Safe Espoo -podcast: Poliisin ja kuraattorin ohjeita kiusaamistilanteiden selvittämiseen (Samalla puolella)

Safe Espoo -podcast-sarjassa julkaistaan viisi Samalla puolella -teemajaksoa. Samalla puolella -kampanjan tavoitteena on kertoa, mitä kaikkea teemme kiusaamisen ehkäisemiseksi ja selvittämiseksi, niin kouluissa kuin vapaa-ajalla. 

Podcastin viidennessä osassa aiheesta keskustelevat juontaja Nea Lundström, rikoskonstaapeli Jenni Romanoff Länsi-Uudenmaan poliisista ja kuraattori Annika Wiik Espoon kaupungilta. He antavat neuvoja lapsille, nuorille ja aikuisille kiusaamistilanteiden selvittämiseen ja kertovat työssään kohtaamistaan tilanteista.



Voit kuunnella jakson SoundCloudissa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan) tai Spotifyssa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan). Jakson pituus on noin 51 minuuttia. Keskustelu on nauhoitettu 8.3.2021.

Nea Lundström: Moi ja tervetuloa Samalla puolella kiusaamisen vastaisen kampanjan podcastin pariin. Nää kampanjan podcastit on osa Safe Espoo podcastien sarjaa, jossa käsitellään meidän kaikkien arjen turvallisuutta. Koska Espoon kaupungin tehtävä on vahvistaa yhteisöllisyyttä ja sen kautta kaikkien espoolaisten turvallisuutta. Mun nimi on Nea Lundström ja tässä podcast sarjassa me pureudutaan yhdessä erilaisten kokemusasiantuntijoiden ja asiantuntijavieraiden kanssa kiusaamiseen. Millasta se on tänä päivänä ja mitä me voitas kaikki kollektiivisesti tehdä, jotta kenenkään ei sitä tarttis enää kokee. On meidän kaikkien vastuulla toimii niin, että jokaisella olis mukava ja turvallinen olo olla niin kotona, koulussa, työpaikoilla kun harrastuksissakin. Eli siis ihan kaikkialla elämässä Meidän kenenkään ei tartte olla näissä tilanteissa yksin, vaan me ollaan tässä kakki yhessä samalla puolella kiusaamista vastaan.

Tässä jaksossa meillä on vieraana vanhempi konstaapeli Jenni Romanoff ja Ruusutorpan koulun kuraattori Annika Wiik. Jenni ja Annika on molemmat omilla työpaikoillaan tekemisissä kiusaamisen kanssa, koska he on ihmisiä, joiden puoleen käännytään monissa erilaisissa kiusaamis- ja väkivaltatilanteissa. Jenni ja Annika on siis just oikeet henkilöt vastaamaan näihin meidän mieltä askarruttaviin kysymyksiin esim. siitä, että mikä on aikuisen vastuu, kun hän kohtaa kiusaamista esim., vaikka kadulla tai julkisessa kulkuvälineessä ja miten näitä vaikeita tilanteita sitten oikein ratkastaan. Tervetuloa Jenni ja Annika.

Jenni Romanoff: Kiitos

Annika Wiik: Kiitos

Nea: Haluaisitteko ihan nopeesti ihan tähän alkuun esitellä itsenne.

Annika: Joo moikka, mä oon tosiaan Annika Wiik ja olen Ruusutorpan koululla, eli Leppävaaran alueella kuraattorina. Kuraattorihan on, vois sanoa, että sosiaalialan asiantuntija koulussa ja myös lasten ja nuorten kasvun ja kehityksen asiantuntija, mutta se asiantuntijuus kuulostaa jotenkin aina semmoselta, mun mielestä vähän kaukaiselta, niin mä haluan aina aatella, että mä haluun olla jotenkin mahdollisimman läsnä siellä koululla. Yksi koulun aikuisista.

Nea: Kuulostaa hyvältä. Jenni.

Jenni: Joo, eli moi vaan kaikille munkin puolesta. Jenni Romanoff on nimi ja Espoon poliisilaitoksen ankkuripoliisina toiminu, oon ollu nyt suunnilleen kaks vuotta ankkuripoliisina. Moni luulee, että ankkuripoliisin toiminta liittyy jotenkin venepoliisitoimintaan, eipäs kuulukaan, vaan se on tommosta ennalta estävää ja moniammatillista yhteistyötä, mitä työkseni teen. Ja on kyllä todella monipuolinen ja mielenkiintoinen työnkuva, että mielelläni juuri tässä pestissä olen.

Nea: Mahtavaa. Mitkä on sellasii yleisimpii tilanteita teidän työssä, kun te joudutte käsittelemään kiusaamista?

Jenni: No joo, oikeestaan se on vähän kaksjakonen, miten mulle näitä caseja tulee. Eli kerran viikossa me käsitellään kaikki rikosilmoitukset, mitkä on niin kun, missä on alaikäsiä tekijöitä näissä rikosilmoituksissa, puhutaan niin sanotusti junnurikoksista, niin kerran viikossa me niin sanotusti seulotaan, eli käsitellään nää kaikki rikosilmotukset ja sitä kautta aika paljon tällä hetkellä tulee nimenomaan, on se sitten rikosnimikkeeltään pahoinpitelyjä tai laittomia uhkauksia, niin nimenomaan kouluilla tapahtuneita juttuja. Ja siellä hyvin usein on tämmöstä kiusaamista.

Nea: Aivan. Annika.

Annika: No tota, kouluillahan opettajat jo aika paljon on tekemisissä just näiden kiusaamistilanteiden ja lasten ja nuorten ristiriitatilanteiden kanssa, että muhun ollaan aika paljon yhteydessä sillon, kun ne ei enää riitä ne opettajien tekemät toimet. Ja koulullahan on semmosta vertaissovittelua, missä on oppilaita myös auttamassa siinä sovittelutyössä ja sit on aikuissovittelua ja tämmösiä toimintamalleja, mitä hyödynnetään, niin sit jos tuntuu, et ne ei enää niin kun riitä, et on sen verran vakava tilanne, että tarvii vielä lisäapua, niin mä olen aika usein sillon mukana. Mutta tulee mulle kyllä yhteydenottoja myös ihan, että oppilaat itse kertoo sitten, että heitä on kiusattu ja kun tehtävä on sit tietysti aikuisena viedä sitä asiaa eteenpäin, et selvitellään sit, et mitä sille asialle vois tehdä. Ja myöskin huoltajat ottaa monesti yhteyttä ja kertoo, että on tämmöstä kiusaamista ja sit mä myös oon mukana siinä selvittelemässä, et mitä asialle voitas yhdessä tehdä.

Nea: Niin just. Miten sitten ne tilanteet siinä etenee?

Annika: No, mä ajattelen, et on jotenkin tosi tärkeetä jutella lapsen ja nuoren kanssa niin kun siitä, että miten hän kokee sen tilanteen ja millasia ajatuksia hänellä on siitä, että miten sitä tilannetta olis hyvä lähtee selvittämään. Kun nää voi monesti olla aika monimutkasia kuvioita ja jotenkin oon omalta osaltani yrittäny aina kuljettaa jotenkin lapsen ja nuoren siinä mukana koko prosessissa, että hän tulee oikeasti kuulluksi, ettei käy niin, että aikuiset vaan keskenään sopii asioita tai muuta.

Nea: Miten Jenni teillä, miten se sit niin kun etenee tää teidän prosessi näissä kiusaamistilanteissa?

Jenni: No, se tosiaan riippuu vähän siitä tapauksesta, minkälainen se on, että yhtään täysin samanlaista tilannettahan ei ole. Aluksi tietysti selvitellään se, että jos se on nimenomaan tämmönen, vaikka koulussa tapahtunut juttu, niin selvitellään, et mitä koulussa on jo asian eteen tehty. Ja aika paljon me lähetetään nuorten asioita sovittelutoimistoon eteenpäin, eli siellä näitä asioita käsitellään. Mutta toki, et jos se on jossain määrin tämmönen vakava juttu ja todetaan, että kyl tää nyt ihan poliisinkin toimia vaatii, niin sitten tekijät pyydetään sitten poliisilaitokselle puhutukseen. Ja se on nimenomaan tämmönen moniammatillinen puhutus, et siinä oon minä poliisina puhuttajana ja sitten on meidän sosiaaliohjaaja sitten toisena tota viranomaisena siinä paikalla. Ja sitten on tää nuori itse ja hänen molemmat tai kaikki huoltajat, on niitä sitten yksi tai enemmän, niin huoltajat pyydetään sitten paikalle kanssa ja sitten sitä asiaa siinä käsitellään just, et mitä on tapahtunu. Ja niin kun Annika tossa äsken sanoi, niin mun mielestä se on tosi tärkeetä, että nimenomaan kaikkia osallisia kuullaan, että kaikki saa sen oman tarinansa tai oman versionsa tuotua eteenpäin. Koska voi esim. olla, että on ollu yksittäinen, vaikka lyömistapaus kirjattu pahoinpitelynä, mutta kun sitä lähetään sitten selittämään, niin selviää, että siellä on ollu jotain todella pitkään jatkunutta kiusaamista ja sitten tällä lyöjällä on yksinkertasesti siinä hetkessä palanu vaan se hermo ja hän on sen yhen kerran lyöny. Jos niin kun lähetään miettimään hipsuissa, että kuka on sen casen se bad guy, niin se ei välttämättä olekaan se, kuka näkyy siinä rikosilmotuksessa rikolliseen tekoon epäiltynä, et se täytyy tosiaan muistaa, että se taustatyö, se täytyy aina tehä hyvin. Ja jos siinä oikastaan, niin aika usein voi mennä kyllä kauniisti sanottuna vihkoon ne asiat sitten, että taustatyön tekeminen, että kaikki osapuolet tulee kuulluksi. Ja juuri, niin kun Annika sano, että pelkästään aikuiset ei voi näitä asioita selvittää, et kyl siellä ehdottomasti pitää tulla kuulluks kaikki ne, ketkä on ollu siinä tosiasiallisetsi mukana siinä tilanteessa.

Nea: Joo, tää on hyvä, että otitte heti tässä alkuun esille tän asian, että miten tärkeetä on, että nimenomaan kaikkia kuunnellaan ja, että niitä nuoria kuunnellaan. Kun monesti tuntuu, tai mä ite myös ymmärrän sen, että esim. vanhemmat, kun he kuulee, että heidän omaa lastaan on kiusattu, niin siinä nousee semmonen tosi voimakas tunnekuohu. Ja semmonen tarve tavallaan niin kun selvittää se asia heti ja tässä ja nyt ja sillon vanhempi saattaa tehä myös varmasti aika hätiköityjäkin päätöksiä ja toimia. Niin miten me voitais jotenkin mahdollisimman hyvin huomioida nuoret ja tehdä se mahollisimman niin kun sensitiivisesti tää puuttuminen niin kun nuorten näkökulmasta?

Jenni: No, varmaan ainakin aluks sillai, että jokainen nuori kuultais ainakin luksi yksitellen, koska muuten siinä tulee aika helposti semmonen ryhmäpaine siitä, et mitä alun perin niin kun uskalletaankaan kertoa, mitä alun perin onkaan tapahtunut. Se, että jokainen nuori kuullaan aluksi ainakin niin kun kahden kesken, sitten niin kun aikuisen kanssa, on se puhuttaja sitten kuraattori tai juttelija tai poliisi tai mitä ikinä. Ja sitten sen jälkeen nimenomaan, että jos mietitään tämmöstä sovittelua tai muuta, niin se tulee sitten sen jälkeen. Mutta se on ihan totta, mitä tosta sanoit, että kyllähän se on järkytys vanhemmille, huoltajille kuulla, että on se sitten, että omaa lasta kiusataan tai oma lapsi kiusaa, niin yhtä lailla se aiheuttaa niitä isoja tunteita. Ja kyllä se on nimenmaan, mihin he kannustetaan kanssa ja minä kannustan poliisissa on, se, että nyt pitää yrittää niin kun rauhottua ja sitten aletaan yhdessä miettimään, et mitä tälle asialle voidaan tehä. Harvoin me ihmiset stressaantuneena ja siinä, kun meillä on joku tosi iso tunnetila päällä, niin harvemmin tehdään niitä ihan parhaita päätöksiä siinä vaiheessa. Pitäis muistaa se oma rooli siinä ja me ollaan nimenomaan aikuisia ja yrittää pitäytyä niin kun sinä roolissa ja tukea sitä lasta ja lähteä tosiaan miettimään, että miten me tää tilanne nyt yhdessä selvitetään ja saadaan sitten paras mahdollinen apu ja tuki sitten näille kaikille osapuolille.

Annika: Just näin, niin kun Jenni sano, että tärkee on, että selvitetään kaikkien kanssa, jotka on siinä kiusaamistilanteessa osallisina, että mitä siinä on kunkin näkökulmasta tapahtunu. Ja jotenkin toi tärkee ajatus, että aikuisina yritetään rauhottaa itsemme ja työntekijänähän se on huomattavasti helpompaa, kun vanhempana, kun oma lapsi on aina kuitenkin oma lapsi ja herättää voimakkaita tunteita, niin kun kuuluukin. Mä jotenkin aattelen, et se ois tärkeetä, että vanhemmat saa myös jotenkin tukea siihen, että se onkin hyvä, jos työntekijälle purkaa sitä hätää ja ajatuksiaan, että mun mielestä se on aika hyvä. Oon paljon vanhempien kanssa jutellu ja heillä on ollu suuri hätä ja tuota oon kokenu, että melko usein se on ehkä helpottanu, että on saanu vähän jollekin työntekijälle nimenomaan purkaa ja sitten oon yrittäny tukea vanhempia siinä, että miten he voisi ottaa asioita puheeksi oman lapsen kanssa, tai miten he voi käsitellä asioita.

Nea: Niinpä, joo. Noi on vaikeita tilanteita. koska tietysti vanhempienkin resurssit saattaa välillä olla aika sillai vähissä ja on just omiakin huolia ja stressin aiheita. Tietysti lapsen huolet pitäs aina mennä kaiken edelle, mutta näin ei varmasti aina oo, niin sekin on tärkeetä, että vanhemmallekin tulee semmonen fiilis kuitenkin, että hänkin tulee kuulluks ja hänkin saa sitä apua ja tukea. Hänellä on kuitenkin tosi iso vastuu. Ja sitten, jos puhutaan näin niin kun yleisesti aikuisen vastuusta ihan niin kun joka paikassa, missä me nyt ollaan töissä ja julkisissa kulkuvälineissä ja tietysti koulussa ja muutenkin vapaa-ajalla, niin mikä on teidän vastaus tähän, että mikä sitten on todella se aikuisen vastuu, jos niin kun aikuinen huomaa, että tapahtuu kiusaamista?

Annika: No, mä ajattelen jotenkin, että se aikuinen, joka on todistamassa tilannetta, tai näkee tai jolle kerrotaan, niin on avainasemassa siinä, että lähtee tilannetta viemään eteenpäin. Sinä on niin kun se, että vaikka on kiireistä ja vaikka on kaikenlaista muutakin ajateltavaa ja näin, niin mä jotenkin ajattelen, että on tosi tärkeetä, että juuri se aikuinen, joka siitä kuulee tai näkee, tai jolle asiasta kerrotaan, niin ottaa koppia tilanteesta. Ja yksinhän ei tarvitse eikä kannatakaan asioita lähteä selvittelemään, vaan sitten kannattaa ensimmäisenä miettiä, et okei, et ketähän kaikkia tässä nyt vois olla mukana tässä selvittelyssä, niin että yhdessä saadaan tätä tilannetta vietyä eteenpäin.

Jenni: Joo, ihan samoilla linjoilla kyllä olen tässä Annikan kanssa, että kyllä se meidän aikuisten rooli ja vastuu tässä asiassa, niin se on todella iso. Elikkä tota kuka huomaa, niin puuttumisvelvollisuus on. Ja totta kai se on sitten niitten omien kykyjen ja resurssien mukaan. Ite ei tartte kaikkee osata, kaikkee pystyä, ei tartte yksin todellakaan sitä tilannetta selvittää. Mutta se, että siit jonkunnäkösen ilmotuksen, tai jos se on joku juuri käynnissä oleva tilanne, että siihen sitten puuttuu, tai mitä ikinä, niin se on tosi tärkeetä. Kyllä meilläkin useempia tämmösiä vakaviakin juttuja on lähteny selviämän sillä, että siihen joku ihan täysin tilanteeseen ulkopuolinen on puuttunu ja menny väliin. Eli tosi tärkeitä juttuja, et puututaan. Ja totta kai näinhän se on myös, että omaa turvallisuuttaanhan kenenkään ei tarvitse vaarantaa, että jos näkee vaikka, että on joku joukkotappelu käynnissä, tai siellä on jotain astaloita jo käytössä, tai mitä ikinä, niin sit se on hätäkeskukseen soitto ja sinne sitten raportoi, että mitä näkee ja missä näkee, että sinne saadaan sitten poliisit ja tarvittavat auttajat sitten paikalle. Mut et se, että jos jotain tällasta näkee, niin siihen oikeesti uskaltaa sitten puuttua. Ja mun mielestä aina semmosta pientä roolileikkiä voi harrastaa ja miettiä, että kyseessä olis vaikka oma lapsi tai läheisen lapsi, tai vastaava henkilö, kuka nyt siinä kiusaamisen tai tilanteen kohteena onkin, niin miten hän toivoisi, et sitä omaa läheistä siinä tilanteessa kohdeltaisiin. Se, että jos kaikki ihmiset vaan kävelee vaikka ohi, eikä puutu mitenkään, niin miltä se tuntuisi.

Annika: Jotenkin toivoisin, että vaikka täällä Suomessa perinteisesti ehkä tota saatetaan olla vähän sellasissa pienissä perhekunnossa ja ydinperheessä ja näin, niin jotenkin päästäis eteenpäin siitä ajatuksesta, että toi asia ei nyt kuulu mulle, tai että jos näkee tai todistaa jonkun tilanteen, että oltas jotenkin yhdessä tän asian kanssa, että jos kuka tahansa näkee tilanteen, niin jollakin tapaa toimii siinä tilanteessa.

Nea: Tosi hyvä pointti. Miten sitten teillä niin kun koulussa, kun siitähän puhutaan paljon, että opettajilla, niillä on paljon kaikkee ja nimenomaan nää resurssit saattaa olla aika vähissä. Niin miten teillä toimii se opettajien ja kuraattorin ja vanhempien ja oppilaiden välinen yhteistyö? Ja onks opettajilla oikeesti sitten tarpeeks aikaa ja energiaa puuttua niihin tilanteisiin?

Annika: No toki, jos mä saisin päättäjille esittää toivomuksen, niin mä lisäisin ehdottomasti resursseja kouluihin sekä opettajille että koulunkäynnin avustajille, että opiskeluhuoltoon, että kyllähän se tilanne toki on se, että kouluilla on ne resurssit, mitä on käytettävissä. Ja monesti työntekijän kokee ja toivoo, että olis enemmän resursseja. Mutta kun ei välttämättä niitä resursseja noin vaan saada lisää, niin mun mielestä siinä sillon korostuu juuri se semmonen yhteinen keskustelu ja yhteistyö koulun yhteisöllinen opiskeluhuoltoryhmä ja sen toiminta. Mun mielestä se on tosi tärkeää. Elikkä siihen kuuluu laaja-alasia erityisopettajia, rehtorit, siihen kuuluu opiskeluhuollon porukka ja sit me pyritän tekemään yhteistyötä just koulun oppilaskunnan, oppilaiden kanssa, kuulla heidän ajatuksia ja yritetään jollakin tapaa aktivoida myös vanhempia, että kaikkea tällasta voi kehitellä koululla myös niillä resursseilla, mitä on. Ja se on mun mielestä siinä ydinasia, että yhessä mietitään ja otetaan tilaa sille yhteiselle keskustelulle, että miten voidaan asioita yhdessä kehittää niillä resursseilla, mitä on.

Nea: Tosi hienoa. No joo, sit voidaan hetki käsitellä tätä, mikä nyt on tämän päivän suuri keskustelun aihe ja missä niitä ongelmia on, elikkä somemaailma. Niin miten te koette, että millä tavalla se, ensinnäkin kiusaaminen näkyy siellä ja, että onks meillä ees mitään mahollisuutta oikeesti kitkeä sitä kiusaamista pois sieltä, kun se on niin valtavan iso paikka?

Jenni: No, mun mielestä nää työt voi lopettaa, jos toteaa, ettei ole mahdollisuuksia puuttua. Eli aina on mahdollisuuksia puuttua. Mut se tietysti, mikä me tarvitaan, niin on se tieto sieltä somesta, tai ylipäätään, minkälaista kiusaamista se nyt ylipäätään onkin, niin me aikuiset tarvitaan se tieto, et semmosta tapahtuu, eihän me voida puuttua muuten, jos ei tiedetä, että sellasta tapahtuu. Eli nimenomaan keskustelemalla lasten kanssa, nuorten kanssa, et miten menee ja erityisesti, jos niin kun huomaa omassa lapsessaan vaikka käytöksen, käytös muuttuu jollain tavalla, niin se on aina semmonen huolestumisen paikka, et onks nyt oikeesti jotain. Ja sen oon kanssa huomannu, että aina välttämättä se oma vanhempi ei ole se, kenelle on helpoin kertoa aluksi vaikka kiusaamisesta. Ite ainakin tuon aina esiin, että turvallisia aikuisia on kuitenkin lasten ja nuorten ympärillä onneksi yleensä kuitenkin useempia, ja erityisesti koulumaailmassa, on se sitten opettaja, rehtori, kuraattori, terveydenhoitaja, sieltä ihan kenelle vaan käy juttelemassa. Ja totta kai nyt olis tosi hyvä, että niistä asioista sais siellä kotonakin kerrottua, mutta kunhan nyt jollekin aikuiselle pystyis kertoa sen, että jotain tällasta tapahtuu. Kohdistuu se sitten itseensä tai sitten näkee, että johonkin, vaikka luokkakaveriin kohdistuu, niin yhtä lailla, että käydä siitä sitten kertomassa niin, ihan todella tärkeetä. Mut kyllä siinä mun mielestä tän somemaailman kanssa, niin jotenkin se todellisuus, todellisuuden taju siellä on mun mielestä hämärty todella monelta. Ja nyt ei puhuta pelkästään lapsista, vaan ihan yhtä lailla meistä aikuisista. Eli se täytyy ymmärtää, että siellä somemaailmassa, että on se sitten, että sä sanot jonkun uhkauksen toiselle, että mä vedän sua turpaan tai mitä ikinä, niin se on ihan yhtä kova, paha, väärä uhkaus, kun sä tekisit sen niin sanotusti face to face. Ja tietysti vielä tämmönen kirjallinen uhkaus, että sä laitat sen, on se sitten jonkinlaisena someviestinä tai ääniviestinä tai mitä ikinä, niin siitähän se sitten vielä jää tietysti niin kun todisteeksi tietyllä tavalla sitten. Mut et kyl se on ihan ääreisyleistä tällä hetkellä ja todella ikävää, että mitä näissä rikosilmotuksissa, mitä miellekin poliisiin tulee, niin kyllähän siellä usein on sitten näitä viestejä sitten liitteenä, että huoltaja on ottanu niistä sitten kuvakaappauksen ja lähettää meille niitä niin kun todistusaineistoksi. Tai sitten tietysti pahimmissa tapauksissa, niin otetaan näiltä tekijöiltä sitten puhelimet poliisin haltuun ja ite katotaan, et mitä se puhelin pitää sisällään. Niin todella brutaalia materiaalia sieltä monesti löytyy, et se kieli, mitä siellä käytetään, mitä nuoret käyttää keskenään, minkälaisia uhkauksia siellä viljellään, kuinka paljon sieltä löytyy pahoinpitely, tai niin kun nuoret ite puhuu paskomisesta, eli se on tää, et joku pahoinpidellään, niin puhutaan tällä hetkellä paskomisesta, niin tämmösiä paskomisvideoita, paljonko niitä sieltä löytyy, niin tota se on, se on todella järkyttävää kyllä. Ja tietysti se, että tämmösiä pahoinpitelyitä, kun niitä tällä hetkellä tapahtuu, niin suurin osa niistä videoidaan ja nimenomaan puhelimen kameroilla. Ja sekin on tietysti vähän kaksetränen miekka, koska jos uhrin kannalta ajattelee, niin sehän on ihan ääreisnöyryyttävää ja se teko vähän niin kun jatkuu ja jatkuu ja jatkuu, kun sä tiedät, että siitä pahoinpitelystä on olemassa video, mikä on lähteny leviimään somen kautta. Ja sitähän ei ikinä pystytä sieltä täysin pois saamaan, jos se on nettiin ladattu, tai sit se on levinny useille ihmisille, niin se on tosiaan tän uhrin kannalta todella nöyryyttävää, että semmosia videoita on. Mutta sitten taas tietysti meijän poliisin kannalta, niin ikinä ei oo ollu niin paljon hyvää todistusaineisota, kun on tällä hetkellä. Yleensä ei löydy se yks video, vaan niitä löytyy useita videoita, että se sama teko on kuvattu usealta eri puolelta. Niin sanotaan, että eipä tarvii hirveesti ihmetellä, että kuka teki ja mitä teki, kun katotaan se video. Se on myös, mitä päivittäin työssäni otan nuorten kanssa esille, että tämmösten pahoinpitelyvideoiden levittäminen, se on rikollinen teko. Eli, jos tämmösiä videoita näkee, mikä on oikea toimintatapa, et vaikka joku kaveri itselle lähettää tämmösen videon, että siitä pitää tietysti kertoo omille vanhemmille, että sain tämmösen videon ja mitä sen jälkeen, niin sen jälkeen se video poistetaan, et missään nimessä sitä videota ei voi lähtee lähettämään eteenpäin. Tai sitten tietysti, että aikuisen arvio on sitten se, että onks se esim. niin törkee se pahoinpitely, mikä siinä näkyy, että pitäiskö se lähettää esim. poliisille ja sen jälkeen se hävitetään sitten itseltä. Mutta tota, mutta alkuperänen kysymys oli se, että voidaanko tälle somekiusaamiselle ja muulle jotain tehdä, niin kyllä ehdottomasti voidaan tehdä. Mut se, että mitä me aikuiset tarvitaan, et se tieto siitä, että tämmöstä tapahtuu ja tota sen oman nuoren käytöksen tarkkailu, et jos se muuttuu ja varsinkin, jos se lähtee muuttumaan negatiiviseen suuntaan, et nuori jotenkin eristäytyy tai on jotenkin tosi huonotuulinen koko ajan, niin sit voi tietysti ajatella, että nyt saattaa olla, että ehkä jotain on tapahtunu. Mut se sekin on niin herkkä aihe sitten, että jos vaikka kiusaamisen kohteeks joutuu, että miten sitten ite lähestyy sitä aihetta ja mikä on tämmönen, et ite sitten tosiaan provosoituu ja alkaa kuulustelemaan, että nyt kyllä kerrot ja tälleen, niin se on ihan väärä tapa. Ennemmin, että alottaa keskustelun, että onks nyt tapahtunu jotain, että mistä mun olis hyvä vaikka sun äitinä tietää. Ja jos et haluu nyt siitä asiasta kertoo, niin tuu sanoo ihan missä vaiheessa vaan, niin jutellaan sitten lisää. Mutta ei voi lähtee niin kun lasta tämmösessä aiheessa painostamaan. Ja totta kai sitten, et jos aikuisella se huoli herää huoltajalla, niin aika matalalla kynnyksellä olisin yhteydessä vaikka sinne kouluun sitten, et koulun opettajalle tieto, että nyt kotona on huomattu tämmöstä, ettei välttämättä nyt kaikki asiat oo ihan hyvin. Niin se opettaja voi siellä koulussa sitten vähän tarkkailla sitä tilannetta, et näkyykö se tilanne koulussa jotenkin. Ja sitten vaikka nimenomaan olla kuraattoriin yhteydessä ja, et jos sitten lapsi haluis käydä vaikka siellä vähän juttelemassa. Kyllä keinoja ja turvallisia aikuisia on paljon, mut et just se, että pidetään silmät ja korvat auki. Ja jos on jotain, niin siihen puututaan. Mut just yritetään miettii se oma puuttumiskeino kanssa sillai, että se ei voi olla sellasta hyökkäävää ja painostavaa. Kun sillä harvemmin saadaan mitään tota kovin hyvää aikaseksi. Ja sen haluun sanoo vielä, että paljon mietitään sitten sitä tota, onko vanhemmalla oikeus katsoa lapsen puhelinta. Niin siihen mitään ihan aukotonta vastausta ei ole olemassa, et totta kai tilanteen mukaan. Ja tietysti lapsen iän mukaan, että tietysti mitä vanhemmasta lapsesta, mitä enemmän täysi-ikäisyyteen menee lähes täysi-ikäisyyttä, niin tietysti sitä pienemmäks se huoltajan oikeus katsoa sitä puhelinta menee. Mutta varsinkin nää pienemät lapset ja yleensä on tietysti vanhemman ostama puhelin, vanhemman maksama liittymä. Ja kyllähän se on, se on koko ajan, sitähän nää lapset harjottelee koko ajan, että kaveruustaitoja. Mulla on itselläni 8-vuotias poika ja mä katon hänen puhelimen joka päivä, et onko siellä. Ja joskus, jos on johonkin viestiin vastattu vähän kökösti, niin sit me keskustellaan jatkossa, et miten vois tota, et se on tämmöstä opastamista, että mikä on meidän huoltajien tehtävä. Mutta et tosiaan, niin kun sanoin, niin mitä enemmän lapselle tulee ikää, niin sitä korkeemmaks niin kun kasvaa se kynnys siihen. Mitenkään tälleen niin kun viihteenomaisesti sitä lapsen kännykkää ei voi mennä kattomaan. Mutta sitten taas, kyllä mä poliisina näkisin silleen, että jos lapsen käytös muuttuu radikaalisti ja alkaa vaikka vaatteet tuoksua kannabikselta tai mitä ikinä, et sä oikeesti mietit, että onks mun lapsi nyt joutunut jonkun rikoksen kohteeks ja sulla on iso syy epäillä sitä, niin kyllä sen lapsen puhelimen voi siinä vaiheessa katsoa. Mutta totta kai aina on parempi se, jos tota saa, et lapsi itse näyttää sen puhelimen, niin se on tietysti se paras vaihtoehto. Mutta, et jos on iso epäilys siitä, et nyt, et lapsi olis joutunu vaikka rikoksen kohteeksi, eikä suostu puhelintaan näyttämään, niin sit se on tietysti vanhemman oma harkinta, että katsooks hän sen puhelimen itse, vai ottaaks hän sitten vaikka poliisiin yhteyttä, että nyt on tämmösiä merkkejä havainnu ja oikeesti mä nyt ajattelen, että  mun lapsi on joutunu vaikka, on sitten seksuaalirikoksen uhriks tai on mukana jossain huumausaineringissä tai mitä ikinä, niin et sit voidaan miettiä, että mennäänkö lapsen puhelimen kanssa sitten poliisilaitokselle, niin se on sitten yks. Mutta keinoja on aina, aina kannattaa puhua ja konsultoida ja kysyä, jos tuntuu, et ne omat keinot ei riitä, tai ite ei oikein tiedä, miten toimia, mut pääasia, että puuttuu.

Annika: Joo. Samaa mieltä Jennin kanssa näistä tota vanhempien ja työntekijöiden vastuista, et jotenkin pysyttäis aikuisena herkillä sen suhteen, että mitä lapselle ja nuorelle kuuluu. Sekä vanhempana että työntekijänä voi jotenkin muistuttaa itseään siitä, että muistaa kysellä säännöllisesti, että no, mitä siellä somessa ja tota onko ollu jotakin tilanteita. Ja ollaan niin kun kiinnostuneita aidosti siitä, että mitä kuuluu ja otetaan sille aikaa arjessa. Mäkin yritän aika muistaa lapsilta ja nuorilta kysyä, kun jutellaan kaverisuhteista tai muista, että no, miten somemaailmassa menee, että onks siellä ollu jotakin, ja sit saattaa noustakin esiin sieltä jotakin häirintää tai muuta, mitä sit käydään läpi, että mitä siellä on ollu ja mietitään, että tarviiko siihen just poliisia mukaan esim.  No, sit tulee semmonen mieleen, et miten voidaan tätä somekiusaamista yrittää jotenkin kitkeä. Niin kyllä meillä aikuisilla on ihan valtava rooli siinä, että millasta esimerkkii me itse annetaan, miten me itse käyttäydytään siellä somessa ja miten me ylipäänsä puhutaan muista ihmisistä ja erilaisuudesta. Millasta viestiä ja arvopohjaa annetaan lapsille ja nuorille, että. Esim. katsotaan yhdessä telkkaria vaikka kotona, niin miten me kommentoidaan, jos me nähdään vaikka jonkun tietyn näkönen tai tyyppinen ihminen siellä telkkarissa, että puhutaanks me jotenkin arvostelevasti tai ikävästi, niin kyl nää on semmosia, mihin kaikki aikuiset voi kiinnittää omassa toiminnassa huomiota.

Nea: Tosi tärkeitä pointteja. Ja just se, et miten niin kun, tuntuu kyllä välillä, kun itekin kattoo tota somemaailmaa, niin siellä me ollaan niin kun aikuiset, lapset, nuoret, kaikki siellä niin kun saatetaan käyttää ihan millasta tahansa kieltä, et siinä ei kyl niin kun välillä osaa sanoo, et onks tässä nyt ollu kyseessä niin kun minkä ikänen tyyppi. Koska sitä ei tosiaan todellakaan tiedä. Ja sen takia se tuntuukin tosi huolestuttavalta se, että oikeesti, et miten huonoa esimerkkii me välillä näytetään lapsille ja nuorille. Ettei ihmekään sitten, kun ei me itekään osata käyttäytyy, niin miks me kummastellaan sitä, minkä takii ei lapset ja nuoret osaa käyttäytyy. Ja sitten tässäkin tuli niin kun hyvin esille, tässä Jenni sun puheenvuorossa, että miten kaikki kuitenkin aina lähtee sieltä niin kun kotoa. Ja siitä, et ¨miten me kohdataan se lapsi tai nuori. Niin miten me voitais sitten rakentaa sille lapselle sellanen ympäristö, et hän kokee, et hän voi tosiaan tulla kertomaan ja puhumaan, jos hän on kohdannu kiusaamista?

Jenni: No, sillä, että muistutellaan lapsia ja nuoria siitä, että tuvallisia aikuisia löytyy. Valitettavasti kaikilta niitä ei esim. kotoa löydy. Mut et sitten, että niitä löytyy nimenomaan koulusta. Ja lapsille ja nuorille kanssa nimenomaan sitä niin kun toivoa siitä, että sellasta asiaa, mihin ei voitais puuttua, tai mitä ei voitais saada parempaan suuntaan, semmosta ei itse asiassa ole. Vaan kaikille asioille voidaan jotain tehdä ja niitä turvallisia aikuisia tosiaan löytyy. Ja, että uskallettais vaan sitten näistä asioista puhua. Ja toi oli todella hyvä, mitä Annika toi tossa esiin aiemmin, et just tää meijän aikuisten esimerkki omalla käytöksellämme, se on ihan jäätävän tärkeä asia, koska lapset ja nuoret, meistähän ne mallia ottaa. Niin just, et jos se oma käytös on, ei niin hyvää, niin kyllä sen lapsen ja nuoren kehittymisen kannalta sitten ei oo hyvä. Ja sitten toinen asia, mikä mun mielestä on meidän, no, sekä huoltajien, että meidän kaikkien kasvattajien kannalta tärkee asia, että sitä, nimenomaan sitä nuorta, lasta ja nuorta, et hänen käytöstään pitää ohjata sinne oikeeseen. Eli tota, jos lapsi tai nuori toimii väärin, niin siihen on heti puututtava ja sanottava, että nyt ei menny ihan niin kun nappiin tää homma, yhessä mietitään sitä, et miten jatkossa vois toimia paremmin ja nimenmaan ohjata sitä käytöstä ja lasta ja nuorta sinne oikeeseen suuntaan. Eli jos tää ohjaaminen jää väliin, ja sitten vielä, jos ite annetaan huonoa esimerkkiä, niin tota se sitten kyllä näkyy ja kuuluu.

Nea: Niin just. Ja toi on just tosi tärkeetä myös muistuttaa siitä, et vaikka nyt ei välttämättä olis kotona se vanhempi, kelle sä pystyisit puhumaan, muta et kuitenkin niitä turvallsii aikuisii oikeesti löytyy, niin kun esim. on koulukuraattoreja ja on opettajia kouluissa. Mut et tää on mun mielestä asia, mitä haluan tässä käsitellä, koska meillä oli tässä aikasemmassa jaksossa vieraana Pauliina, joka koki kiusaamista ala-asteella. Mut et hänellä oli sillon sellanen tunne, et hän ei niin kun pysty kääntyyn koulukuraattorin puoleen, koska hän koki, että kun ei hän tunne häntä ja jotenkin, et mitä nyt joku tuntematon ihminen vois häntä auttaa. Niin mikä ois Annika sun vastaus tähän, voiko sun puoleen tai kehen tahansa kuraattoriin kääntyä tämmösissä tilanteissa, autattekste oikeesti?

Annika: Kyllä, kyllä ehdottomasti kannattaa kääntyä kuraattorin tai psykologin tai kenen tahansa koulun aikuisen puoleen, jos tuntuu, että, jos on vaikka tilanne, että kotona ei jostain syystä saa puhuttua siitä asiasta tai muuta, niin aina voi sitten miettiä, että onko joku muu aikuinen, joka voi auttaa. Mä ymmärrän hyvin kyllä ton, että voi jännittää ja me usein puhutaan siitä oppilaiden kanssa, että totta kai jännittää, kun on uus ihminen. Ja ollaan yritetty kyllä meijänkin koululla, että kierettäis kaikissa luokissa vähän esittäytymässä. Mutta se on aina vähän, kun työaika on rajallista, niin koen itse, että se jää liian vähäiseksi se luokissa kiertely, että haluaisin tehdä sitä enemmän. Mutta tota, mut sitten on niin kun oon yrittäny jotenkin rauhottaa oppilaita, että se on ihan ok, et jännittää ja et mä oon kuitenkin tässä sua varten ja mietitään rauhassa. Mä en lähde tekemään mitään sun selän takana tai mitään semmosta, mistä sä et tiedä, et yhdessä mietitään, yhdessä sovitaan jatkosta. Ettei tarvii jännittää sitä, että nyt tapahtuu äkkiä jotakin, mistä ei itse tiedä. Aina yhessä mietitään, yhessä edetään.

Nea: Joo, toi on tosi hyvä, että nostat esille ton nimenomaan, että sä et lähe tekeen mitään, et yhtäkkiä oppilaan selän takana. Kun mulla itelläkin, no, ei oo ihan hirveen kauan aikaa niistä mun omista kouluvuosista, niin mä muistan kyllä, että jos tuli vastaan semmosia tilanteita, et koki, et nyt on vähän niin kun tapahtuu jotain väärää ja epäreiluu, niin kyl se oli aina vähän semmonen pelko, että jotenkin, et mitä, jos tästä tulee tosi iso juttu. Ja jotenkin semmonen häpeä nousee siitä, et en mä nyt niin kun kehtaa ilmottaa tästä kellekään, et sit ne tekee siellä jotain just mun selän takana. Ja et mä ymmärrän kyllä hyvin näitä tilanteita, mut et siks just niin kun tärkeetä, että tuot ton esille, että tässä toimitaan oikeesti niin kun nuoren parhaaks ja tehään hänen ehdoilla näitä päätöksiä ja toimenpiteitä. Se on supertärkeetä. Mut mites sitten, ollaan puhuttu paljon siitä, et mitä niin kun voidaan tehä tavallaan tämän kiusatun puolesta ja muutenkin aika usein mediassa, kun puhutaan kiusaamisesta, ja yleisesti muuallakin, kun mediassa, niin aika paljon puhutaan just siitä, että kiusaaminen on väärin ja älä kiusaa ja se on paha asia ja näin eespäin. Mut että mitä sitten, kun kuitenkin eihän ne kiusaajat, eihän ne oo mikään semmonen joku pimeä pahisjoukko tuolla jossain, et hehän on kuitenkin niin kun, he on ihmisiä tässä meidän keskuudessa ja tavallaan ihan kuka tahansa voi joutua kiusaajaksi, tai päätyä kiusaajaksi. Ja esim. meillä oli tässä myös hyvä jakso aikasemmin, missä Karoliina kerto siitä, miten hän ensin joutu itse alakoulussa kiusatuksi ja sitten myöhemmin hän sitten ite alko kiusaamaan, koska voi niin pahoin ja koki, et piti kasvattaa semmonen suojamuuri itelleen, jotta ei enää joutuis kohtaamaan sitä kiusaamista. Niin miten me voitais kohdata sitten jää kiusaajat ja jotenkin myös osottaa heille se, ensinnäkin, että heillä on oikeus saada apua. mut et heillä on myös oikeus niin kun muuttua. Tietysti se on tärkeetä aina, että pointataan sitä, että tietysti heidän täytyy niin kun pyytää anteeksi ja heidän täytyy ottaa vastuu siitä teosta. Mut miten tavallaan, miten sit sen jälkeen? Miten näissä tilanteissa edetään?

Jenni: No, varmaan ainakin just se, että niin kun oli aiemminkin puhetta siitä, että kaikki osapuolet pitää tosiaan kuulla ja kaikille osapuolille pitää tulla se fiilis, että he saa kertoo niin kun sen oman versionsa, et miksi näin. Eli ei se oo kerta eikä ensimmäinen, et kun lähetään vaikka just sitä kiusaajaa, yleensä heitä on sit useempi, kun se yks siinä. Lähetään selvittelemään, niin kyllä sieltä aika usein ja aikamoisia tarinoita paljastuu myös sieltä kiusaajien puolelta ja nimenomaan, mitä pitää sit jatkotyöstää ja selvittää sitten vielä lisää Mut nimenomaan se, että kaikki osapuolet kertovat, saavat kertoa sen oman versionsa, ja nimenomaan, et kaikille tulee oikeesti se fiilis, että heitä on kuultu siinä asiassa. Se ei voi olla mikään semmonen näennäinen, no, kerropas sinä nyt ensin ja sitten vähän niin kun kaikella osotetaan, no, itse asiassa ei meitä edes kiinnosta toi sun versio, koska sä oot nyt tää paha kiusaaja. Niin ei niin, vaan nimenomaan se, että oikeesti ollaan kiinnostuneita siitä, että mikä on ajanut siihen, että tilanne on mennyt näin. Ja aika useinhan se on tämmöselle koulukiusaamiselle tosi tyypillistä, et siellä on yleensä ne yksi, tai muutama vähän niin kun pääkiusaajaa ja sitten siellä on näitä tämmösiä hangroundeja mukana ja ketkä ei välttämättä sitä omaa rooliaan ees, että jos lähetään tämmöstä settii niin kun selvittään, niin he on ihan, että enhän mä oo ikinä ees tehny mitään. Mutta ensinnäkin, että se asia puretaan niin kun niin pieniin osiin, että jokainen ymmärtää sen oman osuutensa siihen asiaan. Ja onhan se ihan puhtaasti, jos mietitään uhrin, kiusatun kannalta se, että lähestyykö sua yksi, kaksi vai kymmenen, niin onhan se tän uhrin kannalta niin kun ihan eri se tilanne. Ja useemmassa jutussa, mitä oon ite nyt ollu selvittämässä, niin on tullu myös tämmöstä nyt selville. Elikkä nää, ketkä on nyt vähän enemmän tämmösessä hanground roolissa ollu mukana, et se oma kiusaajan rooli ei oo ollu niin iso, kun ehjä sen ns. pääkiusaajan, niin on tullu just tällasta tietoa meille, että nää hangroundit on ite sen takia niin kun messissä siinä, et he ite pelkää. Jos he toimii jotenkin muuten, niin heitä aletaan kiusaamaan, et se on vähän semmosta niin kun oman selän turvaamista, et lähetään siihen messiin. Aika usein nää kiusaajat, ne on aika semmosia voimakkaita, näkyviä hahmoja siellä koulussa, mitä ehkä jossain määrin pelätäänkin. Jos sä oot vähän siinä hipsuissa jengissä mukana, niin sä vähän niin kun turvaat sitä sitten, että sulle ei sit tehdä mitään. Mutta nimenomaan taas, että sitä asiaa pitää lähtee purkaan niin pieniin palasiin, että nää kaikki ymmärtää sen oman osallisuutensa siihen. Ja kyl mä ainakin ite yritän aina just harrastaa tätä roolien toisinpäin kääntämistä, et mieti, jos sä olisit itse sen kiusatun roolissa, niin miltä se susta tuntuis. Ja nimenomaan se, et jos kukaan ei tuu niihin tilanteisin mukaan, tai siis niin kun auttamaan, niin miten pahalta se tuntuu. Elikkä jos sieltä se ykskin huutaa vaikka, et lopettakaa, tai älkää viittikö, et toi on tylsää ja kiusaamistilanteen jälkeen tulee kysyyn, et hei, miten sä voit, että olipa tyhmää, niin se voi olla sille kiusatulle todella niin kun tärkee kokemus, et edes joku, kuka näki sen, niin puuttuu siihen jollain tavalla ja osottaa sen, et tää oli väärin. Elikkä tota kyl niin kun puuttua voi monella tavalla ja pääasia, että puututaan. Mut et jus tää, että kyl nää niin kun kiusatut ihan yhtä lailla, niin siihen heidän toimintaan pitää pureutua ja pitää yrittää päästä käsiks niihin juurisyihin, et mitä siellä on. Ja sen oon kanssa myös huomannu, että yleensä näissä kiusaamistapauksissa on tosiaan se yksi tai muutama päätekijä, et jos heihin päästään vahvasti vaikuttamaan, et heidät saadaan vähän niin kun pelattuu pois, niin yleensä ne hangrounditkin tajuaa rauhottua siitä sitten, et se on ainakin. Meillä kanssa, kun resursseja on aika vähän ja sillai, niin tota et se, mikä on yks meijän taktiikka on nimenmaan se, että me pistetään eniten paukkuja nimenomaan niihin päätekijöihin ja yritetään saada niin kun se heidän toiminta loppumaan, niin se aika usein sit rauhottaa sitä tilannetta niin kun muutenkin.

Annika: Kyllä. Ja jotenkin mä ajattelen niin, että jokaisella meillä on tiettyjä vastuita tässä elämässä, mutta jokaisella meillä on tiettyjä myös oikeuksia, et meillä on niin kun ne vastuut, mitä meijän pitää huolehtia, et me toimitaan tietyllä tavalla, et itsellä ja muilla on turvallista olla. Mut meillä on myös oikeus saada apua jokaisella meistä. Ne ei sulje toisiaan pois, että jos on tehnyt jollekin toiselle jotakin ikävää ja väärää, niin siitä on seuraamukset. Ja mun mielestä meijän niin kun yhteiskunnassa on tärkee se osottaa, että näin ei saa toiselle tehdä. Mutta että on mahdollista muuttaa omaa toimintaa, on mahdollista saada sellasta apua, että sä saat parempia työkaluja toimia jatkossa eri tavalla. Eli kyllä mä nään, että sellasesta ei oo hyötyä, että luokitellaan mustavalkosesti hyviin ja pahoihin, vaan pitää jotenkin antaa se mahdollisuus sille muutokselle myös, että on mahdollista muuttaa sitä omaa toimintaa.

Nea: Ihan tosi hyviä pointteja. Ja se tuli myös hyvin esille tässä Karoliinankin tarinassa, et miten häntä niin kun nyttekkin kyl oikeesti jännitti kertoo se hänen tarina tässä podcastissa. Koska ei niitä kuule ihan hirveesti, ei ihan hirveen moni pysty oikeesti puhumaan siitä, että joo kyllä, et mä oon kiusannu ja mä oon tehny väärin. Mut että hänkin niin kun siitä, hänestä niin kun kuuli, et miten hän on oikeesti tehny ihan hirveen ison duunin ittensä kanssa ja oikeesti vaan päättäny sen, et mä haluun muuttuu. Ja sitten samaan aikaan myös hänelle on ollu tosi tärkeetä se, että hän on kokenu, että hänellä on ollu ympärillä ihmisiä, ketkä on tukenu myös sitä hänen niin kun kehittymistään ihmisenä. Sehän on se, mitä me myös tarvitaan ja se, et niin kun muut uskoo suhun ja antaa sulle tilaa muuttua. Ja sitten jos puhutaan just niin kun muutenkin tästä vielä avun hakemisesta. Niin mistä kaikkialta te suosittelette sitten hakemaan apua?

Jenni: Tietysti tärkeintä nyt on ylipäätään se, että saa sen suun auki ja kertoo, että tämmöstä nyt on tapahtunu, että se on se pään avaus niin sanotusti, että se aikuiset pääsee puutumaan. Mut kyllä varmasti helpoin, tai yks ainakin helpoimmista keinoista on nimenomaan se, et koulun kautta. Kun siellä nyt kumminkin joka arkipäivä käydään, just sieltä vaikka kuraattorin tai terveydenhoitajan kautta. Niin väittäsin, että se on ainakin semmonen hyvin matalan kynnyksen juttu sitten. Mut et tietysti, no nyt tietysti, koska on korona, niin on kaikki nuorisotilat kiinni ja näin päin pois, mutta ihan yhtä lailla siellä, että sitten taas, kun nuorisotilat jossain vaiheessa aukee, niin nuorisotilan ohjaaja tai kuka ikinä. Joku vaan tämmönen turvallinen aikuinen, kenelle siitä kertoo, niin varmasti se asia lähtee selviämään. Mut et just se on tärkeetä, niin kun Annikakin sano tossa, että nuorelle sanotaan, että tää on niin kun sun asia ja yhessä mietitään. Ja just, että nuoren ei tartte pelätä sitä, että tehään jotain sellasta, mitä hän ei itse haluis, että tapahtuis. Mutta toki täytyy nyt ymmärtää myös se, että kyllähän nyt sitten jossain vaiheessa, jos se tilanne on menny oikein pahaksi, niin sitten välillä joudutaan sen lapsen ja nuoren suojaamiseksi, turvaamiseksi tehdä semmosia asioita, mistä lapsi tai nuori itse on siinä vaiheessa sitä mieltä, että ei haluaisi, että niin tehtäisiin. Mut tietysti siinäkin sitten se avoin keskustelu, että miksi juuri näin on toimittava, tälleen on tosi, tosi tärkeetä. Ja kyllä se on aika usein, melkeimpä aina nää nuoret sitten kun ikää tulee vähän lisää ja vähän saa etäisyyttä niihin tapahtumiin, niin hyvin usein he loppupeleissä nyt sit ymmärtävät, että minkä takia siinä tilanteessa on toimittu niin kun on toimittu.

Annika: Joo, eli tossa Jenni kertokin, että tosi tärkeetä, et jollekin aikuiselle kertois, ettei jää yksin. Mutta mä ymmärrän, että se voi joskus tuntuu vaikeelta ja jännittää. Niin nykypäivänä on kyllä myös olemassa nuorille varsinkin tällaisa chatpalveluja, on lapsille ja nuorille molemmille itse asiassa.

Nea: Aivan. Joo ja tää, vaikka tää aihe niin kun, tää on tosi silleen vaikee ja rankka tietysti, niin jotenkin tästä meijän keskustelusta kuitenkin välittyy sillä tavalla semmonen hyvä ja turvallinen olo, että oikeesti, et kyl näihin tilanteisiin niin kun on olemassa apua ja helpotusta. Ja et on oikeesti olemassa just paljon työntekijöitä ja aikuisia, ketkä oikeesti haluu auttaa. Ja mun mielestä sekin oli niin kun ihanaa, miten Jenni sä toit esille just ton, että kyllähän näille asioille on oltava mahollista tehä jotakin. Muuten niin kun, jos ei ois, niin sit me vaan lopetettas kaikki duuni tähän aiheeseen liittyen. Niin sen takia jotenkin tää on mun mielestä tosi helpottavaa kuulla teiltä asiantuntijoilta, että te myös uskotte siihen, että kyllä niin kun, kyl me päästään sinne kohti parempaa.

Jenni: Itse ainakin, mitä toivoisin ihan meiltä kaikilta, oli rooli tai status, titteli mikä hyvänsä, niin rohkeutta puuttua. Ja just sitä semmosta ajatteluleikkiä vähän siitä, että välillä voi miettiä itseään jonkun toisen housuihin vaikka, että olis se kiusattu lapsi tai mitä ikinä, et miten itse toivois, että siihen tilanteeseen puututtais. Ja kyllä se on, mikä on hyvin selväksi tullu on se, että mitä varhaisemmassa vaiheessa näihin asioihin päästään puuttumaan, niin sitä parempia ja nopeammin niitä tuloksia saadaan. Ja oman lapsen kanssa pitää ottaa se asia esiin niin kun millainen se on, että jos on esim. tullu selville, että on ollu tämmöstä koulukiusaamista, missä oma lapsi on ollu mukana, niin antaa tietysti oman lapsen kertoa hänen versio siitä. Mut et sen jälkeen tuoda lapselle hyvin selvästi tiedoksi se, että nyt on toimittu väärin ja jatkossa pitää pystyä toimimaan paremmin. Tämmösen toiminnan pitää loppua. Tietysti tuoda esiin sitä, että oma lapsi on tosi rakas ja tärkeä, mut et tästä pitää pystyä parantaan. Ja lapsen pitää ymmärtää se oma osuus, mitä hän on tehny ja ottaa vastuu siitä omasta teostaan. Koska jos näitä asioita ei ymmärretä ja käsitellä, että jos lapsi vaan jää vaikka siihen ajatukseen, että enhän mä edes ollu yks kiusaajista, jos hänellä oli vähän tämmönen hanground status, niin hyvin todennäköisesti se saman tyylinen käytös tulee jatkumaan. Eli nimenomaan, et ymmärretään se oma osuus siihen ja miten niin kun uhrin kannalta myös se pieni osuus siihen, niin miten niin kun haavoittavaa se on. Ja tosiaan uhrin kannalta se, että onko niitä kiusaajia, onko niitä yksi vai kymmenen, niin se on ihan eri asia, miten uhkaavana se uhri kokee sen tilanteen.

Annika: Ja tohon liittyen vielä tämmönen loppukaneetti, että mun mielestä se on aina äärimmäisen hienoa, jos vanhemmat on esim. muhun yhteydessä ja kertovat, että on selvinnyt, että oma lapsi kiusaa ja he haluavat niin kun apua siihen, et miten sitä tilannetta voidaan lähtee jotenkin selvittämään ja miten lapselle voidaan antaa parempia toimintamalleja. Tämmönen aikuisten vastuullisuus lämmittää mun mieltä todella suuresti.

Nea: Kyllä. Ja se myös kertoo siitä, että tällä lapsella on sitten oikeesti siellä kotona hyvät oltavat, et just, et kun, vaikka hän oiskin sitten juuri tämä kiusaaja, niin tavallaan kiusaaja voi tulla ihan minkälaisesta perheestä tahansa. Ja vaikka olisit niin kun miten hyvin kasvattanu lapses, niin kyl niin kun hän voi päätyä ihan kummalle puolelle tahansa, jos nyt näin voi sanoa. Mut että kertoo paljon rakkaudesta ja sellaseata vastuullisuudesta tosiaankin toi, et otetaan ite yhteyttä ja sillon myös uskon, että tällä lapsellakin on kuitenkin hyvä tulevaisuus edessä. Ja sitähän me toivotaan tässä kaikille. Ja tää on hienoa, miten me ollaan tässä podcastissa nyt voitu keskustella monista eri näkökulmista. Tää on tosi tärkeetä kuulla näitä asioita just niin kun laajasti erilaisista perspektiivistä. Ja oon ilonen, että saatiin käydä tää keskustelu teidän kanssa. Kiitos Jenni ja Annika, ihan tosi tärkeetä keskustelua.

Jenni: Kiitos, kiva oli käydä.

Annika: Kiitos, oli tärkeestä aiheesta keskustelua.

Nea: Kiitos paljon.Kiitos sulle, että sä kuuntelit tänkertasen Samalla puolella -podcastin jakson. Lisäinfoa tästä Samalla puolella -kampanjasta ja muuta materiaalia aiheesta löytyy Espoon kaupungin Instagram-tililtä(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan) ja netistä osoitteesta www.samallapuolella.com(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan).