli sitä perhetyötä, mutta ei. Eihän kukaan voi tulla toisen kotiin. Kyllä ne tapaamiset, mä en oo ikinä menny yllätyksenä kenenkään kotiin. Mä oon tehny 10 vuotta nyt sijaishuoltoo. Ne on aina sovittu etukäteen ja me perhetyöntekijät ei vaadita, voida vaatia seuloja. Sosiaalityöntekijä voi sanoa nuorelle, että toivoisin sulta seuloja ja nyt, koska meil on tosi kova huoli sun päihteidenkäytöstä, niin me haluttais, että sä kävisit tän perhetyöjakson aikana säännöllisesti seuloissa. Ja sillonhan me tietysti sitä nuorta yritetään kannustaa siihen, et sun sossu nyt on tämmöstä pyytäny ja sulta vaatii. Miten me voitas auttaa, että se toteutuis, et sä kävisit siellä?

Juontaja:    Entä sitte, jos mietitään, et niin sanottu ongelma onkin vanhemmassa tai epäillään sitä huoltajaa vaik päihteidenkäytöstä, niin voidaanko huoltajalta vaatia näit samoja asioita kun mistä äsken puhuit nuoren näkökulmasta?

Eini:    Sosiaalityöntekijällä on oikeus ainakin siis kysyä, et saako osallistua, jos vanhemmalla on päihdekontakti, niin saanko osallistua niihin neuvotteluihin, kokouksiin, tapaamisiin, mitä siellä on. Ja sosiaalityöntekijällä on oikeus kysyä vanhemmalta, et saanko joitain sun, koska sehän menee sitte niin ku terveydenhuollon palveluihin, niin saanko niitä katsoa, tai saanko keskustella sun hoitotahon kanssa tästä sun päihdehoidosta tai siitä tasapainosta. Periaattees avohuollon puolella, koska se on vapaaehtosuuteen kuitenki perustuvaa, niin ihmistä ei voi pakottaa, mut eihän mikään päihdehoito yleensä toimikaan, jos siihen pakotetaan. Totta kai se yritetään aina yhteistyössä saada ja jotenki pystyä sille vanhemmalle niin ku näyttämään sitä, että tässä on ongelma. Me nähdään, et tässä on ongelma ja se näyttäytyy tällä ja tällä tavalla. Sun lapsen turvallisuus vaarantuu näillä ja näillä tavoilla. Sitä kautta yleensä vanhemmat sitten saattaa lähteä hakemaan sitä apua ja alottaa sen myöntämisen, et hei, ehkä tää ei ookaan enää mul hallussa, että on vähä lipsahtanu ongelman puolelle. En tiiä, minkälaisia kokemuksia teillä tästä on, että jos on yritetty niin ku vanhempaaki auttaa.

Sanni:    Joo, onhan mulla yritetty just perhetyön avulla, mutta välttämättä osa perheestä ei oo ollu hirveen ilosia siitä, et on joutunu jakamaan just perheasioita, niin se on ollu välillä vähä vaikeeta.

Meri:    Mä ainakin koen, että mun äitii yritettiin auttaa. Mä en tiiä, oliks mun äidillä jotain päihdetaustaa, mä en tiiä, mutta mä ainaki koen, että ainakin yritettiin auttaa ja puhuu äidille.

Sanni:    Tuli tosta mieleen, siitä, että sossu tulee omaan, tai siis perheen, tai siis kotiin ja katsomaan, niin kylhän meillä siis just sillon, kun se mun huostaanotto purettiin ekan kerran.

Juontaja:    Joo.

Sanni:    Niin kylhän, siis meillehän tultiin ja katottiin jääkaapit ja katottiin kaikki, että siel on ruokaa ja. Mut ne oli tietenki sovittu etukäteen, mut kyl siis niitä tapahtuu, että sinne tullaan kattomaan, että, totta kai, että pärjääkö nuori siellä ja onko siellä niin ku esimerkiks oma sänky tai jotain tämmösiä, et kyllä niitä on.

Juontaja:    Joo.

Sanni:    Semmosia, että tullaan tarkistamaan.

Eini:    Joo. Itsekin teen semmosia. Sen palvelun nimi on perhetilanteen kartotus.

Sanni:    Joo.

Eini:    Kotitilanteen kartotus.

Sanni:    Joo. Se oli just ennen kun mun huostaanotto purettiin.

Eini:    Joo. Kyllä.

Sanni:    Se eka huostaanotto, niin käytiin just kattoon.

Eini:    Ja siinä tähdätään siihen perheen jälleenyhdistämiseen, niin siinä yhtenä osana on ne semmoset perusarjen asiat, et kotona havainnoidaan, että onko täällä sen näköistä ylipäätään, että tänne voi kukaan nuori muuttaa. 

Juontaja:    No, täs on nyt paljon keskusteltu näist eri tukitoimista ja lastensuojelun keinoista auttaa, niin teilt kokemusasiantuntijoilt haluaisin kysyä, että tuottaako tää sitten lastensuojelun asiakkuus häpeän tunnetta tai kiusaamista teit kohtaan tai muuta?

Sanni:    No, kyllähän se, kyllähän se tuotti. Sillon kun mut just sijotettiin toisen kerran sillon 16-17 -vuotiaana, niin kyl mä muistan, et kyl mä häpesin sitä, kun mä esimerkiks menin harrastuksiin ja mä menin laitoksesta sinne, niin en mä oikein halunnu kertoo, et mistä mä oon oikein niin ku menny. Ja kaverit, jotka sit, tai no, ”kaverit”, jotka sitten ties, tai sai tietää siitä, niin ei ollut sit enää mun kavereita sen jälkeen. Se on ollu välil tosi, tosi. Se on, siin on niin kova semmonen niin ku stigma ja se häpeä on tosi suuri. Mä muistan esimerkiks myös, ku mentiin laitoksesta esimerkiks vaatekauppaan, ja yleensähän laitos sit makso sen tietenki. Niin siellä sit kesken, koska yleensä on siis semmonen maksusitoumus tai tämmönen, niin sitte oltiin just kassalla, niin sit kassan työntekijät aina huutaa siihen mikrofoniin, joka siis kuuluttaa koko kaupalle, et tääl on tämmönen lastensuojelujuttu, et voisko joku tulla kattomaan. Ja sit sä ite seisot siin sillee, hei, haluan kuolla, koska kaikki siin kaupassa kattoo, ku sä oot menny ostamaan jotain farkkuja ja siel huudetaan, et tääl on lastensuojelun asiakas. Ja sama kävi myös tosi mones ruokakaupassa, ku käytiin esimerkiks jotain juhlajuttuja ostamassa, niin siellä ne huuteli, että tääl on lastensuojelun asiakkaita, et voiko joku tulla kattoo, ku ei osaa käyttää tätä kassajärjestelmää, niin kyl se aika kovaa häpeää siin vaihees.

Juontaja:    Niin.

Sanni:    Ku kaikki seisoo jonossa ja kattoo, et sä oot niin ku lastensuojelun asiakas ja laitosnuori ja sä oot rikollinen ja kaikkee, niin kyl se on oikeesti ollu aika, aika paha. Ja just noi kaverit, jotka sit jätti niin ku sit sen takii, koska ei halunnu olla missään tekemisis sen takii.

Meri:    No, mulla itellä ei ollu kiusaamista, ja jos oli, niin mä en välittäny siitä, mutta enemmän oli niin ku häpeä ja stigma niin kun sitten mun äidillä ja sitte mun äidin vanhemmilla. Ne syytti mun äitii siitä, että mut huostaanotettiin, ja sitte lastenkodista tai sijaisperheestä ei puhuttu niillä nimillä, että se oli aina joku, mä menin kotilomille ja sitte soiteltiin mummille ja papalle, ku se oli sellanen perinne. Ja sitte aina mummi kysy sitte lähtöpäivänä, että oot sä menossa taas sinne paikkaan. Niin sit mä olin sillee niin, et joo, et mä oon menossa lastenkotiin tai mä oon menossa sinne mun sijaisperheeseen. Enemmän oli häpeää niin kun muilla ihmisillä, et mä en itte kokenu häpeää. Se oli mulle tavallaan jotenkin niin luontasta, et mä en asu kotona, ku mä olin niin nuorena sijotettu.

Sanni:    Niin. Niinpä.

Juontaja:    Mistä te sit koette, että tää häpeä niin kun johtuu?

Sanni:    No, se on, se stigma on aika suuri ja just se, että niin ku ei välttämättä tiedetä tarpeeks lastensuojelusta ja ajatellaan, että se on just tämmösille mielenterveys-, huume-, addiktisekopäille. Se on aika iso ongelma.

Meri:    Ja sit voi olla stereotypia, tai sitte, et jos on käyny yks huono kokemus, niin sitte ajatellaan, että kaikki käy niin.

Sanni:    Niin, ja sit tosi monessa, esimerkiks vaikka lehdessä tai netissä, lukee tosi paljon asioita lastensuojelusta, jotka ei pidä paikkansa, ja sit se voi aiheuttaa aika paljon tämmösii ongelmatilanteita ja hätää.

Eini:    Must tuntuu, mul ei oo tästä mitään tilastofaktaa näyttää, tää on mun vaan omaa semmosta tunnetta ja tuntumaa, mutta että varmasti ihmisiä kieltäytyy erilaisista palveluista ja siit avusta sen takia, kun niit hävettää. Tai se stigma siitä, niin, ja se pelko siit lastensuojelun stigmasta on niin suuri, et sit mieluummin hammasta purren pärjätään yksin ja, vuodesta toiseen.

Sanni:    Ja just se, et vanhemmat varmasti kokee myös tosi suurta häpeää, et on joutunu antaan niin ku lapsen huostaanotettavaksi ja et ei oo pärjänny yksin. Ja se on, voin kuvitella, itselläni ei ole lapsia, mutta voin kuvitella, et se voi olla tosi vaikeeta ja tosi sillee niin ku häpeää aiheuttavaa se, että ei pärjääkään lapsen kanssa.

Eini:    Joo, kyl mä aattelen, että se. Se on semmonen asia, mitä mä kuulen usein, kun mä keskustelen vanhempien kanssa, joitten lapsi tai lapset on sijotettu, että se on kipee asia, se surettaa, mutta se myös hävettää.

Sanni:    Niin.

Eini:    Että miten mä en pärjänny tässä.

Sanni:    Niinpä. 

Meri:    Ja sit se voi kans olla, että miten ihminen on kasvatettu, koska meiän suvussa ja perheessä on sillee, että vaikeista asioista ei puhuta perheen ulkopuolisten kanssa. Niin sitten sekin varmaan niin ku kanssa ruokki sitä, että tuli häpeää siitä, että mä en asunu kotona.

Eini:    Mä voisin vielä jotenki lisätä tohon, mitä kerroit tost kaupasta, niin muistan itse urani alkuvaiheilta semmosen. Siis oon alottanu, olinkohan 22-23 -vuotias, melko nuori siis, kun alotin.

Meri:    Eli mun ikänen.

Eini:    Ni. Tota noin, nuorisokodissa duunit ja ehkä myös ulkoinen habitus ja tyyli oli silloin semmoinen lähempänä niitä nuoria. Niin vaikka en ollut lastensuojelun asiakas, vaan olin todellakin siis laitoksen työntekijä, niin silti tunsin häpeää, kun mut kerran, meiät kaupassa, mä olin mun omahoidettavan kanssa, niin mut sekotettiin sillä tavalla, et mä olen kanssa lastensuojelun nuori. Mä en korjannu sitä asiaa millään lailla, mutta jonkin verran tunsin semmosta häpeää, kun mä näin, et kaikki katto ja tuijotti. Mä en tuntenu semmost tarvetta korjata sitä ja sanoo, et hei, minä olen aikuinen ja työntekijä, vaan mä olin sille kaupan kassalle, et niin, meillä on nyt tämä maksusitoumuslappu tässä ja me maksetaan nää. Mutta että jos minä olen tuntenut siinä tilanteessa sellasen häpeän häivähdyksen, niin se on varmasti niin kun teille vielä suurempi asia.

Sanni:    Niinpä, ja just esimerkiks, no, nykyään, jos se nyt tapahtuis, niin ei varmaan olis niin kova pala, mut ku sillon teini-ikäsenä, niin totta kai se on aivan järkyttävää ja totta kai se hävettää ku koko kauppa kuulee, että minä teininä olen lastensuojelunuori. Eihän se nyt kivaa oo.

Juontaja:    Te kaikki puhuitte siit stigmasta ja että se aiheuttaa sitä häpeän tunnetta, niin koetteks te, että olis jotain keinoja, millä lievittää sitä stigmaa?

Sanni:    No, mun mielest se, et puhuttais näist asioist, niin kun ne oikeesti on.

Meri:    Ja tarpeeks hyvää informaatiota, semmosta, mihin kaikki pääsis käsiks, niin ku mitä lastensuojelu on ja mitä lastensuojelu tekee.

Sanni:    Niinpä. Joo.

Meri:    Ja mihin sillä tähdätään, et ei tuu niitä väärinymmärryksiä tai muita semmosia.

Eini:    Mistä te saatte rohkeutta puhua näistä asioista?

Meri:    No, en mä tiiä, saanks mä rohkeutta, mutta mun mielest nää on niin tärkeit asioita ja mä en halua, et kukaan joutuu käymään sitä samaa asiaa, mitä mä oon joskus joutunu käymään läpi, niin mä haluun, että ihmiset tietää. Ja se, ettei just, ei tarvii niin ku kestää semmosta stigmaa, ei tarvii kestää semmost häpeätä, niin se, että ihmiset tietää, niin must se on tosi tärkeetä.

Sanni:    No, mul on itse asiassa sama, mikä Merillä, että ei niin kun tarvitsis muitten, tulevien ja nykyisten lastensuojelunuorten, käydä sitä samaa läpi, mitä mä oon itse joutunut käymään sillon aikoinaan.

Meri:    Aivan.

Sanni:    Ja sen takii mä haluun puhua näistä asioista.

Juontaja:    No, hypätään nyt aiheesta toiseen. Mä haluaisin kysyy kaikilta, et jos olis tarpeeks resursseja, niin mitä te muuttaisitte lastensuojelussa tai lisäisitte?

Eini:    No, jos, mä mietin nyt vaan ihan oman työni kannalta, eli sen sijaishuollon perhetyön kannalta. Mä lisäisin ehdottomasti siis enemmän monikulttuurisuuden ymmärtämistä, siitä niin ku tietoa, enemmän kulttuuritulkkeja. Ne tulee ensimmäisenä mieleen. Mä vähentäisin sosiaalityöntekijöiden asiakkaita ja palkkaisin lisää sossuja, et niillä kaikilla olisi kohtuullinen määrä asiakkaita, jotta ne kerkeis kaikkien keisseihin tutustua ja paneutua ja tehdä parhaat päätökset. Mä lisäisin, totta kai, perhetyöntekijöiden määrää, jotta kaikkien perheiden pulmiin, vaikeuksiin, haasteisiin, muutostarpeisiin pystyttäis vastaamaan ajantasaisesti, että ei olisi yhtään jonoa, et kenenkään ei tarvis odottaa apua. Nää tulee ekana mieleen.

Sanni:    Ja mä haluasin, että lisättäs niin ku semmosii tukitoimia, että välttämättä siihen lastensuojeluun ei tarttis päätyä, että tarpeeks ajoissa kiinnitettäs huomiota, et jos joku alkaa mennä pieleen tai nähdään jotain oireilun merkkejä ja puututtas niihin, eikä niin ku odotettas sitä, että odotetaan, että millon se asia räjähtää käsiin ja sitte vasta aletaan paikkaamaan ja tekemään sille asialle jotain. Sitä mä haluaisin lisätä.

Meri:    Joo, mäki ihan samaa, mitä Sanni. Ja just esimerkiks mielenterveyspalveluita sillee, että ne niin ku tarpeeks ajoissa reagois just tähän, että jos nuori, tai vaikka vanhempi, on mielenterveysongelmia, niin, et niihin oikeesti puututtais ajoissa eikä vasta sillon, ku ihminen on psykoosissa tai koulukiusaaminen on ajanu siihen, et on tekemäs itsemurhan. Mun mielestä se, että saatais ajoissa nää lastensuojelun, esimerkiks just nää mielenterveyspalvelut, ja se, että ihmiset saatais myös niin ku vastuuseen.

Sanni:    Niin, ja puututtas periaatteessa ongelmiin, kun ne oireet olis niin kun niin sanotusti lainausmerkeissä ”lieviä”.

Meri:    Niinpä.

Sanni:    Et ei odoteta sitä, että ne on vakavia.

Meri:    Tai esimerkiks sitte, että jos on vaikka jotain koulukiusaamistapauksia, niin sit otettais niin ku se aika tosissaan.

Eini:    Ja tähän haluaisin vielä lisätä sen, että jos yhen asian vois muuttaa tai lisätä, niin enemmän semmosta viranomaisten yhteistyötä, että sille semmoselle aidolle yhteistyölle ja kohtaamiselle olis aikaa.

Meri:    Joo, se on.

Eini:    Niin ku psyka, lastensuojelu, koulu, poliisi, kaikki palvelut tekis saumatonta yhteistyötä ja auttas sitä perhettä.

Meri:    Niinpä. Niinpä.

Juontaja:    Mä haluaisin tähän loppuun kysyy vielä, et mistä te ootte kiitollisia lastensuojelulle?

Sanni:    No, mä oon kiitollinen siitä, että mä sain kasvaa semmosessa ympäristössä, missä mul oli turvallinen kasvaa ja mulla ittelläni niin ku maailmankuva ja semmonen, miten mä suhtaudun asioihin, on paljon erilaisempi, miten mun äiti suhtautu tai sitte mun isovanhemmat suhtautu. Mä esimerkiks puhun asioista avoimemmin enkä pidä niitä vaan sisälläni ja perheen sisällä. Mä oon siitä kiitollinen, että mä niin kun, et on avoin, avoimempi ja pystyy puhumaan, niin siitä mä oon kiitollinen.

Meri:    Joo. Mä oon kiitollinen siitä, et mä oon hengissä, koska ilman lastensuojeluu mä olisin kuollu about 10 vuotta sitte. Se on mulle tosi vaikea ja iso asia se, et mä oon, no, toki se, et mä oon ollu huostaanotettuna, mut se, et se on oikeesti pelastanu mut. Ja kun mä mietin monii nuorii, jotka on samas tilantees, mis mä oon ollu, niin se on oikeesti, vaiks se on tosi vaikeeta sillai ja vaiks se on ihan hirveetä, niin se on kuitenkin niin ku pelastanu mut. Siitä olen kiitollinen.

Eini:    Mä oon kiitollinen siitä, että kun näkee, et joku asia menee eteenpäin tai nuori, perhe, vanhempi, lapsi saa sitä tarvitsemaansa apua. Niistä hetkistä mä oon ihan super kiitollinen. Mä oon kiitollinen siitä, et mä voin olla tässä teidän kanssa yhdessä murtamassa tätä stigmaa, puhumassa avoimesti lastensuojelusta. Siit mä oon kiitollinen. Ja sit semmonen vähä ehkä filosofisempi kiitollisuuden aihe on jotenki semmonen, et tässä työssä kyl näkee niin ku niin monia ihmisyyden eri muotoja ja siinä ei voi olla kun nöyränä vaan, sellasen asian edessä. 

Juontaja:    Kiitos, Eini, että olit tänään puhumassa täällä. 

Eini:    Kiitos, kun kutsuitte. 

Juontaja:    Kiitos Sanni ja Meri.

Sanni:    Kiitos.

Meri:    Kiitti.

Juontaja:    Kiitos kaikille kuuntelijoille. Tavataan ensi jaksossa.