Tukevaa puhetta -podcast: luokkaverso ja luokan toimintakulttuuri

Tukevaa puhetta on kasvun ja oppimisen tukeen keskittyvä podcast-sarja. Sarjassa oppimisen tuen kehittäjäopettajat Taina Ek, Johannes Ruoho ja Mirka Tuulisaari keskustelevat espoolaisten asiantuntijavieraiden kanssa koulumaailmaa puhututtavista aiheista.

Voit kuunnella jakson SoundCloudissa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan) tai Spotifyssa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan). Jakson kesto on noin 39 minuuttia.

Johannes: Tervetuloa jälleen Tukevaa puhetta -podcastiin. Mä olen Johannes. 

Taina: Taina. 

Mirka: Ja Mirka. 

Johannes: Ja me puhutaan tänään luokan toimintakulttuurista ja luokkaversosta. Meillä on asiantuntijana paikalla Lintulaakson koulun luokanopettaja, tämmöisen luokkaverson kehittänyt pioneeri Liisa Holopainen. Liisa, kerrotko omin sanoin itsestäsi? 

Liisa: Joo, mulla on takana pitkä opettajaura. Ja sitten siitä on lähtenyt tavallaan muotoutumaan tämä, mitä mä nyt teen. Olen luonteeltani semmoinen, että kehittelen jatkuvasti kaikkea uutta. Niin sitten kokenut tällä hetkellä, että itseasiassa tähän opettajantyön jaksamiseen. Niin tämä mitä mä nyt tällä hetkellä teen niin koen, että se auttaa siihen ja tekee myös lapsille hyvää mun mielestä. 

Johannes: Joo. Sä opetat nyt 2. vuosiluokkaa. Millainen se teidän luokan toimintakulttuuri on ja miten sä olet lähtenyt sitä rakentamaan? 

Liisa: Joo, 26 lasta. Ja yleensä lähden lapsiryhmän mukaan, että mitä ne lapset tarvitsee. Ja mulla on semmoinen neljä asiaa, mitkä mä olen huomannut, että jokainen ryhmä tarvitsee sen. Eli tulla kuulluksi koulupäivän aikana. Ja sitten, että lapsi kokee, että hän tulee nähdyksi koulupäivän aikana. Ja, että hän tulee huomioiduksi koulupäivän aikana. Ja sitten harjoitellaan ihan jatkuvasti kunnioittavaa kohtaamista lapsi lapsen kanssa ja lapsi aikuisen kanssa ja aikuinen aikuisen kanssa. Ne on ne neljä semmoista. 

Taina: Millä tavalla te harjoittelette tätä kunnioittavaa kohtaamista? 

Liisa: Ihan arkipäivän tilanteissa, että uskalletaan tavallaan pysähtyä niihin tilanteisiin, ei mitään nimiä mainita, ei mitään. Mutta keskustellaan sitten, että tämä ei ihan nyt lähtenyt niin hyvin tämä tilanne tai muu. Ja sitten lapset keksii tosi hyvin niitä ratkaisuja siihen tilanteeseen. Ja tästä lähti itseasiassa sitten mulla tämmöinen luokkaverson kehittäminen, just tästä kunnioittavasta kohtaamisesta. 

Mirka:    Eli versohan on sellainen, missä lapset itse selvittää ne lapsenkokoiset riidat. Mutta miten sitten tämä luokkaverso eroaa siitä tavallisesta versosta? 

Liisa:    Mä olin meidän koulussa tässä koko koulun verso-ohjaajana ja sitten mulla oli tietenkin tapauksia omassa luokassa. Ja sitten mä jotenkin rupesin miettimään, että miksi mun lasten asiat menisi nyt luokan ulkopuolelle soviteltavaksi. Miksi nämä lapset ei voisi keskenään sovitella niitä luokassa? Se koko koulun verso on tosi hyvä asia. Mutta sitten vaan lähti tämmöinen tarve, että oli paljon tämmöisiä riitoja ja erimielisyyksiä ja muuta. Niin sitten siitä lähti se tarve, että entäs jos kouluttaisinkin sovittelijoita näistä kaikista oppilaista. 

Taina: Liisa, miten tuo luokkaverso on teillä sitten toiminut? 

Liisa: Se lähtee silleen, että kun mulla oli kuutosia, niin se vähän eritasoinen ja siellä oli niitä sovittelijoita. Mutta nyt kun on kakkosia, niin me on aloitettu ykkösestä lähtien. Itseasiassa mä olen mukana niissä sovittelutilanteissa ykkösessä tosi paljon. Ja nyt kun he on kakkosluokalla, niin he tulee mulle sanomaan, että ei saatu soviteltua tätä riitaa, tuletko auttamaan? Ja sitten mä olen siinä vähän niin kuin työnohjaajan roolissa. Mutta se menee, ei siinä sillä tavalla eroa ole siihen isoon versoon. Mutta nyt kun tavallaan lastenkokoisia riitoja sovitellaan ja sitten mä olen selittänyt lapsille, että se on niin kuin ryppy ystävyydessä kun tulee tämä riita. Ja sitten, miten me saataisiin se ryppy pois. Niin mä en koskaan kysy, että miksi teit? Vaan on semmoinen kierros, että siinä ne kaikki riidan osapuolet ketkä kuuluu siihen riitaan, niin käydään semmoinen kierros, että ne kertoo mitä tapahtui. Ja nämä riidan osapuolet tietää oikeasti, mitä siinä on tapahtunut. Niin sitten heillä on ne ratkaisun avaimet, että mä en ota omistajuutta siitä riidasta. Vaan he sitten tietää, että miten se riita ratkaistaan. Ja tässä kohtaa tulee se kunnioittava käyttäytyminen sitten tai kohtaaminen toista kohtaan, että ei puhuta päälle., annetaan se rauha toisen puhua. Ja mä olen joutunut tässä keskustelemaan lasten kanssa, että jokaisella on oikeus tuntea se asia niin kuin hän tuntee. Toinen ei voi määrätä sitä, että susta ei voi tuntua näin. Ja tämä kierros kun ne kaikki kuulee toisten ajatuksia, niin ne tavallaan lähtee mun mielestä jo siinä muokkaantumaan, että mitä siinä on tapahtunut. Ja noin 90 prosenttia perustuu väärinymmärryksiin. Ja jos mä ottaisin tämän lapsen yksinään ja puhuisin hänen kanssaan, niin hän ei kuulisi eikä ne muut kuulisi sitä, miltä siitä lapsesta on tuntunut se tilanne. No, sitten toisena käydään läpi, että mitä pitäisi sitten seuraavaksi tapahtua, että tämä ryppy ystävyydessä saataisiin pois ja sitten tämä ystävyys jatkuisi samanlaisena kun ennen riitatilannetta. Käydään taas tämmöinen kierros ja he antaa siinä omia ajatuksia. Ja sitten tässä kohtaa kun nämä on niin pieniä vielä, niin mä toimin työnohjaajana. Mä kokoan sitä mitä mun korvat kuulee siinä mitä nämä lapset puhuu ja mä sitten sanoitan heille sitä tapahtunutta. Ja sitten mä varmistan, että olenko mä kuullut oikein, että onko tässä näin tapahtunut ja sitten he saa kertoa. Ja sitten mä sanon, että kun mä en ole ollut siinä tilanteessa, että mä olen ihan teidän kertoman varassa. Niin sitten mä kerron siitä kun mä kokoan sitä asiaa, että mistä ilmiöstä on kyse. Ja yleensä se on väärinymmärrys tai siellä voi olla taustalla joku aiempi selvittämätön riita tai joku tämmöinen. No, sitten kun tämä kierros on käyty niin sitten tulee, että alkaa tulla se ymmärrys siitä, että mitä siellä on tapahtunut. Sitten tulee tämmöinen pahoittelu, että jos sä olet oikeasti pahoillasi jostain asiasta. Niin sitten sä voit sanoa, että mistä olet pahoillasi. Eli anteeksipyyntö, jos susta tuntuu, että sä voit pyytää anteeksi, sä voit pyytää anteeksi. Mutta se, että olen pahoillani, niin se on ihan yhtä tärkeä asia. Mutta se ei jää siihen, vaan sitten nämä lapset sanoo, että mistä mä olen pahoillani. Mä olen tosi pahoillani, että mä tyrkkäsin sut. Ja sitten sen toisen on helpompi vastaanottaa se pahoittelu ja antaa anteeksi. Ja sitten seuraava on se, että no, mitäs pitäisi sitten luvata, että näin ei enää tapahdu ja sitten käydään se läpi. No esimerkiksi, että siellä on tullut sillä tavalla, me käytetään semmoista tunnemittaria, että mä suutuin, että mulla oli se. Jos 10 on maksimi, niin 9 vaikka suutuin. Nyt sitten siinä suuttumuksen tilassa, tunteessa niin nyt löin sua. Niin sitten, että mitä pitää sitten luvata, ettei näin tapahdu. Esimerkiksi, että kun mä tunnen sen, että mä suutun, niin mä panen vaikka kädet taskuun tai en lyö. Ne on tämmöisiä ihan konkreettisia, millä ne lapset sanoittaa toisilleen. Ja sitten jää seuranta eli sitten mä kerron, että mä jään seuraamaan tätä tilannetta. Ja mä ehkä parin päivän perästä sitten kysyn, että no, mitäs sille teidän riidalle kuuluu? Niin yleensä sieltä tulee, että ai mikä riita, että ei me enää olla riidelty. Ja sitten niin kuin mä sanoin, että no hyvä, että se ystävyys on palautunut. Tämmöisissä lastenkokoisissa riidoissa, niin ei ole sitä rankaisua ja mua ei kiinnosta, että miksi teit. Vaan, että me eletään siinä tilanteessa, että mitä tapahtui ja tähän menee aikaa. Ja aluksi nämä kestää nämä palaverit tai nämä sovittelutilanteet vähän pidempään. Mutta idea on se, että se menisi semmoiseen 5-10 minuuttiin, että lapset oppii tämän rutiinin. Mä olen huomannut luokkatilanteessa, että näillä saadaan laskettua sitä lapsen tunnetasoa sinne, jos nyt tuossa 0-10, niin 7 tasolle. Ja mun mielestä tämä silloin tavallaan vapauttaa sitä energiaa ja tunnetta siihen opiskeluun ja oppimiseen, että ei tarvitse sitten miettiä sitä riitatilannetta. 

Taina: Liisa, tunnetko sä, että lapset olisi ottanut tätä sun tekniikkaa omakseen sillä tavalla, että osaako he itsenäisesti käyttää tätä myös? 

Liisa: Joo, tässä on tullut semmoisia nyt kun on ollut näitä arviointikeskusteluja. Niin sitten siellä on jotkut perheet kertonut, että nämä on ruvennut sovittelemaan kotonakin, että se on auttanut näissä sisaruksissa sitten. He katsoo vanhempina ihmeissään tätä touhua, kun tämä pienempi johtaa sitä sovittelua ja ovat tosi tyytyväisiä. Ja sitä tapahtuu ja se on se tämän tarkoitus. Mä olen sanonut lapsille, että mä olen siinä tarvittaessa. Mutta se paras tilanne olisi se, kun te saisitte, mä puhun työkaluista, että teillä olisi niitä työkaluja nyt niin paljon, että te pystyisitte keskenään sopimaan. Ja sitten ne tulee mulle kertomaan, että meillä oli välitunnilla riita. Mutta, Liisa, me on sovittu. Ja sitten mä en kajoa siihen, sanon vaan, että no hyvä. 

Taina: Kuulostaapa ihanalta. 

Mirka: Siis tosi hyvältä. 

Johannes: Sä sanoit, että sitten kun sulle alkaa tulemaan se suuttumuksen tunne. Niin miten pienet lapset, niin oppiiko ne tunnistamaan itsessään sitä, että ahaa nyt mä alan suuttumaan, vai? 

Liisa: Vaihtelee ja just tämmöisiä sitten, jotka on tunne, tavallaan tunteet on ottanut vallan ja sitten tulee toimittua siinä tunteenvallassa. Niin heillehän tämä on tosi hyvä työkalu. Mutta palon harjoitellaan ja tehdään töitä, ei ole helppo asia ollenkaan. Eli kun mä saan uuden ryhmän, niin mä käytän tosi paljon aikaa tähän toimintakulttuurin luomiseen ja tämä sovittelu on vain yksi osa tästä. Sitten tähän kuuluu vielä osallisuus ja tunnekasvatus, nämä yhdessä. Niin sitten mä olen vaan huomannut, että ainakin opettajana se mun jaksamista auttaa, että ei ole semmoinen tunne, että ja taas riita. Koska niitä riitoja on, niin me ei pelätä niitä ja meillä on työkalut siihen sovitella. Ja me harjoitellaan koko ajan, että ei kukaan ole oikein valmis tähän. 

Johannes: Sä sanoit, että yksi osa sitä toimintakulttuuria on se osallisuus. Niin kerrotko siitä lisää? 

Liisa: Joo. Mä koen sen, että tähän sovitteluun, niin täytyy keskustelukulttuuri luoda ja sitä mä teen ja olen tehnyt siinä luokassa. Ja pitää saada olla erehtyä ja sille ei naureta eikä ilveillä ja sitten rohkaistaan luokan edessä esiintymiseen. Ja sitten semmoinen, nämä tulee aina ryhmän mukana nämä tilanteet. Mutta nyt oli sillä tavalla, että jos oli tämmöinen ujo oppilas ja sitten hän halusi tulla tuonne älytaululle tekemään tehtävää. Ja sitten tulikin yhtäkkiä semmoinen olo, että apua, en tiedä mikä tämä vastaus olisi, aika semmoinen stressaava tilanne. Siihen mä sitten kehitin niin, että jos et tiedä, käänny luokan puoleen ja katso niitä oppilaita. Niin siellä kaikki ketkä viittaa, ne haluaa auttaa sua. Ja sitten on sovittu, että älä anna suoraa vastausta, vaan anna vihje tälle lapselle, anna hänelle vielä mahdollisuus ratkaista. Tämä on semmoinen, mistä mä olen itse tosi ylpeä. Mutta tämä tuli taas, nämä kaikki jutut tulee lasten kautta, mitä tapahtuu semmoisia tilanteita. Niin sitten vaan lähtee aikuisena kokeilemaan, että toimisikohan tämmöinen. Ei mulla ole semmoista valmista sapluunaa. No, sitten oma vastuun ottamainen oppimisesta ja opiskelusta. Ihan pienestä asti käydään, on semmoinen vahvuuksien 2016 tehty Malmivaara ja Vuorinen, Huomaa hyvä kirjasta löysin kun luin, niin tämmöisen menestyksentekijöitä. Niin sitten mä alusta asti tai tässä kohtaa tulee vanhemmatkin mukaan, että on neljä tämmöistä menestyksentekijää. Onko sulla sisäistä motivaatiota opiskella tätä asiaa, onko sulla uteliaisuutta uuden asian oppimista kohtaan. Ymmärrätkö, mitä sinnikkyys tarkoittaa, että kaikki ei tapahdu tässä ja heti, vaan jotkut tarvitsee enemmän harjoittelua. Ja sitten on itsesäätely, joka kattaa paljon asioita. Niin tätä kautta mä olen tuonut sitä oman vastuun ottamista siitä oppimisesta ja opiskelusta. Ja sillä mä tavallaan sitten myös haastan niitä vanhempia tähän kasvatuskumppanuuteen. No, sitten päätösten tekemisestä. Musta on tärkeää, että lapset pääsee osallistumaan lastenkokoisten asioiden päätösten tekemiseen. Ja sitten mä sanon kokoustamistekniikaksi sitä, että opetellaan kuuntelemaan toisen näkökulmaa asiaan. Ja ymmärrystä siihen, että joskus joutuu joustamaan omista ajattelutavoista ja aika usein joutuu joustamaan niistä. Ja sitten on tämmöisiä lastenkokoisia vastuutehtäviä. Kuutoset halusi erilaisia vastuutehtäviä ja sitten nämä kakkoset halusi erilaisia. Kakkoset halusi, että meillä pitää olla käsienpesuvastaava, kun he on nyt elänyt tätä korona-aikaa. Niin siinä ovella on nyt sitten kun ne istuu pulpettiryhmissä, niin sitten ne sopii, että kuka on sinä päivänä tai ketkä on sitten jotka kysyy, että oletko pessyt kädet? Niin siinä tavallaan taas se arvostava kohtaaminen, että kysytään kohteliaasti. Pieni, mutta iso ja tärkeä asia heille. Sitten meillä rakennetaan palapeliä , niin sitten palapeli-ryhmä ja se on tuommoinen 15 minuuttia pitkä välkkä. Meillä 45 minuuttia pitkä välkkä, niin sitten nämä ryhmät rakentaa palapeliä, jonka olen huomannut tosi hyväksi hahmottamisenkin kannalta. Sitten he halusivat poistinjakajat eli he kirjoittaa tänne luokkaan postia ja sitten teki kenkälaatikosta itse postilaatikoin. Niin sitten on yksi pöytä, jolla on postinjakajien vuoro ja se on perjantaina. Ja sitten tässä pöytäryhmissä mä olen nyt tuonut silleen, että harjoitellaan viikon aikana on puheenjohtaja. Mä kysyin, että mikä? Niin he halusi, että se on tiikerin kuva. Ja sitten järjestäjä oli taas joku eläin ja sitten läksyjen tarkastaja oli joku eläin ja sihteeri. Ja sitten mä olen kertonut mitä nämä tekee ja nämä puheenjohtajat sitten harjoittelee tätä. Vaikka sulla olisi siinä ryhmässä kaveri. Niin jos se kaveri höpöttää, niin kyllä sun pitää rakentavasti sanoa siitä palautetta. Niin se on musta tosi tärkeää, että siinäkin he sanoittaa sitä, että voitko olla hiljaa , sä häiritset nyt. Koko ajan harjoitellaan sitä, miten puhutaan toiselle. Ja sitten sieltä tuli, että ope, että jos on vaikka kolme kertaa sanonut, eikä usko. Ja sitten mä mietin, että no mitä te ehdotatte? Niin ehdottivat, että sitten pitää mennä kyllä, se puheenjohtaja voi mennä opettajan luo ja sanoa, että mä en pärjää, että mua ei nyt kuunnella, ei uskota. Ja sitten nämä istumapaikat, niin mä olen nyt kokeillut tässä muutaman kuukauden ajan. Kun siellä on seitsemän näitä pulpettiryhmiä, että osassa istuu neljä ja osassa istuu kolme. Niin mä otan seitsemän oppilasta, seitsemän oppilaan paneeli. Mä olen tehnyt nämä valmiiksi, että kaikki oppilaat pääsee sitten vuorollaan tähän. Niin heillä on sitten, he istuu ja suunnittelee istumajärjestyksen. Ja se menee silleen, että tämä oppilas niin mä olen nimennyt, että sä istut neljän oppilaan ryhmässä. Niin sun pitää sitten siihen valikoida kolme oppilasta. Ja sitten mä kysyn lapsilta, että miten tämä menisi reilunpelin mukaan, että työrauha on nyt se suodatin, se ikkuna minkä läpi katsotaan, että se on ehdoton. Mulle on ihan sama, otatteko kavereita sinne ryhmään, mutta työrauha pitää säilyä. Niin sitten lapsilta tuli, että kyllä siinä pitää olla poikia ja tyttöjä siinä ryhmässä. Mä sanoin, että hyvä, tehdään näin. Ja sitten he keksivät itse semmoisen, että 1. kierros, että jokainen seitsemän oppilasta nyt saa valikoida, ehdottaa yhden oppilaan. Yksi ei saa niitä kaikkia nimetä heti, musta se oli tosi hyvä idea. Ja sitten jos vaikka Tauno haluaisi nyt Sylvin siihen ryhmäänsä, niin hän sanoo tälle seitsemän oppilaan paneelille, että mä ottaisin Sylvin. Ja sitten jos kaikki on sitä mieltä, että työrauhan kannalta sä voit Sylvin ja Sylvi ei ole nyt just ollut taas siinä. Niin sitten mä saan kirjoittaa siihen, että Sylvi ja sitten on seuraavan oppilaan vuoro. Ja sitten he sanoo mulle, että siinähän pitää olla puheenjohtaja. Mä sanon, että joo, että valikoikaa keskuudestanne puheenjohtaja ja sitten he valikoi siinä puheenjohtajan. Ja sitten mulla on nimilista, ettei vaan kukaan oppilas jää valitsematta. Niin sitten se viimeinen kierros käydään silleen, että käydään nimilistasta läpi. Ja sitten aina se oppilas nostaa käden, kenen ryhmään se on kirjattu ja jotenkin sitten mä annan palautteen. Kuukauden perästä vaihtuu, sitten aina joka kuukauden alussa vaihtuu nämä istumapaikat. Niin sitten mä annan palautteen esimiehenä tai opettajana heille aikuisena, että no miten se työrauha sitten oli mennyt mun mielestä. Ja mulla veto-oikeus siihen, että jos ei lähde toimimaan ja asiasta keskustellaan ja ei lähde se käyttäytyminen muuttumaan. Niin sitten mä muutan sitä paikkaa ja ei he kyllä pistä siihen vastaan. Sitten läksy… 

Johannes: Joudutko sä puuttumaan, ai anteeksi, joudutko sä puuttumaan usein? 

Liisa: Vaihtelee, että joskus paneeli on saanut tosi hyvät ja sitten joskus ei niin hyvät. Ja sitten käydään keskustelua siitä, se ryhmä jää mun kanssa keskustelemaan, että mitäs mieltä itse olette tästä työrauhasta. Ja senhetkinen sitten puheenjohtaja kun aina maanantaisin vaihtuu, että näissä pääsee kaikki harjoittelemaan. Niin sitten puheenjohtajakin saa kertoa siitä, että onko hänen ollut helppo vai vaikea pitää sitä työrauhaa. Mutta yleisesti ottaen, niin jotenkin musta on tosi hienoa, että vaikka nämä on näin pieniä lapsia, niin he ottaa mielellään sen vastuun tämmöisistä asioista. 

Taina: Tämä kuulostaa tosi hyvältä, täytyy itse pistää kokeiluun. 

Liisa: Sitten oli vielä muuten läksyjen tarkistaminen. Sekin lähti ihan tämmöisestä tarpeesta. Mä jotenkin huomasin, että kun itse tarkisti omaa kirjaa, niin saattoi piirrellä kukkia sinne sivuun tai jotakin muuta. Niin sitten mä siihen tarpeeseen keksin, että vaihdetaan siinä ryhmässä, mä otankin sen vierustoverin kirjan. Ja sitten jotenkin se tulee paljon tarkemmaksi ja herkemmäksi tarkistamisessa. Ja sitten sovittiin, että minkälainen merkki. Lasten mielestä pannaan X, jos tarkistetaan vaikka suomen kielen kirjaa, kirjoittamista. Niin sitten laitetaan X siihen kohtaan, mihin sen lapsen pitäisi korjata. Ja sitten kun he palauttaa niin mä aina sanon, että mistä annetaan tänään, anna tänään käsialasta palautetta. Ja sitten mä sanon, että anna yksi hyvä palaute. Jos sä et pysty sitä siitä käsialasta, että se onkin korjaava palaute, että olisi hyvä, että vähän selkeämmin tekisit nämä kirjaimet. Tai K-selvä on vähän liian lyhyt nyt, että tarvitsisi olla pidempi. Niin sitten mä sanon, että aina siihen antaa rinnalle joku hyvä todellinen palaute. Ja se voi olla vaikka, että sun sanavälit oli tosi hyvät tänään. 

Taina: Miten kun nämä oppilaat valitsevat siinä paneelissaan niitä osallistujia siihen heidän omaan (epäselvä sana) ryhmäänsä. Niin onko käynyt joskus niin, että onkin jotain oppilaita, joita ei haluttaisi mukaan tähän omaan ryhmään? 

Liisa: Joo, on käynyt sillä tavalla. Kun nämä muut on siellä pitkällä välitunnilla ja sitten ne tekee yleensä sen ryhmän aika nopeasti. Niin sitten ne jättää mun pöydälle sen paperin, että mikä on heidän esityksensä siitä ryhmäjaosta. Ja sitten mä kävelin siitä ohi ja sitten just sillä hetkellä oppilas sanoi, että mä en halua sitä oppilasta mun ryhmään. Ja siis tämän nyt oli kuulemassa se seitsemän oppilaan paneeli, että muut oli ulkona. Mä palasin takaisin siihen, kävin istumaan siihen ryhmään. Ja sitten sanoin, että mun korvat kuuli nyt vähän ikävää asiaa, että ei haluta jotain lasta. Miettikääpä, jos se lapsi istuisi tässä ja hän joutuisi kuulemaan tämmöisen asian, että häntä ei haluta johonkin ryhmään. Ja sitten vielä vein sillä tavalla, että se sanoja joka sanoi, niin sanoi, että haluaisitko sinä, haluaisiko sun korvat kuulla tämmöisen asian, että sä kävelisit ohi ja olisi ryhmää tekemässä ja susta sanottaisiin näin, että ei haluta sua tähän ryhmään. Tavallaan palautin sen hänelle ja peilasin, että jos hän olisi siinä tilanteessa. Ja hän oli tosi pahoillaan siitä. Ja sitten se jatkui, eikä kuulunut enää sen jälkeen. Mutta sitten seuraavan kerran kun taas uusi kuukausi alkoi ja uusi paneeli. Niin sitten siinä kohtaa mä sitten sanoin, että lisätään vielä näihin pelisääntöihin tämmöinen, että älä sano kaskaan, että mä en halua tuota lasta. Sä voit pahoittaa, sä voit mielessä ajatella mitä vaan. Ja sitten kerroin heille siitä, että miten se on tärkeätä, että me harjoitellaan työskentelemään kaikkien kanssa. Meidän ei tarvitse olla kaikkien kanssa kaveri eikä paras ystävä, mutta meidän pitää tulla toimeen. Ja ne on meidän työkavereita. Ja sitten sanoin, että onko tämä teille OK, nostakaa peukku ylös jos tämä asia on nyt OK ja ymmärretty? Ja sitten se oli laitettu pelisääntöihin. Eli nämä pelisäännöt, musta on ihana tavallaan tässä miten me toimitaan, että mä voin koko ajan aikuisena tuoda sinne asioita. Ja sitten mä voin heiltä kysyä, että onko tämä OK, että näin tehdään. Jotenkin he haluaa kuitenkin hyvää. Mutta kukapa ei välillä sanoisi semmoisia peikkoja suustaan tai sammakoita, että saattaa pahoittaa. 

Taina: Kuulostaa todella hienolta, että oppilaat oppii ratkaisemaan tuollaisia ristiriitatilanteitakin. Ja näistä taidoista on varmasti hyötyä heidän koulupolun varrella moneen kertaan. 

Johannes: Mistä se luokan turvallisuudentune syntyy? 

Liisa: Joo, tässä silloin mä, tavallaan mulle nämä arviointikeskustelut on tosi tärkeitä. Siinä puhuu lapsi, siinä puhun minä, siinä puhuu vanhemmat. Me nivotaan asioita siinä yhteen ja käydään nämä menestyksentekijät läpi. Niin sitten mä siinä selitän vanhemmille, että heillekin tulee ymmärrys siitä, että jos nämä menestyksentekijät, tämä sisäinen motivaatio, uteliaisuus uuden asian oppimista kohtaan, sinnikkyys ja itsesäätely. Kun ne lähtee toimimaan, niin silloin siellä on mahdollista löytää oppimisen ilo. Ja silloin kun sieltä luokasta löytyy, mä ainakin aistin tällä hetkellä, että siellä on oppimisen ilo. Niin silloin se keskinäinen kunnioitus lisääntyy. Ja sitten mä uskon, että sen myötä näiden oppilaiden itseluottamus kasvaa. Nämä kolme asiaa, oppimisen ilo, keskinäinen kunnioitus ja sitten se oppilaan itseluottamus kasvaa. Niin niistä syntyy sitten meidän luokassa se turvallinen tunne. Ja kun mä olen vanhemmille aukaissut sen tätä kautta, niin he on kyllä ostanut tämän ajatuksen. 

Johannes: Niin, sä lähdit sitä luokkaa rakentamaan ensin, että sinne tulee sellainen turvallinen ilmapiiri ja löytyy se oppimisen ilo ja se uteliaisuus. Se on sulle se tärkein asia. Entäs sitten nuo oppiaineiden sisällöt, missä vaiheessa ne tulee? 

Liisa: Joo. Mäkin olen tietenkin kasvanut tässä opettaja-aikana. Ja alussa läksin ja aika pitkäänkin menin oppiaineet edellä. Ja tässä on tämän mun pitkän opettajauran aikana tapahtunut sitten kaikenlaisia asioita. Näitä kouluampumisista ja muista, todella läheltä sitä joutunut katsomaan. Ja silloin mulla tavallaan muuttui se näkökulma, se lähestymiskulma tähän opettajuuteen ja mikä sitten mun mielestä nyt sille lapselle on tärkeätä. Ja sieltä lähti sitten tämä, että jokaisella pitää olla semmoinen turvallinen olo koulussa. Ja sitten mä olen huomannut sen, tätä voidaan sanoa ryhmäytymiseksikin. Mutta, että kun siellä on tavallaan, että jokainen saa kasvaa ja kehittyä ja olla semmoinen kun on. Niin sitten me itseasiassa edetään niissä oppiaineissa, uskallanko mä tässä sanoa, että nämä kakkosluokkalaiset on nyt virkannut pipoa itselleen, joka nyt ei nyt ole ihan tässä kakkosluokan. Mutta siis se lähtee siitä, ettei ole mitään semmoista säätämistä, vaan se oppitunti, sitä pystytään käyttämään tehokkaammin ja paremmin. Ja tänään oli, tietokoneilla niin he semmoisessa paneelissa esitteli mitä he oli tutkinut avaruuden näitä planeettoja ja muita, niin oli kyllä aika hienoa. Sitten todellisuudessa mä pääsen niissä oppiaineissa etenemään tosi paljon. Mutta tämä alku ottaa tavallaan ja kysyy sitä rohkeutta, että mä lähden tällä tavalla tekemään. 

Taina: Mitäs sä sanoisit nyt neuvoksi muille luokanopettajille, jotka kuuntelee tätä sun upeata mallia, että mistä kannattaisi lähteä liikkeelle? 

Liisa: Apua, mä olen tämän kaiken tehnyt vähän tälleen yrityksen ja erehdyksen kautta. Ja jokainen tapaus ja jokainen lapsi on opettanut mua. Silloin kun mä valmistuin opettajaksi, niin mulla ei ollut tämmöisiin työkaluja. Mä en tiedä onko tänä päivänä. Toivoisin, että opettajankoulutuksessa otettaisi tämmöisiä huomioon, että miten opettaja voi antaa tunnekasvatukseen työkaluja ja miten tähän sovitteluun työkaluja lapsille itselleen ja sitä kautta se lasten osallisuus. Ja mä jotenkin uskon, että sen lapsen osallisuuden kautta, niin se sitoutuminen siihen tulee enemmän. Ja nyt sitten ei vaan pidä luulla sitä, että mun oppilaat on semmoisia kilttejä ja mitään ei koskaan tapahdu. Joka päivä tapahtuu ja vaikka mitä. Mutta, että heille on annettu työkalut selvittää näitä ja hoitaa keskenään näitä asioita. Mä uskon siihen, että jos siellä saadaan nämä riidat puhuttua ja tämmöiset harmittavat tekijät puhuttua pois. Niin silloin jää tilaa ja tunteet tasoittuu, niin jää sille oppimiselle tilaa. Mä jotenkin kannustaisin kaikkia toimimaan sillä tavalla, kun itsestä parhaaksi tuntuu. Mutta jos tästä on jollekin apua, niin voin sanoa, että opettajantyön jaksamiseen se auttaa. Se on aika kuluttavaa niitä riitoja koko ajan ottaa itselle ja selvittää niitä omistajuutta ja muuta. Ja nehän ei lopu, eikä niitä tarvitse pelätäkään, että ne. Ja sitten se, että tavallaan armollisuus, että oppilaat ymmärtää, että opettaja saa erehtyä, opettaja saa unohtaa, opettaja saa näyttää tunteensa. Mutta sitten kuitenkin mä pidän siinä, että mun se esimiehen rooli pysyy siellä. Mutta ei mun tarvitse koko ajan olla semmoinen iloinen, mutta että saan näyttää myöskin ne. Ja jotenkin kannustaisin tunnekasvatukseen ja sitä on paljon. Ja antaa aikaa tavallaan tälle, jos tätä nyt voi ryhmäytymiseksi sanoa. Ja sitten, että kaikki opettelee hyväksymään itsensä ja että jokainen on arvokas yksikö. Tämä ei ole mikään semmoinen, tämä on hyvin yksinkertaista mun mielestä. Ja sitten kun se nivoo, niin kuuntelee lasta. Ja joskus voi kysyä ja olen kysynytkin, että sano miten mä voin auttaa sua, jos mä en aikuisena sitten keksi. 

Johannes: Mä tykkään tuosta kun sä puhut myös noista tai puhut noista työkaluista, että annetaan lapsille niitä työkaluja. Mulle on itsellekin joskus, havahtunut siihen, että kun mä sanon oppilaalle, että no rauhoitu ja rauhoitu. Mutta kun en mä osannut opettaa niitä, antaa niitä työkaluja just, että miten se oppilas voisi rauhoittua ja miten se työrauha voisi siellä luokassa olla parempi. Niin on tosi hyvä, että sä otat tuota puolta mun mielestä esille. 

Liisa: Joo. Ja sitten mulla oli kerran tämmöinen oikein vilkas oppilas ja tuntui, että ei ole paikallaan ollenkaan, hän ei itse mahda sille mitään. Niin sitten en tiedä miksi tulle tuli semmoinen mieleen, että mitä sä tunnet sisällä tällä hetkellä? Ja mulle oli yllätys kun hän sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen, että ihan niin kuin muurahaisia juoksisi sisällä koko ajan ja tuli semmoinen olo. Ja sitten nyt mun pitäisi laittaa tämä lapsi istumaan paikalleen ja muurahaisia juoksee koko ajan hänen sisällään. Ja siitä mä sitten kysyin, että mitä sä tarvitset, miten mä voin auttaa sua? 

Taina: Oliko hänellä itsellänsä ajatusta siitä, että miten häntä olisi voinut tuossa tilanteessa auttaa? 

Liisa: Oli niin pieni lapsi. Mutta jotenkin silleen sanoi, että hänen on vaikea istua paikallaan. Ja tietenkin mä olin aikuisena, että nyt hiljaa, nyt istu paikallasi, keskity tähän tehtävään. Mä en voinut sen jälkeen enää sanoa silleen kun mä mietin itse, että minkälainen olo mulla olisi, jos mulla olisi muurahaisia koko ajan sisällä. Ja sitten sieltä lähdettiin hakemaan ihan tämmöistä ammatillista apua sitten hänelle. Mä en jättänyt siihen, että tämä lapsi tarvitsee nyt apua. 

Johannes: Liisa, sä sanoit, että sä tykkäät aina kokeilla kaikkea uutta ja sitten yrityksen ja erehdyksen kautta kehität sun työtä. Niin mitä sä seuraavaksi kokeilet, mitä sä seuraavaksi kehität? 

Liisa: No, just kun nämä ei mitkään ole ollut suunniteltuja, että nämä on tullut tavallaan, että minkä lapsiryhmän mä olen saanut. Ja sitten mä olen katsonut, että mitä tämä tarvitsee, että minä jaksan ja että lapset jaksaa ja ne oppii ja että on turvallinen olo. Ja sitten siitä lähtenyt kehittämään ja huomannut, että tämä toimii, tämä ei toimi, mutta ottanut siihen ne lapset mukaan. Jollakin tavalla mä haluaisin tätä luokkasovittelua vielä viedä eteenpäin jossakin muodossa, mutta mä en osaa oikein sanoa sitä. Mutta en tiedä, se on silleen, tulevaisuus näyttää. Itseasiassa se mitä mä haluaisin, mä haluaisin kehittää opettajuuttani edelleen. Ja jotenkin kaipaisin sellaisia tietoja tai taitoja tavallaan ymmärtää lasta ja päästä sellaisiin koulutuksiin, missä just erityislapsi tai hänellä on jotain semmoisia erityisvaikeuksia, miten mä voisin tukea. Ehkä omaa opettajuutta kehittämään tähän suuntaan. Mutta sitten nämä luokkajutut, nämä tulee aina sitten sen ryhmän mukaan, että en pysty sanomaan. Mutta tällä hetkellä olen aika tyytyväinen tähän tilanteeseen. Ja musta tuntuu tosi hyvälle, että luokassa käy sitten muitakin aikuisia opettamassa siellä, niin mä saan heiltä positiivista palautetta. Mä olen onnellinen lasten puolesta siitä, että se toimii niin, että se ei vaan nyt ole minun varassa. Ja sitten mä olen tosi kiitollinen vanhemmille, että kaikki asiointi on todella asiallista tällä hetkellä. Ja vanhemmat ottaa asioissa missä he oikeasti kokee yhteyttä. Ja lapset vie niitä asioita koulupäivästä sellaisena kun ne on tapahtunut. Jäänyt sellainen pois, että meidän lapsi tuli kotiin ja kertoi tämmöistä ja mitä sinä olet siellä huutanut ja muuta tämmöistä. Olen lasten puolesta onnellinen tästä, että olen lähtenyt kokeilemaan ja ehkä onnistunut, ehkä en. Sitten semmoinen mulla on vielä, mä haluan kiittää. Mulla on semmoinen tiimi, että tähän kuuluu avustaja, joka on ihan huikea ja joka toimii samalla toimintaperiaatteella. Sitten on S2-opettaja, sitten on erityisopettaja, samanaikaisopettaja ja sitten on englannin opettaja. Ja kaikki on tullut tähän samaan toimintakulttuuriin ja musta se on hienoa. 

Johannes: Taina, mitä sulle jäi tästä podcast kerrasta mieleen? 

Taina: No ehkä se, että on todella tärkeätä, että opettaja ei oleta, että lapset osaa tuommoiset sosiaalisen kanssakäymisen taidot valmiina. Vaan, että niitä kaikkia taitoja tulee harjoituttaa. 

Johannes: Joo. Mulle jäi ehkä mieleen semmoinen turvallisuus, että siellä luokassa on turvallinen olo. Jokainen saa olla sellainen kun on ja ketään ei pilkata. Ilman sitä turvallisuutta, niin kaikki muu on sitten turhaa. 

Mirka: Joo. Mä rupesin miettimään tätä, että vaikka olen opettaja, niin jotenkin mulle heräsi tästä ajatuksia myös äitinä. Ja ajattelen, että jos oman lapsen luokassa olisi tuommoinen systeemi, niin olisi varmaan myös vanhempana tosi turvallinen olo siitä. Tietäisi, että ne lapsen asiat tulee hoidettua ja hän oppii tämmöisiä työkaluja, millä hän pystyy pärjäämään. Jos itse olisin sun luokan vanhempi, niin olisin kyllä varmaan tosi onnellinen tästä. 

Liisa: Kiitoksia. Ja mulla tuosta herää nyt tämä kasvatuskumppanuus, että ottaa se koti aidosti siihen mukaan. Ja sitten koulussa, niin ne aikuiset jotka työskentelee tämän luokan kanssa, niin se yhteistyö. 

Mirka: Kiitos, Liisa. Oli ihan jutella näistä sun kanssa. 

Johannes: Kiitos. 

Taina: Kiitos. 

Liisa: Kiitos. 

Taina: Tämä oli Tukevaa puhetta tällä kertaa.