Tunne lastensuojelu -podcast: lastensuojelun asiakkuus ja tukitoimet

Tunne lastensuojelu -podcastissa pääset tutustumaan espoolaiseen lastensuojelun polkuun ja tunteisiin niin työntekijöiden kuin asiakkaidenkin näkökulmista lastensuojeluilmoituksen tulosta aina siihen saakka, kun lastensuojelun asiakkuus päättyy. Tässä jaksossa keskustellaan lastensuojelun asiakkuudesta ja lastensuojelun tukitoimista. Miltä tuntuu olla lastensuojelun asiakkaana ja millaisia kokemuksia kokemusasiantuntijanuorilla lastensuojelun asiakkuudesta on? Keskustelemassa sosiaalityöntekijä Rosa ja kokemusasiantuntijanuoret Nea ja Joenna.



Voit kuunnella jakson SoundCloudissa (ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan)tai Spotifyssa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan). Jakson pituus on noin 34 minuuttia.

Tässä podcast-sarjassa tutustutaan niin työntekijöiden kuin asiakkaidenkin näkökulmasta monipuolisesti eri kohtiin espoolaista lastensuojelun polkua lastensuojeluilmoituksen tulosta aina siihen saakka, kun lastensuojelun asiakkuus päättyy. Miltä lastensuojelu tuntuu?

Roosa:         Tässä podcast-jaksossa keskustellaan lastensuojelun asiakkuudesta. Espoossa lastensuojelun avohuollon asiakkaita on tällä hetkellä noin tuhat. Keskustelemassa tässä jaksossa ovat sosiaalityöntekijä Roosa ja kaksi lastensuojelun kokemusasiantuntijanuorta Nea ja Joenna. Nea, haluaistiko sinä kertoa vähän omasta historiastasi ja kokemuksistasi lastensuojelun asiakkuudessa?

Nea:             Minä olen tosiaan ollut lastensuojelun asiakkaana pienestä pitäen vanhempien päihteidenkäytön vuoksi. Ja siellä lapsuudessa on useita sijoituksia, vähän kiireellisiä ja ei niin kiireellisiä.

Roosa:         Entäs Joenna, minkälaisia kokemuksia ja historiaa sinulla on, että miten olet päätynyt lastensuojelun asiakkaaksi?

Joenna:       Eli 16-vuotiaana, kun olin omille muuttanut, niin koulun ammattilainen teki minusta lastensuojeluilmoituksen.

Roosa:         Muistako, että miten se sitten lähti käyntiin, että mitä sitten lastensuojeluilmoituksen jälkeen tapahtui?

Joenna:       Sen jälkeen meni noin viikko, ja sitten sosiaalityöntekijä otti minuun yhteyttä. Ja sitten oltiinkin jo aika pian sen kanssa tapaamisessa. Ja se stressasi erittäin paljon, koska äitini asui toisella paikkakunnalla enkä päässyt sitten hänen kanssaan sinne, vaan olin käytännössä ihan yksin.

Roosa:         Miltä se tuntui olla yksin siinä tapaamisessa?

Joenna:       Se pelotti ja stressasi erittäin paljon, kun se oli niin uusi tilanne ja kukaan ei ollut kertonut minulle siinä kohtaa, että mitä tapahtuu.

Roosa:         Entäs mitä sitten sen tapaamisen jälkeen, minkälainen ”fiilis” sinulla sitten siinä vaiheessa oli?

Joenna:       Niin, siinä kohtaa se ei ehkä ollut enää niin stressaavaa, kun olin saanut vastauksia kysymyksiini. Sitten sen jälkeen muistan, että juttelin heti äidin kanssa puhelimessa, niin sekin vähän helpotti.

Roosa:         Tuleeko Nea sinulla mieleen jotakin lisättävää, haluatko vielä kertoa tuosta historiastasi tai kokemuksistasi jotakin?

Nea:             Minä en itse muista ihan kauheasti, koska tosiaan niin pienestä pitäen siinä tapahtui niin paljon, ja minua vähän pompoteltiin paikasta toiseen, ja olin ihan hämmentynyt. Mutta sen sitten pikkuhiljaa muistan, kun sosiaalityöntekijöitä rupesi kotikäynneillä käymään ja he tarkastelivat, miltä minun ja isän koti näytti, kun asuttiin kahdestaan tosiaan. Niin siitä muistan pieniä pätkiä. Ja sitten tosiaan minulle rupesi tukihenkilö tulemaan elämään, kun sosiaalityöntekijöiden kanssa päätettiin, että se voisi tehdä minulle hyvää saada sellaista seuraa arkipäiviini ja sitten sellaista naisen roolia arkeeni, kun isän kanssa asustelin, niin teki ihan hyvää. Sen verran muistan. Ja sitten tosiaan, kun perhekotiin muutin, niin sitten siitä eteenpäin.

Roosa:         Kuinka pitkään sinulla oli se tukihenkilö?

Nea:             Olisikohan se ollut jonkun parisen vuotta. Aluksi oli ajateltu, että se on minulla noin vuoden, mutta sitten toiveestani päätettiin jatkaa vähän pidemmälle. Ja huomattiin, että siitä on niin suuri apu minulle ja pystyin puhumaan hänelle mistä tahansa, niin sitä jatkettiin. Mutta sitten sen jälkeen, kun muutin perhekotiin, niin sitten ajateltiin, että saan sieltä tarvittavan tuen, niin tämä tukihenkilö sitten lopetettiin. Mutta koen, että se olisi ollut oikein kiva, jos se olisi vielä jatkunut kuitenkin.

Roosa:         Kerrotko Nea vähän siitä tukihenkilöstä ja siitä tukihenkilötoiminnasta, että minkälaista se oli?

Nea:             Me näimme yleensä kerran viikossa ja näimme noin tunnin ajan. Riippui vähän, mitä me teimme. Minä yleensä sain päättää, mitä tehtiin. Aluksi ajattelin, että mitä, istutaan puiston penkillä. Mutta oikeasti sitten kävimmekin hyvin paljon elokuvissa, koska se oli minulle tärkeätä, ja aina pakotin hänet kaikkiin kauhuelokuviin, ja hän piti silmät kiinni. Mutta minä sain päättää tällä lailla kaikki tekemiset, ja hyvin usein olimme kahvilla ja kaikkea muuta tällaista oikeasti tekemistä. Ja aluksi oli erittäin vaikea vastaanottaa se, että sellaista niin rahallista tehtiin, koska en aluksi ymmärtänyt, että se voisi olla niin.

Roosa:         Niin, jotenkin tarkoitatko sitä, että sinä sait ilmaiseksi sitten niitä tapaamisia, vai mitä sinä tarkoitat sillä ”rahallisesti”?

Nea:             Kyllä, että hyvin paljon käytiin juuri syömässä, ja niitä elokuvia, niin oli vaikea vastaanottaa, että oli tällainen mahdollisuus tällaiseen näin usein ja sitten vielä niin hyvässä seurassa. Niin se oli kyllä erittäin kiva.

Roosa:         Kiva kuulla, että sinulla on ollut positiivinen kokemus tästä tukihenkilöstä. Eli Nea tässä kertoikin, että hän on saanut tukihenkilön ja sitten on asunut perhekodissa. Mutta haluatko sinä Joenna kertoa vähän, että minkälaista tukea sinä olet saanut lastensuojelulta?

Joenna:       Eli tosiaan sitten, kun sitä sosiaalityöntekijääni muutaman kerran tavannut, niin todettiin, että ehkä olisi parempi, jos minulla olisi myös vähän enemmän tukea arjessani. Sain sitten kaksi ohjaajaa, jotka kävivät luonani kerran kaksi viikossa.

Roosa:         Kuten näistä meidänkin nuorten kertomuksista käy ilmi, niin lastensuojelun asiakkuuden taustasyyt ovat kullakin asiakkaalla erilaiset ja samoin ne tukitoimet, joilla lapsia ja perheitä pyritään auttamaan. Espoossa tilastojen mukaan yleisimpiä syitä lastensuojelun asiakkuudelle ovat nuorten tai vanhempien mielenterveys- tai päihdeongelma ja ristiriidat perheessä. Lastensuojeluasiakkuudessa mahdollisia palveluita ovat muun muassa tukihenkilö, sosiaaliohjaus, tehostettu perhetyö, tukiperhe ja avohuollon sijoitus. Lastensuojeluasiakkuuteen kuuluu myös, että lapselle nimetään aina oma vastuusosiaalityöntekijä, jota tavataan myös asiakkuuden aikana. Haluaisitko sinä Joenna kertoa, että miltä lastensuojelun asiakkuudessa oleminen ylipäätään on tuntunut?

Joenna:       Aluksi se oli tosiaan aika pelottavaa ja stressaavaa, kun se oli niin uusi asia eikä siitä oikein siinä kohtaa vielä mitään tiennyt. Mutta kyllä näin jälkeenpäin voin sanoa, että on siinä paljon positiivisiakin asioita ollut, ja olen minä ihan kiitollinen siitä, että olen saanut apua.

Roosa:         Mitä sanoisit sellaiselle nuorelle, joka nyt mahdollisesti kuuntelee tätä podcastia ja on ehkä hänestä tehty lastensuojeluilmoitus ja on ensimmäistä kertaa menossa tapaamaan sosiaalityöntekijöitä? Niin mitä sanoisit hänelle ”tsemppiviestejä”, tai onko jotakin, mitä haluaisit kertoa hänelle?

Joenna:       Se stressaaminen on ihan normaalia, ja pelko on ihan normaali tunne. Mutta yleensä sosiaalityöntekijät ovat ainakin minun kohdallani olleet oikein mukavia ja ymmärtäväisiä, joten kyllä minä uskon, että se ihan hyvin menee.

Roosa:         Mitä Nea, mitä sinä ajattelet, että miltä sinun mielestäsi se sinun lastensuojelun asiakkuudessa olemisesi on tuntunut?

Nea:             Tosiaan olen ollut niin pienestä asti, niin se oli oikeastaan sellaista arkipäivää vain siellä lapsuudessa. Niin en osaa siitä niinkään enempää sanoa. Mutta kyllä koen, että se on sillä lailla ollut kuitenkin ihan kiva, että on minulle mahdollistettu askartelukerhoa ja muuta sellaista tukea ja puuhastelua arkeeni. Ja sitten tosiaan se on ollut hyvä puoli, että minulla on ollut ihan sieltä pienestä asti ne kaksi samaa sosiaalityöntekijää. Hyvin usein olen kuullut, että ne vaihtuvat kesken kaiken, mutta minulla ovat olleet samat alusta asti. Niin se on ollut kiva, että he ovat oikeasti pysyneet siinä ja ovat muistaneet, että kun olin siellä askartelukerhossa pienenä, niin muistavat kaiken, mitä on käynyt läpi. Niin se on ollut ihan sellainen kiva, että ovat pysyneet ja muistaneet kaikkea.

Roosa:         Muistako sitä, että silloin kun olit pienempi ja tuli sosiaalityöntekijöitä tai muita työntekijöitä kotikäynnille, niin miltä se tuntui?¨

Nea:             Ei se ollut kauhean kiva, koska tosiaan isä ei pitänyt siitä yhtään. Usein oltiin niin, että oltiin minun omassa huoneessani minä ja sitten ne kaksi sosiaalityöntekijää. Ja sitten käytiin sellaista keskustelua, että isä oli ulkopuolella, että minä pystyin rehellisesti kertomaan, mitä mieltä olin mistäkin. Mutta enhän minä siinä sitten osannut oikein mitään sanoa. Ja usein kun olimme siinä kahden kesken tai oikeastaan siis kolmistaan siellä minun huoneessani, niin usein sosiaalityöntekijät toivoivat, että sanoisin itse selkeästi mitä toivoisin, että toivoisinko että muuttaisin muualle pois kotoa. Mutta minä olin niin pieni, niin enhän minä osannut sanoa sitä ääneen, enkä oikeastaan olisi uskaltanut sanoa ääneen, että minulla ei ole hyvät oltavat kotona. Niin mielestäni oli väärin, että pienen lapsen pitäisi ääneen sanoa, että hän haluaa pois kotoa. Ei pikkuinen pysty sitä sanomaan ääneen, varsinkaan, kun oma isä on viereisen oven takana. Niin se oli mielestäni erittäin väärin.

Roosa:         Niinpä. Se on ihan totta. Ja toivottavasti nykyään osataan eri tavalla sitten haastatella lapsia ja saada sitä lasten näkemystä esille. Ja tietenkin se on aina aikuisen tehtävä tehdä se, sosiaalityöntekijän tehtävä se päätös, että onko lapsella hyvä olla siellä kotona vai ei. Onko teillä kummallakaan ollut sellaisia tilanteita, että te olisitte joutuneet peittelemään sitä lastensuojelun asiakkuutta? Haluatko sinä Joenna vaikkapa kertoa ensin?

Joenna:       Kyllä minä varsinkin kavereilta, jotka eivät ole olleet lastensuojelun kanssa tekemisissä, niin en minä niille koskaan kertonut sitä, että tapaan sosiaalityöntekijää ja ohjaajia säännöllisesti. Ja kyllä äidillekin sitten sanoin, että muille sukulaisille ei siitä sitten tarvitse mitään mainita.

Roosa:         Miten sinulla Nea?

Nea:             Olen minä varsinkin tuolla koulussa yläasteella sitä joutunut peittelemään. Koska olin muutenkin siellä aika yksinäinen koko yläasteen, niin ne vähäisetkin luokkakaverit keitä oli, niin heillä ei ollut mitään tällaista kokemusta. Ja he näkivät erittäin pahana, jos oli vaikkapa tällainen sosiaalityöntekijä elämässä. Niin minä aina keksin kaikkia peitetarinoita, että miksi lähdin vaikkapa aikaisemmin koulusta, jos olin menossa esimerkiksi näkemään sosiaalityöntekijää, ja muuta. Ja sitten kerran yhdeksännen luokan kevätjuhlassa tosiaan vanhempani eivät tulleet sinne, niin sitten perhekodilta tuli perhekodin äiti sinne. Niin hän kauheasti vilkutteli minulle siellä todistuksenjakohetkellä, otti minusta kuvia. Niin minun luokkalaiset kysyivät, että miksi tuo nainen tuolla kuvaa sinua ja vilkuttelee, niin minä esitin, että en tunne häntä, koska vaikka oli viimeinen päivä koulussa, niin en uskaltanut sanoa, että hän on perhekodilta, että asun perhekodilla. Elikkä koko yläaste luuli, että asun ihan kotona, vaikka en asunutkaan. Niin oli se vaikeata aina keksi kaikkea.

Roosa:         Miltä se tuntui silloin, että jouduit peittelemään noin paljon että keksit sellaisia peitetarinoita?

Nea:             Oli se aika raskasta. Koska tosiaan kuljin julkisilla ja niin kulkivat minun luokkalaisetkin, niin he tiesivät, että asun isän kanssa toisessa suunnassa, mutta jäinkin aina bussilla aikaisemmin perhekodilla. Niin oli se aina vaikea etsiä eri bussi kuin millä he menevät, jotta he eivät ihmettele. Ja piti aina keksiä, että asun isän kanssa kahdessa eri rakennuksessa, ja kaikkea tällaista, elikkä oli se erittäin raskasta. Mutta jotenkin koen, että ei minun olisi kannattanut tuoda ilmi tätä luokkalaisille, kun en kuitenkaan ollut heidän kanssaan kauhean läheinen. Ja kyllä se olisi jännittänyt erittäin paljon.

Roosa:         Oletko sinä nyt aikuisena sitten kertonut läheisille, että sinulla on ollut lastensuojeluasiakkuus?

Nea:             Kyllä minä aika avoin kirja olen, joten kyllä aika lailla kaikki tietävät. Ehkä kaikki sukulaiset eivät niinkään tiedä, että olen asunut perhekodilla. On päätetty isän kanssa, että sitä ei niin tuoda ilmi. Mutta kyllä koen, että aika lailla, ja varsinkin kavereitten keskuudessa, niin kyllä olen ihan kertonut kaiken, ja he tietävät, ja ovat käyneetkin perhekodilla monta kertaa. Niin se on kiva, että nyt ei enää tarvitse sillä lailla salailla.

Roosa:         Onko sinulla Joenna joitakin vastaavia, mitä Nea tässä kertoi, että olet ihan sillä tavalla keksinyt jotakin tavallaan valkoisia valheita että olisit peitellyt sitä asiakkuutta?

Joenna:       Kyllä minulla on ollut noita samanlaisia tilanteita, että jos on pitänyt kesken koulupäivän lähteä käymään jossakin tapaamassa niitä ohjaajia tai sosiaalityöntekijää, niin kyllä olen siinä sitten keksinyt jonkun muun tekosyyn, enkä ole suoraan sanonut heille, että mitä menen oikeasti tekemään.

Roosa:         Tuleeko teille kummallekaan mieleen, mitä sille olisi voinut tehdä, että millä tavalla teistä olisi tuntunut paremmalta tai ettei olisi tarvinnut peitellä sitä? Olisiko joku aikuinen voinut jollakin tavalla auttaa siinä, ettei olisi tarvinnut peitellä sitä lastensuojeluasiakkuutta?

Nea:             Ehkä periaatteessa kyllä, mutta olin kuitenkin pieni luokalla. Niin se oli jo itsessään, syrjittiin koulussa siitä. Niin se, että olisi vielä tullut ilmi että en asu kotona ja että minulla on mielenterveysongelmia, niin se olisi ollut minulle liikaa yläasteella. Niin minä vain koen, että näin oli vaan parempi, vaikka joutuikin vähän noita valheita aina keksimään. Se oli tavallaan sitten kuitenkin sellainen suojamuuri yläasteen ajan.

Joenna:       Minulla taas oli sellainen tilanne, että muutin toiselta paikkakunnalta tänne ja aloitin sitten ihan uuden koulun. Niin ei kukaan oikeastaan minusta mitään tiennytkään, niin ei ollut niin vaikeata vielä siinä kohtaa keksiä niitä valheita. Mutta kyllä minä nyt siinä ammattikoulun toisella luokalla, niin alkoi jo olla vähän tekosyyt vähissä.

Roosa:         Teillä on molemmilla kokemusta sijoituksista ja vähän erilaisista sijoituksista, niin minkälaisia kokemuksia teillä on siitä avohuollon sijoituksesta perhekodissa ja sitten lastensuojelulaitoksessa?

Nea:             Tosiaan minulla on kokemusta tuosta perhekodissa asumisesta. Silloin kun olin tosiaan, kotona asuin isän kanssa ja minulla oli tämä tukihenkilö, niin hänelle uskalsin hyvin paljon kertoa asioita. Niin hänelle uskalsin ääneen sanoa, että haluan pois kotoa, että ei kerrota isälle, voitko vain mahdollisimman nopeasti hoitaa tämän asian ilman että isä ei tiedä. Ja menikin kaksi viikkoa, ja asuinkin jo perhekodissa. Meni itse asiassa alle kaksi viikkoa. Ja isälle olin ihan, että en minä tiedä miksi minut sijoitetaan, en tiedä mitä ihmettä. Mutta todellisuudessahan minä olin siitä itse pyytänyt. Ja kyllä nykyään isä taitaa sen tietää, mutta en tiedä, keneltä hän on kuullut. Ja se on välillä vähän kiusallista se puheenaihe. Mutta tosiaan perhekodissa, muutin sinne noin 16-vuotiaana ja asuin siellä 18-vuotiaaksi asti. Se ensimmäinen vuosi oli sillä lailla vähän vaikea, koska piti sulautua kaikkiin sääntöihin ja ruoka-aikoihin ja ylipäätään siihen elämiseen talossa, missä on paljon muita ihmisiä, kun oli kotona ollut aina vain yksin ja meni omilla säännöillä. Niin se oli erittäin vaikeata se sulattelu siihen kaikkeen. Sitten siellä oli työntekijöinä ihmisiä, joiden kanssa en tullut ihan parhaiten toimeen, ei oltu ihan samalla aaltopituudella. Mutta sitten toisena vuonna tämä perhekodin pitäjä myi tämän perhekodin, ja sinne tuli uusi perhekotiäiti ja –isä. Niin heidän kanssaan on oikein hyvin mennyt, ja he ovat edelleen minulle hyvin tärkeänä osana elämää. Oikeastaan päivittäin soittelen heille kaikesta, että miten vaikkapa makaronia keitetään, vaikka minä nyt ehkä saisin sen Googlesta sen tiedon. Mutta minä haluan vaan heille soittaa. Niin mielestäni se toinen vuosi oli minulle ihan paras, ja vähän harmittikin, että täytin 18 ja minun piti sieltä pois muuttaa.

Roosa:         Onpa ihana kuulla, että sinulla on noin positiivinen kokemus siitä toisesta vuodesta sitten, ja on jäänyt sellaiset pysyvät suhteet sitten niihin perhekodin vanhempiin. Mitenkä sinulla Joenna?

Joenna:       Elikkä tosiaan 17-vuotiaana sitten muutin sinne yksinasumisharjoitteluasuntoon ja asuin siellä, olisiko ollut neljä kuukautta. Ja näin niitä samoja ohjaajia kuin olin aikaisemminkin nähnyt. Siinä kohtaa näin niitä jo melkein päivittäin, kun oltiin siinä samassa pihapiirissä. Ja sitten syksyyn päin kun mentiin, niin alkoi mennä vähän huonommin, niin ruvettiin keskustelemaan sitten, että olisiko ollut parempi että muutan sitten sinne ihan laitokseen asumaan. Ja joulukuussa sitten kävin siellä sellaisella lyhyellä kahden viikon jaksolla, ja sitten tammikuun puolella muutin sinne ihan kokonaan. Ja siinä kohtaa ne kaikki työntekijät olivat jo aika tuttuja siellä, niin niiden kanssa ei ollut sillä lailla vaikea lähteä tutustumaan. Mutta sitten se oli juuri ne kaikki säännöt ja se, että siellä ei asunutkaan enää yksin, vaan siellä oli aika monta muutakin nuorta, niin se oli vähän jännittävää.

Roosa:         Miten noin kokonaisuutena sanoisit, onko se ollut positiivinen kokemus vai negatiivinen se sijoituskokemus?

Joenna:       Alussahan minä olin sitä mieltä, että se on ehkä pahinta, mitä elämässäni on koskaan tapahtunutkaan. Mutta nyt kun näin jälkeenpäin miettii, niin ei minulla välttämättä olisi asiat niin hyvin, jos en olisi ottanut sitä apua vastaan.

Roosa:         Haluatteko vielä tästä aiheesta kertoa niistä teidän kokemuksistanne ylipäätään siitä sijoituksesta?

Nea:             Voisin sen verran sanoa, että tosiaan sitten, kun täytin 18, niin perhekodin pihassa oli sellainen mökki, niin siinä sai harjoitella sellaista itsenäistymistä ja vähän yksinasumista. Eli hoidin kauppareissut itse ja tein siellä ruuat itse ja nukuin siellä, mutta kuitenkin se apu ja tuki oli ihan siinä viiden metrin päässä. Mutta se sitten ei oikein toiminutkaan, kun olin niin riippuvainen niistä perhekodin nuorista ja perhekodin isästä ja äidistä. Niin minä en jotenkin pystynyt ymmärtämään, että miksen saa olla siellä sisällä muiden kanssa, miksi minun pitää olla yksin siellä mökissä, vaikka tiedostin, että minä itsenäistyn ja minun pitää harjoitella sitä. Mutta se oli silti niin vaikeaa, että en ollut siinä kuin ehkä kuukauden pari, niin sitten muutinkin omilleni. Niin se oli sitten parempi ratkaisu siihen. Ja siitä se sitten ihan hyvin on mennyt, että olen itsekseni asunut. On kuitenkin perhekoti edelleen hyvin lähellä, ja olen heihin koko ajan kuitenkin yhteydessä kaikesta huolimatta, vaikka ei samassa pihassa asutakaan. Mutta käyn siellä edelleen erittäin usein moikkaamassa näitä nuoria, niin se on ihan parasta.

Roosa:         Lastensuojeluasiakkuudessa oleville lapsille ja nuorille tehdään paljon asiakasasiakirjoja, esimerkiksi tapaamiset kirjataan. Lisäksi asiakkuuden aikana tehdään lausuntoja, yhteenvetoja, asiakassuunnitelmia. Miltä teistä on tuntunut lukea tällaisia asiakirjoja, joissa puhutaan sinusta itsestäsi? Haluaisitko sinä Joenna vaikkapa ensiksi vastata?

Joenna:       Minä olen itse asiassa ihan juuri vähän aikaa sitten saanut käsiini ne kaikki paperit, mitä minusta on ylös kirjattu. Ja olen itse asiassa vähän yllättynyt siitä, kuinka tarkasti sinne kaikki informoidaan. Sinne oli informoitu suunnilleen, että kuinka monta kertaa viikossa pesen pyykkiä. Niin se ei ole mielestäni ehkä ihan kaikkein tärkein tieto. Mutta olivat ne jotkut asiat sitten vähän jännä lukea sillä lailla jonkun toisen näkökulmasta, että mitä ne ovat olleet mieltä asioista, joita olen saattanut tehdä tai sanoa. Sitten onhan se nyt jännä lukea paperilta, että mitä mieltä joku toinen ihminen on sinusta.

Roosa:         Miten Nea, mitä sinä ajattelet tästä, että miltä on tuntunut lukea niitä sinusta kirjoitettuja asiakasasiakirjoja?

Nea:             Silloin, kun täytin 18, niin laitoin kaikkialle Helsingin ja Espoon virastoasioihin pyynnön, että minulle lähetettäisiin kaikki tiedot, mitä minusta on. Niin sitten postissahan tuli ihan hirveä kasa lippulappua, ja siellä olivat kaikki vauvakäyrät ja kaikki. Mutta sitten siellä oli myös paljon vanhemmistani asioita ja heidän vieroitusjutuista. Niin mielestäni se oli vähän sillä lailla rankkaa luettavaa, se ei liity sinänsä minuun, minä halusin itsestäni tiedot. Niin se oli sillä lailla tosi… Siellä oli erittäin paljon niitä sellaisia asioita. Mutta on se sillä lailla vähän jännä lukea juuri niitä asiakirjoja, että miten joku kokee minut ja kertoo minusta. Niin välillä tuntuu, että onko tuo oikeasti minä tuossa lapulla, mitä tuo teksti on. Mutta en minä niitä ihan hirveästi tykkää lukea, minua vähän hämmentää se loppujen lopuksi.

Roosa:         Oliko niissä asiakirjoissa teidän mielestänne teidän äänenne kuuluvilla? Oliko siellä kirjattu erikseen teidän omia mielipiteitänne tai mitä olette itse kertoneet?

Joenna:       Minulla ei ainakaan hirveämmin ollut siellä. Siellä oli lähinnä, kaikki keskustelutkin, mitä siellä oli käyty, niin ne oli kirjattu ylös heidän näkökulmastaan, ja siellä harvemmin tuli ilmi se minun mielipiteeni. Niin sitten esimerkiksi, kun luki niitä, mitä he olivat keskustelleet äitini kanssa, niin siinä kyllä hyvin vahvasti nousi ilmi äitini mielipide asioista. Ja niin kuin Nea tuossa sanoi, niin ei välttämättä haluaisi lukea kaikkea, mitä vanhemmat ovat sanoneet tai tehneet.

Roosa:         Muistatko sinä Nea, oliko niissä asiakirjoissa kysytty sinun mielipidettäsi, esimerkiksi asiakassuunnitelmia, missä olisi yhdessä laadittu niitä asiakasasiakirjoja?

Nea:             Ehkä siellä vähän oli sellaista, mutta kyllä ne lappuset lähinnä ovat sellaisia, että sosiaalityöntekijät kuvailevat siinä tekstissä, millainen olen ollut jollakin tapaamisella, että olenko ollut vähän apaattinen tai mieliala maassa, ja vähän tällaista, että he ovat kertoneet ”minun näkemykset asiasta” lähinnä, vähän tällaista. Niin en oikein osaa sanoa, en minä niitä hirveästi loppujen lopuksi tykkää lukea. Käyn vain läpi, kun tulee postissa joku, että siinä on minun nimeni, ”joo joo”, ei niitä sen enempää. Minä tiedostan itse, mitä on käyty läpi tapaamisellani. On siellä välillä joitakin virheitäkin, että olen muka harrastanut tanssia, vaikka en ole siis tosiaan koskaan harrastanut tanssia enkä pidä tanssista. Niin en tiedä, mistä tämäkin on sinne ilmestynyt. Niin en sillä lailla niin niitä tarkalleen lue.

Roosa:         Luitteko te silloin juuri asiakkuuden aikana niitä asiakirjoja, vai luitteko nyt vasta, kun pyysitte ne kaikki asiakirjat?

Joenna:       Minä ainakin luin vasta sitten, kun olin ne paperit saanut nyt täysi-ikäisenä. Ei minulta alaikäisenä missään kohtaa siellä laitoksella edes kysytty, että haluanko lukea niitä papereita.

Roosa:         Entä sinulla Nea?

Nea:             Kyllä silloin, kun asuin perhekodilla, niin aina postissa tulivat kaikki tällaiset suunnitelmat ja nämä paperilla, mitä on käyty läpi. Niin kyllä minä niitä aina vähän vilkaisin, mutta en oikein niitä jaksanut sen enempää. Minä aina vain revin ne jonnekin kasaan, kun en minä niistä silloin niin välittänyt. Mutta nyt kun on ne saanut sen kauhean kasan, kun täytti 18, niin on niitä välillä sellaista kevyttä iltalukemista ollut.

Roosa:         No nyt kun ollaan tässä keskustelemassa lastensuojelusta ja tarkoituksena on myös ehkä jotenkin näiden podcastien kautta sitten saada sitä teidänkin näkemystä esille ja kuulla kokemusasiatuntijoita, niin onko joitakin asioita, missä asioissa lastensuojelu olisi voinut, Nea, sinun kohdallasi toimia paremmin?

Nea:             Kyllä sillä lailla, kun olin pienempi ja oli niitä useita sijoituksia ja silti minut aina palautettiin kotiin, niin mikä siinä on, että sitten aina vaan, että sain maistaa sitä niin sanottua täydellistä perhe-elämää ja sitten jouduin takaisin kotiin ja sitten taas sama juttu. Ja en ymmärrä, että miksi. Jos niin monta kertaa piti sijoittaa hetkellisesti ja erittäin paljon tuli näitä lastensuojeluilmoituksia, niin miksei se riittänyt sitten siihen, että minut olisi sijoitettu muualle. Niin siinä minä koen, että se ei ihan onnistunut. Ja minulla on erittäin kurja olo siitä edelleen, että minun piti itse teininä ilmaista, että nyt kyllä haluan pois kotoa. Ja se oli hyvin vaikea sanoa ääneen ja varsinkin isältä salaa. Niin en minä kyllä siitä asiasta pitänyt.

Roosa:         Onko jotakin muuta, mihin et ollut tyytyväinen silloin asiakkuuden aikana, tai missä olisi voitu toimia paremmin?

Nea:             Ei oikeastaan, kyllä minä olen loppujen lopuksi muuten ollut tyytyväinen. Mutta silloin juuri, kun pyysin pois kotoa, niin sanoin, että haluan oikeaan perheeseen. Niin olinhan minä nyt erittäin ärtynyt, kun minut laitettiin jonnekin perhekotiin muitten teinien kanssa. Mutta ilmeisesti sitten, kun oli jo sen verran ikää, niin ei sitten löytynyt perhettä, joka ottaisi teiniä. Ja varmaan se oli sitten heidän mielestä järkevin päätös. Mutta siitäkin olen vähän närkästynyt. Mutta siis loppujen lopuksi koen, että se oli ihan parasta, mutta silloin alkuun kyllä olisin toivonut, että vihdoin pääsisin oikeaan perheeseen.

Roosa:         Miten sinulla Joenna, onko sinulla jotakin sellaista, että miten olisi lastensuojelu voinut toimia sinun kohdallasi paremmin?

Joenna:       joistakin asioista olisi ehkä voinut informoida vähän paremmin. Se oli lähinnä sellainen, että parin viikon päästä tapahtuu jotakin, muttei vielä oikein tarkalleen osata sanoa että mitä, että se nähdään sitten parin viikon päästä. Enhän minä voi tietää, ovatko nämä ohjaajat ja muutkaan tienneet niistä asioista sen enempää silloin, mutta oletus on, että ovat. Niin olisin toivonut, että minullekin olisi ehkä vähän paremmin niitä asioita kerrottu. Ja hyvin usein sitten noita asioita, niin minä olin se, joka kertoo minun äidilleni niistä asioista, eivätkä sitten esimerkiksi ne sosiaalityöntekijät. Tai enhän minä sitten tiedä, olivatko he puhelimitse ja viesteitse sitten niin paljon yhteydessä. Mutta minulle ainakin tuli sellainen olo, että se on pääsääntöisesti minä, joka niitä asioita minun äidilleni kertoo.

Roosa:         Elikkä ohjaajien tai sosiaalityöntekijöiden olisi pitänyt ottaa enemmän sitä vastuuta ja kertoo sitten sitä suunnitelmaa ja niitä päätösten syitä, elikkä sellaisissa asioissa jouduit itse, niinkö?

Joenna:       Kyllä.

Roosa:         Tuleeko teille mieleen jotakin, että haluaisitteko jakaa että onko joitakin onnistumisia, missä lastensuojelu on teidän kohdallanne onnistunut?

Nea:             Varmaan juuri se, että sieltä pienestä pitäen minulla ovat olleet ne samat sosiaalityöntekijät, niin koen, että se on aika onnistuminen, kun on kuullut muitten kokemuksia, että ne vaihtuvat niin paljon heillä. Niin koen, että se on ollut onnistuminen minun kohdallani. Ja varmaan juuri se, että he ovat oikeasti aika paljon olleet minuun yhteydessä ja soitelleet ja tulleet katsomaan ja pitäneet huolen, että nähdään tietyin väliajoin. Se on ollut ihan kiva loppujen lopuksi, vaikka se silloin joskus teini-iässä vähän ärsyttikin, että kun koko ajan niitä sosiaalityöntekijöitä pitää nähdä kun ei ole mitään heille sanottavaa. Mutta kyllä koen, että se on aika iso onnistuminen.

Roosa:         Entä sinulla?

Joenna:       Olen aika lailla Nean kanssa samalla kannalla, että kyllä nyt olen ihan kiitollinen siitä, että he pitivät huolen siitä että ne tapaamiset onnistuivat viikoittain. Ja se, että en minä olisi koskaan ilman niiden ohjaajien tukea ymmärtänyt sitä, että minä tarvitsen itsenäistymiseen enemmän apua. Olen kiitollinen siitä, että he ovat auttaneet minua itsenäistymisessä niinkin paljon.

Roosa:         Haluatteko te kertoa, että miten teillä nykyään menee?

Nea:             Minulla ainakin menee ihan hyvin, asustelen kumppanin ja kissan kanssa, niin on ihan kiva olla itsenäistynyt. Ja olen edelleen hyvin paljon perhekotiin yhteydessä ja käyn siellä tosiaan usein moikkaamassa nuoria ja perhekodin äitiä ja isää. Niin se on mielestäni erittäin kivaa, että he ovat jääneet niin läheisiksi. Ja asun aika lähellä heitä, niin se on erittäin kiva siellä ravata. Ja olemme Joennan kanssa tuolla yhteiskehittäjäryhmässä, niin se on ihan kivaa puuhastelua aina. Ja olen tosiaan jälkihuollossa myös. Niin se oli aluksi vähän sellainen iso muutos, kun minulla tosiaan oli ollut pienestä asti ne samat sosiaalityöntekijät. Niin sitten he vain sanoivat, että heippa, ja tuli jälkihuollon sosiaalityöntekijät. Niin se oli sellainen iso muutos, että piti kertoa kokonaan itsestään ja tilanne uudelle ihmiselle, ja hän otti koppia minusta. Mutta olen pitänyt hyvin paljon, elikkä jälkihuoltoa on ollut kyllä erittäin isossa osassa minun arkeani. Olen saanut nähdä paljon muitakin jälkihuoltonuoria kaikissa tapahtumissa, ja hyvin paljon pitävät minuun yhteyttä, niin se on oikein kiva. Ja pitävät huolen, että en jää mistään paitsi.

Roosa:         Jälkihuollosta on meillä tulossakin tähän podcast-sarjaan yksi jakso, niin siitä voi sitten lisää kuulla siitä jaksosta. Miten sinulla Joenna nykyään menee?

Joenna:       Minullakin menee ihan hyvin, olen juuri koulusta valmistumassa, ja asun omillani kissani kanssa, ja käyn säännöllisesti töissä.

Roosa:         Haluatteko vielä kertoa tuosta kokemusasiantuntija… tai tuosta yhteiskehittäjäryhmästä, mistä Nea mainitsi, että minkä takia te olette sinne menneet ja miltä siinä on tuntunut olla kehittämässä lastensuojelua?

Nea:             Minä olen ollut aika vähän aikaa. Tosiaan kuulin omalta sosiaalityöntekijältäni siitä. Mutta olen iltaopiskelija, niin minulla aina menee päällekkäin. Mutta nyt koulua ei ole kauheasti ollut, niin on ollut mahdollisuus osallistua tähän toimintaa. Ja olen pitänyt, mutta en ole vielä kauhean kauan ollut. Mutta tuli yllätyksenä, että kun on Joennan kanssa oltu jo vuosia kavereita, että hän oli siellä. Niin olin ihan, että totta kai olen mukana.

Joenna:       Minä olen myös pitänyt siitä hyvin paljon, olen ollut mukana suunnilleen puolisen vuotta. Ja se, että olemme nyt tuolla ryhmässä mukana, niin on mahdollistanut sen, että olemme nyt tänään mukana täällä. Ja olemme sitten päivitelleet myös sinne Espoon lastensuojelun Instagramiin ja tehty huonetaulua.

Roosa:         Monenlaista erilaista, ja olette saaneet sitten toivottavasti tuoda näkemyksiänne ja kokemuksianne lastensuojelusta sielläkin esille. Meidän podcast-jaksomme alkaa olla lopuillaan. Kiitokset puhujille ja kuuntelijoille. Seuraavassa jaksossa kuullaan, mitä yksi lastensuojelun avohuollon tuki eli perhetyö ja perhetilanteen arvio tarkoittavat ja miltä ne tuntuvat työntekijän ja äidin kertomana. Heippa.

Nea:             Hejdå.

Joenna:       Moi moi.