Tunne lastensuojelu -podcast: kotiin vietävä perhetyö
Tunne lastensuojelu -podcastissa pääset tutustumaan espoolaiseen lastensuojelun polkuun ja tunteisiin niin työntekijöiden kuin asiakkaidenkin näkökulmista lastensuojeluilmoituksen tulosta aina siihen saakka, kun lastensuojelun asiakkuus päättyy. Tässä jaksossa keskustellaan lastensuojelun kotiin vietävästä arviointityöstä ja siitä, miltä tuntuu, kun työntekijät tulevat kotiin. Mukana keskustelussa ovat kokemusasiantuntija Sini sekä lastensuojelun liikkuvien palveluiden sosiaaliohjaajat Anniina ja Eini.
Voit kuunnella jakson SoundCloudissa (ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan)tai Spotifyssa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan). Jakson kesto on noin 16 minuuttia.
Lue lisää: Tunne lastensuojelu -podcast avaa lastensuojelun ytimen
Jakson tekstivastine
Tässä podcast-sarjassa tutustutaan niin työntekijöiden kuin asiakkaidenkin näkökulmasta monipuolisesti eri kohtiin espoolaista lastensuojelun polkua lastensuojeluilmoituksen tulosta aina siihen saakka, kun lastensuojelun asiakkuus päättyy. Miltä lastensuojelu tuntuu?
Eini: Moikka. Tämä jakso käsittelee kotiin vietävää eli liikkuvaa lastensuojelun perhetyötä. Ja tässä jaksossa me erityisesti keskitymme arvioivaan perhetyöhön. Tästä aiheesta on täällä meitä keskustelemassa ohjaajat Eini ja Anniina ja kokemusasiantuntija Sini. Tervetulos Anniina ja Sini.
Sini: Kiitos.
Anniina: Kiitos. Erityisen liikkuvista lastensuojelupalveluista tekee se, että perhetyötä tehdään perheen omissa ympyröissä, tarkoittaen perheiden koteja ja verkostoja.
Eini: Sini, haluaisitko sinä kertoa lyhyesti itsestäsi jotakin?
Sini: Elikkä olen äiti, jolla on kolme lasta, ja heistä kaksi on huostaanotettu. Toisen lapsen huostaanotto on purettu viime vuoden elokuussa. Ja meillä on ollut perheessä hyvin paljon erilaisia palveluita. Kaikilla kolmella lapsella on asiakkuus lastensuojeluun, ja minä olen myös toipuva päihderiippuvainen.
Eini: Okei. Teidän kotiin tehtiin juuri, hän joka kotiutui silloin viime elokuussa, niin se perhetilanteen kartoitus elikkä tällainen kotiin vietävä arviointityöskentely. Niin, voitko kertoa ihan omin sanoin, että mitä se tarkoittaa, mitä perhetilanteen kartoitus tarkoittaa?
Sini: Meillä se tarkoitti sitä, että oli erilaisia tapaamisia eri kokoonpanoilla meidän kotona ja kodin ulkopuolella.
Eini: Joo.
Anniina: Mitä ajatuksia ja tunteita sinulla oli ennen tätä kartoitusta? Ja mitä sinä tiesit kotiin vietävästä perhetyöstä ennen kuin se alkoi?
Sini: Ajattelin, että se on varmaan samanlaista palvelua kuin mitä meidän perhe on saanut jo aiemmin. Ja tuntui ehkä vähän siltä, että pitää taas kertoa samat asiat uusille ihmisille. Meidän perheellä on todellakin ollut siis paljon palveluita. On kolme lasta, joilla kaikilla on asiakkuudet lastensuojeluun. Ja sitten on vielä tuo minun oma päihdeongelmani, jonka kanssa olen myös saanut palveluita eri tahoilta.
Eini: Teillä on kyllä sitten varmaan ollut hyvin paljon noita erilaisia palveluita. Miltä se sitten tuntui, kun tiesit, että tässä arviointityöskentelyssä ne työntekijät tulevat sinun kotiisi?
Sini: Se tuntui siltä, että tullaan henkilökohtaiselle alueelle. Ja mietin esimerkiksi sitä, onko kotona tarpeeksi siistiä ja että minkälaisia asioita ne työntekijät katsovat, kun ne tulevat meille kotiin.
Eini: Joo. Kerrotko joitakin esimerkkejä, että millaista konkreettisesti se perhetyö oli?
Sini: Meillä siis työntekijä kävi kotona, eli oli kotikäyntejä. Ja työntekijät kävivät lasten kanssa grillaamassa keskenään ilman minua tai miestäni. Ja työntekijät näkivät minun puolisoani ja sitten meitä perheenä yhdessä ja sitten meitä aikuisia kahdestaan. Ihan erityisellä lämmöllä muistan siis niitä reissuja, kun kävimme Villan 10:ssä, joka on lastensuojelun kesämökki, niin käytiin siellä ja grillattiin ja saunottiin, päästiin puusaunaan saunomaan. Ja uitiin, siellä oli lapsilla usein uimapatjat mukana, ja lammessa oli lämmintä vettä, niin päästiin sinne. Ja siitä piti koko perhe, elikkä se oli kyllä erittäin mielekästä tekemistä. Ja meillä ei perheessä siis ole mitään, tai suvussa, mitään mökkejä, niin se oli erittäin kiva mahdollisuus, että päästiin kesällä sitten sinne viettämään aikaa.
Eini: Tämä Villan 10 –mökki, jossa te olette olleet, niin se on Espoon lastensuojelun oma kesämökki, minne me työntekijät, minä ja Anniinakin olemme siellä monta kertaa käyneet eri perheiden kanssa viettämässä tapaamisia. Ja jotkut sellaiset toiminnalliset tapaamiset, nehän voivat kestää monta tuntia. Teilläkin varmaan oli sellaisia toiminnallisia tapaamisia, Sini, siellä, jotka sitten kestivät koko päivän tai ainakin useamman tunnin.
Sini: Joo, kyllä sinne lähdettiin viikonloppuna, niin lähdettiin niin, että aamusta lähdettiin ja sitten illansuussa tultiin pois.
Anniina: Kuulosta kyllä ihanalta. Oliko jotakin sitten sellaista, mikä oli työskentelyn aikana yllättävää?
Sini: Yllätyin siitä, miten ihmisenä minut kohdattiin. Aina se ei valitettavasti ole ollut näin. En ollut vähempiarvoinen tai vain se entinen käyttäjä tai äiti, jonka lapset on huostaanotettu. Siitä olen erittäin kiitollinen.
Anniina: Ihana kuulla, että sinulla on näistä meidän palveluistamme…
Eini: Jotenkin menin sanattomaksi, mutta kuulostaa ihanalta, että sinut on sillä tavalla kohdattu siinä arvioinnissa.
Anniina: Kyllä. Onko sinulla sitten jotakin, että mitä asioita työntekijän olisi hyvä ottaa huomioon, kun tulee toisen kotiin?
Sini: Toivon, että työntekijät yrittäisivät kohdata ihmisen aina samanarvoisena kuin he itse ovat ja että työntekijät kohtelisivat ihmistä niin kuin he toivoisivat, että häntä itseään kohdeltaisiin samanlaisessa tilanteessa. En tietenkään odota sitä, että jokainen työntekijä pystyy asettumaan asiakkaan asemaan, mutta voisi jotenkin ymmärtää sen, että mistä syystä ne perheen olot ovat sellaiset. Yleensä siellä on taustalla, niin kuin meillä oli, että on päihdesairaus, ja ne kaikki tapahtumat olivat seurausta siitä. Ja toivon, että työntekijät arvostavat ja kunnioittavat toisen ihmisen tilaa. Asiakkailla on varmasti usein siis paineita, ja työntekijän olisi hyvä jotenkin yrittää ymmärtää niitä.
Anniina: Kyllä. Ja On hyvin tärkeätä meidän työntekijöidenkin näkökulmasta kuulla näitä kokemuksia, että mitä minä voin työntekijänä ottaa huomioon, kun menen toisen ihmisen kotiin, ja ymmärränkin jotenkin sen, että se on kaikille aika henkilökohtainen paikka se oma koti, ja jotenkin, että mitä me voimme tästä oppia, kun jatkossa menemme toisen ihmisen kotiin.
Eini: Ajattelen ihan samoin, että se on sen toisen ihmisen tila, missä hän elää, missä heidän perheensä asuu. Ja sitten jotenkin sellainen ajatus, että siellä tehdään arvioivaa perhetyötä, niin se on jo jotenkin ajatuksena sellainen paineita luova, että minua tullaan kotiini arvioimaan. Niin, ajattelen, että on, Sini, varmasti hyvin tärkeätä kaikkien ihmisten kuulla se, ettei se ole mikään piece of cake että ovet avataan, tervetuloa, kahvit keitetään.
Sini: Kyllä.
Eini: Kyllä. Mitä sitten sanoisit niille ihmisille, joilla on alkamassa tällainen kotiin vietävä perhetyö tai sitten sellainen perhetilanteen kartoitus omassa kodissa?
Sini: Sanoisin oman kokemukseni pohjalta, että kannattaa olla avoimin mielin, antaa työntekijöille mahdollisuus. Itsellä kyllä siis kääntyi se oma mielipide tai näkemys asiasta ihan päälaelleen sitten, kun pääsin tutustumaan vähän työntekijöihin. Ja huomasin, että ei ollut taas yksi ”sossutantta” joka tuli, vaan että olivat myös ihmisiä ja jotenkin näkivät minut ihmisenä. Se mursi kyllä jäätä hyvin paljon. Ja oikeanlaista apua ei voi saada, jos ei ole rehellinen ja kerro, mikä on ongelman ydin, niin siihen ei voi saada apua.
Eini: Myös me työntekijät aina toivomme asiakkailtamme, perheiltä, lapsilta ja nuorilta ja vanhemmilta rehellisyyttä, oli se sitten perheen tilanne kuinka ikävä, tai joskus voi ajatella, omituinen tahansa. Silti toivomme, että kaikki kerrottaisiin mahdollisimman suoraan ja rehellisesti, jotta pystymme auttamaan oikealla tavalla.
Anniina: Mutta se on juuri, että se tietysti vaatii sen että pystyy luottamaan niihin työntekijöihin ja vähän tutustumaan että keitä tyyppejä täällä minun kotonani nyt on. Se todellakin vaatii sitä, että on sitä sellaista luottamusta että voin kertoa näistä asioista. Ja ihana kuulla, että sinulla on sitä ollut, todella tärkeä kyllä. Mitä ajatuksia ja tunteita sinulla oli sitten työskentelyn jälkeen? Miltä tuntui, kun perhetyö kotona loppui?
Sini: Siinä sitten loppujen lopuksi oli aika epätodellinen olo siitä, että tässäkö tämä oli. Muistan silloin alkuun, kun ajattelin, että vielä on niin ja niin pitkä aika ja vielä on niin ja niin pitkä aika. Siinä kun sitten sen puolen vuoden aikana tutustui niihin työntekijöihin ja jotenkin pääsi siihen, se työskentely tuli osaksi omaa arkea, niin kyllä siinä oli lopussa sellainen ihan haikea olo, että nytkö tämä jo loppui. Minulla henkilökohtaisesti oli vielä sellainen kokemus, että olen ollut silloin yläasteikäisenä koulukodissa, niin minulla oli työskentelyssä mukana sellainen henkilö, joka on ollut siis minun työntekijäni silloin siellä koulukodissa.
Eini: Ai niin sinun oman lapsen sitten, oli siinä työskentelyssä mukana?
Sini: Niin, kyllä.
Eini: Se työntekijä, joka oli sinun…
Sini: Joo. Niin se oli.
Eini: Siinä kyllä ympyrä sulkeutuu.
Sini: Se oli aika mieletöntä kyllä, että kyllä ihan lämmöllä jäin muistelemaan tätä asiakkuutta.
Anniina: Kyllä, kiva kuulla, koska minun on näin työntekijän näkökulmasta sanottava, että usein itsellekin erittäin haikea olo, sellainen tietynlainen ikävä siinä. Elikkä juuri niin kuin puhuttiin, tässä ollaan niin sellaisella henkilökohtaisella alueella siellä kotona, niin siinä ehtii aika moneen asiakkaaseen tutustumaan ja jotenkin luomaan sitä sellaista tietynlaista suhdetta.
Eini: Ja kyllä minä luulen, että työntekijätkin, me ajattelemme sillä tavalla, että kun se alkaa se asiakkuus, sellainen arviointi alkaa siellä kotona, että tätä on niin pitkään vielä, puoli vuotta. Ja sitten se meneekin se aika ihan, saattaa mennä todella ”siivillä”. Sitten olet sen puolen vuoden jälkeen niin, että nyt me sitten emme tapaa enää.
Anniina: Kyllä.
Eini: Tämä oli tässä.
Anniina: Kyllä. Sepä se.
Eini: Haluaisitko Sini kysyä meiltä jotakin tai kommentoida jotakin?
Sini: Miltä teistä tuntui kuulla näitä minun ajatuksiani työskentelystä?
Eini: Sanotko sinä Anniina ensiksi?
Anniina: Tuntui todella kyllä liikuttavalta. Ja pakko kertoa, että vähän näitä kysymyksiä harjoiteltiin, niin silloin ihan itkukin saatiin koko porukalle. Jotenkin tämä aihe on todella tärkeä ja koskettaa myös meitä työntekijöitä.
Sini: Kyllä.
Eini: Jaan ihan samat ajatukset Anniinan kanssa siitä, että tuntuu liikuttavalta ja koskettavalta. Minusta tuntui todella hyvältä myös keskustella tästä aiheesta. Ajattelen myös siitä näkökulmasta, että tämä on omiaan hälventämään sellaista lastensuojelun stigmaa ja sellaista ehkä myös häpeää, mitä perheet, vanhemmat, lapset ja nuoret kokevat. Kootaanko tässä lopussa vielä vähän yhteen sitä, että miltä lastensuojelu ylipäätään tuntuu. Haluatko Sini aloittaa?
Sini: Voin omasta kokemuksestani sanoa sen verran, että parhaimmillaan lastensuojelun tuki on täysin korvaamatonta, ja apua voi saada monenlaiseen ongelmaan. Mutta minulla on henkilökohtaisesti joskus vuosia sitten ollut siis sellainen trauma, jonka olen kokenut siis lastensuojelun asiakkaana. Sen takia mietin monta kertaa vieläkin, että miten asiat esitän, vaikka on mennyt jo pitkä aika tästä tapahtuneesta. Niin, se on jättänyt sellaiset tietyt jäljet. Vaikka nykyään työskentely on hyvää ja luottamus on kohdallaan, mutta ne sellaiset jäävät vaivaamaan.
Eini: Meidän on ehkä hyvä kaikkien lastensuojelun työntekijöiden muistaa tuo, että meillä saattaa olla perheitä, joissa on vuosia ollut erilaisia palveluita ja ne kaikki eivät ole todellakaan kohdanneet, muistaa tällainen asia. Mikä siihen on sitten auttanut, että nämä pelot ovat hälvenneet?
Sini: Minulla on varmaan auttanut kaikkein eniten aika ja sitten se, että olen itse kuntoutunut. Se on antanut minulle itselleni sellaista tiettyä varmuutta. Ja se on varmaan myös näyttäytynyt työntekijöiden silmissä siltä, että minä ihan oikeasti teen töitä ja menen eteenpäin, niin se on varmaan auttanut palauttamaan sellaisen yhteisymmärryksen luottamuksen.
Eini: Anniina, miltä sinusta lastensuojelu tuntuu?
Anniina: Kyllä minä edelleen näen, että lastensuojelun yllä on aikamoinen stigma. Jotenkin itse koen tietysti tämän oman työni tärkeänä, ja jotenkin voin sanoa, että pidän työstäni paljon. Ja jotenkin ne asiat, mitkä minulle ovat tässä tärkeitä tässä työssä, ovat ne onnistumiskokemukset ja jotenkin ne, että oikeasti näkee monesta perheestä niitä edistysaskelia ja jotenkin sellaista että pystyy auttamaan perheitä. Sen takia minä tätä työtä teenkin, ja sen takia tässä nyt tänään istunkin.
Eini: Niin, sinä olet täällä murtamassa sitä stigmaa vähän.
Anniina: Kyllä. No mutta Eini, miltä sinusta lastensuojelu tuntuu?
Eini: Lastensuojelu tuntuu minusta monelta eri asialta, mutta päällimmäisenä minulla yleensä aina on työpäivissäni kiitollisuus, kiitollisuus siitä, että perheet ottavat minut niiden koteihin, lähtevät arviointityöskentelyyn mukaan, arvioivat minun kanssani yhdessä niiden perheen tilannetta ja että teemme yhdessä päätöksiä. Sanoisin, että kiitollisuus tulee nyt mieleen. Tämä hetki saattaa myös vaikuttaa siihen, että minusta tuntuu tällä hetkellä kiitolliselta, kun saan tehdä tällaista podcastia teidän kanssanne. Kiitänkin teitä nyt tästä keskustelusta Anniina ja Sini.
Anniina: Kiitos.
Sini: Kiitos.
Eini: Seuraavassa Espoon lastensuojelun podcast-jaksossa puutaan lastensuojelun perhekuntoutuksesta ja siihen liittyvistä tunteista.