Tukevaa puhetta -podcast: inkluusio ja opettajien välinen yhteistyö

Tukevaa puhetta on kasvun ja oppimisen tukeen keskittyvä podcast-sarja. Sarjassa oppimisen tuen kehittäjäopettajat Taina Ek, Johannes Ruoho ja Mirka Tuulisaari keskustelevat espoolaisten asiantuntijavieraiden kanssa koulumaailmaa puhututtavista aiheista.

Voit kuunnella jakson SoundCloudissa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan) tai Spotifyssa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan). Jakson kesto on noin 29 minuuttia.

(musiikkia)

Johannes: Tervetuloa Tukevaa puhetta -podcastiin. Minä olen Johannes.

Taina: Ja minä olen Taina.

Johannes: Ja tänään me puhutaan kuumiakin tunteita herättävästä inkluusiota ja opettajien välisestä yhteistyötä.

Taina: Asiantuntijavieraana meillä on tänään kasvatustieteen tohtori, Lintuvaaran koulun rehtori Birgit Paju. Tervetuloa, Birgit.

Birgit: Kiitos paljon.

Johannes: No, sä oot rehtori, sä oot kasvatustieteen tohtori, sitten sä koulutat. Kerro, Birgit, vähän itsestäsi omin sanoin.

Birgit: Joo, tällä hetkellä toimin tosiaan rehtorina Lintuvaaran koulussa toista vuotta ja oon tällanen pitkän linjan espoolainen työntekijä, ollu erityisopettajana, erityisluokanopettajana, tehny joskus hallinnollisiaki tehtäviä siinä erityisopettajan työn sivussa tai ikään kuin rinnalla. Ja nyt sitten toiminu koulun johtajana ja nyt rehtorina tosiaan Lintuvaarassa. Oon tällanen pitkän linjan erityispedagogi työssäni ollu ja jollain lailla aina ollu sitte kiinnostunu nimenomaan erityispedagogisessakin piirissä ja toiminnassa siitä, että miten ihmisten osaaminen tulee sen oppilaan eduksi nimenomaan yhteistyön kehittämisen kautta, ja sitä kautta tietenki kiinnostunu tutkival työotteella tätä asiaa lähestymään ja myös omaa työtäni kehittämään. Se on mun tausta tähän ikään ku tutkimusotteiseen työhön ja myös väitöskirjan tekoon.

Johannes: Aivan. Joo. No, nyt tää, inkluusiosta puhutaan tänään, niin mitä se tarkottaa tai mistä se on tullu meille tämmönen inkluusiokäsite?

Birgit: No, toi on iso kysymys, ja sehän on tullu Unescosta, ihan kansainvälisistä piireistä ja tämmönen jonkinlainen koulutuspoliittinenki tausta siinä on olemassa nimenomaan Unescon kautta. On ajateltu, että aikasemmin, ja useita vuosikymmeniä sitten, että se on ikään ku tämmönen erityisopetuksen interventio miettii erityisopetusta uudella lailla ja pikkuhiljaa se on kehittyny kansainvälisesti käsitteeks. Puhutaan niin sanotusta Education for All -ajatuksesta, toimintakulttuurin muutoksesta kouluissa ja että miten enenevässä määrin pystytään vastaamaan siihen haasteeseen, että oppilaat ovat yksilöllisiä, heillä on omia tavotteita ja tarpeita. Miten pystytään vastaamaan koulussa näihin asioihin. Tää on tää kansainvälinen tausta.

Tietenki, ku itse lähdin sitä, pureksimaan tätä käsitettä, niin huomasin, et siin on monta tasoa. Voidaan puhua arvoista, voidaan puhuu ihan opetuksen periaatteista ja niin sanotust lähikouluperiaatteesta ja sitten ihan niist konkreeteist käytänteistä siellä koulun arjessa. Ja täytyy myöntää, että itsekin, kun lähin erityisopettajana sitte tekee väitöskirjaa ja nimenomaan kiinnostuksen kohde oli tää yhteistyön kehittäminen ja tuen järjestelyiden kehittäminen. Ja sitten, en valinnut sitä, että inkluusio olis osa mun sitä väitöskirjaa ja teoreettist käsitteistöö, mut mä en voinu välttää sitä. Eli se sieltä tuli koko ajan esiin ja siin mieles tämä on ollu semmonen ikään kun matka semmosen ison tämmösen inkluusiokirjon alle, et mitä kaikkee se on ja päätyny ehkä siihen ajatukseen, et se pitää meiän Suomes määritellä omalla laillaan ja siin mielessä näen, et se inkluusio tarkottaa, et me yhdistetään tiettyjen arvojen pohjalta meiän yleisopetusta ja erityisopetusta inklusiiviseks opetukseks, ja se voi olla hyvinki erilaista.

Johannes: Sä sanoit, että sä et lähteny alun perin tutkimaan just sitä inkluusiota, vaan sua kiinnosti se opettajien välinen yhteistyö, nämä asiat, mutta heräskö sulla myös semmonen kiinnostus ja innostus siihen inkluusioon siinä samalla?

Birgit: Kyllä, ja kun tätä käsitettä pureksi ja tutki ja luki paljon ja keskusteli ihmisten kans täällä, niin kotimaas ku ulkomailla, niin kyllähän siinä se käsitys siitä muuttu positiivisemmaksi. Kun erityisopettajana silloin aloitin, vaikka ihan koulutettu maisteri oli, niin käsitys ehkä, ja asenne, voi sanoo, oli siihen hivenen negatiivinen ja kielteinenkin, ja ajateltiin, et ei, ei tällast inkluusioo, et se on vähä liian rankka, et kaikki ois samas paikassa yhtä aikaa. Mut et kyllä se asenne niin ku muuttu siin mielessä, niin kyllähän siin heräs semmonen innostus, et täähä antaa paljo mahdollisuuksii tää käsite, ja et me päästäs jollain lailla ajattelee sitä niin ku hienona asiana. Koska onhan inkluusio, arvotausta on se, mitä me jo nyt ajatellaan tääl Suomessa: tasa-arvosest, yhdenmukasest, demokraattisest, solidaarisest koulusta ja yhteiskunnasta, et me nähtäs sen mahdollisuus, että ei vain ajatella sitä vastakkain asettelevasti erityisopetus versus yleisopetus, vaan me mietitään sitä tukea muuttamalla koulussa jotakin, mitä meiän välttämättä varmaankin pitää muuttaa. 

Taina: Tutkimusten mukaan noin viidennes opettajista suhtautuu hyväksyvästi inkluusioon. Se on aika pieni määrä. Onko sulla ajatuksia, että mistä tää vois johtua?

Birgit: Niin. Sitä pitää varmaan työstää monella lailla ja varmaankin ihan sen käsitteen pureksintaa, et mitä sillä tarkotetaan, mitä se on kansainvälisesti, mitä se on meillä, mut myös puhumal niistä semmosist negatiivisist, mä käytän käsitettä ristiriitoja, mitä mä omas tutkimuksessa sitten haarukoin opettajien ja koulunkäynninohjaajien vastauksista. Et kylhän siel on paljon tekemistä, et jos me todelliseen inkluusioon päästäisiin, et kyl meiän täytyy miettii meiän roolituksia ja tehtävänkuvia ja koko rakennetta varmaanki vähän uudella lailla. Ja nehän on tietenki isoja juttuja. Ei niitä ihan tehdä tosta noin vaan, vaan tarvii varmaan ihan hallinnollisia ja monen tasosia muutoksiakin. 

Jos mietitään yhteistyön kehittämistä ja sen esteitä, niin kylhän se sitä keskusteluu varmaan pitäs olla monel tasol nimenomaan, ja myös sit ehkä semmost omaa ajattelua siitä, et miten näkee oman roolin siinä. Tarkotan siis sitä, et ajatellaanko me niin, että luokanopettaja voi opettaa erityisen tuen oppilaita, et onks siinä jotain semmosta, että mä tunnistan ittessäni, et se tuntuu vieraalta, vai onks siin kyse, et mul ei oo tarpeeks erityispedagogista tietotaitoa siinä, et vähän myös sen työstämistä jokainen opettaja erikseen. On se sit koulutus tai keskustelu, mitä, tai työyhteisön kehittämistä tai. Ja sit myös siel työyhteisössä, et mitä se meillä se inkluusio tarkottaa. Meil on tämmönen toiminta tällä hetkel, niin miten me edistetään sitä osallisuutta, mut et ehkä se, et siin tulee helposti, tunnistan tuon, mitä just sanoit, että, et ei toimi, ei, ei oo mahdollista, että niin kun ikään ku sammutetaan se keskustelu jo sillä, et todetaan, et ei tää toimi. Kun sen sijaan, et lähettäs miettii, et mitä oikeesti, miten me päästään sinne pikkuhiljaa, tai johonki. Mikä on se meiän tavote. Inkluusio niin ku käsitteenäkin, puhutaan paljon siitä näkökulmasta, et se on semmonen prosessi, se on semmonen matka tiettyyn tavoitteeseen, mikä se nyt on, eikä vaan ajatella sitä, et okei, pelkona. Vai onkohan siin se, ehkä se pelkoki siitä, et ajatellaan, et ei erityisluokkia sit olis ollenkaan. Joo, et siin mielessä varmaan näitten tiedostaminen ja näist keskustelu on kyl tosi tärkeetä, et avataan sitä monel tasolla.

Johannes: Miten sä saat sitte opettajat, siis siel on sitä pelkoa ja vähän sellasta kieltäytymistä ja tällästä, mut miten opettajat saa innostumaan? Sä ite innostuit sen tutkimuksen myötä, mutta miten sä saat opettajat innostumaan siitä inkluusiosta, että ne tarttuu siihen ja ryhtyy toteuttamaan sitä omaa opetustaan sitte vähä eri tavalla?

Birgit: No, enhän mä lähde ikään ku rehtorina puhumaan, et hei, nyt, nyt me kehitetään täs inkluusiota. Kyl mä sen haistan, että siin varmaan on semmosta ristiriitaa. Vaan sen sijaan ehkä lähestyn asiaa sillä, et miten me kehitetään meiän yhteistyötä, ja muutenkin ajatuksena se, et pitäähän meil olla valmiudet siihen. Me lähetään ruohonjuuritasolt katsomaan sitä kouluyhteisöä, niin ku minä katson Lintuvaaran koulua, et mitkä on meil tääl ne yhteistyön elementit olemassa ja miten me lähetään tuomaan niit semmosii rakenteit tänne, et me pystytään vastasuudessa opettaa mahdollisimman moninaisia luokkia ja oppilaita. Kyl mä ennemmin lähen sitä yhteistyöt sielt kehittämään ja sitä kautta puhumaan, että huomaatteks te, tässähän on inklusiivinen rakenne. Te toimitte yhessä. Ja sit he ovatkin olleet ihmeissään, et totta, mut sä käytit sitä sanaa. Mä, et niin, et ku tää on nyt näin, et tää on inklusiivinen rakenne, miten te täs toimitte. Et vaik siin on erityisluokka ja yleisopetuksen ryhmä ikään ku rakenteena ehkä vähän segregoiva, mut kun he toimii siellä niin, et se on saumatonta ja ei silleen segregoivaa, niin mä näen, et se on inklusiivista toimintaa, jolloin se on heit vähän yllättänykin se mun ikään kun terminologiatoteamus siinä. Kyl mä lähen enemmin kehittään niit oraita sieltä yhteistyön kehittämiseks ja sitä kautta mahdollistaa se, et me saadaan semmonen toimintakulttuuri rakennettua pikkuhiljaa yhteistyön kautta, että me pystytään nimenomaan opettaa kaikkia oppilaita, mikäli vain mahdollista. 

Aina me tarvitaan tietenkin niitä vielä vahvempia eriyttäviä ratkasuja, niin ku erityisryhmiä ja tukimuotoja, mut sehän on myös, näen sen myös osana inkluusiota. Siinä vaiheessa, jos fakta on se, että lapsi tarvii tosi tiivistä tukea, jotta hän pystyy käymään koulua ja voi hyvin, niin sillonhan meiän pitää tarjota myös se, koska inkluusion käsitteeseenhän liittyy nimenomaan se, et tuki pitää kohdata sen oppilaan edun mukasesti ja jos me nähdään, et tää on se, mitä lapsi tällä hetkel tarvii, niin sillonhan se on myös sitä, osa sen lapsen inklusiivista prosessia, jos voi näinki kuvata. Sitä pitää tarjota, mut tietenkää, et ei pysyvästi, et arvioidaan, et miten me, et se tavoite on kuitenki, että lapsi on osana mahdollisesti lähikoulutoimintaa, tai miten hän nyt onkaan osana tulevaisuudes yhteiskuntaa ja omalla taitotasollaan ja vahvuuksineen ja tuen tarpeineen.

Johannes: Niin, ei inkluusiota itsensä vuoksi.

Birgit: Niin, ei.

Johannes: Vaan oppilaan edun.

Birgit: Kyllä, kyllä, et ei vaan semmosena hienona toteuttamisena, vaan se on monitasonen prosessi, niin ku tossa jo mainitsin useasti. Sitä täytyy miettii sekä yksilötasol, mut myös ehkä rakenteiden yhteistyön kauttaki.

Taina: Minkälaisia rakenteita sit olisi hyvä kehittää opettajien välisen yhteistyön lisäämiseksi kouluissa?

Birgit:    Mun tutkimusten mukaan kyllä se edellyttää sitä erityispedagogista osaamista sinne vahvasti kouluihin, et kyllä se täytyy olla meillä läsnä jossain muodossa aika tiiviistiki siel luokkahuoneessa ja myös siinä tuen suunnitteluissa ja niis joustavis järjestelyissä siinä mielessä kyllä sitä osaamista vaatii. Jos miettii, et meillä Suomessa on vahvasti aina ollut, erityispedagoginen osaaminen: On ollut osa-aikaista erityisopetusta jo pitkään ja luokkamuotost erityisopetusta ja on nähty se oppilaan oikeutena ja meiän vahvuutena, ei niinkään segregoivana asiana, niin kyllä se pitää siellä jo olla vahvasti mukana. Sitten ne joustavat järjestelyt ja miten ne rakenteet siellä rakentuu, niin kyllähän se varmaan joka koulussa täytyy vähän miettiä, että kun on ollut jo tietyt rakenteet. 

Toisis kouluis on erityisluokkia, toisis ei, ja meilläkin on ollu erityisryhmiä eri oppimisvaikeuksisille lapsille, niin kun omia, et miten tätä lähdetään viemään eteenpäin, et sitä yhteistyörakenteit pystytään siel koulus miettii. Varmaan on monenlaisia ratkasuja kouluissa. Jos mä ajattelen ny omaa koulua, niin me lähetään miettii sitä osittain integraation kautta. Meil on niin sanottuja sope-ryhmiä tai tällasia, joilla on tunne- ja sosiaalisten taitojen pulmaa näillä oppilailla, niin meiän täytyy miettiä sitä sitten pikkuhiljaa varovaisesti integraation kautta. Mut taas sitten toisaalta valmistavan opetuksen kanssa mietitään yhteisopettajuutta jo heti ja lähetään sitä kautta rakentaan niitä rakenteita. Koulut on hyvin eri kokosia, eri pohjasia, niin sen takii se täytyy miettiä ja käydä se keskustelu koulunki tasolla kyllä.

Taina: Tuen tarpeisten lasten määrä on kasvanu koko ajan viime vuosina. Tarkistin tilastoista, niin 18,9 prosenttia on jo sellasia oppilaita, jotka tarvitsevat tehostettua tai erityistä tukea. Suomessa ei kuitenkaan tilastoida sitä, että onko heillä oppimisvaikeuksia vai onko heillä käytöshäiriöitä tai mikä heidän syy tähän tuen tarpeeseen on. Mitä sä oot mieltä, että pitäiskö se tilastoida? Olisko siitä hyötyä, jos näitä tilastoitais paremmin?

Birgit: No, kyllä se vähän varmaan, kyl mä aina näen, et semmonen, tossakin mä näen semmosen tutkivan työotteen, että vähän tiedettäs, minkälaista taustaa siel on ja mistä tää kertoo, ja sitä keskustelua sen pohjalta. En mä näe sitä huononakaan asiana. Tietenki on aina varmaan hankalaa ja missä menee se raja, miten me lokeroidaan, voisko sanoa näin, tiettyihin osa-alueisiin, mutta varmaan jonkin tyyppistä analyysia siitä, et puhutaanko me sellasesta oppilaasta, jonka kotikieli välttämättä ei ole suomi, et onks se sitä problematiikkaa, onko kyse nimenomaan tämmösest käyttäytymisen säätelyn pulmasta, mitä ehkä kuulee. Se aika vahvana nousee, nimenomaan inkluusiosta puhuttaessa, tää niin sanottujen käytöspulmasten lasten ikään ku pelko, tai et mitä he aiheuttaa luokassa, ainakin mun aineiston puolelta. Kyl se varmaan olis höydyllistä. En mä näe sitä mitenkään kielteisenä asiana, koska niin ku todettiin jo täskin, niin onhan se hyvin laaja ryhmä. Me puhutaan erityisen ja tehostetun tuen lapsosista, et minkälainen lapsi on kyseessä, et sinne mahtuu kaikenlaista, kaiken ikästä, kaiken taustasta oppilasta. Sen haarukointi, et miltä tää suunta näyttää, et onko joku ehkä lisääntynyt merkittävästi. Onhan meil varmaan jotain ajatusta, et mikä ois lisääntyny ja mikä vaikuttaa, mut vois olla ihan hyvä ajatus.

Joonas: Täs on tullu nyt esille se, et vaik luokanopettaja, jos sille tulee vaikka tuen tarpeisia oppilaita, niin saattaa kokee jotain semmosta riittämättömyyden tunnetta tai on tämmöst, tarvis olla sitä erityispedagogista osaamista ja miten sitten toimii näit tämmösten käytöshäiriöisten lasten kanssa. Onko sun tutkimuksessa noussu jotain juttuja esille, et missä opettajat kokee, et hei, tämä juttu, tämän jutun mä osaan, et tämä juttu pitää ottaa huomioon ja nämä jutut kyllä mulla sujuu? Tuliko tämmösiä siinä esille?

Birgit: No, joo, tuli, ja selkeesti siel tuli sellanen palava halu auttaa lasta ja taistella oppilaan oikeuksien puolesta ja et mitä lapsi tarvitsee. Semmonen kohtaamisen, taito kohdata ja halu ymmärtää sitä lasta. Se kyl nous vahvasti siel, et opettajat todella haluu lapselle hyvää. Ja sit tietenki se osaamisen vaikuttaa se, et kun ei oo ehkä sitä koulutusta, niin sit kokee sitä epävarmuutta, et saako tämä lapsi sen, minkä hän tarvitsee, annanko mä hänelle oikeita signaaleja, tuenko mä häntä oikein ja tiedänkö riittävästi. Kyl semmonen oppilaskeskeinen ajattelu ja halu tehä työtään hyvin nimenomaan tälläki saralla nous siel hyvin vahvasti vahvuutena.

Johannes: Tosta on tosi hyvä lähtee liikkeelle.

Birgit: Kyllä.

Johannes: Et sul on se palava halu siellä ja semmonen, se on kanssa varmaan jonkinlaista innostusta sitte semmonen palava halu.

Birgit: Kyllä.

Johannes: Ja sitte sen jälkeen sitte lähtee miettii sitä käytännön suunnitelmaa ja sitte yhteistyön suuntaan rakentaa sitä yhteistyötä.

Birgit: Kyllä. Ja onhan siinä varmaan just se, koska perinteisesti opettajat tekevät itsenäistä työtä. Heil on vahva autonomia päättää niistä pedagogisista ratkasuista siellä luokassa. Ja nyt, kun lähdetään puhumaan yhteistyön kehittämisest, niin se on siinäki suuntaa iso muutos siihen totuttuun toimintatapaan, että pitääkin jakaa sitä, voiko puhuu autonomiaa tai sitä vastuuta sit toisen kans. Onhan se ihan sen työnkuvan ja roolinki suhteen iso muutos, et miten sen itse sisäistää, kun ajatellaan, että minä olen opettaja, minulla on tietty vastuu luokasta ja minä kannan sen siitä. Kyllähän tää paine tulee vanhemmiltaki, et kuka on se mun opettaja, mun lapsen opettaja, ja yhtäkkiä puhuttaiskin yhteistyöstä, et siel on monta opettajaa ja vielä lapsiaki on ihan hirvee määrä. Kylhän se siinä mieles se paine tehdä perinteisesti itsenäisesti työtä, mikä tietenki on ihan ok: kin ja tietys määrin hyväkin asia. Kun lähdetään miettiin näit ratkasuja, niin täs pitää muuttaa semmost isompaaki totuttuu roolitusta sit kouluissa.

Taina: Toinen asia, mikä nousee usein yleisessä keskustelussa esiin, on resurssit ja resurssien puute varsinkin. Monet kokee, että se on este tän inkluusion toteutumiselle. Tuliko tätä esiin?

Birgit: No, kyllä mä näen tämän erityispedagogisen osaamisen resurssitarpeena, ja tietenkin käytännön ihan henkilöstötarpeena, et me tarvitaan sinne niitä erityispedagogisia osaajia ja sitä koulutusta kaikille opettajillekin. Kyllähän me tarvitaan lisää resurssia siinä mieles tän suhteen, et on sit ihmisiä, jotka kohtaa näit oppilaita ja pystytään tekee sitä yhteistyötä. Yksin ei voi tehdä yhteistyötä luokassa. Peräänkuulutan sitä, et miten me voidaan siel luokkahuoneessa tehdä yhteistyötä nimenomaan yhdessä tilanteist ottaen vastuuta ja sitä oppilast tukien. Tulee semmost moninäkökulmasuutta siihenki. Ja nimenomaan tällases tilantees, ku miettii, et toimiiko oikein, niin siin ois koko ajan toinen työpari, joka ikään ku reflektoi ja vähän peilaa siinä sitte, et kokeillaan tätä ja mietitään näit asioita, pohditaan yhessä ja yhes kannetaan vastuuta, ettei tarvi yksin miettiä sitte haastavis tilanteissa, et miten pärjää ja miten jaksaa. Kyllähän tää on ihan jaksamiskysymyskin mun mielest tää yhteistyön kehittäminen, mutta totta, resurssia tarvitaan, mutta pelkkä resurssi, ihmisten määrä, henkilöstön määrä ei takaa sitä, että se on laadukasta. Näen, siin pitää olla semmonen tavotteellinen yhteistyö kyllä olla. Meil voi olla paljoki ihmisiä samas tilas, mut et jos ne toimii kaikki itsenäisesti jotenkin erisuuntasesti, niin ei se tuota hyvää. Tämä on omaki kokemus joskus, kun toimin erityisluokanopettajana. Luokassa oli paljon aikuisia, koulunkäynninohjaajia ja minä opettajana, niin kyllä siinä piti tehä sellasta henkilöstöyhteistyön kehittämisen työtä, et saa sen toimimaan, niin ku tiimi, et on yhteinen tavote, yhteinen visio ja sit pohtii sitä, et miten sitä viedään eteenpäin.

Johannes: Se yhteistyön tekeminen on helppoo, jos vaikka opettajalla, siis toisella opettajalla on, teil on valmiiksi samanlainen käsitys siitä, että mimmonen on hyvää opetusta ja mitä tarkoittaa hyvä työrauha. Mullakin välillä on, voi olla jonku opettajan kanssa, meil on erilainen käsitys siitä, et pitäskö tähän nyt puuttuu vai onk tää viel ihan normaalii ääntä, tai tämmöstä. Ja sit, jos se käsitys on erilainen, niin sit se vaatii paljon sitä puhetta ja sitä sen yhteisen ymmärryksen löytämistä. Muuten siin tulee just sitä kitkaa ja ristiriitaa.

Birgit: Kyllä, ja toisaalt hyvä, että tulee niitä semmosii ristiriitoja. Ainahan niit tulee yhteistyön kehittämises, mut se, et on se vuorovaikutus ja keskustelu siin yhessä, et mietitään aika rehellisestikin niit omii toimintatapoja ja sovitaan vaikka kollegan kanssa tietyist palauteantotavoista. Voishan ideaalisesti ajatella, et kun on hyvinki erityyppiset ihmiset, niin se ois, rikastuttaa sitä, jos niitä asioita viedään eteenpäin sitä yhteistyötä, työstetään nimenomaan tommosen keskustelun avulla. Hyvä lähtökohta on siinä, et on tietty sama ajatusmaailma ja tietty, missä menee rajat minkäki asian suhteen, ojentamisen tai muun kurinpidonki suhteen, niin kyllähän se on sillee helpompaa, jos on vähä samat linjat. Kyl mä näen, et se on mahdollista, vaik ois vähä eri linjatki, että siin voi oppii ja käydä hyvääki keskusteluu siitä, et miten tätä yhteistyöt täs tehään, nimenomaan, et se on lapsen edun mukasta. Itsel on oma kokemus siitä, että me tultiin hyvinkin juttuun, tai meil oli todella vahvat ajatukset ja samansuuntaset ajatukset luokanopettajakollegan kanssa, ku tehtiin tämmöst yhteistyötä, mut se ei menny hyvin. Ehkä voi näin jälkikäteen ajatella, et sit taas sellanen tietynlainen ammatillinen pohdinta niist rakenteista ja semmonen sinnikkyys ja ikään ku ryhmäyttäminen, meiän ryhmän ryhmäyttäminen jäi vähäseks. Hirveen hyvin tultiin juttuun ja juttua riitti sitte yhteisen suunnitteluajanki puitteis vähä liikaaki, et me oltiin, varmaan vähä liianki hyvin kemiat kohtas. Kyl se vaatii sit nimenomaan sitä semmosen koko, et pitää miettii niit ryhmäyttämisrakenteita ja niit eriyttämiskeinoja ja olla siinä mielessä johdonmukanen, eikä luovuta heti, jos kokeilee jotain. 

Johannes: Ja siinä ehkä, jos on kovin samanmielinen toisen kanssa, niin sit, ku siin katsoo sitä samaa asiaa tai samaa luokkaa siitä samasta näkökulmasta molemmat ehkä, niin sit siinä jää jostain näkökulmasta näkemättä joku este tai joku juttu, mikä siinä ei toimi.

Birgit: Joo, ja yleensähän toimii moni asia jo hyvin, vaiko is hyvinki eri mieltä. Varmaan siin voi olla kyl se, et pitää olla halu siihen, ja semmonen asenne, et joo, kyl tää toimii, ja me päätetään, et tää toimii. Täs on kaks ammatillisest koulutettuu ihmist toimimassa, niin, et laittaa sen toimimaan. Ehkä se kuitenki, se haluhan siel pitää olla vahva. Mut tietty semmonen ehkä, kyllä se edellyttää sit taas rehtorina sitä, et tätäkin yhteistyötä pitää vahvasti johtaa. Ja kun näkee, että työpari tai tiimi tarvii ehkä semmost linjanvetoa tai jonkinlaista sparrausta siihen heiän työhönsä, niin sitä johtamista sitte, mitä on ite paljo miettiny omas työs, et miten sitä tekis.

Taina: Ja varmaan myös aikaa suunnitella. Miten sä rehtorina huomioit sen, että sitä aikaa tälläselle yhteissuunnittelulle on?

Birgit: Niin. Sitähän, yhteissuunnitteluaikaa on suht vähän ja paljon siihen sisältyy tehtäviä, ja sen miettiminen nyt on kyl iso haastekin. Oon tehny tällä kertaa meiän koulus sen ratkasun, ku tätä yhteistyötä kovasti kehitetään ja mietitään, niin et se on siellä, se suunnitteluaika, siel lukujärjestyksessä sitten. Varsinkin sellaset, jotka ei oo viel tehny mitään yhteistyötä, et me ollaan lähdetty buustaamaan tai vahvistamaan nimenomaan luokka-asteyhteistyötä ja sitä, puhutaan luokka-astetiimeistä, niin ku varmaan mones koulus on vastaavat. Niin sitä, et he lähtee sielt miettii hyvin pienin askelin sitä, mitä he tekee ja yleensä ees keskustelee sitte enemmänki oppilasasioista. Oon nähnyt sen tärkeänä, ja mä oon ymmärtäny, et se on hyvä. Eihän se oo riittävä, mut huomaa, et sit ihmiset innostuu ja käyttää sitte yli YS-ajan, niin sanotun virallisen YS-ajan, sitä aikaa, kun näkee, et se on hyödyllistä. Kuitenkin, kun jokaisen pitää opetustyötään, sehän kuuluu meiän perustehtävään, niin miksi sitä ei suunnittelisi yhdessä, et ollaan samaan aikaan suunnittelemassa. Se on vähän, miten sitä katotaan. Pelkkä YS-aika siihen ei kyllä riitä.

Johannes: Enää ei ajatella, että minä itte, vaan me yhdessä.

Birgit: Niin. Ja voihan siin jakaa sitä suunnitteluvastuuta. Itse olen ainaki huomannu, että ne tiimit, jotka on pitkäänki toiminu yhessä, niin kyllä se on säästänykin aikaa sit, ku se on toiminu. Siin tulee tietyt semmoset rutiinit ja käytänteet, että miten sitä tehään ja mitä suunnitellaan ja kumman on vetovastuu. Ja nimenomaan tän eriyttämisen kannalta, et jos miettii opetuksen suunnittelua, et sehän on haaste, et miten eriyttää niin monelle oppilaalle kaikenlaista. Siitähän opettajat kipuilee, et kun ei pysty kaikille eri tehtäviä antaa esimerkiks. Tässä sitte tämmönen yhteistyö, on se sit palkitus tai minkälaiset ratkasut sitte on, niin helpottanu tätä haastetta, tätä eriyttämisen haastetta, koska niin ku on todettu, niin erityisen ja tehostetun tuen oppilaita on paljo ja siihenki pitäs vastata ja yksin siihen ei kyllä pysty.

Taina: Miten Lintuvaaran koulu eroaa sun omasta koulupolustas, sun omasta alakoulusta?

Birgit: No, niin Lintuvaara kun varmaan moni muuki koulu, niin kyl mä näen, et koulun toiminta on menny hyvään suuntaan siitä, mitä ite muistelee. Pitkälti ehkä muistikuvat on sellasia, että opettaja tietenki opettaa asian, niin ku nykysinki tehdään, ja sitte tehdään tehtäviä. Se kaava oli hyvin tällainen, mutta nyt puhutaan paljo ryhmätöistä ja miten ryhmäs toimitaan ja miten tuetaan ehkä tämmösii vuorovaikutustaitoja. Jotenki se on hieno juttu, et nehän on niit tulevaisuuden taitoja, mitä elämäs on sit joutunu itsekseen ehkä enemmänki opiskeleen ja tiedostaan itessään. Jos tällasiiki asioit ois työstetty jo siellä peruskoulus, mitä nyt tehdään ja puhutaan ja opetussuunnitelmakin niit korostaa, niin ois ollu hienoa. Ehkä tällasesta ujosta tytöstä ois nopeammin kasvanu tällanen rohkea inkluusiopuhuja. Mutta, joo, ehkä sellanen. Kyl mä näen, et kyl me mennään ihan semmoseen hienoon suuntaan. Eihän inkluusio tarkota sitä, et vaan puhutaan niist, joil on pulmaa, vaan nimenomaan tuetaan jokaisen oppilaan niit vahvuuksia ja taitoja myös, missä ollaan, missä tarvii ylöspäin eriyttää, jos puhutaan tällasestaki suunnasta. Mutta, joo, kyllä mä näen, et on se menetelmiltään muuttunu sillä lailla inklusiivisemmaks, mitä mä ajattelen toimintakulttuurin kehittämisen näkökulmasta. 

Johannes: Inklusiivisempaan ja parempaan suuntaan.

Birgit: Kyllä mä näin näen, vaikka varmaan moninaisuutta on enemmän kuin siinä vaiheessa, kun itse olin koulussa.

(musiikkia puheen taustalla)

Johannes: Kiitos.

Birgit: Kiitos paljon.