Tunne lastensuojelu -podcast: lastensuojeluilmoitus ja lastensuojelun päivystys

Tunne lastensuojelu -podcastissa pääset tutustumaan espoolaiseen lastensuojelun polkuun ja tunteisiin niin työntekijöiden kuin asiakkaidenkin näkökulmista lastensuojeluilmoituksen tulosta aina siihen saakka, kun lastensuojelun asiakkuus päättyy. Ensimmäisessä jaksossa keskustellaan lastensuojeluilmoituksesta ja lastensuojelun päivystyksestä. Mitä tapahtuu, kun lastensuojeluilmoitus tehdään - mitä siitä seuraa ja miltä se tuntuu? Mukana keskustelussa Leppävaaran lastensuojelusta sosiaalityöntekijät Anu Lepistö ja Greta Jokela, johtava sosiaalityöntekijä Mari Pakarinen ja kokemusasiantuntijanuori Joenna.



Voit kuunnella jakson SoundCloudissa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan) tai Spotifyssa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan). Jakson kesto on noin 20 minuuttia.

Tässä podcast-sarjassa tutustutaan niin työntekijöiden kuin asiakkaidenkin näkökulmasta monipuolisesti eri kohtiin espoolaista lastensuojelun polkua lastensuojeluilmoituksen tulosta aina siihen saakka, kun lastensuojelun asiakkuus päättyy. Miltä lastensuojelu tuntuu?

Jokela:         Lastensuojelu aiheena herättää monenlaisia tunteita, pelkoja ja ennakkoluuloja. Mutta mitä tapahtuu, kun lastensuojeluilmoitus tehdään, ja kuka niitä ilmoituksia oikein käsittelee? Lastensuojelun päivystyksessä Espoon eri lastensuojelun toimistoilla työskentelee joka arkipäivä kymmeniä sosiaalialan ammattilaisia, jotka kohtaavat espoolaisia lapsia ja nuoria ja heidän perheitään ja selvittävät ja arvioivat lasten avuntarvetta. Tässä podcast-jaksossa pääset kuulemaan, mitä lastensuojeluilmoituksen tekemisen jälkeen sosiaalitoimistossa tapahtuu. Ennen kaikkea pääset kuulemaan, miltä tuntuu, kun itsestä tehdään lastensuojeluilmoitus, ja miltä tuntuu tehdä sosiaalityötä lastensuojelun päivystyksessä. Minun nimeni on Greta Jokela, ja työskentelen Leppävaaran lastensuojelussa avohuollon sosiaalityöntekijänä. Tässä podcastissa mukana keskustelemassa ovat minun lisäkseni Joenna, jolla on omakohtaista kokemusta lastensuojelun asiakkaana olemisesta [Joenna: Moikka], johtava sosiaalityöntekijä Mari Pakarinen [Pakarinen: Moikka] ja sosiaalityöntekijä Anu Lepistö Leppävaaran lastensuojelusta [Lepistö: Moikka]. Mari, sinä työskentelet johtavana sosiaalityöntekijänä Leppävaaran lastensuojelussa, ja paljon mukana päivystyksen tiimissä. Mutta haluaisitko kertoa, mitä se lastensuojelun päivystys oikein tarkoittaa?

Pakarinen:  Elikkä Leppävaaran lastensuojelussa päivystyksessä työskentelee sosiaalityöntekijöitä ja sosiaaliohjaajia. Ja siinä tiimityöskentelynä otetaan vastaan kaikki lastensuojeluilmoitukset, mitä Leppävaaraan tulee, ja muut vireillepanot. Tarkoituksena on saada tapaaminen perheen kanssa aina sitten järjestymään, kun se lastensuojeluilmoitus on tullut. Tämän lisäksi, että me järjestämme niitä tapaamisia, niin joskus soitamme puhelimella perheelle tai sitten ohjataan joihinkin muihin palveluihin.

Jokela:         Mitä siihen lastensuojelun ensiarvioon oikein kuuluu?

Pakarinen:  Ensiarvioinnissa aina käydään läpi perheen kanssa se perheen tilanne, mitä siihen lastensuojeluilmoitukseen on kirjattu. Ja mietitään yhdessä, onko tuen tarvetta tai miten me lastensuojelussa voimme ehkä perhettä tukea tai onko joitakin muita toimijoita, jotka voisivat perhettä tai lasta tukea siinä tilanteessa.

Jokela:         Jos se lastensuojeluilmoitus tulee, niin kuka sitä käsittelee, ja siirtyykö sen käsittely sitten kokonaan lastensuojelulle, vai ovatko ne mukana ne, jotka sen ilmoituksen ovat tehneet?

Pakarinen:  Meillä on sellainen ajatus aina, että halutaan mukaan ne ilmoittajatahot, esimerkiksi koulu, elikkä yhteisesti sitten lapsen jo tuntevat verkostot tulisivat siihen mukaan. Tai sitten, jos me ajattelemme jo, että siinä jokin palvelu voisi hyödyttää perhettä, niin pyydetään mukaan siihen ensiarviointitapaamiseenkin joissakin tilanteissa.

Jokela:         Mistä niitä ilmoituksia tulee ehkä eniten? Mainitsit tuossa jo koulun, mutta keiden muiden yhteistyökumppaneiden kanssa tai ilmoittajien kanssa me teemme yhteistyötä?

Pakarinen:  Eniten ilmoituksia tulee varmaan poliisilta, sitten koulu ja terveydenhuolto ja muu sosiaalihuolto. Ne ovat varmaan niitä, mistä eniten tulee. Ja me teemme hyvin tiiviisti kyllä yhteistyötä. Ollaan paljon tekemisissä ja soitetaan näiden ilmoitusten perään ja kysytään vielä lisätietoja ja näin poispäin.

Jokela:         Nykyäänhän tuo ilmoitusvelvollisuus on hyvin laaja, ja laki määrittelee hyvin matalan kynnyksen lastensuojeluilmoituksia tehdä. Mutta mitä Mari ajattelet, että kuinka iso sen huolen täytyy olla, jotta lastensuojeluilmoituksen voi tehdä?

Pakarinen:  Huolen ei tarvitse olla kovinkaan iso. Jos huoli lapsesta on, se riittää. Ja aina voi olla yhteydessä lastensuojelun päivystykseen ja kysyä asiasta. Tai meillä yhteistyökumppanit voivat konsultoida meitä. Mutta anonyymisti voi tehdä ilmoituksen puhelimitse kuten myös sähköisesti Espoon sivuilta.

Jokela:         Entä voiko lapsi tai nuori tai vanhempi itsekin hakea apua lastensuojelusta?

Pakarinen:  Kyllä, se on aina mahdollista, voi soittaa tosiaan suoraan meidän päivystykseen tai muilla tavoin lähestyä, ja ihan vaikkapa kävelemällä sitten meidän lastensuojelun toimistolle.

Jokela:         Siinä arjessa, kun niitä ilmoituksia käsittelee, ja olen käsittänyt, että niitä tulee aika paljon päivän aikana ja tilanteet voivat olla hyvin vaihtelevia, niin mitä sanoisit, että mitkä ovat sellaisia yleisimpiä syitä että miksi ilmoituksia tehdään?

Pakarinen:  Yleisimpiä syitä on vanhemman päihteidenkäyttö, sitten on vakavaa riitelyä tai vuorovaikutusongelmia perheen sisällä, väkivaltaa perheessä tai sitten lapsen lainvastaista toimintaa.

Jokela:         Elikkä hirveän erilaisia ilmoituksia tulee ja eri paikoista.

Pakarinen:  Kyllä.

Jokela:         Sitten olemme huomanneet, että vaikka koulu tekee hyvin paljon ilmoituksia, niin läheskään aina se syy ei ole koulupoissaoloissa vaan jostain muusta huolesta lapseen liittyen. Ja kyllä me ajattelemme lastensuojelussa, että ne ilmoitukset jotka meille tulevat, niin ne tulevat yleensä niistä paikoista, joissa lapset viettävät eniten aikaa. Ja esimerkiksi koulut ja päiväkodit ovat hyvin tärkeässä asemassa siinä, että ne tunnistavat lapsen hätää ja ilmoittavat siitä eteenpäin. Ja se, mikä on tärkeätä muistaa, että sitten kun sen ilmoituksen on tehnyt, niin se vastuu siitä ilmoituksen käsittelemisestä ja sen perheen tilanteen arvioimisesta siirtyy sitten lastensuojelulle. Silloin kun lastensuojeluilmoitus tulee, niin me yleensä toivomme, ja yleensä onkin niin, että ilmoituksen tekijä on kertonut jo sen ilmoituksen tekemisestä joko lapselle tai lapsen vanhemmille tai niille molemmille. Mutta sitten kun se meille tulee, niin me yleensä soitamme ensimmäiseksi lapsen vanhemmille. Miten Joenna silloin, kun sinä olet ollut lastensuojelussa asiakkaana ja sinusta on tehty lastensuojeluilmoitus, niin miten sinä sait tiedon siitä ilmoituksen tekemisestä?

Joenna:       Tosiaan minä sain tiedon siitä ilmoituksesta koulun terveydenhoitajalta. Hän terveystarkastuksen jälkeen kertoi minulle, että hän tekee minusta lastensuojeluilmoituksen ja ilmoittaa siitä sitten samalla minun äidilleni.

Jokela:         Miltä se sinusta tuntui?

Joenna:       Saman tien silloin, kun kuulin siitä, ja olin vielä siinä kasvotusten tämän terveydenhoitajan kanssa, niin en oikeastaan uskaltanut näyttää mitään tunteita. Mutta totta kai minä itsekseni mietin siinä, että minkä takia. Ja kyllä se vähän alkoi saman tien siinä sitten pelottaa, että miten ehkä äiti reagoi siihen asiaan.

Jokela:         Miten sitten, kun äitisi sai siitä tietää, niin miten hän reagoi, tai mitä siitä ilmoituksesta seurasi sinun kohdallasi?

Joenna:       Äiti reagoi vähän yllättyneesti, kyseli minulta, että ovatko asiat oikeasti niin huonosti kuin nyt väitetään että ovat, että enhän minä ole oikeastaan näyttänyt sitä hänelle, että on paha olla. Niin se tuli äidille aika isona yllätyksenä. Ja siitä sitten seurasi, että suunnilleen viikon sisään siitä ilmoituksesta ensimmäisen kerran tapasin sitä minun sosiaalityöntekijääni.

Jokela:         Monesti se, kun me soitamme perheelle, niin se miten perhe reagoi siihen, niin se ei näy meille päin. Mutta se on kiinnostavaa, että miten sitten teidän perheen sisällä esimerkiksi siitä ilmoituksesta puhuttiin tai muuttuiko vaikkapa vanhempiesi suhtautuminen sinuun sen jälkeen?

Joenna:       Ei ainakaan tuo vanhempien suuntautuminen muuttunut, mutta kyllä äiti vähän varmaan itsekseen siellä mietti, että mitä minulle uskaltaa sanoa ja että mitähän minä ajattelen. Emmekä me nyt oikeastaan hirveämmin puhuttu siitä, että mitä tunteita se minussa herättää ja mitä tunteita se sitten äidissä herätti. Lähinnä keskusteltiin siitä, että näin on nyt käynyt ja mitä sitten seuraavaksi.

Jokela:         Sanoit, että tapasit sosiaalityöntekijääsi jo viikon sisällä, niin miten, minkälainen se sosiaalityöntekijän kohtaaminen oli?

Joenna:       Se oli hyvin pelottavaa, koska äitini tosiaan asuu toisella paikkakunnalla, niin minä jouduin sinne yksin menemään. Ja totta kai uusi tilanne, siitä ilmoituksesta oli juuri se viikko, niin ei sitä ollut sillä lailla hirveän pitkää aikaa ehtinyt prosessoidakaan. Niin se jännitti ja pelotti aika paljon.

Jokela:         Niin, luulen, että tuo on hyvin yleinen kokemus nuorella. Ja ainakin minä, kun tapaan nuoren ensimmäistä kertaa, niin minä yleensä kysynkin, että jännittikö sinua tulla tänne. Ja yleensä ne sanovat, että joo. Ja sitten yritetään käydä sitä tilannetta läpi, että mitä tässä tapaamisella tapahtuu. Mutta mitä pelkoja sinulla oli siinä tilanteessa, kun menit kohtaamaan sen sosiaalityöntekijän?

Joenna:       Lähinnä minua pelotti se, että kuinka paljon joudun kertomaan itsestäni ja taustoistani, koska en ole ikinä ollut mitenkään kauhean hyvä puhumaan avoimesti asioistani. Ja sitten totta kai pelotti, että mitä seuraavaksi ja kuinka paljon uusia ihmisiä joutuu nyt tapaamaan ja paljonko tämä vaikuttaa ihan tavalliseen elämääni.

Jokela:         Pelkäsitkö sinä, että sinut sijoitetaan?

Joenna:       Kyllä se alkoi siinä jossain kohtaa pelottaa sitten, kun todettiin, että en ehkä välttämättä pärjää vielä yksin. Ja tosiaan äiti asuu toisella paikkakunnalla, niin alkoi siinä sitten pelottaa, että mitä jos minut sijoitetaan jonnekin, jos oikeasti en pärjääkään.

Jokela:         Mitä Joenna sitten sen ensimmäisen tapaamisen jälkeen tapahtui, miten se sinun tilanteesi lähti ratkeamaan?

Joenna:       Me sovimme siinä, että alkuun ainakin näen ohjaajia, joiden kanssa pyritään tapaamaan kerran kaksi viikossa ja että he auttavat minua ihan noissa perusarjen askareissa. Ja sitten jos tarvetta on, niin sitten mietitään uudelleen, että mitä sen jälkeen tehtäisiin, jos se ei autakaan.

Jokela:         Elikkä kuulostaa siltä, että kanssasi lähdettiin työskentelemään sitten kun se ilmoitus oli tehty, ja sait apua ja tukea. Ajattelen, että monet nuoret saattaa pelätä lastensuojelua vain sellaisena paikkana, jossa sijoitetaan lapsia. Mutta se on oikeasti aika jäävuoren huippu vain se sijoitus ja yksi osa sitä meidän työtämme. Anu, sinä olet toiminut paljon lastensuojelussa päivystävänä sosiaalityöntekijänä. Niin minua kiinnostaisi tietää, että millaisia tunteita se lastensuojelun päivystys sinussa on herättänyt ja ylipäätään meidän työntekijöissämme?

Lepistö:        Ajattelen niin, että yhteydenotto lastensuojelusta on samalla lastensuojelun imagon markkinointia sille asiakkaalle, että minä yksittäisenä työntekijänä edustan siinä koko lastensuojelua. Ja se yhteydenotto asiakkaalle on ainutkertainen, vaikka me työntekijöinä olemme siihen tottuneet. Ja Joenna tuossa itse puhui niistä peloista ja jännityksestä, mitä se ilmoituksen vastaanottaminen asiakkaassa aiheutti. Niin tilanteiden vaihtuvuus ja meille vieraiden asiakkaiden kohtaaminen ja nämä vaativat vuorovaikutustilanteet jännittävät myös meitä työntekijöitä. Elikkä me työntekijät monesti koemme aika paljon paineita, kun me ensimmäistä kertaa otamme yhteyttä siihen perheeseen, että miten esittelen sen asian ja miten asiakas ottaa sen tiedon vastaan. Elikkä sen ensikohtaamisen merkitys on kyllä hyvin tärkeä sen tulevan luottamuksellisen asiakassuhteen kannalta.

Jokela:         Entä miten sinut Joenna kohdattiin silloin, kun olit ensimmäisen kerran lastensuojelun toimistolla? Ja miten itse koit sen yhteistyön, tai onko sinulle jäänyt jotakin erityistä mieleen siitä ensikohtaamisesta?

Joenna:       Ensimmäisen kerran, kun menin sinne paikan päälle, niin sain kyllä ihan hyvin informaatiota, että kenen kanssa keskustelen ja minkä takia ollaan nyt sitten täällä. Kerrottiin myös, että äidille on ilmoitettu ja että kannattaa varmaan myös keskustella äidin kanssa. Jäi sillä lailla ihan hyvät ”fiilikset”. Mutta sitten vähän siinä, kun mietittiin, että mitä nyt tehdään, ja sitten kun se oli vähän epävarmaa, että katsotaan nyt sitten että miten nyt lähtee menemään ja mitä sitten jatkossa tehdään, niin siitä jäi vähän sillä lailla epävarma olo, että tietävätkö nekään nyt että mitä tässä pitäisi tehdä.

Jokela:         Mitä sinä Mari ajattelet ensikokemuksen jättämisestä asiakkaalle, että minkälaista palvelua me haluamme lastensuojelussa antaa?

Pakarinen:  Meillä aina toiveena ja tavoitteena on tietenkin saada hyvä asiakaskokemus toteutetuksi, oli se sitten tapaaminen tai puhelimessa tehty. Toki siinä samaan aikaan sitten pitää tehdä sitä tilannearviota ja mahdollisesti auttaa tai jollakin tavalla tukea lasta tai perhettä siinä samassa tilanteessa. Niin se on työntekijöille myös haastavaa.

Jokela:         Mitä sinä Anu ajattelet, että mikä päivystystyössä on parasta tai palkitsevaa?

Lepistö:        Kyllä meidän työntekijöiden mielestä palkitsevinta ylivoimaisesti on se, että jos lapsi tai nuori itse tulee pyytämään apua, että siihen avunpyyntöön voidaan vastata. Meillä on paljon kokemuksia siitä, että lapsi tai nuori on tullut itse meidän toimistolle pyytämään apua, ja on saattanut olla aika akuuttikin kriisitilanne lapsella päällä. Ja me olemme sitten pystyneet siinä välittömästi vaikuttamaan sen lapsen elämään ja arkeen.

Jokela:         Minä ajattelen myös, että Espoossa on aika paljon erilaisia palveluita tarjolla ja me pystymme myös tarjoamaan sitä tukea ja apua oikea-aikaisesti. Ja monesti saadaan aika nopeastikin sitten perheitten tilanteita eteenpäin ja asioita selvitettyä.

Lepistö:        Minä olen samaa mieltä. Ja tuossa päivystyksessä me paljon pystymme jo puhelimessa neuvomaan esimerkiksi vanhempia, ja sillä tavallaan saadaan jo jonkinnäköinen interventio tehtyä, jottei se tilanne siinä perheessä sitten pahenisi. Päivystys on myös sellaista kriisityötä, että me kannattelemme vaikeissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä ja samalla kannatamme niiden vaikeiden tunteiden kanssa eläviä vanhempia. Ja ehkä jotenkin haluaisin sanoa sen, että emme me halua siinä päivystyksessä arvostella sitä vanhemmuutta, vaikka se voi välillä tuntua siltä, vaan kyllä se meidän tavoitteemme on ymmärtää ja tukea niissä vaikeissa tilanteissa.

Jokela:         Tuo on hyvin totta. Mutta ajattelen, että miten sitten Mari ajattelet sitä, että minkälainen merkitys sillä tiimityöllä on siinä, kun me työskentelemme vaikeiden tunteiden kanssa ja haastavien tilanteiden, ja meidän asiakasryhmä on vauvasta 18-vuotiaaseen asti, elikkä aika erilaisissa tilanteissa lapset ja nuoret ovat? Niin miten sellaisen tiimityön merkitys näkyy päivystyksessä?

Pakarinen:  Kyllä tiimityö on meillä ihan yksi olennainen tekijä tuossa, että se onnistuu ja pystytään oikea-aikaisesti tosiaan vastaamaan siihen tuen tarpeeseen. Elikkä meillä on eri kokemuksella ja osaamisella varustettuja työntekijöitä. Ja kun he sitten yhdessä sitä työskentelyä siinä tekevät, niin saadaan mahdollisimman hyviä lopputuloksia. Elikkä todella se yhteen hiileen puhaltaminen näkyy ainakin meillä hyvin Leppävaarassa, ja sillä on iso merkitys siinä työn tekemisessä.

Jokela:         Olen ihan samaa mieltä tuosta. Ja ajattelen, että meillä on myös Leppävaaran lastensuojelussa erittäin hyvä tiimi, joka nauttii sen työn tekemisestä. Ja vaikka se on haastavaa ja vaikeatakin välillä, mutta tykkää sitä tehdä ja pystyy myös sitten tarjoamaan asiakkaille ehkä sen hyvän asiakaskokemuksen. Miten sinä Joenna sitten ajattelet, kun sinun tilanteeseesi puututtiin lastensuojelun keinoin ja kanssasi ruvettiin työskentelemään, niin koitko, että tulit autetuksi? Ja haluatko kertoa vähän, että mitä sen ilmoituksen jälkeen sitten tapahtui?

Joenna:       Kyllä koin, että tulin ihan hyvin autetuksi. Ja sen ilmoituksen jälkeen tosiaan alettiin sitten tavata niitä ohjaajia kerran kaksi viikossa. Ja kyllä koen, että siitä oli minulle paljon hyötyä. Kun sen verran nuorena muutin omilleni, niin ei ihan siinä kohtaa vielä tajunnut, että kuinka paljon siinä oikeasti sitten joutuu tekemään itsekseen asioita. Niin kyllä se oli suuri apu siinä kohtaa, että sai vielä aikuiselta tukea muutaman vuoden ajan.

Jokela:         Tuo on oikein kiva kuulla. Ja ajattelen, että vaikka lastensuojelussa tehdään välillä sellaisia asioita, mistä ei välttämättä olla ihan samaa mieltä kaikista asioista vanhempien tai lasten ja nuorten kanssa, niin hyvin usein se kokemus on kuitenkin se, että olemme pystyneet vaikuttamaan sen perheen elämään ja lapsen elämään, ja he kokevat, että ovat tulleet autetuiksi. Ajattelin, että tähän loppuun voisi ehkä kokoavasti sanoakin niin, että vaikka perheet saattavat tulla lastensuojeluun peloissaan ja ehkä jännittyneinäkin, niin se pelko on usein osoittautunut turhaksi, ja lastensuojelu on saanut kiitosta avusta ja tuesta, mitä perheelle on pystytty tarjoamaan. Ehkä voisi sanoa niin, että lastensuojeluilmoitus on yksinkertaisimmillaan avunpyyntö lapselle. Ja sitten lastensuojelussa me lähdemme ilmoituksen jälkeen arvioimaan sitä tuen ja avun ja suojelun tarvetta. Joskus sen ilmoituksen tekeminen johtaa siihen, että lapselle avataan lastensuojelun asiakkuus. Ja sitten taas välillä todetaan, ettei lastensuojelun palveluille ole tarvetta ja elämä jatkuu ihan normaalisti. Kiitos Joenna, Mari ja Anu tästä keskustelusta, ja kiitos myös kuuntelijoille. Seuraavassa jaksossa kuullaan, mitä lastensuojeluasiakkuus ja tukitoimet tarkoittavat ja miltä ne tuntuvat nuorten ja työntekijöiden näkökulmasta. Moikka.

Lepistö:        Moikka.

Pakarinen:  Moikka.

Joenna:       Moi, moi.