Tukevaa puhetta -podcast: Lintulaakson koulun inkluusiomalli

Tukevaa puhetta on kasvun ja oppimisen tukeen keskittyvä podcast-sarja. Sarjassa oppimisen tuen kehittäjäopettajat Taina Ek, Johannes Ruoho ja Mirka Tuulisaari keskustelevat espoolaisten asiantuntijavieraiden kanssa koulumaailmaa puhututtavista aiheista.

Voit kuunnella jakson SoundCloudissa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan) tai Spotifyssa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan). Jakson kesto on noin 42 minuuttia.

Johannes: Tervetuloa Tukeevaa puhetta podcastiin. Ensimmäisessä podcast-jaksossa puhuimme inkluusiosta ja opettajien välisestä yhteistyöstä asiantuntijavieraan Birgit Pajun kanssa. Tänään jatkamme tällä ajankohtaisella aiheella, Lintulaakson koulun inkluusiolla. Tervetuloa luokanopettaja Pirjo Peltola ja erityisluokanopettaja Mirva (epäselvä).

Pirjo: Kiitos

Mirva: Kiitos

Johannes: Mä olen Johannes Ruoho, ja täällä on myös…

Mirka: Mirka Tuulisaari.

Johannes: Millainen teidän koulun inkluusiomalli on?

Mirva: No meidän koulussa sitä on 20 vuotta tehty, ja se on ajan saatossa rakentunut ja kehittynyt nykyiseen muotoonsa. Tällä hetkellä se toimii siten, että meillä on jokaisella luokka-asteella olemassa yksi luokka, jossa työskentelee hallinnollisesti erityisluokka ja yleisopetuksen luokka yhdessä. Ja koska siinä on kaksi hallinnollista ryhmää, niin siinä on myös sitten kaksi opettajaa. Eli erityisluokanopettaja ja luokanopettaja, ja lisäksi erityisluokka tuo sen avustajaresurssin siihen. Meillä on myös luokkakohtainen avustaja. Sitten meillä on käytössä kaksi luokkatilaa, jotta me voidaan joustavasti ryhmitellä lapsia.

Johannes: Aina puhutaan näistä resursseista, ja resurssit eivät riitä vaikka inkluusion toteuttamiseen, niin miten tämä on teillä on mahdollista järjestää? Onko teillä jotain lisääresursseja, mitä muissa kouluissa ei ole?

Mirva: Meidän siinä ryhmässä on siis täysi erityisluokka, pienryhmä, jolloin siinä on ne kymmenen oppilaspaikkaa ja toistaiseksi ne on ollut aina täynnä. Niin se erityisluokkahan toimii niin kuin mikä tahansa erityisluokka. Ne lapset tulee myös siitä lähialueen muista kouluista, että he eivät ole pelkästään meidän oppilasalueen lapsia vaan kolmesta, muistaakseni, lähikoulun alueelta on myös meillä lapsia, jolloin sitten he jotka tulevat meidän koulun ulkopuolelta, niin heidän oppilas paikkansa maksaa sitten oma lähikoulu. Sitten sen lisäksi tämä yleisluokka on pikkuisen pienempi. Jos miettii, että meillä on muut luokat noin ehkä 25-26 oppilasta, niin yleisopetuksen ryhmäkoko vaihtelee seitsemästätoista kahteenkymmeneen oppilaaseen.

Johannes: OK eli siis se yleisopetuksen oppilaiden määrä on pienempi siinä inkluusioluokassa, mitä jollain rinnakkaisluokalla?

Mirva: Rinnakkaisluokalla joo, että sen verran pienempi se on.

Mirva: Ja sen verran sitten nämä rinnakkaisluokan opettajat kannattelee sitä meidän systeemiä, että he ottaa sen muutaman oppilaan enemmän mitä heidän luokkaansa muuten tulisi.

Johannes: Kyllä.

Mirva: Koska luokan kokonaisoppilasmäärä sitten vaihtelee siitä 25:stä 32:een, ja seinät tulee kyllä sitten jo vastaan. Niin se on vähän niin kuin koko koulun rakenteessa oleva.

Johannes: Joo.

Pirjo: Koska se toinen luokka on koko ryhmän yhteinen luokka, niin sitten jos alkaa olla paljon yli 30 tai 32 niin me ei mahduta siihen yhteiseen tilaan kunnolla enää. Kotiluokkaan enää, missä aina aamulla ja tuntien alussa kokoonnutaan. Välillä ollaan kaikki yksi ja välillä tarpeen mukaan kahdessa ryhmässä.

Johannes: Mirka, sä oot myös Lintulaakson koulusta?

Mirka: Joo, mä oon kanssa tämmöisen inkluusioluokan luokanopettaja. Mulla on kuutoset nyt.

Johannes: Joo, miten tämmöisessä inkluusioluokassa se teidän…? Mitä se arki on? Miten se siellä luokkahuoneen, kahvikupin tasolla toimii tämä juttu?

Pirjo: No se on jatkuvan ja hyvin tiivistä yhdessä tekemistä. Että esimerkiksi nyt meidän luokassa meillä on torstaiaamuisin aina yhdessä suunnitellaan seuraavan viikon runko, ja siinä me mietitään että mitkä tunnit me ollaan kaikki yhdessä, millä tunnilla jakaudutaan ja miten jakaudutaan. Se ei ole aina niin, että erityisen tulen lapset olisi siellä pienemmässä ryhmässä, vaan tarpeen mukaan. Ja sitten tietysti joka päivä, ja päivittäin, mietitään vielä lisää ja onko tullut muutoksia ja mitä tästä seuraa. Mutta hyvin tiivistä yhteistyötä, mikä on tosi tärkeää. Niin ne oppilaat on meidän molempien yhteisiä oppilaita, tai kaikkien kolmen aikuisen yhteisiä oppilaita. Se on semmoinen tosi tärkeä asia, että ei ole erityisluokan open oppilaita tai luokanopettajan oppilaita, vaan kaikki on yhteisiä oppilaita.

Mirva: Ei ole sun oppilaat ja mu oppilaat. Ja sitten se korostetusti on yhteinen ryhmä. Kaikki on samanarvoisia ryhmän jäseniä. Ja on yhteiset kolme aikuista, yhteiset luokkatilat.  Silloin se arki rullaa niin, että just päivän aluksia, ja joka oppitunnin aluksi, me kokoonnutaan siinä koti luokassa. Koti luokassa on kaikille oma paikka, oma pulpetti. Siellä on kaikki omat tavarat, reput ja muut. Ja sitten tarpeen vaatiessa siitä siirtyy osa työskentelemään erikseen pienempään luokkaan tai käytävään tai niihin milloinkin. Ja sitten ne tilat myös joustaa. Niinhän kaikki tietää ketkä koulussa on työskennellyt, että tämähän on ideaali että suunnitellaan viikko valmiiksi ja näitä ryhmitellään. Mutta päivän aikanahan tulee sata yllätystä. Yksi on tarvitaan laastaria, tarvitaan jotain ja joku sairastuu ja joku puuttuu, niin ne tilanteethan elää myös päivän aika. Mutta tavallaan se on siinä se kantava idea, että on se yhteinen kotiluokka ja ne on meidän luokka, meidän lapset, meidän vanhemmat. Lapset eikä vanhemmat kummatkaan tiedä oppilaiden virallisista statuksia. Ja niinpä sitä jaottelua ei tehdä koskaan, kun ensimmäisestä päivästä asti ollaan yhteinen luo. Ja se on juuri, niin. Se on tarpeen mukaan, ja sitten tarvehan myös joustaa. Joskushan käy niin, että joku tarvitsee sen yllättävän jonkun asian takia yhtäkkiä sen pienemmän ryhmän. Tai tarvitsee kokonaisen yhden aikuisen hoitamaan jotain omaa hätätilannetta, jolloin sitten tehdäänkin toisella tavalla.

Pirjo: Ja se mitä nyt on huomannut, että kun on yksi suunniteltu ja vaikka se ei toteudu aina niin, niin on helpompi poiketa siitä suunnitelmasta siinä viikon mittaan. Ja sitten että OK tehdäänkin tässä tai tässä. Viittasit lehti haastatteluun, niin sen jälkeen oppilaat tuli luokkaan ja oli ihan hämillään että mikä ihmeen ink-luokka meillä on, ja olenko minä joku erityinen. He ei todellakaan itse hahmota sitä, ett kuka on missäkin. Että he on yksi luokka ja luokkakaverit on tässä.

Mirva: Sama kokemus mulla on siitä edellisestä luokasta, että oltiin jo viidesluokkalaisia kun keskusteltiin yhteiskuntaopissa, tuli ammatit ja työssäkäynti ja yrityskylä ja muut, niin silloin käytiin läpi ammatteja. No siinä vaiheessa lapset jo tietää, että opettajat on töissä koulussa, että ne ei asu täällä, mutta juuri kun käytiin näitä ammattinimikkeitä läpi, niin sen luokan oppilaille oli ihan yllätys että ai, oletko sä erityisopettaja. Olen kyllä. Ja sinäkö et ole opettaja ollenkaan? No ei, että virallisesti hän on koulunkäynnin ohjaaja. Mutta että kun me ollaan kolme aikuista ja meitä sinutellaan, etunimillä kutsutaan, niin me ollaan hyvin samanarvoisessa asemassa kaikki. Tilanteisiin tarttuu myöskin useimmiten se aikuinen, joko paikalle tulee tämmöisissä erilaisissa tilanteissa. Tietty vastuukysymys ja opetuksen veto on opettajilla.

Mirka: Mulla on tuosta sellainen kokemus, että me oltiin kanssa viidennellä silloin ja mä olin luokassa ripustamassa piirustuksia semmoisen sermin takana, ja sitten sinne tuli kaksi oppilasta. He ei huomannut, että mä olin siellä luokassa. Ja toinen heistä oli vasta tullut meidän luokkaan, erityisen tuen oppilas, ja sitten tää toinenkin oppilas oli myös erityisen tuen oppilas. Sitten tää uusi oppilas rupesi sitten avautumaan tälle uudelle kaverilleen siinä että voi että, mitähän musta niinku ajatellaan että kun mä tarvitsen niin paljon apua ja mä en oikein osaa mitään, ja että puhutaanko musta tuolla ja mitä noi muut ajattelee. Silloin tää toinen oppilas rupesi nauramaan, että älä nyt tommoisista viitsi huolestua. Että kaikillahan täällä meidän luokassa on jotain. No ehkä siellä yksi pojalla ei ole, mutta kaikilla muilla on, että ei tosta oo mitään syytä huolestua. Se oli jotenkin niin ihana, kun he ei tiennyt että mä olin siellä, ja tää toinen poika reagoi ihan kuin tää toinen olis kysynyt jotain, että pitäisikö mun huolestua kun noi lehmät lentää tuolla taivaalla. Se oli niin jotenkin aito se, kun hän rupesi nauramaan että tuohan on ihan hölmö asia huolestua tommoisesta, ja sitten hän oli tossa että ”kaikilla meillä on jotain”. Se oli mulle itselle tosi ihana kokemus, että siitä tajusi että nyt on onnistuttu tässä. Ja hanke oli sellainen joka erittäin paljon tarvii tukea.

Johannes: Ei tuohon olisi osannut aikuisena itse paremmin reagoida, kun tämä oppilas reagoi tähän kommenttiin.

Mirka: Ja sitten mä hiippailin sieltä pois ja toivoin, että he ei olisi nähnyt mua ollenkaan.

Pirjo: Ja sitten jos miettii koteihin päin, niin Wilma-viestitään lähetään aina yhdessä. Ja kodiat on pyydetty, että he lähettää molemmille opettajille viestin. Jos toinen on pois niin toinen näkee sen viesti. Se toimii hyvin joustavasti näin, ja vanhemmat oppii siihen tosi nopeasti. Meitä on kaksi opettajaa, tämä on yksi luokka, viestit molemmille opettajille. Viestit tulee molempien opettajien nimissä lähes aina. Tietysti joku viesti voi olla, että lähettää yksin jollekin.

Johannes: Kun otit huoltajat puheeks,i niin miten huoltajat suhtautuu tämmöiseen inkluusio luokkaan? Onko siellä vaikka jos on yleisopetuksen oppilaan huoltaja, niin onko heillä joskus semmoisia huolenaiheita, että siellä luokassa on myös erityisen tuen oppilaita. Niin onko tämmöisiä?

Pirjo: Hyvin vähän. Ei juuri ollenkaan ole ollut. Se on ekasta luokasta asti puhuttiin hyvin avoimesti. Tästä luokka muodosta. Ja nyt just tässä oppimissuunnitelmapäivityksen  pari teiniä, ja vanhemmat oli n hyvin huolissaan siitä jos tämmöinen luokkamuoto ei jatku kuutoseen asti. He todella koki sen hyvänä. Ja sekä on tämmöisiä keskusteluja on nyt käyty erityisen tuen lasten että yleissopimusten lasten vanhempien kanssa.

Mirka: Kyllä me sitä sitten heti kun ekaluokkalaiset tulee, niin heti alusta lähtien tosi paljon työstetään sinne vanhempien suuntaan ihan siitä ensimmäisestä vanhempainillasta lähtien, joka on tulevien ykkösten vanhemmille, ja kerrotaan siitä mallista. Se on tosi tärkeä se työ, mitä tehdään siinä ensimmäisellä luokalla.

Mirva: Ja se käydään siis hyvin avoimesti läpi jo silloin tulevien, niinku sanoit, että silloin toukokuussa koulutulokkaiden vanhempainillassa, niin selitetään tämä systeemi ja meidän kaksi muuta rinnakkaisluokkaa. Ja sitten myöskin luokkajakojen perusteet. Että ne tehdään luokkajaot koulussa pedagogisiin perustein. Ne ekaluokan jaetaan joskus,niin muistaakseni meidän rehtori sanonut, että jotkut asioi kesällä hänelle. Just kyselee, että mikä tää juttu on. Ja varsinkin ehkä muualta muuttaneita, ketkä ei ole ehkä olleet vanhempainillasta tai ketkä ei ole meidän alueella tuttuja vanhempia, jotka sitten jo naapureiltaan kuulee. Ja nyt kun se systeemi on meidän koulussa läpi koulun ykkösestä kutoseen, niin se on niinku niin kiinteä osa meidän koulu kulttuuria. Että ketkä siinä alueella on sisaruksia ja muita, niin ne perheethän jo tietää sen, jolloin se on niinku tuttu juttu. Sehän tietty myös edesauttaa sitä meidän kouluna toimimista, kun se on jo tuttu systeemi sillä alueella. Mutta kyllä me hyvin avoimesti se avataan, mitä se tarkoittaa. Ja rehtori sanoi, että hänelle joskus joku kesällä soittaa, just kyselee ja epäilee, niin hän on sanonut että kun sen systeemin avaa ja kertoo, ja pääosin juuri se että kun siellä on se kolme aikuista, niin se on se iso valtava resurssi joka siinä luokassa on. Ja se on se arvokkain resurssi. Niin kyllä sen kaikki vanhemmat ymmärtää, että se on ihan lottovoitto. Kaikki lapset saa sitä huomiota sen kolminkertaisen määrän. Joskus joku kaipaa sitä enemmän. Mutta siellä kuitenkin on sitä aikuisen aikaa kaikille lapsille.

Johannes: Niin tämmöinen avoimuus ja hyvä huoltajayhteistyö?

Mirva: Joo kyllä.

Pirjo: Tosi tärkeä.

Mirva: On. Koska totta kai se on ehkä epäilyttävä asia tai uusi aina kummastuttaa, mikä tää juttu on. Ja eihän koulumaailman termit avaudu vanhemmille. Me puhutaan inkluusiota, kun me ollaan ammattilaisia. Se sana meille kaikille tuttu, mut jos ei se ole lapsillekaan tuttu, niin eihän se myös vanhemmille yleisesti ottaen ole tuttu. Että mikä on integraatio, mikä on inkluusio, mikä on segregaatio, mitä se koulussa tapahtuu. Koulu on kuitenkin muuttunut niin paljon niistä ajoista, kun vanhemmat itse ollut koulussa. Niin senkin takia niitä täytyy selittää.

Johannes: Entä sitten oppilaat? Oppilaat tarvitsee semmoisia onnistumisen kokemuksiin, ja semmoista kokemusta, että minä olen hyvä ja minä pärjään. Mutta entä sitten, kun on erityisen tuen oppilas siellä yleisopetuksen luokassa? Niin voiko siinä käydä niin, että hän kokee aina olevansa huonompi? Että ne muut on parempia? Lapset helposti vertaa itseään muihin.

Mirva: No ehkä Mirka just kerroit siitä esimerkissä. Oli just kyse siitä. Mutta kyllä mä koen niin, että toi ryhmä kuitenkin… kun siinä on se kokonainen erityisen tuen ryhmä. Ja kun meillä se yleisopetuksen ryhmä myöskään ei ole… ei siinä ole valittu niinku mitään mallioppilaita. Että ei olisi semmoista kuilua siinä välissä, vaan siinä on se koko lapsien taidon kirjo ja jatkumo. Niin kyllä siellä, vaikka olisit miten avun tarvitsija niin yleensä aina sulle löytyy vertaistuki, että on muitakin. Ja juuri niin kuin tää uusi oppilas joka Mirka sulle tuli, että mitä ne muut mahtaa ajatella ja sitten toinen osasi sanoa, hei kaikki täältä tarvii apua jossakin. Joku on hyvä jossain ja vahvuuksien kautta me paljon tehdään, Niitä vahvuuksia opiskellaan, jokaisesta nostetaan ja niitähän tulee paljon erityisen tuen asiakirjoissa nykyisin ja tapaamisissa. Nehän lähtee Espoossa sieltä vahvuuskentästä lähtien, niin kyllä mä koen niin että se heikoinkin oppilas löytää sieltä sen vertaistuen. Mä en ole ehkä enää se ainut. Ne ketä matkan varrella tulee meidän luokkiin, mäkin kun oon ottanut uusia oppilaita vastaan nelosella, vitosella, kutosella, niin hirveän monella semmoinen taakka laskeutuu hartioilta. Mä en ole enää ainut. Mä en ole enää, että täällä on muitakin. Ja se on usein aika helpottavaa siinä lapsille.

Johannes: Kuulostaa siitä, että on se toinen semmoinen tärkeä asia, että kuulun joukkoon. Mä olen osa tätä ryhmää, että se se tuntuu toteutuvan tosi hyvin teillä.

Mirka: Myöskin ne oman tasaiset tehtävät missä on mahdollista onnistuu, niin ne on helpompi tarjota, koska meillä on se mahdollisuus jakautua kahteen tai joskus jopa kolmeenkin ryhmää, jossa avustaja pystyy siinä toimimaan. Niin silloinhan sä saat helpommin niitä onnistumisen kokemuksia, kun ne tehtävät ei ole lähtökohtaisestikaan liian vaikeita.

Pirjo: Lapset tottuu siihen, että on hyvin monentasoisia tehtäviä. Jokaisella voi olla omia läksyjä. Se ei ole mikään ihme. Ei ole semmoinen, että on luokan läksyt ja näin vaan monentasoisia läksyjä tarjotaan. Ja tehtäviä.

Mirva: Ja myöskin lapset oppii siihen, että mehän monesti muistetaan vaan eriyttäminen alaspäin. Mutta meidän se lapsiryhmä on kuitenkin niin heterogeeninen, että siellä myös tavallaan kasvaa myös semmoinen ymmärrys, että jokaiselle omanlaisiaan tehtäviä. Ja sitten myöskin et, että sitten jos sulla on kykyä tehdä ja toimia enemmän ja oppia, niin kuitenkaan et… nekin lapset ettei päästä itseään liian helpolla. Vaikka on tarjolla niitä helpompia versioita ja tehtäviä, ettei kukaan ikään kuin alisuoriudu tai te siitä mistä rima on matalin, vaan siitä että no haasta sä itseäsi. Että sä pystyt tekemään jo tän, tekisitkö sä vähän lisää tuosta tai toimiiko sä tässä ryhmässä vetäjänä tai huolehditko tästä tämän homman sinä vielä lisäksi, koska sulla on mahdollisuus siihen. Ja sekin on tavallaan… se on jokapäiväistä. Että on niitä erilaisia tehtäviä vähän niin kuin kullekin kyvyn ja taidon mukaan, ja jokainen saa kehuja.

Pirjo: Sitten semmoinen sosiaalinen pääoma, mikä kasvaisi. Ja se, että meitä on erilaisia. Me meillä on ne omat vahvuudet, voidaan tukea ja auttaa toisiamme arjessa, että se  näkyy mun mielestä erityisesti näissä lapsissa.

Johannes: Niin mä ajattelin kysyä just toisinpäin, että jos on oppilaat jotka on oikein taitavia, kun joskus se opetus saattaa mennä siihen että sille lahjakkaalle oppilaalle annetaan se luokan tasoa paljon vaikeampia tehtäviä, mutta ne on vielä kuitenkin semmoisia tehtäviä että ei hän tarvitse yhtään apua näissä, että hän pystyy itsenäisesti tekemään. Mä just sitä mietin, miten miten huomioiminen, mutta sitten teillä tuli jo noita juttuja siinä hyvin. Onko siihen vielä jotain lisättävää?

Mirva: No ehkä siinä on semmoinen. Kyllähän kaikki tietää, että koulu on hyvin täynnä työtä ja se aikuisen aika on rajallista. Tuntuu että se aikuinen tarvittais aina joka paikkaan, niin toki siinä on… jokainen keksii sitten niitä omia ja tilanteet vie tullessaan, mutta ainakin se on pyrkimys, että jokainen saisi sitten semmoisia omia juttujaan. Ja varmaan semmoiset muunlaiset vastuutehtävät on sitten myös monelle taitavalle oppilaalle, että on kirjastojärjestäjien ja on nyt noita digi-tuotteita ja välituntilainaamassa. Meillä on aika paljon semmoisia nyt ajalta ennen koronaa. Toivotaan, että niihin palataan, mutta myös monenlaista muuta puuhaa koulussa, mikä paitsi hyödyttää taitavia, myös ehkä enemmän niitä toiminnan tyyppejä, että saa muunlaisiakin tehtäviä. Että kaikki ei ole aina niin semmoista akateemista koulu taitoa vaativiin tehtäviin.

Pirjo: Ja me on nyt sillein, että ei ole järjestäjiä, mutta jokaisella oppilaalla on viikoittain joku vastuutehtävä josta huolehtii. Niin se myös että on tämmöisiä erilaisia luokan asioihin liittyviä vastuutehtäviä. Neloset oli hyvin innoissaan ja huolissaan, että onko varmasti tällä viikolla minun vastuulleni kuuluvia tehtäviä täällä luokassa tarjolla, ja meillä onkin kova homma opettajina ettei unohdeta mitään.

Mirva: Siinä on aika kova homma.

Pirjo: Onko varmasti tietokoneet tällä viikolla ja onko kuvivastaavalle varmasti tällä viikolla ope, oletko miettinyt hommia?

Johannes: No niin, ja että kanssa vastuunsa siitä että te ette unohda.

Mirva: Kyllä.

Johannes: Onko teillä lapsia, joilla on käyttäytymisen haasteita tai jopa aggressiivisia?

Mirva: Kyllä me ollaan vuosien saatossa kaikenlaisia lapsia on meidän ryhmissä ollut ja meidän koulussa. Ja jos on lapsi kenellä on aggressiivisia haasteita, aggressioita, niin ne on kyllä vaikeita. Ne on suurin haaste meidän systeemille, koska usein sitten meidän systeemissä kuitenkin kun meillä on se iso kotiryhmä, meitä on se melkein kolmisenkymmentä lasta aina, niin siinä joillekin lapsille niitä sosiaalisia suhteita on tosi paljon. Ja tarkkaavuuden kohteita. Kaikenlaista tapahtuu, joka rasittaa ja väsyttää ja luo semmoista. Niin kyllä ne aggressiiviset lapset on tosi haastavia ja ne on tosi vaikeita, että. Heidän kanssaan kyllä joudutaan moniammatillisissa työryhmissä miettimään paljonkin että nyt tää tilanne on tosi vaikea, miten me voidaan tätä tukea tätä lasta. Ja tukea sitä koko luokkaa, jotta se ei pääse se aggressio tietenkään satuttamaan muita, koska koulun pitäisi olla turvallinen paikka.. Mutta sitten tässä kohtaa tulee sitten moniammatillinen työryhmä, että oppimisen tuen ryhmän ja oppilashuoltoryhmän kokouksia, asiantuntijoita. Meillä on koulupsykologi onneksemme meidän koulussa ollut saatavilla kaikki nämä vuodet. Meillä on kuraattori, terveydenhoitaja, rehtori, muita erityisopettajia. Konsultoidaan sairaalakoulua. Monella näin lapsillahan on sitten jo usein hoidon kontakti, tai jos sitä ei ole niin silloin se lähtee purkautumaan sitä kautta, että kouluterveydenhoitajan kautta päästään koululääkärille ja saadaan hoidon konta. Ja saadaan ehkä apua sitä kautta, mutta ne on kyllä kuormittavia lapsia. Että sehän on selvää että kaikki aikuiset, nää muut nyt nyökyttelee täällä, niin varmaan se, että se opettaminen itse asiassahan on opettajalla semmoista helppoa. Se kasvattaminenhan koulussa on raskasta, ja mitä. Pienempiä lapsia tai jos on just näitä käytöksen ongelmia, haasteita, niin nehän on kaikkein raskaimpia. Ja silloin se kuormittaa, ja se sitoutuu useinkin siitä kolmesta aikuisesta sitten sen yhden aikuisen, ajoittain ehkä kaksi aikuista. Niin kyllä ne vaatii sitten sitä semmoista suurta joustoa ja myöskin luottoa siinä työtiimissä. Ne tilanteethan on yleensä sitten… kaikkea voi ennakoida, mutta tilanteita tulee silloin tosi yhtäkkiä, joihin pitää reagoida. Niissä ei enää ennakointi auta, vaan joudut reagoimaan. Niin silloin se kysyykin myös semmoista suurta luottamusta siitä kolmen aikuisen työtiimin, että ketkä tuon nyt tuosta nappaa ton tilanteen ja lähtee sitä hoitamaan, niin kun sitä akuuttia tilannetta, ja pitkäkestoisesti se on sitten se moniammatillinen työryhmä ja mahdollinen hoitokontakti. Lähteekö sitä kautta tulee apua kotiin tai apua kouluun. Tai onko sitten niin että joudutaan miettimään lapselle toista koulupaikkaa, että jos joudutaan sairaalakoulukonsultaation jälkeen hakeutumaan sinne suuntaan, tai kuntouttavaan ryhmiin tai sope-ryhmiin. Mutta ne on hyvin yksilökohtaisia tapauksia. Mutta kyllä meillä niitä on ollut. Osa on taisteltu meidän työvoimalla ehkä loppuun saakka ja saatu tilanteita rauhoittumaan. Ehkä etappi-jaksoja tai konsultaatiota tai muuta. Osan kanssa on meidän voimavarat loppu. Että sitten hoidon kautta onkin päädytty sairaalakoulun puolelle. Ja sitten ehkä palattu sieltä. Mutta ne on haastavimpia. Kyllä nää aggressiiviset lapset. Mutta emme me, vaikka mulla olemme Lintulaaksossa, niin emme ole sellainen lintukoto että meillä ei olisi käyttäytymisen haasteita. Kyllä meillä on paljon niitäkin.

Johannes: Käyttäytymiseen haasteisiin liittyy usein tunne-elämän hallinta enemmän. Niin onko teillä tämmöisiä koko ryhmää koskevia… haluatteko kertoa?

Pirjo: Ryhmäytyminen on tosi tärkeä asia. Siihen panostetaan. Meillä on vahvuudet, tää positiivinen pedagogiikka paljon käytössä. Niitä harjoitellaan tunnistamaan ja käydään läpi niitä, että mitä ne tarkoittaa. Tietenkin, että tunnetaitoja harjoitellaan. Ja sitten nyt meistä opettajista aika moni kouluttautumassa resto-sovittelijaksi, että tämmöistä lähestymistapaa myös sitten.

Mirka: Joo, sittenhän meillä on toi kolmannella luokalla, toi Espoon tunti käytetty niin sanotusti oppilaan ohjaukseen, eli siellä just harjoitellaan näitä taitoja.

Mirva: Jolloin se on lukujärjestyksessä kaikilla kolmosilla kerran viikossa.

Mirka: Kerran viikossa.

Mirva: Kerran viikossa.

Mirka: Kerran viikossa joka viikko, mutta muillakin luokka-asteilla toki harjoitellaan säännöllisesti. Ja varsinkin mitä pienempiä, niin sitä enemmän.

Johannes: Miten niitä harjoitellaan?

Mirva: No sitten mä ajattelin myös, että tähän liittyy mu mielestä myös kovin vahvasti Kiva- koulutunnin, joissa myös käydään kiusaamisen vastaista työtä mutta siinähän käydään paljon myös tunteita, ja niiden tunteiden tulkintaa ja miltä tuntuu. Ja sitten just ne vahvuustunnit. Ylipäätään minusta tänä päivänä koulussa niin niissä tunteissa ja vahvuuksissa puhutaan niitä paljon. Niitä nostetaan esiin. Lapsia kehutaan, tää juttu että lapsi ei mene kehumalla rikki. Että voi aina kehua ja kiittää pienimmästäkin. Niin sitä tehdään paljon. Nostetaan esiin. Lapset jopa osaa toisiaan kannustaa, kun niitä on harjoiteltu. Niitä harjoitellaan ryhmissä.

Pirjo: Heidän vahvuuksia bongaillaan, ja meilläkin on semmonen sammakko, jonka suuhun on sitten aina pantu että mitä olen havainnut, mitä olen itse tehnyt tai mitä huomannut toisista. Niitä on viikon lopussa tutkittu, että minkälaisia vahvuuksia meidän luokassa tällä viikolla on esiintynyt esimerkiks.

Johannes: Mulla sanoi työkaveri, että hänen lapsensa oli johonkin naamiaisiin halunnut pukeutua vahvuusvarikseks.

Mirva: Toi on kova.

Johannes: On, se on kova. Toisesta mä en ihmettelen sitä just, kun te puhutte että bongaillaan vahvuuksia. Kehutaan koko aika, niin onhan se kivaa, ja onhan se kiva tuntuista kun löytyy paljon vahvuuksia.

Mirva: On. Ja sitten meillä on aika paljon hankittuna, meillä on erilaisia vahvuuskortteja. On nallekortteja ja on Aku Ankan tunnekortteja, ja mitäs kaikkia meillä on? Väriskortti tietysti. Just tänään katsoin sitä hyllyä siinä open huoneen mennessä ja tullessaan, sellanen hylly missä on kaiken tunnetaitoihin ja vuorovaikutustaitoihin liittyvää semmoista valmista materiaalia, minkä sä voit ottaa luokkaa ja lapsethan useimmiten innostuu. Ei tarvitse olla kovin kummallista materiaalia, jos sulla on valmiita kortteja missä on kivoja kuvia, niin niistä yleensä tulee keskustelua ja niitä on kauhean kiva katsoa ja jakaa. Ja jokainen pääsee osallistumaan.

Mirka: Lapset kyllä tykkää. Tossa pari viikkoa sitten mä otin mun ET-ryhmää varten sieltä semmoisen vahvuuskortin missä just tää varis esittää niitä eri vahvuuksia, ja sitten mun kutoset oli sillein että jee meillä on taas tota. No, ehkä sitten teidänkin kanssa tehdään. He heti innostui, kun he näki ne variskortit siinä, vaikka hekin on jo isoja tavallaan. Mutta kuitenkin sitten se ilahdutti, kun he ajatteli että ne kortit on heille.

Mirva: Ja usein varmaan sellaiset tunnit kun käydään vahvuuksia tai käydään tunteita, niin nehän on usein aika toiminnallisia, keskustelevia. Ne on myös semmoista vaihtelua siihen kouluarkeen, jolloin ne on aika pidettyjä tunteja. Mä ainakin koen niin. Yhdessä tekemistä. Ja sitten niillä kenellä on semmoisia haasteita, käyttäytymisen haasteita tai tunnetaitoja, haasteita, niin useinhan siellä takana on itse asiassa, kun niiden lasten kanssa keskustelee ja sitten sulla on kaikenlaisia kuvakortteja tai Pirjon käyttämä pupukaavake, jota hän ystävällisesti lain, niin siellä takana on usein myös se että ne lapset ei tunnista niitä tunteita. Miltä ne kasvaimet näyttää tai miltä se sun kaveri näytti. Että näytä kortti miltä se näytti, kun sä teit näin, tai muuta. Mä muistan jonkun koulutuksen, varmaan Arvokas-koulutuksen jälkeen, kun siellä just tehtiin niitä semmoisia kukkia, että kysytään lapsilta että nimeä niin monta tunnetta kun sä osaat. Niin jotkut lapset osaa nimetä iloinen, vihainen, itkee, ja se on vielä sitten itkeä, että se ei ole edes surullinen. Niin niitä tunteita, myös niitä kortteja, materiaalia käytetään siksi, että usein näiden lasten kanssa, ja sehän hyödyttää kaikkia, katsomaan niitä kuvia, kortteja, keskustelemassa, niin opitaan nimiä tunteille, jolloin niitä on myös helpompi käsitellä. Jolloin nyt on myös helpompi ymmärtää, ja mitä musta tapahtuu.

Johannes: Ehkä semmoinen myös että alkaa tunnistamaan sitä, että milloin vaikka se suuttumuksen tunne on alkamaisillaan. Että jos siihen pystyisi puuttumaan jo ennen, kuin se pääsee valloilleen.

Pirjo: Kyllä.

Mirva: Ja just että jos kaverin kasvot rupeaa näyttää tolta, niin sitten ei kannata jatkaa enää. Että jos kulmakarvat alkaa mennä yksi ja alkaa jo punoittaa ja puhdistaa, niin sitten kannattaisi ehkä lopettaa ja vetäytyy pois. Muuten voi olla, että sieltä tulee kiukku kaverille. Aina vähintään tulee valitus opettajalle, että toi kiusasi minua. Ja sitten asiasta päästään taas keskusteleen. Mutta se on myös itse asiassa näistä tunteista ja tästä kiukun hallinnasta ja muusta, että kaikkihan tietää että koulussa sattuu ja tapahtuu. Välituntien jälkeen on yksi ja kaksi ja kolme selvitettävää asiaa. Sitä enemmän yleensä mitä pienempi lapsi opettaa. Niin tässä kolmen aikuisen systeemissä se on kyllä äärimmäisen suuri resurssi mun mielestä opettajana, että kun siellä välitunnilla tullaan sisälle ja siellä on ollut jollain riita tai joku on kiusannut, niin siihen tilanteeseen ehtii joku aikuinen myös puuttua heti. Me koetaan se tärkeäksi, että me ei jouduta työntää että mä sitten huomenna ehdin sun kanssa keskustella, koska nyt mun pitää tehdä tätä. Vaan että kun siellä on jotain tapahtunut, niin suunnitelmista viis. Sillä hetkellä se joku aikuinen ottaa sitten heti sen tilanteen ja selvittää sen. Niin paljon aikaa käytetään, kun milloinkin on vakavuusaste. Ja sillä aikaa kun on yhdessä suunniteltu, niin kuin Pirjo sanoit, että kun kerran viikossa on suunniteltu, niin sulla on joku tajuaa selkärangassa että mitä me tällä viikolla tehdään. Niin silloin vaan että OK, jos sä Pirjo jäät nyt selvittään tota kahden oppilaan välistä jotakin ongelmaa, niin mä nappaan tän koko porukan ja me tehdään tällä tunnilla nyt vaikka tätä. Ei välttämättä just sitä mitä oli suunniteltu, vaan vaihdetaan vähän tuntien paikkaa, jotta saadaan se akuutti katkaisu siihen ongelmatilanteeseen ja se tilanne ei ehdi paisuu. Huhupuheet ei lähde. Se on seuraavana päivänä ei kukaan muista. Niin se on minusta aika iso etu tässä systeemissä, että ongelmiin pystytään puuttumaan heti, jolloin ne saadaan aika pieninä sammutettu.

Pirjo: Ja sitten tosiaan että jos nyt tulee, että ne tunteet meinaa kuohahtaa, niin sitten harjoitellaan myös niitä keinoja millä tavalla sä pystyt hallitsemaan sitä. Meilläkin on sellaisia kortteja, missä on vaihtoehtoja. On kädet seinällä, jota vasten sä voit painaa käsiä että jos se auttais siinä vaiheessa ennen kuin pääsee pahaksi. Että tän tyyppisiä asioita kanssa.

Mirva: Ja sitten just tällaisia tarrapalkintoja. Pirjon pupukaavake on juuri näin, että seurataan onko ne oppitunteja tai välitunteja. Miten se meni, minkä pupun kuvan sä saat? Toisin sanoen millainen hymynaama.

Pirjo: Kuinka pystyssä puhun korvat.

Mirva: Joo, ja sitten sen mukaan. Sitten se kaavake menee ehkä kodin ja koulun väliä, ja sitten saa tarran kun onnistuu ja leiman ja koti voi luoda oman järjestelmänsä, miten he tähän puuttuu tai miten he kannustaa näissä. Kaikenlaisia yritetään aina keksiä. Keinot ovat monet ja joillekin toimii yksi ja toiselle toinen.

Pirjo: Ja luokissa on erilaisia palkitsemisjuttuja onnistumisesta.

Johannes: Te sanoitte aikaisemmin, että kerran viikossa suunnittelette sen tulevan viikon rungon ja niitä juttuja niin tuleeko teille joskus semmoisia ristiriitoja keskenään, että ei että mä haluaisin tehdä noin ja eiku mä haluaisin tehdä noin? Vai miten se yhteistyö sujuu?

Pirjo: No mulla sattuu olemaan nyt semmoinen työpari, että meillä on hyvin joustavasti. Että kuunnellaan toisiamme, joustetaan. Ei isoja ristiriitoja ole tullut. Ja mulla on nyt toinen työpari tämmöisessä Hyvä alku-jako luokassa ja edellisen kanssa meni kanssa tosi kivasti. Olen ollut hyvin onnekas tai sitten on onnistunut tosi kivasti. Että kummankin ideoita kuunnellaan. Meillä on omat vahvuudet. Elisa, joka mun työparina, hoitaa musiikit. Mä saan nauttia, oppia uutta. Mulla on kuvis ehkä enempi. Ja sitten reaaliaineet, matikat, äidinkielet jaetaan sitten vähän riippuen siitä, että tehdäänkö yhdessä, jos ollaan kaikki yhdessä, tai jos ollaan erikseen, sitten katsotaan se aihe ja kumpikin suunnittelee vähän sen ryhmän tarpeiden mukaan sitten tarkemmin sen, että mitä siellä tunnilla tehdään.

Mirva: Mä oon ollut tässä systeemissä… mä oon ollut siis ensin luokanopettajana töissä, ja sitten mä oon opiskellut erityisluokanopettajaksi ja jatkanut erityisluokanopettajana tässä samassa systeemissä. Mä oon vähän molemmilla jakkaroilla istunut. Mulla on ollut jo aika monta työparia. Mulla on tainnut olla neljä tai viisi työparia, mutta niin se on aina jotenkin että ihmiset jotka myös hakeutuu töihin tähän systeemiin, niin haluaa tehdä yhteistä. Ketä tähän tulee töihin niin tietää, että se on hyvin intensiivistä. Ja se on semmoiset ideoiden jakamista. Jokainen tuo sinne omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Ja mulla on ollut erilaisia työpareja. Mulla on ollut erilaisia vuosia. Kaikki ollut tosi kivoja, ja jokaiselta työpaikalta on oppinut jotain. Ennemmin meillä on ollut ongelma se, että mulla on ainakin ollut monen työparin kanssa se että ideoitu olisi ihan mielettömästi. Ajatelkaa nyt, kahden ihmisen vuosikymmenien arkistot ja muistot ja hyväksi koetut kaikki käytänteet, mitkä kaikki me tehdään. Sitä aina voidaan luoda viikoksi runko ja seuraavalla viikolla kun on seuraava suunnitteluaika, niin voidaan katsoa että aha taas ehdittiin ehkä kaksikymmentäviisi prosenttia tehdä. Joskus naurettiin Raijan kanssa, joka on ollut mun työparin, ja sulla…

Mirka: Ja mulla…

Mirva: Ja sullakin…

Pirjo: Meillä kaikilla…

Mirva: …että kauhea lyhyitä on pienten koululaisten koulupäivät. Eihän me saada tehtyä meidän ideoista kuin murunen. Että hirveän paljon olisi enemmän tehtävä kuin ehtii.

Pirjo: On, mutta se on aivan ihana ideoida yhdessäi, koska sitten sä keksit paljon enempi ja saa… kahdella ihmisellä on paljon enempi kokemusta, ideoita, mitä on tehnyt. Niin se antaa kyllä tosi paljon.

Mirva: Myöskin siinä on se hyvä puoli, että sitten useinhan me jaetaan niin, että vähän semmoista vetovastuuta. Kun jakaudutaan kahteen ryhmään niin silloin tietty kaksi opettajaa vetää omansa. Mutta sitten kun on näitä yhteisiä tunteja, niin silloin toinen ottaa sen pääveto vastuun ja ehkä vastaa siitä. OK, mä suunnittelen tän tunnin tästä loppuun asti. Ja sitten toinen opettaja komppaa sieltä. Se on samanaikaisopettajana, mutta hänellä ei ole siinä.. Silloin tavallaan myös sen työkuormitus jakaantuu vähän eri tavalla. Sä voit myös ikään kuin panostaa johonkin tunnin suunnitteluun eri tavalla, kun sä oot vastuussa tästä. Mutta sitten mä tiedän että seuraavasta tunnista mä en olekaan enää päävastuussa, vaan silloin mä oon samanaikaisopettajana. Kuljen rinnalla, autan.

Pirjo: Se keventää kyllä sitten.

Mirka: Se keventää itse asiassa kumpaakin puolta, koska silloin kun sä oot siinä päävetovastuussa, niin sä voit oikeasti keskittyä opettamiseen, kun siellä on sitten se toinen joka keskittyy siihen kaikkeen muuhun, mitä siellä luokassa tapahtuu ja mitä siellä luokassa tarvitaan. Niin se kyllä auttaa niinku siihen molempien puolten kuormituksen vähenemiseen.

Johannes: Auttaa jaksamaan.

Mirva: Niin ja se auttaa tavallaan siihen, paitsi että se on ennakkotyössä, sitä pystyy jakamaan, mutta juuri niin että sen oppitunnin aikana oleva, kun siinä tapahtuu niin paljon kaikkea. Niin sitten tosiaan  sitten se pääveto vastuullinen saa oikeasti keskittyä siihen opettamiseen ja pedagogiikan miettimiseen. Ja se toinen sammuttaa, huolehtii työrauhasta ja laittaa laastarin ja kannustaa jotakuta ja jonkun puhelin piippaa, ja sitten on kaikenlaista.

Mirka: Hän pystyy tekemään sitäkin sitten taas siinä roolissa täysillä, koska ei tarvitse välittää siitä, että jos asia ei etene koska sehän etenee. Ja sitten sä pystyt ihan rauhassa lohduttaa sitä joka tarvitsi sen laastarin tai…

Mirva: Ja sama että jos tehdään vaikka jotain ryhmätöitä, tai työpistetöitä tai muuta, niin paitsi että siellä on niitä tuen tarvitsijoita niin ne kuitenkin jakaantuu ehkä eri ryhmiin, jolloin myös aikuiset jakautuu eri ryhmiin. Moni ryhmä saa myös semmoista tarvitsemaansa aikuisen tukea opiskelujen organisoimiseen ja ryhmän toimieen ja oikeasti ehkä myöskin sen oppimissuunnitelman tai Hoiksin tuen laatikon kirjain, jossa lukee että aikuinen tukee ryhmässä toimimista, niin se toteutuu. Kun aikuisen tukea on tarjolla. Toki sitä myös tarvitaan, että siellä on paljon lapsia, jotka tarvitsee aikuisen auttamista.

Pirjo: Ylimääräistä tukea.

Mirva: Niin, ollakseen siinä osana ryhmää.

Johannes: Ihan lopuksi vielä niin mua alkoi kiinnostamaan, miten te olette hakeutuneet juuri tämmöisen inkluusioluokan opettajaksi? Miten te päädyitte tai hakeuduitte? Mimmoisia tarinoita siellä on takana?

Mirva: Mä olen meistä ollut varmaan pisimpään siinä hommassa. Mä olen itse asiassa ollut opettajana jo aika pitkään, vuodesta 2000 alkaen, mutta mä en ole koskaan tehnyt työtä yksin. Mä oon ollut jo onnellisesti ensimmäisessäkin koulussa töissä niin, että meillä oli rinnakkaisluokkien neljä ja me hyvin vahvasti suunniteltiin neljästään, ja sitten jokainen veti omansa. Ja sitten myöskin kahdestaan toisen luokan kanssa jaettiin työtä, jonka jälkeen kun mä jouduin elämäntilanteen muuttuessa etsimään uutta työpaikkaa, niin mähän katsoin työpaikkailmoituksesta vain sellaisia, joissa on joku yhteistyökuvio muoto.  Että mä olen aina halunnut tehdä sitä työtä jonkun kanssa yhdessä. Ja sitten se on tuntunut omalta, olen jäänyt siihen.

Pirjo: No mä olin ensin pitkään ison yleisopetusluokan luokanopettajana, mutta tehtiin rinnakkaisluokan opettajan kanssa todella paljon yhteistyötä. Vaikka isot luokat, niin jälkikäteenhän naureskeltiin kuinka paljon siitä huolimatta onnistuttiin sitä toteuttamaan. Ja sitten tämän yhteisen Raijan työpari oli jäämässä eläkkeelle ja Raija rupesi mulle puhumaan vuotta aikaisemmin, että Pirjo mieti, mieti kiinnostaisiko. Ei tarvitse vastata. Ja sitten mä sitä jäin pohtimaan, ja sitten onneksi rehtori oli myös sitä mieltä että tää vois olla hyvä idea, niin pääsin. Nyt mulla on tosiaan, mä olin nelosesta kutoseen yhden luokan kanssa, ja nyt ykkösestä neloseen. Nautin sitten yhdessä tekemisestä.

Johannes: Mirka, miten sinä päädyit?

Mirka: No mulla on yhdestoista vuosi tässä inkluusioluokassa nyt. Ja mä olin kanssa ihan yleisopetuksen opettajana tässä koulussa. Ja sitten tän saman Rajan sitä edellinen työpari myöskin jäi eläkkeelle ja rehtori pyys,i että jos mä tulisin sitten siihen. Ja mä ajattelin että no kokeillaan. En tiennyt oikeastaan siinä vaiheessa yhtään, että mihin olin lupautuumassa. Mutta sitten mä ajattelin, että no katsotaan. Ja huomasin kyllä heti, että se oli aivan mahtavaa että mun työpari oli todella kokenut, todella taitava. Siinä oikein tunsi, että nyt vasta oikeasti oppii että miten pitää opettaa. Se oli mahtava kokemus. Ja sitten mulla on nyt kolme työparia ollut viimeisimmän kanssa. Ollaan oltu nyt kohta seitsemän vuotta.

Johannes: Onko se juttu tässä nimenomaan se muiden kanssa tekeminen? Työtä yhdessä? Se yhteistyö, ja se on se?

Mirka: Se on se yhteistyö ja sitten on se, että miten sä pystyt ne oppilaat huomioimaan tässä systeemissä niin hyvin. Mulle se ainakin antaa tosi paljon, että pystyy tarjoamaan niille oppilaille sitä mitä ne tarvitsee.

Mirva: Ja kaikille oppilaille.

Mirka: Kaikille oppilaile.

Pirjo: Kyllä se nämä asiat mitkä Mirka sanoi.

Johannes: Jos tätä kuuntelee joku opettaja, joka haluaa tehdä omassa koulussaan tätä tämmöistä samaa juttua, niin niin mitä se vaatii? Miten voi lähteä liikkeelle?

Pirjo: Jos koulussa on tämmöinen erityisen tuen luokka, ryhmä, ja yleisopetuksen luokka, niin hehän voi ruveta tekemään yhdessä tätä työtä. Siihen tarvitaan tietysti kaksi luokkatilaa, että se onnistuu joustavasti. Ja sitten tarvitsee opettajilta kyllä halua yhteistyöhön ja ajatuksen, että oppilaat ovat molempien yhteisiä oppilaita. Ja sitä yhteistä aikaa suunnittelulle ja tekemiselle.

Mirka: Johdon tuki tarvitaan siihen ja sitte vanhemmille tiedottamista ja tän systeemin avaamista. Se on kyllä ensiarvoisen tärkeä siinä alkuvaiheessa varsinkin, kun vanhemmille se tulee uutena.

Mirva: Mutta jos on halu tehdä yhteistyötä, jos löytyy kaksi opettajaa, että se löydät tavallaan sen työparin, niin kyllä se sitten onnistuu. Mutta se tahtotila, tahto tehdä. Ja se että se on yhteinen tahto, että kenenkään toisen… sä et voi pakottaa töistä. Mutta jos on yhteistyöhaluisia ihmisiä, niin kyllä se onnistui.

Pirjo: Kivaa on tehdä ykhdessä.

Mirva: On. Kyllä me siihen kannustetaan. Ehdottomasti. Hyvä systeemi.

Mirka: Ja kysyä saa, että sitten kannattaa ottaa yhteyttä meidän tai johonkin muuhun kouluun, missä tää systeemi on jo, niin varmasti kaikki mielellään neuvoo ja auttaa että jos joku innostuu.

Johannes: Kiitos paljon.

Mirva: Kiitos.

Pirjo: Kiitos.

Mirka: Kiitos.