Tukevaa puhetta -podcast: Rubiinikahvilaa, harrastustoria ja Maja-toimintaa Postipuun koulussa
Tukevaa puhetta on kasvun ja oppimisen tukeen keskittyvä podcast-sarja. Sarjassa kehittäjäopettajat Johannes Ruoho ja Mirka Tuulisaari keskustelevat espoolaisten asiantuntijavieraiden kanssa koulumaailmaa puhututtavista aiheista. Tässä jaksossa Postipuun koulun opettajat Salla Mäkinen ja Dalen Sok-Tuominen kertovat, miten rubiinikahvila, harrastustori ja Maja-toiminta vahvistavat huoltajayhteistyötä, oppilaiden osallisuutta ja perusopetuksen oppimisen tuen uudistuksen käytännön toteutusta.
Voit kuunnella jakson Soundcloudissa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan), Spotifyssä tai Suplasta.
Johannes:
Tervetuloa Tukevaa puhetta -podcastiin.
Minä olen Johannes.
Mirka:
Ja minä olen Mirka, ja meillä on tänään täällä vieraana Postipuun koulun opettajat Salla Mäkinen ja Dalen Sok-Tuominen. Tervetuloa molemmat.
Salla:
Kiitos kutsusta.
Mirka:
Ja tänään me puhutaan huoltajayhteistyöstä, Rubiinikahvilasta ja harrastustorista.
Kertokaa vähän: Postipuun koulussa lähdettiin kehittämään tällaista Rubiinikahvilaa – mikä on Rubiinikahvila?
Salla:
No, haluatko sä, Dalen, aloittaa?
Dalen:
Joo. Rubiinikahvilan toiminta lähti ihan tarpeesta. Mä siirryin tuolta Helsingin puolelta tänne Espooseen töihin, ja aikaisemmin olin tehnyt paljon huoltajien kanssa yhteistyötä siellä edellisessä koulussa. Huomasin, että kun Postipuun kouluun tuli ensimmäistä kertaa valmistava luokka, niin ajattelin, että haluan myös huoltajat siihen mukaan.
Samaan aikaan meillä uusi rehtori oli ihan samaa mieltä, että hänkin haluaa tällaista toimintaa. Ja sitten meidän koulukuraattori oli myös kaupungin tasolla mukana kehittämishankkeissa, joissa juuri kodin ja koulun yhteistyötä vahvistettiin.
Näiden kolmisin lähdettiin sitten kehittämään sitä Rubiinikahvilaa.
Kyllä se oli niin, että yhteisesti ideoitiin, ja sitten oikeastaan minä olin se, joka jalkautti sitä toimintaa, koska luokanopettajana olin siellä vanhempien kanssa yhteistyössä.
Johannes:
Eli miten tää Rubiinikahvila käytännössä toimii?
Salla:
No siis, mähän tulin vähän niin kuin valmiiseen pöytään silloin, koska Dalen oli tehnyt jo sen pohjatyön. Mutta se toimii sillä tavalla, että meillä on jokaisessa tapaamisessa tietty teema.
Me yritetään saada se teema huoltajilta: joku aihe, mikä heitä kiinnostaa. Sitten sinne hankitaan mahdollisesti ihmisiä kertomaan – järjestöjä, toimijoita – heidän tekemisestään. Ja me itse kerätään tietoa ja puhutaan niistä aiheista.
Sitten kutsutaan huoltajia ja yritetään mahdollisimman monella tavalla saada heitä mukaan: ihan Wilma-viestistä lähtien, paperisia kutsuja… Yritetään saada se tieto heille.
Kun saadaan puhujat, huoltajat ja kulttuuriohjaajat sinne, niin sitten päästään kahvittelemaan ja tutustumaan aiheisiin.
Mirka:
Sanoit, että semmoiset aiheet, mitkä huoltajia kiinnostaa – miten te tiedätte, mitkä aiheet huoltajia kiinnostaa, tai mistä te valitsette ne aiheet?
Dalen:
Kun mä aloitin, Rubiinikahvilassa oli palautelappuja: oliko tilaisuus hyödyllinen ja mistä asioista haluaisit lisätietoa. Kulttuuriohjaajien ja tulkkien kanssa huoltajat täyttivät näitä vastauslomakkeita, ja niistä me lähdettiin miettimään, mitä sisältöjä sinne tuodaan.
Semmoisia yleisiä, joka vuosi toistuvia teemoja oli jo silloin, kun mä 2016 aloitin. Selkeästi nousi esiin suomalainen koulukulttuuri – miten koulu etenee ja toimii.
Sitten aiheena oli myös harrastukset. Se on tosi selkeä teema: tuntuu, että vanhemmat haluavat lapsensa harrastuksiin, mutta eivät aina tiedä, miten siihen pääsee mukaan.
Mun aikana oli ainakin mediakasvatusta.
Salla:
Meillä on ollut paljon mediakasvatuksesta, mediakriittisyydestä, ruutuajasta.
Dalen:
Joo. Ja sitten on ollut ihan sosiaalityöstä: meillä on ollut vastaava sosiaalityöntekijä kertomassa tuista, eduista, velvoitteista ja muista asioista.
Ihan selkeästi sellaisia asioita, joita vanhemmat kohtaavat, kun he tulevat Suomeen ensimmäistä kertaa. Koulu on kyllä se paikka, joka ensimmäisenä vastaanottaa heidät sillä tavalla, että pääsee jo pikkasen enemmän yhteistyöhön kuin mikään muu paikka.
Mirka:
Kuinka usein näitä Rubiinikahviloita pidetään?
Salla:
Pidetään neljä kertaa vuodessa. Yleensä alkusyksystä, sitten ennen joulua, sitten taas helmikuussa ja huhti–toukokuussa.
Mirka:
Kuinka paljon teillä on suunnilleen osallistujia ollut?
Salla:
No viimeksi meillä oli ehkä noin 15 huoltajaa, parhaimmillaan varmaan yli parikymmentä. Vaihtelevasti, mutta aina saadaan tupa täyteen. Se on hyvä ja mukava meininki.
Dalen:
Ja ehkä Rubiinikahvilan toiminta on aiemmin meillä suuntautunut juuri vasta maahan saapuneiden huoltajien informointiin ja yhteistyöhön. Ehkä senkin takia on ollut vähän vähemmän väkeä kuin vaikka jossain ihan tavallisessa vanhempainillassa.
Mutta ne, jotka tulevat, ovat olleet meidän oppilaiden huoltajia, ja vastaanotto on ollut tosi hyvä.
Salla:
On. Ja nyt tarkoituksena – kun meillä on ollut parhaimmillaan kolme valmistavaa tai muuta RNO-luokkaa, mutta nyt on vain yksi – on saada enemmän monikielistä S2-porukkaa mukaan myös sieltä yleisopetuksen puolelta. Siinä ollaan onnistuttu aika kivasti.
Johannes:
Joo. Meilläkin koululla järjestettiin ennen semmoista koulutori-vanhempainiltaa, joka oli suunnattu juuri maahanmuuttotaustaisille huoltajille, jotka olivat vasta saapuneet tai joille suomalainen koulujärjestelmä oli uusi.
Meillä ei ollut valmistavaa luokkaa koulussa, mutta meillä oli valmistavalta tulevia oppilaita ja muuta. Se systeemi oli kuitenkin liian raskas järjestää joka vuosi, koska uusia huoltajia ei tullut niin paljon – samoille olisi kerrottu samat asiat, tai olisi pitänyt kehittää toimintaa eteenpäin.
Korona sitten katkaisi sen systeemin, ja se meidän oma vanhempainilta on jäänyt kokonaan pois.
Dalen:
Espoossa on aikoinaan järjestetty alueellisia vanhempainiltoja. Yritin silloin, että meidän oman Rubiinin lisäksi huoltajat kävisivät myös siinä isommassa koulussa vähän verkostoitumassa.
Pari kertaa huoltajat kävi siellä, mutta ehkä selkein syy, miksi he eivät lähteneet vieraaseen kouluun, oli se, että sieltä puuttui oma ope, jolta voi kysyä muitakin asioita.
Tietysti me aina tapaamisissa sanotaan, että emme käsittele lasten asioita, vaan meillä on teema. Mutta vuorovaikutus on silti sellaista, että he kokevat, että: "Hei, sä olet mun lapsen opettaja, ja lapsi on puhunut tästä, että nyt tänä iltana on Rubiinikahvila, että kai sä oot menossa."
Silloin vanhemmat ovat sitoutuneempia.
Ja ihan alussa, kun meillä oli vielä vähän rahaa siihen, että voitiin tarjota kahvit ja muuta, niin oli pakko kertoa yksi juttu.
Mun oman luokan kanssa oli semmoinen tilanne, kun aloittelin sitä toimintaa. Ajattelin, että miten saan huoltajat paikalle, koska valmistavassa opetuksessa oppilaat tulevat tosi kaukaa – miten heidät saa tänne.
Me tehtiin sitten niin, että laitoin oppilaat miettimään, mitä me tarjotaan. Meillä oli käytössä ruoka-sovellus, josta he valitsivat tarjottavat: siellä oli viinereitä ja croissantteja. Me laskettiin määriä, oppilaat tekivät laskuja.
Oppilaat saivat olla myös keittämässä kahvia. He osallistuivat tosi paljon ja innostuivat siitä niin, että parhaimmillaan paikalla oli parisenkymmentä huoltajaa, koska lapsetkin olivat heitä vastaanottamassa.
Silloin, kun Kati Vilska-Zeimer oli kuraattorina, järjestyi myös lastenhoitoapu: saatiin yhteen luokkaan lapset, jotka olivat kutsuneet vanhempansa, jotta he pystyivät lähtemään samaan aikaan kotiin.
Ajat ovat kyllä muuttuneet, eikä rahaa ruokaan varmaan enää kauheasti saa, mutta huoltajat ovat edelleen samoista teemoista kiinnostuneita.
Johannes:
Tämä kuulostaa hyvältä: jos lapset ovat olleet vahvasti mukana järjestämässä ja suunnittelemassa, niin he ovat ihan varmasti kotona mainostaneet, että pakko tulla. Kuulostaa tosi kivalta.
Onko lapset nyt vielä jotenkin mukana – ei ehkä sen ruokajutun kautta – mutta muuten?
Salla:
Me tehtiin käsin kutsuja. Oppilaat koristelivat, piirsivät ja miettivät, mikä tekisi kutsusta kivan näköisen. Se oli ehkä se, mitä nyt tehtiin, että he saivat antaa kutsut omille vanhemmilleen.
Mirka:
Kuulostaa kivalta.
Sanoitte myös, että huoltajilta tuli palautelappuja ja muuta. Onko vanhempien palaute muuten vaikuttanut siihen, millaisia tilaisuudet ovat? Onko tilaisuuksia muokattu palautteen perusteella?
Dalen:
Jokainen tilaisuus on musta omanlaisensa. Se riippuu siitä, ketä sinne tulee ja mikä teema on.
Esimerkiksi harrastukset: kun meillä on ollut harrastuksiin liittyvää toimintaa, on saattanut olla joku huoltaja, joka on jo ilmoittanut lapsensa johonkin harrastukseen. Hän on voinut kertoa siitä: "Mun lapsi käy tässä, tällainen tämä on."
Eli sisältö menee vähän sen mukaan, mitä huoltajat tuovat.
Meillä on ollut ruokakeskustelua: esimerkiksi suomalaisesta yhteiskunnasta ja siitä, miksi koulu toimii tietyllä tavalla.
Oli keskustelu siitä, miksi lapsi "syö lihaa", vaikka hän on kasvissyöjä. Sitten yritettiin kertoa, että kyse on soijarouheesta, joka näyttää lihalta.
Muistan sen hyvin, kun saman kieli- ja kulttuuritaustan edustajista toinen oli sitä mieltä, että "miksi syötät lihaa", ja toinen sanoi, että "tiedätkö, se on ihan oikeasti kasvisruokaa". Saatiin vähän vetoapua.
Tilaisuudet muuttuvat sen mukaan, miten vanhemmat tuovat asioita esiin ja mitä he pohtivat yhdessä: "Tämä asia mietityttää meitä."
Johannes:
Eli sinne syntyy myös yhteyksiä huoltajien välillä?
Dalen:
Joo, kyllä. Ja se oli Rubiinin yksi tarkoituskin: että saadaan vanhemmat tutuiksi toisilleen, kun heillä ei ole turvaverkkoa samalla tavalla. Helpoin reitti on se, että lapset ovat jo kavereita – sitten tavataan lapsen kaverin vanhemmat.
Salla:
Viime Rubiinissakin oli aivan ihania kohtaamisia, uusia tuttavuuksia. Kun oli sama kieli, niin huomattiin: "Aa, tekin olette täällä!" Se oli mukava nähdä.
Johannes:
Tuleeko sitten myös kohtaamisia kieliryhmien yli?
Salla:
Tulee myös. Jos löytyy vaikka sellainen yhtymäkohta, että "minunkin lapseni pelaa jalkapalloa – missä teidän lapsi pelaa?" Se on aina ihanaa, kun se pöhinä lähtee liikkeelle. Kyllä niitä tulee.
Mirka:
Onko teillä jäänyt joku tietty kahvila erityisesti mieleen – jokin keskustelu tai tilanne?
Salla:
Mä muistan, kun meillä oli media-aihe: puhuttiin mediasta, ruutuajasta ja muusta. Se vähän jännitti, koska siinä on myös haastavia juttuja – tavallaan tullaan ohjeistamaan, miten toimitaan.
Mutta muistan, että siellä tuli tosi hyviä keskusteluja: mitä kaikkea lapset katsovat, joku oli hyvin huolissaan, ja siitäkin saatiin vertaistukea muilta huoltajilta.
Kun saadaan kunnon keskustelua aikaiseksi, se jää mieleen ja siitä tulee hyvä olo.
Mirka:
Pystyy tukemaan vanhemmuutta muiden avulla.
Äskeisessä puhuttiin siitä, että yksi vanhempien toivomista teemoista oli harrastukset, ja se on perheille tärkeä aihe.
Te olette ilmeisesti siitä keksineet harrastustorin. Mikä se harrastustori on?
Salla:
Meillä on koulussa erilaisia tiimejä, ja mun tiimi on "Kaikkien koulu". Meidän tarkoitus on nostaa kouluyhteisöllisyyttä ja saada kaikenlaiset oppijat mukaan meidän tekemiseen ja toimintaan.
Siitä saatiin idea, että huhtikuussa meillä järjestetään nyt toista kertaa harrastustori, minne kerätään lähialueen harrastusjärjestöjä esittelemään omaa toimintaansa.
Meillä on myös lievästi kehitysvammaisia oppilaita (LIEKE-ryhmä), ja heille suunnattuja harrastuksia. Ollaan otettu huomioon, että meillä on ollut kulttuuriohjaajia auttamassa monikielisiä perheitä, ja koulukuraattori auttamassa esimerkiksi siinä, jos tarvitaan tukea harrastuksen maksamiseen.
Tällaista ollaan tuotu sinne, ja se on ollut mukava pieni "kylätapahtuma", vähän niin kuin torilla olisi ollut.
Mirka:
Eli semmoinen iltatapahtuma?
Salla:
Joo. Jos nyt oikein muistan, niin se alkaa joskus puoli viiden aikaan – eli koulupäivän jälkeen pääsee sinne mukaan.
Siellä on ollut luonnollisesti buffet, mikä on aina ihanaa: kahvia ja mokkapaloja. Sitten meillä on myös ollut vaihtotori, minne voi tuoda esimerkiksi lapsen liian pieneksi jääneet hokkarit, ja joku toinen voi ottaa ne mukaansa.
Tarjotaan välineitä, jotka voi ottaa ilmaiseksi – kiertotaloutta.
Nyt olisi tarkoitus tehdä myös vähän ohjelmaa ja ottaa haltuun koulun piha. Toivotaan, että sää sallii, että saadaan tekemistä myös ulos.
Meillä on paljon vilkkaita oppilaita, jotka tarvitsevat tekemistä. Nyt meillä on ainakin yksi opettaja suostunut vetämään vähän koripallotreeniä koulun pihassa.
Mirka:
Voisi vähän kokeilla. Ehkä harrastusten järjestäjätkin lähtisivät vetämään testipisteitä?
Salla:
On ollutkin. Meillä oli esimerkiksi sirkuskoulu, jossa sai testata sirkustemppuja. Kyllä se onnistuu.
Johannes:
Kuulostaa tosi mahtavalta ja mielenkiintoiselta.
Mitä muita toimijoita siellä on ollut? Sirkus on ollut, ja nyt on tulossa koripalloa. Mitä kaikkea teillä on ollut mukana?
Salla:
Jalkapalloa meillä ei ole ollut, mutta meillä on ollut tanssia. Sitten oli frisbeen harrastamista – ihan frisbeegolf-tyyppistä juttua.
Mun mielestä mukana oli myös taekwondoa. Sitten on ollut teatteria ja ilmaisukoulua.
Vaikka mitä – en edes muista kaikkea. On pyritty hakemaan hyvin erilaisia harrastuksia.
Lisäksi pyydettiin Espoon nuorisopalvelujen porukkaa esittelemään nuorisotalojen toimintaa ja muita mahdollisia ilmaisia juttuja. Eli nyt taas yritetään löytää lisää.
Dalen:
Meillä on ollut myös oppilaat esittelemässä omia harrastuksiaan. Se on ollut oppilaille tosi iso juttu.
Yksi lievästi kehitysvammainen oppilas, joka on harrastanut tosi pitkään cheeriä, tuli edustamaan omaa joukkuettaan ja seuraansa.
Meillä on ollut myös Hippo-judoa – sieltäkin on ollut meidän oppilaita mukana. Eli oppilaat ovat saaneet olla pöydän toisella puolella kertomassa harrastuksistaan.
Salla:
Ja meillähän oli koulupäivän aikana tämmöiset "etkot", missä meidän koulun oppilaat saivat tulla esittelemään omia taitojaan koko koulun eteen.
Me keräännyttiin saliin, ja siellä oli jalkapalloilijoita, muita palloilijoita ja vaikka mitä. He saivat tuoda taitojaan esiin.
Dalen:
Pienoismallirakennusta näytettiin myös, Smartilta (taululta) heijastettuna. Se oli mun mielestä tosi upea.
Meillä on yleensä Open Stage, jossa esitellään yleisesti muita taitoja, mutta nyt ensimmäistä kertaa teemana oli harrastukset – se kyllä ruokki innostusta.
Johannes:
Tosi hyvä idea.
Teillä on monta kivaa juttua: on mietitty, että teillä on "Kaikkien koulu" -tiimi, sitten on Rubiinikahvila, jolla saadaan vasta saapuneiden perheiden huoltajat mukaan, ja harrastustori, jossa saadaan lieke-oppilaat ja kaikki mukaan.
Kuulostaa siltä, että teidän koulussa on vahva osallisuus.
Onko teille tullut kouluterveyskyselyitä – näkyykö siellä tämä teidän toiminta, kun siellä kysytään osallisuudesta ja muusta? Oletteko katsoneet, miltä ne näyttää?
Dalen:
Ainakin kun itse vedän oppilasagenttitoimintaa…
Se on sellaista, että oppilaat kokoontuvat kerran viikossa tekemään kouluun liittyviä päätöksiä. Sieltä olen saanut tiedon, että toiminta lisää paljon osallisuutta.
Kyselyssä kysyttiin, mihin asioihin kokee vaikuttaneensa vuosien aikana. Siellä näkyi selkeästi "oppilasagentti", ja esimerkkinä tuli se, että oppilaat pyöräilivät kouluun, mutta pyörätelineitä ei ollut tarpeeksi, joten pyöriä jätettiin vähän minne sattui.
He ehdottivat, että telineitä voisi saada lisää. Sitten me tilattiin niitä. Tietysti aina käydään rehtorin puheilla, ja joku oppilasagentti esittää asian.
Näin se tulee rehtorillekin selväksi, että asia tulee oppilailta, ja sen jälkeen lähdetään toimimaan.
Tää on musta tosi tärkeä asia: ne ovat pieniä huomioita, joita lapset tekevät.
Ja jos ajattelen vaikka kansanterveydellisesti, meidän pitää saada heidät liikkumaan enemmän. Nyt meillä on yksi viiden auton parkkipaikka muutettu pyöräparkiksi, ja se oli heidän idea. He kokivat, että ovat saaneet siihen vaikuttaa.
Salla:
Ja nyt eletään jännittäviä aikoja: meille tulee pian ruokala, joka nimetään oppilaiden toimesta. Sekin on oppilasagenttien hommaa. En tiedä vielä, miten käy.
Dalen:
Joo, kouluravintolalle tulee uusi nimi. Silläkin saadaan heidät sitoutumaan siihen, että toiminta on kestävän kehityksen mukaista ja huomioi kasvun ja kehityksen perusasiat.
Salla:
Suoraan siihen kyselyyn en nyt muista tarkkaan, milloin viimeksi käytiin sitä läpi, mutta mun mielestä siellä nousi esiin, että meidän koulussa viihdytään.
Muistan myös sen, että koettiin, että opettajat kuuntelevat. Ne jäivät mieleen, koska ne on mulle tosi tärkeitä juttuja. Uskon, että se, että me tehdään tällaisia asioita – ja esimerkiksi oppilaat oppilasagenttien kautta tutustuvat eri luokkien oppilaisiin – luo yhteisöllisyyttä ja erilaisuuden ymmärtämistä.
Meitä on monenlaisia, ja jokainen saa oman paikkansa, vaikka parrasvaloissa: "Minä osaankin tehdä tätä."
Mirka:
Niinpä. Juuri tuossa harrastustorissa joku voi esitellä omaa taitoaan, joka ei muuten koulussa näy, mutta tuollaisessa tilaisuudessa se tulee esiin.
Onko harrastustorista tullut palautetta – odottavatko oppilaat jo uutta harrastustoria?
Salla:
Kyllä siitä tykättiin tosi paljon. Me varmaan aletaan tammikuussa markkinoimaan sitä taas. Muistan, että siitä oltiin tosi innoissaan.
Ja se, että perheet viettivät yhdessä aikaa – se oli monella tavalla tärkeää oppilaille.
Johannes:
Opettajat usein kokevat, ettei mihinkään ole aikaa eikä mikään riitä. Miten nämä kaikki hienot jutut saadaan järjestettyä – miten se onnistuu? Onko tämä mitenkään relevantti kysymys?
Dalen:
Mä luulen, että se on aika tärkeä kysymys. Moni koulu pohtii, mistä aika ja resurssit, kun tehdään kuitenkin samaa työtä.
Rakenteet luovat pohjan ja mahdollistavat tällaisen. Kun rakenteissa lukee, että meillä on YS-ajat jaettu niin, että on tietty kierto – luokka-asteiden tapaamisia, aihetiimejä, kuten "Kaikkien koulu" ja mulla sitten yhteisöllisyyden vahvistaminen – niin ihmiset ikään kuin ajautuvat omien intohimojensa mukaan eri tiimeihin.
Onhan meilläkin kiire, ihan niin kuin kaikilla. Mutta kun johonkin on varattu aika, se käytetään siihen.
Johannes:
Mitä tiimejä teillä on? "Kaikkien koulu" ja sitten…?
Dalen:
Mulla on tosiaan se yhteisöllisyyden vahvistaminen. Sitten meillä on pedagoginen tiimi, TVT- eli "nörtti"-tiimi, ja erikseen Nörttimimmit.
Me ollaan kuitenkin vielä aika pieni koulu, vajaa 500 oppilasta, eikä opettajiakaan ole hirveästi. Mutta meillä on tehokkaat tiimit.
Tiiminvetäjinä on aina johtoryhmän jäseniä, jotka tekevät pohjatyötä, joten asioiden ei tarvitse lähteä tyhjästä. Se on musta hyvä ja selkeä rakenne.
Mirka:
Eli näihin on varattu ihan aikaa, että niitä tehdään ja viedään eteenpäin.
Teillä on kaikenlaisia projekteja: Rubiinikahvila, harrastustori, ja sitten teillä on kuulemma joku Maja. Mikä tämä Maja on?
Dalen:
Maja on matalan kynnyksen jalkautumisen malli – sanoisin ehkä enemmän inklusiivisen erityisopetuksen malli.
Majamalli lähti kolme vuotta sitten liikkeelle siitä, että silloinen rehtori Ilpo Salonen sai vision. Hän on itse ollut sairaalakoulussa töissä, ja ajatus oli perustaa vähän niin kuin klinikkamallinen luokka tai toimintamuoto.
Mä olin vetämässä silloin oppimisen erityisvaikeuksia kuntouttavaa ryhmää. Mulla oli tosi ihana ja rauhallinen ryhmä, joten pystyin ottamaan sinne oppilaita pienelle jaksolle, interventioon.
Interventio onnistui niin hyvin, että vanhemmat, lapset ja kaikki olivat tosi tyytyväisiä. Heti seuraavana syksynä aloitettiin matalan kynnyksen jalkautuvan erityisopetuksen systeemi.
Meitä on siinä kaksi: minä ja Maija Ahtiluhta. Hän on ykkös–kolmosten Maja-opettaja, ja mä olen nelos–kutosten.
Kun me aloitettiin ennen oppimisen tuen uudistusta, mietittiin, miten tämä mahtuu uuteen malliin. Oikeastaan se mahtuu hyvin – oltiin vähän etuajassa.
Keväällä esiteltiin meidän mallia muille Espoon kouluille, ja meillä on käynyt vierailijoita kysymässä, mitä me tehdään ja miten.
Kyllä tämä on sellainen malli, jota haluttaisiin jalkauttaa aika moneenkin kouluun, koska tarvetta on.
Konkreettinen työ on sitä, että me jalkaudutaan suoraan luokkiin, jos on tarvetta. Käydään tekemässä struktuureja, mallinnetaan opetusta tai meillä voi olla oppilas, jonka kanssa tehdään interventioita.
Maija on älyttömän hyvä Kikko-mallissa eli Check in–Check outissa, jossa vahvistetaan käyttäytymistä positiivisin keinoin. Hän on pienten kanssa tehnyt sitä paljon.
Mulla isompien kanssa on ehkä enemmän yksittäisiä oppilaita, joilla on elämässä kasaantunut asioita, ja niitä lähdetään purkamaan.
Salla:
Ja mä vähän kehun nyt: te olette kyllä semmoisia meidän auringonpaisteita siellä. Olette hirveän positiivisia, kohtaatte oppilaat lämpimästi.
Mäkin olen samassa rakennuksessa, missä Maijan "timanttitoimisto" on. Sinne oppilaat jonottavat innoissaan kertomaan, miten hyvin on mennyt.
Se näkyy meidän kaikkien arjessa, että teette tosi tärkeää ja hyvää työtä.
Johannes:
Te jalkaudutte luokkiin ja pyritte tekemään niistä sellaisia, että kaikki oppilaat pystyvät toimimaan omassa luokassa. Se jotenkin heijastuu teidän koulusta: yritetään saada kaikki kaikkeen mukaan.
Se kuulostaa tosi kivalta ja ihan täysin tuen uudistuksen hengen mukaiselta.
Dale:n
On pakko vielä mainita, että Maja ei yksin tee tätä työtä, vaan meillä perustettiin tukitiimi samoihin aikoihin, kun Maja aloitti.
Tukitiimissä on kaikki erityisopettajat, laaja-alaiset, erityisluokanopettajat, kieli- ja kulttuuriryhmien opettaja ja suomi toisena kielenä -opettaja.
Meillä on ollut myös resurssiopettaja – vähän niin kuin luokaton opettaja – tekemässä tätä hommaa. Ilman tukitiimiä ei tämäkään toimisi.
Tukitiimin toiminta on oikeastaan kivijalka sille, että meidän koulussa tietyt asiat toimivat.
Me teemme vesopäiville valmiiksi materiaalipaketteja, jotta saadaan yhtenäistettyä koulun käytänteet.
Keväällä naputetaan tietokoneella erilaisia struktuureja: jokaiselle luokka-asteelle omat värikoodit, tulostetaan opettajille heidän omat luokkakoodit väreineen ja nimilappuineen.
Meillä on esimerkiksi jalkapallovuorot värikoodattu sen mukaan, miten oppilaat oppivat toimimaan. Kun meillä on monikielinen ja monenlaisista taustoista tuleva oppilasjoukko – lievästi kehitysvammaisten opetus, toiminta-alueittain annettava opetus – halutaan, että struktuuri ohjaa oppilasta eteenpäin myös ilman kielitaitoa.
Salla:
Täytyy taas kehua: tämä on rauhoittanut arkea tosi paljon. Ihan peruskäytänteet – meillä on jonopaikat, oppilaat tietävät, että kun välituntikello soi, "tämä on minun jononi, minä olen tässä, odotan opettajaa ja menen luokkaan".
Se on tosi selkeää. Ja te teitte paljon meidän työtä valmiiksi – me saatiin ottaa siitä hyöty irti.
Dalen:
Kiitos, ole hyvä.
Se oli semmoinen visio, joka on ollut myös lievästi kehitysvammaisten opetuksessa: miten saadaan heidät mukaan yhteisiin toimintoihin, osaksi tätä porukkaa, ja luotua heille turvallinen koulukulttuuri ja ilmapiiri.
Kyllä tämäkin lähtee tarpeesta.
Mirka:
Mäkin haluan teille vierailulle.
Dalen:
Me voitaisiin tulla. Meillä oli juuri toissapäivänä kahdesta eri koulusta vierailijoita.
Ihmiset tulevat kysymään, miten te käytännössä tämän teette.
Me kuullaan aika paljon myös siitä, että kaikkialla ei ole tarpeeksi resursseja. Meillä on resursoitu näihin asioihin.
Maja kulkee aina vuoden kerrallaan eteenpäin – me ei aina tiedetä, mistä rahat seuraavalle vuodelle tulee. Mutta itse Maja-opettajana näen, että tämä on tosi tärkeää työtä, jotta saadaan yhtenäiset käytänteet.
Kun käyn monissa luokissa, lähden itse "oppilaana" sinne: ymmärränkö, mitä oppilailta vaaditaan? Teen muistiinpanoja ja keskustelen opettajien kanssa siitä, mitä opetukseen voisi lisätä.
Aina sanon ensin, mitä siellä on hyvää, koska meidän koulussa on hirveän taitavia opettajia. Sitten saattaa olla pieniä asioita, kuten se, että en esimerkiksi ymmärtänyt, mitä pitää tehdä tai milloin on välitunti.
Kun me ehdotetaan jotain, tuodaan usein myös valmiit materiaalit – ettei opettajan tarvitse tehdä kaikkea itse.
Tämäkin työ lähti etappitoiminnasta: kun oppilaat siirrettiin etappiin ja tulivat takaisin, luokassa ei ollut muuttunut mikään, vaikka oppilas oli muuttunut – hänen olemisensa oli rauhallisempaa.
Sairaalakoulun konsultaatiossa sanottiinkin, että Kikko-malli olisi hyvä. Sitten kysyttiin, kuka sen tekee.
On helppo heittää ideoita – ja musta tuntuu, että kaikilla on niitä – mutta tärkeää on tukea luokanopettajaa, jolla on tällä hetkellä äärimmäisen vaativa työ.
Me tuodaan tuen uudistuksen asioita käytäntöön niin, että tehdään oikeasti toimintaohjauskortit, kuvatuet ja muut valmiiksi.
Meillä on myös "sisustuspalvelu" Majassa, koska me molemmat rakastamme estetiikkaa. Käydään luokissa pedagogisin näkökulmin, myös istumajärjestyksiä läpi.
Johannes:
Sisustuspalvelut!
Dalen:
Sitten kun saatiin vähän rahaa, hankittiin ihanaa kalustetta ja muuta.
Mirka:
Kuulostaa hyvältä.
Mitä vinkkejä antaisitte sellaisille kouluille, jotka haluaisivat vahvistaa huoltajayhteistyötä ja ovat vasta alkuvaiheessa?
Dalen:
Opetussuunnitelmassa – ja erityisesti uudessa tuen laissa – lukee, että huoltajayhteistyö on tärkeä osa, ja puhutaan kasvatuskumppanuudesta.
Sanoisin, että kannattaa rohkeasti ottaa askel siihen suuntaan: kysyä vanhemmilta, mitkä ovat heidän toiveensa, jos sitä ei ole aiemmin tehty.
Sieltä tulee tosi paljon tietoa: mitä ajatuksia heillä on juuri tämän koulun toiminnasta ja millaisia toiveita heillä on.
Mun lempisana tässä on kyllä "kasvatuskumppanuus", koska ilman sitä, että tehdään huoltajien kanssa yhteistyötä, me ei oikeasti pystytä tukemaan oppilasta.
Mulla on tosi paljon hyviä kokemuksia haastavistakin tilanteista, kun ensin on työskennelty huoltajien kanssa ja sitten oppilaan kanssa – tai toisinpäin – ja on päästy siihen, että: "Me ajatellaan vain teidän lapsen parasta."
Salla:
Kyllä. Mietin, että on aina hyvä aloittaa siitä, että ollaan samalla puolella. Me halutaan tälle lapselle parasta.
Se on se lähtökohta: ei ole vastakkainasettelua, vaan oikeasti nähdään hyvä ja halutaan lapselle paras mahdollinen polku.
Mirka:
Totta.
Hei kiitos, mä sain tästä tosi paljon ajatuksia ja ideoita. Ja toivottavasti meidän kuuntelijat myös.
Tämä oli Tukevaa puhetta tällä kertaa. Kiitos.
Dalen:
Kiitos.
Salla:
Kiitos.