Tunne lastensuojelu -podcast: huostaanotto ja laitoshoito

Huostaanotto on lastensuojelun viimesijainen keino auttaa ja tukea lasta ja perhettä. Mitä huostaanotto tarkoittaa ja mitä tunteita siihen liittyy? Tässä Tunne lastensuojelu -podcastin jaksossa ovat keskustelemassa Espoon kaupungin sosiaalityöntekijä Heta, huostaanoton kokeneet nuoret Sanni ja Meri sekä äiti Taina.

Voit kuunnella jakson SoundCloudissa (ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan)tai Spotifyssa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan). Jakson kesto on noin 32 minuuttia.



Tunne lastensuojelu -podcastissa pääset tutustumaan espoolaiseen lastensuojelun polkuun ja tunteisiin niin työntekijöiden kuin asiakkaidenkin näkökulmista lastensuojeluilmoituksen tulosta aina siihen saakka, kun lastensuojelun asiakkuus päättyy. 

Tässä podcast-sarjassa tutustutaan niin työntekijöiden kuin asiakkaidenkin näkökulmasta monipuolisesti eri kohtiin espoolaista lastensuojelun polkua lastensuojeluilmoituksen tulosta aina siihen saakka, kun lastensuojelun asiakkuus päättyy. Miltä lastensuojelu tuntuu?

Heta:            Tässä jaksossa pureudutaan siihen, mitä huostaanotto tarkoittaa ja miltä se tuntuu. Jaksossa puhumassa minä, sosiaalityöntekijä Heta, sekä huostaanoton kokeneet nuoret Sanni ja Meri sekä äiti Taina. Espoossa tehtiin huostaanottoja vuonna 2020 yhteensä 90. Laskusuunta oli sinä vuonna päällä verrattuna edelliseen vuoteen. Pääasiallinen syy huostaanottoihin oli lapsen päihteidenkäyttö. Pääasiassa huostaanotetut olivat iältään 13–17-vuotiaita, mutta kaikenikäisiä lapsia otetaan huostaan. Sosiaalityöntekijälle huostaanotto näyttäytyy monenlaista vaativaa harkintaa sisältävänä asiana. Huostaanottoa varten kerätään koko asiakkuuden ajalta ja muilta ammattilaisilta tietoja ja perusteita sille, miksi päädytään tähän viimesijaiseen keinoon. Lastensuojelulaki määrittelee huostaanoton niin, että joko puutteet lapsen kasvuolosuhteissa tai huolenpidossa tai lapsen oma oireilu tai käytös uhkaavat vakavasti vaarantaa lapsen kasvun ja kehityksen. Lisäksi avohuollon tukitoimet eli tuki ja apu lapsen ja perheen kotiin kotona asumisen mahdollistamiseksi eivät ole riittäviä tai mahdollisia. Ja sijoituksen on oltava lapsen edun mukainen. Minkälaisia ajatuksia teillä on huostaanotosta, Meri, Sanni ja Taina?

Meri:             Minut otettiin huostaan, kun olin 13-vuotias. Olin oireillut koulukiusaamisen takia ja muutenkin mielenterveysongelmien takia. Ja ihan aluksi olin hyvin vihainen ja pettynyt, kun minut sijoitettiin, koska jotenkin koin, että vanhempani hylkäsivät minut. Niin, minun oli hyvin vaikea luottaa kehenkään. Ja olin hiukan sitä mieltä, että kaikki haluavat minulle pahaa ja että sijoitus tehtiin minulle ilkeyttään, vaikka todellisuudessa minua yritettiin auttaa. Tunne tuli siitä, että olimme vanhempieni kanssa hyvin läheisiä ja kuitenkin vanhempani laittoivat minut laitokseen, ja koin, että he eivät halunneet minua ja halusivat minusta eroon ja halusivat vain päästä vanhemmuudestaan minun osaltani.

Sanni:          Olin neljävuotias, kun minut huostaanotettiin. Minulla ei hirveästi ole mitään muistikuvia siitä muuten kuin, että minusta tuntu että menin aina ikään kuin lomalle äitini luota, kun menin sijoitusjaksolle sijaisperheeseen ja myöhemmin lastenkotiin.

Taina:           Tyttäreni Suvi halusi pois kotoa, hän oli 13-vuotias. Eikä minulla ollut keinoja auttaa häntä, hän oli hyvin itsetuhoinen ja aggressiivinen, karkaili, ja oli hyvin vaikea saada häntä kouluun. Sitten hänellä oli viiltelyä ja näitä itsetuhoisia puheita. Hän lähti sitten sinne avosijoitukseen ensiksi niin, että hän itse pyysi sitä. Ja se tuntui hyvin pahalta, että hän halusi pois kotoa. Sitten hän lähti karkailemaan sieltä. Päihteet tulivat kuvioihin ja huumeet. Sitten viimeinen karkaaminen kesti useamman päivän, ja sitten hänestä löytyi jo useampi eri huumausaine hänen verestään. Niin, sitten hän joutui jo sijoitukseen, että sitten meillä ei ollut enää mitään sanomistakaan siihen. Ja tietenkin haluttiin hänelle sitä apua. Ei pystynyt nukkumaan, ja se oli todella raskasta aikaa, ja olin hyvin tuskainen ja ahdistunut. Varsinkin silloin, kun hän karkasi, kun ei tiennyt missä hän oli, niin se oli hyvin raskasta aikaa.

Heta:            Tämä on varmasti monen jakama kokemus, sekä nuorille että vanhemmille myös, isoja asioita. Tässä tilanteessa, kun on päädytty siihen, että lapsi sitten lopulta otetaan huostaan, niin yksi todella tärkeä kohta siinä on tämä oikean sijaishuoltopaikan valinta. Kun lähdetään miettimään, että minne lapsi sijoitetaan, niin ensisijainen kriteeri on aina sen lapsen etu, eli mitä lapsi tarvitsee, mitkä syyt sijoitukseen on. Lastensuojelulakikin määrittelee sen, että perhehoito on ensisijaista jos se vaan suinkin on mahdollista. Se ja myös sitten lapsen oma läheisverkosto on selvitettävä. Kuitenkin etenkin nuoruusikäisillä ja joskus myös pienemmillä se lapsen tai nuoren oma oireilu on sellaista, etteivät tällaiset ihan tavalliset sijaisperheet ole niitä oikeita sijaishuoltopaikkoja, vaan vaaditaan ammatillista työskentelyä ja laitoshoitoa. Lapsen tarpeiden mukaan sitten mietitään, että mikä tämä laitos voisi olla. Meille karttuu tietoa aktiivisesta valvontatyöstä kuntien kesken sekä sitten myös meidän omilta työntekijöiltämme, hyvässä ja pahassa. Meillä on tällainen oma asiakasohjausta tekevä yksikkö, joka tukee sitten sitä lapsen omaa sosiaalityöntekijää tämän sijaishuoltopaikan valinnassa niin, että tämä tieto kasaantuu myös sinne sosiaalityöntekijälle. Vaihdetaan tosiaan kuntien kesken myös aktiivisesti tietoa asiasta. Kaikesta siitä valvonta- ja varautumistyöstä huolimatta epävarmuustekijöitä on aina olemassa, eikä sitä täyttä takuuta pystytä antamaan sille, että se valittu laitos olisi juuri oikea kyseiselle lapselle. Olennaista on se, että lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä tuntee lapsen ja tietää perheen ja tästä asiasta keskustellaan tarpeeksi, ennen kuin lapsi menee, jotta silloin olisi selkeää se, että mihin ollaan lähdössä ja miten perhe sitoutuu siihen ja miten jopa lapsi itse pystyy jo etukäteen orientoitumaan siihen että sijoitukseen ollaan menossa. Espoossa on tällä hetkellä yksi oma pitkäkestoista hoitoa tarjoava lastenkoti, Karhukallio, ja lisäksi yksi tällainen avohuollon sijoituksiin erikoistunut yksikkö. Mutta muutoin ostamme sitten laitoshuollon palveluita yksityisiltä palvelutuottajilta. Ja ostamme ihan Hangosta Rovaniemelle, ympäri maan erilaisista laitoksista. Lastensuojelulaitoksia on arviolta sellaiset 700 Suomessa, eli siinä on iso verkosto ymmärrettäväksi ja paljon vaihtoehtoja, joihin lapsia sijoitetaan.

Meri:             Minä olen tosiaan ollut hyvin monessa eri paikassa. Olen ollut ihan Espoossa, ja sitten olen ollut Helsingissä ja esimerkiksi Huittisissa. Niitä vaihdettiin, olin siis todella vähän aikaa monessa paikassa, koska olin niin vaikea niiden mielestä. Minulla oli tosiaan itsetuhoisuutta, viiltelyä, ja kuulin ääniä ja tällaista. Niin, se oli aika vaikeaa aikaa, kun juuri kun ehti tutustua talon tapoihin, niin olin taas joko osastolla tai sijoitettuna johonkin toiseen paikkaan. Ja se oli ihan hirveätä, koska minulla ei ollut sellaista pysyvää paikka, jossa olisin tuntenut olevani turvassa niin että minusta välitettäisiin oikeasti ja että asiani kiinnostaisivat ihmisiä, ja senkään takia ohjaajat eivät osanneet auttaa. Mutta sitten, kun olin 17, minut sijoitettiin Karhukallioon, jossa ihmiset oikeasti välittivät, olivat läsnä, olivat auttavaisia ja palauttivat hetkeen, kun minulla oli psykoottisia kohtauksia. Niin, tulin siihen hetkeen takaisin, kun minua autettiin. Ja se paikka oli minulle siis totaalinen pelastus, ja ihmiset siellä olivat todella täynnä rakkautta ja auttoivat erittäin paljon.

Sanni:          Minä olen ollut sijoitettuna kahdessa eri sijaisperheessä ja sitten Karhukallion lastenkodissa viisi vuotta. Ja minusta on hyvin tärkeää, että tutkitaan että on oikeasti hyvä paikka ja sopiva sille nuorelle. Karhukallio oli oikein hyvä lastenkoti. Esimerkiksi jos sain paniikkikohtauksia, niin sitten siellä ohjaajat oikeasti olivat läsnä ja auttoivat sen yli ja tukivat. Sitten kun minulla oli hyvin vaikea suhde äitiini, niin siinäkin autettiin ja oikeasti välitettiin.

Taina:           Suvi sijoitettiin siis päivässä, elikkä siinä ei paljon ehditty miettiä. Ja piti saada hänet pois täältä pääkaupunkiseudulta päihteidenkäytön takia. Se oli oikein hyvä paikka, hän meni tuonne Konstaan Heinolaan. Siellä oli perhetyötä. Tultiin myös meille kotiin. Sitten siellä oli pysyvät ohjaajat, elikkä Suvilla oli oikeastaan alusta loppuun koko ajan ainakin yksi sama ohjaaja. He olivat hyvin sitoutuneita auttamaan. Sitten siellä oli mahdollisuus soittaa, vaikka minähän soitinkin lähes joka päivä ja keskustelin työntekijöiden kanssa. Ja Suvi oli kaikkiaan sen neljä vuotta sitten sijoitettuna, sijoitus purettiin tänä keväänä.

Heta:            Onpa mielenkiintoista kuulla näistä teidän kokemuksistanne siitä huostaanotosta. Ajatukset ja tunteet tietenkään eivät lopu siihen, kun lapsi otetaan huostaan, vaan oikeastaan koko huostaanotto on monesti hyvinkin tunnepitoista aikaa sekä lapsille että vanhemmille mutta myös sosiaalityöntekijälle, uskokaa tai älkää. Sosiaalityöntekijän näkökulmasta lapsen asiasta vastaavan sosiaalityöntekijän vastuu on todella suuri. Ja tunteena hyvin monesti mukana on kaiken kaikkiaan sellainen riittämättömyyden tunne. Eli töitä on hyvin paljon, ja vaatimukset sille, mitä kaikkea pitäisi ehtiä tehdä ja pystyä tekemään, ovat aikamoiset. Erityisen vahvasti tämä riittämättömyyden tunne sijoituksen aikana korostuu silloin, jos lapsella on joitakin todella isoja haasteita, esimerkiksi lapsi hatkaa, käyttää huumeita, vaarantaa itseään todella vakavasti. Silloin kovasti toivoisi, että pystyisi saamaan lapseen hyvän kontaktin ja ymmärtämään, että miten lasta voi auttaa. Mutta se on joskus ihan hirvittävän vaikeaa, ei ole aikaa eikä aina sitten taitojakaan. On inhimillisesti hyvin vaikeaa olla se sosiaalitäti tai –setä, jonka pitäisi saada kontakti johonkin lapseen joka tasan tarkkaan tietää että myös sillä sosiaalityöntekijällä on aikamoinen valta tilanteessa.

Meri:             Herättääkö se sinulla henkilökohtaisesti vähän huolta…

Heta:            Siis joo…

Meri:            Jatkuvatko nuo työasiat välillä kotiinkin?

Heta:            Siis laitoshoidon sosiaalityöntekijät ihan säännönmukaisesti, kaikilla on kausia, että heräävät aamuöisin miettimään lapsia. Se on ihan sellainen työn ylimääräinen ”etu”.  Ja varmasti näin on myös avohuollossa sosiaalityöntekijöillä. Elikkä kyllä se vastuu on erittäin iso. Ja lainsäädäntökin sanoo, että se sosiaalityöntekijä on vastuussa siitä lapsesta. Se on siis aikamoista olla vastuussa sellaisessa tilanteessa, jossa ei oikein tiedä, missä se viisauskaan piileskelee milloinkin. Toki tunteita tulee myös siitä, kun tulee onnistumisia, iloisia kokemuksia. Ne ovat taas niitä oikein ihania, ja silloin kun tulee sellainen olo, että nuoreen saa kontaktin. Sosiaalityöntekijät tosiaan pyrkivät tapaamaan lasta niin usein kuin suinkin pystyvät. Pitää yrittää kasata myös mahdollisimman kattavat ja tarpeen mukaiset palvelut, mikä voi olla aikamoista byrokratiatappelua välillä. Laki käskee päivittämään tuon asiakassuunnitelman vähintään kerran vuodessa, mutta me Espoossa pyrimme tekemään se pari kertaa vuodessa. Silloin pitää miettiä sen sijoituksen tavoitteet, keinot, arvio perheen jälleenyhdistämisestä eli kotiinpaluun mahdollisuudesta. Lisäksi sosiaalityöntekijällä on iso tehtävä siinä, että pitää valvoa näitä lastensuojelulaitoksia. Sitä kutsutaan lapsikohtaiseksi valvonnaksi. Se lähtee ihan sen kautta, että mitä sen lapsen kautta nousee sitä sijaishuoltopaikkaa koskien. Se on ihan hirveän tärkeää ja edellyttää tosiaan sitä, että yhteys siihen lapseen olisi ja mielellään jonkinlainen luottamussuhdekin syntynyt ja että siellä sijaishuoltopaikassa myös käydään paikan päällä. Minkälaisia tunteita teillä on elämästä sijaishuollossa tai huostassa tai huostaanotetun lapsen vanhempana?

Sanni:          Sijoitus oli minusta hyvä asia ihan alusta asti, enkä halunnut kotiin, vaikka olin kateellinen kotona asuville kavereille. Saatoin esimerkiksi suuttua, jos kaverini valitti, että taas äiti määräilee minua ja taas joudun tekemään kotitöitä ja niin edelleen. Niin, sitten saatoin sanoa, että sinä asut kotona ja sinulla on vanhemmat ja näet niitä joka päivä, minä en näe. Sitten mielestäni tuo sijoitus oli äidillenikin varmaan ihan hyvä asia, kun hänellä oli mielenterveys- ja fyysisiä ongelmia. Ja sitten hän poti sellaista, että minä olen maailman huonoin äiti –ajatusta välillä. Ja siksi äitini tarvitsi tukea sosiaalityöntekijältä, ja häneltä sitä sai myös.

Meri:             Minun sijoitukseni oli äidilleni varmaan vaikein asia, mitä hän on ikinä joutunut tekemään. Oli alkuun pettynyt ja vihainen. Mutta nyt aikuisena olen ymmärtänyt, ettei hän olisi voinut tehdä mitään muutakaan. Jos olisin jäänyt kotiin, olisin tällä hetkellä luultavasti kuollut. Minun pitäisi siis olla vain kiitollinen siitä, että olen ollut sijoituksessa, vaikka se on hyvin kamalaa. Ja kauheintahan siinä on ollut se, että on ollut erossa perheestä. Mutta se on auttanut minua erittäin paljon ja äitiä hyvin paljon, sillä kun viimeisen kerran jouduin (…) sijoitukseen Karhukallioon, niin äiti oli ihan valmis luovuttamaan, eikä jaksanut enää ollenkaan. Sitten kun minut sijoitettiin, niin hän sai lepoa. Ja sen jälkeen meidän välimme olivat hyvin paljon paremmat. Elikkä hän jaksoi paremmin, kun minä olin poissa.

Sanni:          Aika jännä. Minulla meni hiukan väärin päin tuo, että minulla taas huononivat välit äitiini (…) kotona.

Meri:             Meillä on ollut hyvin riitaisa suhde aina välillä, ja olen ollut teininä todella kamala.

Sanni:          Emmeköhän me kaikki ole olleet.

Meri:             Niinpä. Mutta tosiaan sitten, kun minut sijoitettiin, niin minähän tein niin, etten suostunut puhumaan hänelle. Kun minut ensimmäisen kerran sijoitettiin sairaalaan, tai siis kun olin osastolla, niin olin puoli vuotta puhumatta vanhemmilleni, koska olin niin vihainen siitä, että he hylkäsivät minut. Sitten kun minut sijoitettiin tosiaan sinne Karhukallioon, niin minulle kävi taas se sama, että olin varmaan noin kaksi kuukautta puhumatta heille. Sitten välimme paranivat erittäin paljon, ja nyt olemme hyvin läheisiä, ja äiti on periaatteessa yksi parhaista kavereistani.

Taina:           Alussa se oli ihan todella raskasta, ja Suvin lähtö oli niin iso shokki, ja se tapahtui niin nopeasti. Jotenkin minulla oli voimakkaita häpeän ja syyllisyyden tunteita, että olen niin onneton äiti että lapseni sijoitetaan. Mutta lähdin sitten hakemaan aktiivisesti apua itselleni, koska ymmärsin, että tarvitsen myös itse sitä tukea. Kävin kriisipäivystyksessä. Ja sitten saimme Poijupuistosta tukea, ja sitten myös tuli tämä perhetyö sieltä nuorisokodilta sieltä Konstasta. Kaikkia apua otin vastaan sitten, mitä vain tarjottiin, ja siitä oli minulle kyllä erittäin suuri hyöty. Sitten alkoi myös hellittää se sellainen häpeä, häpeä on sellainen, joka yleensä estää sen avun vastaanottamisen, niin se alkoi hellittää. Sitten aloimme harjoitella kotona niitä rajoja. Tosiaan Suvin päihteidenkäyttö jatkui pitkään, ja hatkaaminen jatkui pitkään. Hän oli välillä sairaalahoidossakin. Mutta kaikesta siitä mentiin aina jotenkin eteenpäin, hänen täytyi vain kokea se kaikki. Sitten sain sitä tukea niin paljon. Minullahan oli aika paljon sellaista ennakkokäsitystä, mitä lastensuojelu on, minkä olin saanut siis lehdistä. Sehän oli ihan vääristynyt käsitys. Sitten tosiaan ymmärsin sen, että tässähän yritetään vain auttaa meitä. Siinä saatiinkin sitä apua todella paljon, mistä olen erittäin kiitollinen tänä päivänä.

Sanni:          Minusta on erittäin ihana kuulla, että otit apua vastaan, koska minulla oli hyvin vaikeaa, kun äitini ei oikein halunnut ottaa apua vastaan ja oli hirveä häpeä siitä, että minä asuin muualla kuin kotona. Niin, on ihana kuulla, että joku sitten oikeasti ottanut sitä apua vastaan…

Meri:             Niinpä.

Sanni:          …koska itsellä on ollut se ongelma, että oma äiti ei ottanut apua vastaan, mikä sitten hankaloitti aika ajoin tilanteita. Siksi on jotenkin ihana kuulla, että olet ollut viisas ihminen ja ottanut apua ja hakenut sitä…

Taina:           En minä nyt varmaan hirveän viisas ole ollut, kun lapsi on ollut huostassa. Mutta toisaalta ajattelen sen niin, että se häpeän tunne voi olla niin sietämätön että sitä voi olla hirveän vaikea kohdata. Elikkä siinäkin sellainen armollisuus niitä ihmisiä kohtaan, jotka eivät pysty sitä kohtaamaan, ja ymmärrän senkin kyllä. Mutta tiedän myös, että siitä on ollut erittäin iso hyöty itselleni, kun olen mennyt sitä kohti, ja myös tyttärelleni.

Heta:            Mitä sitten muuta tapahtuu, kun sijaishuollossa eletään? Tunteita on paljon monenlaisia. Ja kuten Taina tuossa juuri hyvin kuvasi tuota häpeää, niin se monesti siinä on, ja sen ylittäminen voi olla hyvin vaikeaa mutta hyvin tärkeää. Mutta muilta osinhan pääosin sijaishuollossa eläminenkin on ihan tavallista elämää, sitä mitä se sillä hetkellä on, ihan yhtä lailla jokapäiväiset harmitukset. Ja jos vatsaa kivistää, niin kivistää se siellä sijaishuoltopaikassa ihan yhtä lailla kuin kotonakin. Eli se jatkuu laitoksessa se arki kuitenkin omanlaisenaan, ei entisellään mutta omanlaisenaan. Hyvin paljon laitosten osalta nykyään toivotaan tältä omaohjaajasuhteelta ja omaohjaajatyöskentelyltä ja ylipäänsä siltä, että hoiva ja huolenpito, mikä lapseen kohdistuu laitoksessa, olisi jollakin tapaa lasta kannattelevaa ja monella tapaa tukevaa, jotta se lapsi turvallisesti pystyisi siinä sitten jatkamaan elämässä siihen suuntaan kuin jatkaa, hyvään suuntaan. Lastensuojelun sosiaalityöntekijä tekee asiakassuunnitelman, joka ohjaa sitä koko työskentelyä. Mutta lisäksi sitten laitokset tekevät tällaisia hoito- ja kasvatussuunnitelmia, jotka ohjaavat taas sitä työskentelyä siellä laitoksessa sitten käytännönläheiselläkin tavalla. Ja kaikissa näissä on tärkeää, että lapsi on mukana ja perhe, mikäli vain suinkin siihen pystyy.. Tavoitteena on ihan lainsäädännön asettamana se, että huostaanotto pystyttäisiin purkamaan ja lapsi pystyisi kotiutumaan. Ja kuten Taina tuossa sanoi, niin laitoksilta myös edellytetään sitä, että perhetyötä jollakin tapaa tekisivät ja se yhteistyö olisi tämän tavoitteen mukaista. Toki tosiasia on se, että kuten tässä on tullut esille, että sijoitukset voivat olla hyvinkin pitkäkestoisia. Niin, niin ne monesti ovat. Mutta näitä kotiutumisia, mikä myös on tässä mukavasti tullut esiin, niin myös tapahtuu. Millaisia ajatuksia teillä on?

Meri:             Siis mielestäni tärkeintä olisi tulla tosiaan toimeen sen omaohjaajan kanssa. Minulla oli tosiaan siellä Helsingin puolella yksi ohjaaja, jonka kanssa en tullut siis ollenkaan toimeen, olimme todella erilaisia. Sitten kun pyysin, että voisin vaihtaa hänet, niin se ei käynyt, jolloin minulle tuli vielä enemmän ahdistusta siitä, että jouduin olemaan sellaisen henkilön kanssa jonka kanssa en tule ollenkaan toimeen. Ja he tiesivät, että minä en tule hänen kanssaan toimeen, mutta siitä huolimatta he halusivat pitää minut siellä. Mielestäni omaohjaajan pitäisi olla sellainen, että hän tuntee ja välittää ja että hänen kanssaan tosiaan tulee toimeen ja että tuntuu että hän ymmärtää ja ottaa todesta. Minullakin tosiaan kävi siellä niin, että minua ei kuunneltu eikä minua uskottu, minkä seurauksena oireilin vain lisää, ja sitten se oli hiukan ”game over”.

Sanni:          Minustakin on hyvin tärkeää, että kemiat kohtaa omaohjaajan kanssa. Jos olin esimerkiksi tapellut äidin kanssa ja sitten äiti oli raivonnut minulle jostakin asiasta joka ei minuun liittynyt mitenkään ja kun kerroin siitä omaohjaajilleni, niin he sanoivat, että me juttelemme nyt äitisi kanssa tästä, sinun ei tarvitse huolehtia, niin se tuntui oikein hyvältä ja tuli oikein turvallinen olo sitten siitä myös. Myös vuorovaikutus ja vastavuoroisuus. Ei tarvinnut olla hirveän iso juttu, pieni asia heidän elämässään. Esimerkiksi he kertoivat lemmikeistään tai vaikkapa kesälomamatkoistaan, niin sekin tuntui erittäin hyvältä, koska arki oli tällä tavalla vastavuoroista. Minä asuin siellä ja se oli koti, jolloin he tiesivät tavallaan minusta kaiken, mutta minä en tiennyt heistä mitään. Niin, oli erittäin mukavaa, jos he jakoivat edes jotakin pientä.

Meri:             Muistan, siellä Karhukalliossa oli sellainen ohjaaja, joka toi välillä koirankin sinne, niin se oli todella hauskaa ja kivaa, että jakoi vähän omasta elämästään. Ei ollut vain sitä, että vain nuoren elämään keskityttiin, vaan että myös ohjaaja kertoi vähän elämästään.

Sanni:          Ja sitten sehän oli mahtavaa, jos oli ohjaajia joilla oli samoja mielenkiinnon kohteita, [Meri: Niinpä], koska pidän esimerkiksi itse tietokone- ja Playstation-peleistä. Niin, sitten oli yksi ohjaaja, joka myös pelasi niitä. Se oli todella mahtavaa sellaisen kanssa jutella niistä ja pelata niitä, kun taas sitten sellaisen ohjaajan kanssa, joka ei ymmärtänyt niistä yhtään mitään. Se oli jotenkin erittäin hyvä.

Meri:             Niinpä. Harrastan musiikkia. Kun olin viimeistä iltaa Karhukalliossa ja olin muuttamassa omaan asuntoon, olin siis aikuistumassa, niin oli sellainen hauska juttu, että hän otti kitaran ja minä ukulelen ja rupesimme laulamaan silloin illalla. Se on yksi tähtihetkiäni elämässäni Karhukalliossa, se oli erittäin hauskaa.

Heta:            Tämä on erittäin mukava mielestäni, Sanni ja Meri, että nostitte esiin tavallaan tämän vastavuoroisuuden tarpeen, koska se on varmaan kaikille ammattilaisille se haastava osuus, koska tietenkin ammattilaisuus edellyttää tiettyä etääntymistä. Mutta sitten kuitenkin se, että ollaan ihmisenä ihmiselle, se on hyvin tärkeää. Ja se on lapsille rankka paikka, että joutuu koko elämänsä avaamaan muiden ihmisten nähtäväksi, se on hyvin spesiaali tapa kasvaa. Niin, erittäin mukava kuulla. Mitäs Taina sinulla on?

Taina:           Minulle tulee ensimmäisenä mieleen se, että meillä oli hyvin tärkeää asettaa ensisijaisesti ne yhteiset rajat, elikkä se mitä oli Konstan kanssa sovittu, niin niistä pidettiin kiinni. Elikkä jos Suvi teki jotakin, esimerkiksi tuli juopuneena kotiin, niin se oli saman tien soitto Konstaan, ja hän lähti sitten viimeistään aamulla takaisin. Elikkä keskeytettiin viikonloppu, että hän oppi siihen että kun teen näin niin siitä tulee aina sama lopputulos, elikkä että se ei tule toimimaan. Ja tämä oli iso asia, ja sitä todella toteutettiin, ja se oli Suvin parhaaksi tämä, että pidettiin ne rajat. Lisäksi hänellä oli erittäin hyvät ohjaajat. Ja siellä oli varsinkin tämä yksi miesohjaaja, joka oli todella siis huipputyyppi. Elikkä kun Suvi ja hän menivät tällaiseen DKT-terapiaan, niin tämä ohjaaja määritteli itselleen oman tavoitteen. Mielestäni se oli juuri sitä vastavuoroisuutta ja kohtaamista, että ihmisenä ihmiselle. Se oli ihan huikea juttu. Ja sitten siellä oli tämä perhetyö, joka tuki meitä, kun Suvi oli tulossa takaisin kotiin. Niin, siellä käytiin ihan säännöllisesti meillä kotona. Siitä oli erittäin suuri hyöty meille, se siirtymä oli oikein hyvä kokemus. Kaiken kaikkiaan, ei voi kuin kiitollisena muistella sitä, miten hyvä paikka se oli.

Heta:            Minkälaisia asioita tästä päällimmäisinä olisi ikään kuin niputtaa yhteen huostaanoton osalta? Sosiaalityöntekijänä ehkä päällimmäinen asia on se, että huostaanotto on aina se viimesijainen lastensuojelun palvelu, ja oikeastaan monella tapaa yhteiskunnallinen palvelu lastensuojelun ulkopuolelta. Ja kyllä se aina pitää ottaa mahdollisuutena, joka pitäisi sitten hyödyntää hyvin. Parhaimmillaan tapahtuu ihmeitä. Ja ne voivat olla erittäin kauniita tarinoita, joita tulee. Mutta suinkaan aina lastensuojelukaan ei pysty auttamaan. Se mikä minua aika usein harmittaa, on se, että sijaishuollossa näkyy kuitenkin myös tämä peruspalveluiden heikkous ennen ja jälkeen huostaanoton. Ja olisi yhteiskunnallisesti hyvin tärkeää korjata esimerkiksi nuorille suunnattujen päihdepalveluiden ja psykiatrian palveluiden tarjonta ja myös varmasti toimintatavat. Samoin oppilaitoksissa annettava tuki, mahdollisesti erilaisiin neuropsykiatrisiin oirekuviin annettava tuki. Nämä ovat erittäin isoja kysymyksiä. Ja toisinaan tulee vähän sellainen olo, että sijaishuolto paikkaa niitä kohtia, joissa muualla on vuotoa. Tämä on iso asia, ja toivon tosiaan, että sitä yhteiskunnassa vietäisiin kovasti eteenpäin. Mutta tämä oli sosiaalityöntekijän näkökulma, minkälaisia teillä?

Taina:           Tietysti minulla nyt on ensimmäisenä se, että koska nämä meidän tilanteemme ovat olleet sellaisia että olemme tarvinneet paljon sitä tukea, niin aina kannattaa ottaa apua vastaan. Olivat lähtökohdat millaiset tahansa, niin se on se, mikä vie eteenpäin, koska yksin näistä asioista ei kyllä selviä. Ja on sitten minkälainen tahansa se elämäntilanne, jokaisellahan tulee jotakin elämässä vastaan, niin avun vastaanottaminen on hyvin tärkeää, siihen todella kannustan. Voin omasta puolestani sanoa, että se todella kannattaa.

Sanni:          Loppumiete, jonka minä voisin sanoa, olisi myös tämä, että lastensuojelun stigmaa ja häpeää tulisi vähentää, että ihmisillä olisi lastenkodista ja lastensuojelusta parempia mielikuvia. Se olisi hyvin tärkeää, että saisi sitä parannettua.

Meri:             Ihan näin viimeisiksi sanoiksi, niin olen hyvin kiitollinen, että minut on pelastettu ottamalla huostaan.

Heta:            Kiitos teille kaikille, ihana teidän ajatuksianne. Ja kiitos kaikille, jotka olette jaksaneet meitä kuunnella. Seuraavassa jaksossa puhutaan jälkihuollosta ja siitä, mitä se tarkoittaa. Kiitos.

Sanni:          Heippa.

Meri:             Heippa.

Taina:           Moi.