Safe Espoo -podcast: Samalla Puolella -podcasteissa keskitytään kiusaamisen ehkäisemiseen

  • Turvallisuus
12.4.2021 9.00Päivitetty: 4.8.2021 9.06

Safe Espoo -podcast-sarjassa julkaistaan viisi Samalla puolella -teemajaksoa. Samalla puolella -kampanjan tavoitteena on kertoa, mitä kaikkea teemme kiusaamisen ehkäisemiseksi ja selvittämiseksi, niin kouluissa kuin vapaa-ajalla. Tässä jaksossa aiheesta keskustelevat juontaja Nea Lundström sekä Pauliina, joka kertoo tarinansa siitä, miten häntä kiusattiin koulussa.

Voit kuunnella podcastin ääniversion SoundCloudissa (ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan)tai Spotifyssa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan). Jakson pituus on noin 21 minuuttia. Keskustelu on nauhoitettu 19.2.2021.

Tekstivastine

Nea Lundström: Moi. Tervetuloa Samalla puolella kiusaamisen vastaisen kampanjan podcastin pariin. Nää kampanjan podcastit on osa Safe Espoo -podcastien sarjaa, jossa käsitellään meidän kaikkien arjen turvallisuutta. Koska Espoon kaupungin tehtävä on vahvistaa yhteisöllisyyttä ja sen kautta kaikkein espoolaisten turvallisuutta. Mun nimi on Nea Lundström ja tässä podcast -sarjassa me pureudutaan yhdessä erilaisten kokemusasiantuntijoiden ja asiantuntijavieraiden kanssa kiusaamiseen. Millaista se on tänä päivänä ja mitä me voitas kaikki kollektiivisesti tehdä, jotta kenenkään ei sitä tarttis enää kokee. On meidän kaikkien vastuulla toimii niin, että jokaisella olis mukava ja turvallinen olo olla niin kotona, koulussa, työpaikoilla kun harrastuksissakin. Eli siis ihan kaikkialla elämässä. Tärkeätä on myös ymmärtää, että miks joku ihminen päätyy kiusaamaan toista ihmistä ja miten tällaset tilanteet vois estää. Meidän kenenkään ei tartte olla näissä tilanteissa yksin, vaan me ollaan tässä kaikki yhessä samalla puolella kiusaamista vastaan.

Tänään me ollaan saatu vieraaksi Pauliina, joka kertoo siitä, kuinka häntä kiusattiin henkisesti alakoulussa kolmannesta luokasta kuudenteen. Pauliina ymmärs vasta oikeastaan aikuisiässä terapiassa, että tää hänen alakoulussa kokemansa kohtelu oli kiusaamista. Nää lapsuuden kokemukset vaivaa Pauliinaa välillä edelleen ja hän miettii, että onks nää hänen kaverisuhteensa oikeesti aitoja, vaikka kyllä järki sanoo, että totta kai ne on. Tervetuloa Pauliina.

Pauliina: Kiitos.

Nea: Haluutsä kertoo tän sun tarinan ihan omin sanoin?

Pauliina: Joo, totta kai. Eli tosiaan, niin kun sanoit, ala-asteella, et mä vähän niin kun pidän kolmosluokkaa vähän niin kun sellasena, että millon se alko, että mä olin tosi hyvä kaveri yhen tytön kanssa. Ja sitten meidän luokalle tuli sit uusia oppilaita just kolmosella ja sitten yks tällanen tyttö tuli sinne luokalle ja hän halus tosi paljon olla just sen mun parhaan kaverin, niin kun tosi hyvä kaveri, mutta sitten hän ei ilmeisesti halunnut olla mun kaveri sitten niin paljon. Ja siitä vähän sit lähti käyntiin semmonen, et jätettiin ulkopuolelle. Ja vähän semmonen pomottaminen. Muistan esim., että meillä oli joku tanssiesitys, niin sit mut laitettiin just kauimpaan nurkkaan hänen johdosta, ja kaikkee niin kun tällasta yksityiskohtia. Ja sit oli tosi paljon sellasta niin kun, kauheesti kiinnitti huomiota vaikka mun ulkonäköön tai vaatetukseen. Muistan, yks tällanen oli, et hän sano mulle, että sun vaatteet ei niin kun yhtään sovi toisiinsa ja jotain tällasta. Ja tästä mä olin sanonu sit mun äidille ja laitettiin mulle sit seuraavalle päivälle niin kun sininen T-paita, siniset sukat ja niin kun farkut ja tyyliin niin kun vielä siniset korvikset tai tällaset. Ja sit mä menin kouluun silleen, että nyt ei varmaan niin kun tuu sanomista ainakaan, että ois huonot vaatteet. Ja sit hän niin kun sano, et noi on nyt kyllä ihan eri sävystä sinistä. Sitten olin tietenkin siitäkin ihan maani myyny. Ja sit tavallaan. No, sitä sit tosiaan jatku jonkun aikaa. Ja sit tavallaan koin, että jossain vaiheessa vähän niin kun luovutin sit, että sit mä en saan enää yrittäny hengata myöskään sen mun aiemman kaverin kanssa ja näin. Siinä silleen lyhykäisyydessään.

Nea: Miten sitten, jatkuks tää kiusaaminen tästä vielä myöhemminkin?

Pauliina: No, ei silleen periaatteessa, että tota me oltiin kyl samalla luokalla niin kun kutosluokkaan asti, et sit mentiin eri, eri tota kouluun. Yläasteelle, tai siis oltiin samassa koulussa, mut eri luokilla ja tälleen, että tota se oli sellasta jatkuvaa vähän on-off just kolmosesta kutoseen. Sitten kun ala-astetta niin kun mentiin eteenpäin, niin kun sanoin, että vähän niin kun luovutti, niin sitten ei ollu enää niin paljon siinä porukassa. Mutta sitten huomas just, että tuli tosi paljon sellasta yksinäisyyttä, että ei oikein sitten halunnu hengailla kenenkään muunkaan kanssa.

Nea: Aivan. Oliks sulla sitten niin kun ketään, kelle sä pystyit puhuun tästä asiasta?

Pauliina: No, en mä niin kun, kyl mulla ois varmasti ollu, mutta jotenkin mä varmaan häpesin sitä tosi paljon, että kyl mun niin kun vanhemmat tai äiti ainakin aavisti mun tietääkseni jotain. Mutta, ja kyl mä muistan, et se on kyselly multa, et niin kun kiusataanko sua koulussa ja onko siellä kaikki hyvin ja näin poispäin. Ja sit mä oon ollu vaan silleen, et joo, joo, kaikki on tosi hyvin, et kieltäny sen ja koittanu pärjätä sen kanssa, että ei mua kiusata. Ja mä en itse asiassa niin kun tavallaan ennen kun vasta aikuisiällä ajattelin, että hei, se ehkä olikin niin kun kiusaamista.

Nea: Miten sä sitten ymmärsit lopulta, että se oli kiusaamista, millon se tapahtu ja miten?

Pauliina: Mä en muista ihan tarkalleen, mutta tota, mä mietin, että mun elämässä on ollu vähän sellasia aikakausia, että välillä on niin kun ajatellu, et vähän silleen lapsellisestikin, et ei kukaan haluu hengata mun kaa. Ja sit just on ollu sellasia yksinäisiä kausia. Ja sitten mä muistan, että ne alko pikkuhiljaa ehkä ahdistan ne. Ja mä sitten aloin miettiä, että mistä se vois johtuu. Ja jotenkin sitten myöskin oon sitten käyny jonkun verran terapiassa vähän muistakin asioista, niin ehkä siellä sitten tavallaan tuotiin niitä vähän esille niitä koulukiusaamisasioita tai sillai. Tavallaan se terapeuttikin tais mulle sanoa, että sehän oli niin kun kiusaamista, että se oli ehkä eka kerta. Mä olin ehkä vähän tiedostanu sitä, mut sitten se oli niin kun eka kerta, kun mä tavallaan hyväksyin ehkä sen, että no, niin se oli. Ja et miten se on sit tavallaan vaikuttanu just koko elämän oikeestaan.

Nea: Niin just, eli vasta niin kun, vasta näin niin kun myöhään sitten sait nimen tavallaan sille, mitä sulle tehtiin sillon. Miten sä sitten niin kun, miten sä koet, että se on näkyny sun elämässä kaikki noi kokemukset tässä viimesien vuosien aikana, tai ihan niin kun jo vaikka yläasteella ja lukiossakin?

Pauliina: Joo, eli niin kun sanoin just se yksinäisyys. Se, että tavallaan siitä meni tosi semmonen niin kun, tuli tosi epävarma olo tietenkin just sen ikäsenä. Vaikka mulla oli vaikka koulussa ystäviä ja tälleen, niin sit mä en vapaa-ajalla hirveesti niin kun hakeutunu monien seuraan. Ja sitten nykyäänkin se vielä näkyy silleen, että vaikka joku mun kaveri ois pyytäny mua lounaalle ja sit mulla saattaa olla vähän semmonen niin kun jännittyny olo, kun mä meen sinne, että haluaakohan se ees oikeesti niin kun mun kaa sinne lounaalle. Mutta nykyään kuitenkin pystyy vähäsen silleen, että no, miks se ois sitten kysyny mua sinne, että eihän sen ois ollu pakko. Mutta just vähän silleen, et välillä miettii, että jos on tulossa jotkut isomman kaveriporukan juttu, että ei niitä varmaan ees kiinnostais, jos mä en niin kun menis sinne. Tai niin kun ei se tekis sitä niiden kokemusta yhtään erilaiseks. Vähän semmosta epävarmuutta on edelleen just kaverisuhteissa, vaikka onkin nykyään tosi hyviä ystäviä ja tälleen. Tiedän kyllä ja toivottavasti he haluaa oikeesti mun kanssa hengailla. Mutta silti niin kun se tavallaan eka ajatus on aina se, et haluaako ne oikeesti olla mun kanssa. Semmonen on jääny oikeestaan siitä.

Nea: Joo, tossa jotenkin tulee kyllä niin, niin kun hyvin, jos voi sanoa hyvin, mutta hyvin ilmi se, et miten oikeesti syvälle kiusaaminen jättää arvet. Ja just tommonen niin kun henkinen kiusaaminen, että kuitenkin tossakin ilmeisesti on siis ollu kyse niin kun pelkästään ”pelkästään” henkisestä kiusamisesta?

Pauliina: Joo kyllä, että ehkä siksi sitä ajattelikin, että ei se ollu oikeesta kiusaamista, kun ei siinä ollu sitä fyysistä, et sen takia just siinä hyväksymisessä on menny ehkä niin kauna, että sillon itekin ajatteli, että se kiusaaminen on ainoastaan sitä, jos joku niin kun tönii ja hakkaa sua tai jotain tollasta. Mutta joo, se yllätti itsenikin sillon, että kuinka on tajunnu silleen, et tälleen melkein kolmikymppisenä vielä niin kun ne.

Nea: Niin. Onks sulla, koetko sä, että sä oisit ehkä hakenu apua aikaisemmin, jos se olis ollu fyysistä kiusaamista?

Pauliina: Ehkä, ehkä se ois myöskin niin kun, et opettajat tai tämmöset ois ehkä nähny sitä sillon. En mä niin kun muistaakseni siitä opettajille hirveesti sanonu tai puhunu. Voi olla, että sitä ois sitten enemmän huomattu.

Nea: Aivan, et tommonen henkinen kiusaaminen sitten jää ehkä usein aika piiloon?

Pauliina: Joo, että sitten kun se saattaa tulla myös sekä vapaa-ajalla ja välitunnilla sillai, kun se ei välttämättä näy, että eihän opettajat kuule koko ajan, mitä niin kun lapset puhuu ja tällain.

Nea: Niinpä. Mut miten sitten, kun sä olit niin kun sillon ala-asteella ja sitten vieläkin myöhemminkin ne paino just ne kaikki muistot tosta kaikesta tilanteesta. Niin miten sä sitten tavallaan selvisit, jos näin voi sanoa, että selviää tollasesta?

Pauliina: No, mulla oli siis aika paljon harrastuksia, missä oli sit ihan eri porukat, että tota varmaan niin kun niitten kautta silleen, luulisin. Ja kyl mä muistan kuitenkin, et mä niin kun ootin tosi paljon sitä, että pääsee just yläasteelle ja uuteen kouluun ja näin. Siinä kuitenkin on sillai, niin kun sanoin, et se meni ehkä vähän silleen aaltoilevasti, että se ei ollu sillai päällä koko aikaa. Mutta just sitten, että oli sitä yksinäisyyttä jonkun verran, niin se oli siinä semmonen näkyvämpi merkki ehkä.

Nea: Pystytsä sitten nykyään puhuun tosta sun ystävien kanssa?

Pauliina: Kyl he ainakin niin kun tietää, että joskus tulee puheenaiheeksi, mutta ei oo silleen semmnen jokapäiväinen puheenaihe ja näin. Mutta kyl ehkä niin kun joskus on vähän selitelly, että miksi on saattanu vaikka, jos on oikeesti muka ollu sellanen olo, et ei ne haluu olla mun kaa, ja sit on vään menny silleen mieli maassa sit kuitenkin sinne. niin sit on ollu vähän ehkä, että ehkä saattanu vähän selitellä, että mulla oli tämmönen olo. Mutta yleensä se kyllä unohtuu siinä, kun huomaa, että ei tässä nyt ollu mitään oikeesti.

Nea: Aivan. Mut miten he on sitten niin kun reagoinu siihen, et miten sut on kohdattu sitten nyt tänä päivänä?

Pauliina: No siis aika paljon tuntuu, että on saman tyyppisiä kokemuksia tosi monilla. Tavallaan kaikilla se ei sitten oo jääny kuitenkaan ehkä sillai tavallaan painolastiksi niin paljon, mitä ehkä mulla. Mut he kumminkin ymmärtää, että mistä se tulee ja tälleen, ehkä sillä tavalla.

Nea: Ootsä ite joskus havainnu kiusaamista ja jollain tapaa puuttunu siihen?

Pauliina: No, aika vähän, et ei oo silleen lähipiirissä ei vaikka oo silleen nuoria tai lapsia ihan hirveesti. Mutta kyllä huomaa, että on tosi herkkä silleen, että jos vaikka jossain junassa tai jossain joku teinipojat vähän silleen leikillään jotain vähän pitää ääntä, niin kyl huomaa heti, että tarkkailee aika paljon, et mitä siinä tapahtuu. En välttämättä tiijä itekään, että huomaisinko sitä kiusaamista sit aina, vaikka on ollukin sen kohteena. Ei oo mun kohalle tullu sellasta selkeetä tilannetta, mihin ois tarvinnu puuttuu. Mut sitten oon huomannu sellasen, että joissain tuttavapiireissä esim. helposti on sen tyyppisiä ihmisiä, jotka puhuu vaikka jostain puolitutusta vähän pahaa, niin semmosiin mä oon kyl puuttunu, et semmonen ahdistaa tosi paljon. Vaikka varmasti itsekin siihen jokainen sortuu välillä, mut jos se on semmosta tosi räikeetä ja jatkuvaa, et sellaseen oon, että voidaanko vaan lopettaa se keskustelu tai sillai.

Nea: Mä olen myös törmänny samanlaisiin tilanteisiin ja mä oon huomannu se, että vaikka tavallaan mun mieli ja omatunto sanoo, että tää on väärin ja näin ei saa niin kun kukaan puhua, niin se on silti hirveen vaikeeta välillä sano jollekin toiselle ihmiselle, et hei! et lopeta, et toi ei oo fine. Vaikka tietysti näin kuuluu siinä tilanteessa toimia. Mut et jotenkin kyl mä tiijän, että se on ihan kelle tahansa tosi vaikee tilanne lähtee puuttuun. Mitä sä ite luulet, että kun tässäkin sun tapauksessa tuli jotenkin aika vahvasti se esille, että sä et, kun sä et jotenkin ymmärtäny sitä, että siinä tapahtuu kiusaamista, etkä myöskään jotenkin halunnu ehkä myöntää sitä, että sua kiusataan. Niin miten me voitais kannustaa etenkin lapsia ja nuoria hakemaan apua?

Pauliina: Mä ehkä toivoisin, että olis uskaltanu luottaa esim. omiin vanhempiin, että olis niille niin kun kertonu. Sieltä se olis varmaan lähteny. Tai kertonu jollekin kouluterkkarille tai jollekin tällaselle, mutta kun ei sellasiinkaan ihmisiin ollu mitenkään läheinen suhde. Tai sitten oli jotain koulukuraattoreita, niin nekin tuntu tosi kaukasilta.

Nea: Niin just.

Pauliina: Joten, en mä tiiä. Tietenkään kun ei oo omia lapsia, niin ei pysty niin kun vertaan, mutta jotenkin toivoisin, että jos joskus olis, niin tavallaan se suhde olis niin luottamuksellinen, että se pystyis niin kun kertoon. Mutta varmasti helpommin sanottu kun tehty. Ja en mä usko, tai, että kyllä mäkin oon luottanu mun vanhempiin ja tälleen, että ei se ollu siitä kiinni. Mut en, en tiijä, et miten sen sais sitten muutettuu.

Nea: Niin, mut toi on kyl hyvä pointti just toi, että kyllähän se tietyssä mielessä niin kun kotoa lähtee aina, mut sit just myöskin se, että se on helpommin sanottu kun tehty. Jos meillä jollain ois ollut ratkasu tähän, niin silloin tätä ei enää tapahtuis. Ja ei tässäkään podcastissa me ei tulla löytämään mitään niin kun semmosia absoluuttisia totuuksia, mut et tää on silti tosi tärkeetä, että näistä asioista puhutaan ja että me käsitellään näitä. Ja myös tää on ihan superarvokasta, että sä kerrot sun oman tarinan, todella tärkeetä. Ja hienoa, että pystyt kertoon. Miltä tää tuntuu susta niin kun nytten puhuu tästä asiasta, kun kuitenkin se on joskus ollu semmonen asia, mitä sä et oo edes itelles pystyny myöntään ja nyt yhtäkkii sä puhut tälleen podcastissa, niin miltä se tuntuu?

Pauliina: No, kyl se silleen toisaalta tuntuu aika vapauttavalta, et kun, tai tää ei oo suinkaan eka kerta, kun tälleen puhuu tästä, että pikkuhiljaa, et oon puhunu vaikka omassa sosiaalisessa mediassa tosi paljon, no, niin kun ylipäänsä mielenterveydestä ja tälleen. Niin mulle on itelle ollu silleen, tai oon huomannu, että on semmonen aitous ja rehellisyys tosi tärkeetä. Ja sitten kun tykkää olla aktiivinen vaikka sosiaalisessa mediassa, niin mulle se tuntu just tosi feikiltä, jos mä laittaisin sinne vaan niin kun kiiltokuvia ja ei mitään silleen syvällisempää sisältöö. Siinä mielessä kyl se aina silti on semmonen vähän jännittävä hetki. Mutta ei mitenkään ylitsepääsemätön, että siitä on tullu enemmänkin sellanen, mitä haluaa tehdä, kun sattuu olemaan semmonen ihminen, että pystyy puhumaan niistä avoimesti ja tälleen. Niin sit musta on hyvä, että mä pystyn jotain, tuoda niin kun korteni kekoon siinä omalla surkealla kokemuksella, et siihen tulee jotain hyvää ees. Se on ihan kivaa.

Nea: Se on upeeta. Ja sehän on niin kun hienoo, miten on voinu kääntää sitten voitoksi tällasen tosi inhottavan ja vaikeen asian. Mites sitten, nyt kun sä oot puhunut tästä asiasta avoimesti, no, tässä podcastissa ja sitten tosiaan siellä omassa somessa. Niin tiiätsä yhtään, että mitä näille sun kiusaajille kuuluu, tai onks he esim. sitten vaikka törmänny tähän sun tarinaan jossain?

Pauliina: Itse asiassa en oo ihan varma, tietävätkö, että tota oon, mä koen, että tässä oli vaan yks henkilö, niin kun kiusaaja, niin kyllä mä taidan olla hänen facebook kaveri, mutta hän ei oo niin kun aktiivinen siellä, ehkä tiedä, onko seurannu mitään mun juttuja. Ei todellakaan olla oltu missään yhteydessä. Ja en tiedä yhtään, että kokeeko hän itse, että hän on ollu kiusaaja. Mut sitten, ketä muita tässä oli just se mun senaikainen paras kaveri ja tälleen niin kun mukana, niin itse asiassa tässä hänen, mä kirjotin tästä blogipostauksen joku aika sitten, niin hänen äiti laitto mulle viestiä vähän silleen huolestuneena, että eihän niin kun hänen lapset ole ollu niitä kiusaajia. Ja vähän niin kun puhuttiin sit siitä, niistä tapahtumista siihen aikaan. Vaikka hänenkään kanssa ei oo oltu niin kun vuosiin missään yhteydessä, niin oli jännä, että hänelle oli tullu se vastaan. Ja, että oli tavallaan huolestunu silleen, että olks se hänen lapset tai tälleen.

Nea: Aivan. Mut toi on jotenkin tosi hieno teko häneltä, et hän on niin kun tolla tavalla sitten kantanut vastuun, vaikka ei tosiaan edes kyse ollut hänen omista lapsistaan. Mut et toi on jotenkin tosi esimerkillistä käytöstä vanhemmalta. Mut sä mainitsit myös aikasemmin, että sä oot käyny terapiassa. Niin miten sä koet, että se on auttanu

Pauliina: No, tosi paljon just näitä, kun tosiaan ajattelee, että minussa on perustavan laatuisesti jotain vialla ja mä en kyseenalaistanu yhtään sitä ajatusta. Niin viellä niin kun oppi sitä tavallaan tämmösiä vääristyneitä ajatusmalleja kaikesta. Se oli niin kun ensimmäinen iso, iso askel, että huomas ne ja hyväksy ne ja tiesi tai silleen, ja huomas aina, kun sellasia ajatuksia tuli. Se prosessi on vielä kesken, että sais oikeesti ne ajatuskelat sitten kokonaan muutettua.

Nea: Joo. Ja eiköhän meillä elämässä aina niin kun kaikilla on jotain tämmösiä keskeneräsiä projekteja ja jotenkin niiden omien tunteiden kanssa painistekua. Mut tosi ihana kuitenkin kuulla, että oot nyt saanu apua ja että oot tunnistanu tavallaan noi asiat ja syyt sille, että minkä takia sitten on ollut vähän näitä vaikeita tilanteita ja tunteita. Ja muutenkin, siis kiitos tosi paljon, että jaat sun tarinan tässä näin. Tää on tosi arvokasta ja varmasti auttaa todella monia ihmisiä. Kiitos.

Pauliina: Kiitos kun sain tulla.

Nea: Kiitos sulle, että sä kuuntelit tän kertaisen Samalla puolella -podcastin jakson. Lisäinfoa tästä Samalla puolella -kampanjasta ja muuta materiaalia aiheesta löytyy Espoon kaupungin Instagram-tililtä ja netistä osoitteesta www.samallapuolella.com(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan).