Safe Espoo -podcast: Entinen kiusaaja kertoo tarinansa ja miten hän muutti tapansa (Samalla puolella)

Safe Espoo -podcast-sarjassa julkaistaan viisi Samalla puolella -teemajaksoa. Samalla puolella -kampanjan tavoitteena on kertoa, mitä kaikkea teemme kiusaamisen ehkäisemiseksi ja selvittämiseksi, niin kouluissa kuin vapaa-ajalla. 

Podcastin toisessa osassa aiheesta keskustelevat juontaja Nea Lundström sekä Carolina, jota kiusattiin ensin ja sitten hänestä tuli kiusaaja. Podcastissa Carolina kertoo miten hän pääsi kierteestä eroon.

Voit kuunnella podcastin ääniversion SoundCloudissa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan) tai Spotifyssa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan). Jakson pituus on noin 25 minuuttia. Keskustelu on nauhoitettu 22.2.2021.

Nea Lundström: Moi. Ja tervetuloa Samalla puolella kiusaamisen vastaisen kampanjan podcastin pariin. Nää kampanjan podcastit on osa Safe Espoo -podcastien sarjaa, jossa käsitellään meidän kaikkien arjen turvallisuutta. Koska Espoon kaupungin tehtävä on vahvistaa yhteisöllisyyttä ja sen kautta kaikkien espoolaisten turvallisuutta. Mun nimi on Nea Lundström ja tässä podcast-sarjassa me pureudutaan yhdessä erilaisten kokemusasiantuntijoiden ja asiantuntijavieraiden kanssa kiusaamiseen. Millasta se on tänä päivänä ja mitä me voitas kaikki kollektiivisesti tehdä, jotta kenenkään ei sitä tarttis enää kokee. On meidän kaikkien vastuulla toimii niin, että jokaisella olis mukava ja turvallinen olo olla niin kotona, koulussa, työpaikalla kun harrastuksissakin. Eli siis ihan kaikkialla elämässä. Meidän kenenkään ei tartte olla näissä tilanteissa yksin, vaan me ollaan tässä kaikki yhessä samalla puolella kiusaamista vastaan.

Tässä jaksossa me kuullaan Carolinan tarina. Carolina joutu lapsena kiusaamisen kohteeks, mikä jätti häneen syvät henkiset arvet. Myöhemmin sitten Carolina huomas, että hän oli ite alkanu kiusaamaan muita, koska hän ajatteli, että sillä tavalla hän vois näyttäytyä muiden silmissä tosi itsevarmalta ja choolilta tyypiltä. Hän siis ikään kuin kasvatti itelleen sellasen näkymättömän suojakuoren, jotta ei joutuisi ite uudelleen kiusatuks. No, Carolina  kuitenkin sitten ymmärsi jo hyvin nuorella iällä, että se, mitä hän teki oli väärin. ja nimpä hän lähti muutamaan niitä omia huonoja käytösmallejaan, jotta osais kohdella muita ihmisiä oikeella tavalla ja heitä kunnioittaen. Tervetuloa Carolina.

Carolina: Kiitos paljon, Ilo olla täällä.

Nea: Haluutsä ihan tähän heti alkuun kertoo omin sanoin sun tarinan.

Carolina: Ala-asteella joskus ehkä nelosluokalla, niin musta tuntu, et sillon vasta mut otettiin jonkinlaiseks kohteeks. Mä muistan, että monissa muissakin, monilla muillakin luokilla oli tosi paljon kiusaamista ja kränää. Oli klikkejä, oli ihme porukoita, kaikki vaihtu ja puhuttiin pahaa ja kaikenmoista, ihan siis naurettavaa. Monet yläasteella seiska-luokalla monet mun luokkalaisista, tai olihan siis muutama ehkä oli, että miks Caro on noin ilonen, ei kukaan oo noin positiivinen. Ja mä olin vaan, et aa, tää on huono homma, et ei tällä oo varmaan mitään vaikutusta. Ja pum, sitten. no, nuorisotalolla mä vietin tosi paljon aikaa. Mä muistan tämmösen tilanteen, missä, kun mulla oli semmonen tosi hyvä paras ystävä, joka on edelleen mun paras ystävä. Ja me oltiin samassa porukassa sillon vielä ja hän oli kuullu, et siellä nuorisotalolla sitten musta oltiin sanottu jotain, kun perjantaina mä en päässy jonnekin viettään sit iltaa, niin musta just sanottiin, et ei, et positiivisuus on väärästä. Ja sit mä olin vaan, et aijaa, et mikä homma. Ja mä kuulin tietenkin mun parhaalta ystävältä, hän aina kerto mulle kaiken. Ja sit mä olin vaan, et nyt, niin kun nyt riittää, et mä on niin kun, mä en halunnu hyväksyy, et ilosuus on väärin tai mitä? Ei se vaan voi olla. Sit mä vaan kasvatin kuoren, tosi paksun kuoren, että sit mä olin suoraan sanottuna ilkee toisille ihmisille. Mä pelkäsin aina, että jokainen niitten lause, mikä mulle tulee, on tuomitseva. Tai jos mä oon ilonen, se oli jotenkin niin kun tosi vaikee semmonen.

Nea: Niin, sä vähän niin kun peittelit sillä sellasella tavallaan ilkeydellä jotain ehkä sun epävarmuutta tai just yritit niin kun estää sitä, et sä joutuisit uudestaan kiusatuks, vai oonks mä ihan hakoteillä?

Carolina: Et oo hakoteillä, että se just, että olin sitten ala-asteesta just tosi epävarma siitä, että minkälainen mun pitäis olla, että mä voin olla minä. Tai et mun piti silti aina, tai tuntu siltä, et piti miellyttää jollain tavalla muita olemalla samaa mieltä tai jotain. Mut sit se kuori tuli, mä miellytin tosi paljon. Ei se oo mua, en mä halua miellyttää ketään, mä haluan olla minä. Mutta jos mä olin minä, niin mä pelkäsin, että monet tuomitsee sen, mitä mä sanon, oli se sit hyvää tai huonoo, et sit vaan oppi siihen. Epävarmuus siinä oli. Ja jotenkin se ilkeys oli, et jos mä tiuskasin, en mä vielä tajunnu, en mä tajunnu, että se satuttais, et tuntu, et ehkä vasta sen jälkeen. Mä peitin vaan ilkeydellä sen niin kun kaiken, mitä mulla oli sisällä. Koska jos mä vaan olin normaalisti, niin jotenkin, mä halusin vaan tulla hyväksytyks. Halus vaan olla niin kun minä, mutta mä en ollu se, mikä mä olin yläasteella tai. Hävettää.

Nea: Miten sitten sun kaverit reagoi siihen, tai nää ihmiset, keitä kohtaan sä olit ilkee?

Carolina: No, meillä oli taas niin kun klikkejä yläasteella, kaverit muuttu. Mulle tää paras ystävä ja, me hengattiin kahessa eri porukassa. Ja mä tiesin, että mä kuulen sieltä aina kaiken, jos musta sanottiin jotain. Mä silti aina halusin tietää, että mitä muut sanoo musta, vaikka mulla oli se kuori ja mä luulin, et se oon minä ja kaikkee ihan järkyttävää. Ja jotenkin se, että mä kuulin aina sitä, et Caro on tosi ilkee ihminen, että miks se on tommonen? Mitä se esittää? Se, mikä mulla oli seiskaluokalla se asenne, niin mun ois vähän niin kun pitäny pitää se. Mutta kun nuorena tai teininä, et sä, et sä ala niin kun miettiin, sä haluut vaan hyväksytyksi tulemisen tunteen ja sä haluut olla osa porukkaa. Koska jos se oli se ainoo, mitä siellä oli. Ja jos sä vaihat porukkaa johonkin ihan ihme, niin, tai sillon ihme porukkaan, niin sit se oli tosi jotenkin, et mitäs sä siellä teet. Tuntu, et sä et ollu vapaa jollain tavalla ja oli sen kuoren sisällä ja kaikkee.

Nea: Joo, musta tuntuu, että sä jotenkin sanotat tossa tosi hyvin, tai meet jotenkin tosi sillai sinne ytimeen ja sinne juureen, että mistä se kiusaaminen oikeesti lähtee. Koska, no, mä nyt en oo mikään sinänsä aiheen asiantuntija, mutta musta kuitenkin itestäni tuntuu, että kyllähän se aika usein on just sitä semmosta omaa pahoinvointia. Ja sit myös se, että jotenkin yläasteella varsinkin, niin nuoret, he niin kun ettii sitä omaa identiteettiä, sitä omaa paikkaa maailmassa, niin se on jotenkin tosi vaikeeta olla niin kun oma ittensä ja luottaa siihen, et se riittää, että mä oon just tää tyyppi. Mun mielestä tosta tulee niin jotenkin täydellisesti esille tää koko dilemma, mikä on sillon kun sä oot nuori. Kaiken lisäks vielä on tosi paljon kaikkii leffoi, niin kun esim. My Girls tiiäksä, missä just on nää kaikki klikit ja se suosittu tyyppi, se on se kaikista ilkein ja choolein ja tällanen, niin totta kai siitä otetaan vaikutteita.

Carolina: Jep ja sitä on niin paljon liikkeellä ja semmosta, että ptäis olla joku muu, tai mennä jonkun muun perään. Kun on niin paljon myös manipuloimista just nuorten, teinien keskellä ja se on vasta ymmärtäny nytten. Ja sen niin kun näkee, et mä uskon siihen, et jos tällä hetkellä. jos mä pystyn, ja niin kun mä pystyn vertaamaan siihen, teini-Caroon, niin sillon on tapahtunu muutos. Siin on muutosta. Ja mä oon niin kun niin ilonen siitä, et ei oo enää semmonen samanlainen. Mutta mulla oli aina niin kun rooli päällä, semmonen ihan naurettava rooli.

Nea: Niin, ja niistä rooleista on monesti aika vaikee just päästää irti, niin kun hyvin tossa kuvailit, että ei se oo todellakaan helppoo.

Carolina: Ja se, kun muut on nähny sen roolin ja vähän niin kun se, että mä sain vastakaikua sille, että okei, et Caro on nyt ilkee, niin mä uskon siihen, et nyt, jos mä oisin pysyny siinä seiskaluokan Carossa, tai siinä positiivisessa puolessa, niin silti tuntuu, et ne ei sano, ei kukaan tuu sanoon mulle, että vähän kiva toi positiivisuus niin kun sillon. Niin se on jotenkin jännä, et vasta nyt, kun mä olen ilkeä, niin vasta sanotaan, et okei Caro, sä olet ilkeä. Ja sitten mä hyväksyin sen, mä olin et okei, mä oon ja ihan sama, että mitä toikin sanoo tommosta. Ei voinu niin kun keskustella, et hei okei, et mitä tää homma on, et miks mä käyttäydyn, et mä en ottanu siitä vielä kiinni. Mut se, missä se muuttu oli se, että mä pääsin lukioon, joka on Puistolassa Helsingin Medialukio ja se oli mulle tosi jännää. Mä tiesin vaan pari ihmistä ja mä olin silleen , et okei, mä meen tänne, vaikka tänne on joku tunnin matka, Mä olin vaan silleen, että mun on pakko vähän niin kun jättää taakse toi. Mä olin tosi nuori ja välillä mä mietin, et miten mä ajattelin jo sillon, et mä en vaan voi, mun pitää ottaa happee tosta paikasta, koska toi ei tee selkeesti hyvää. Sillä porukalla, missä sä hengaat, on niin iso vaikutus. Mut kaikkihan alkaa sieltä itestään aina. Ja mä annoin itelleni mahdollisuuden, josta mä kiitän tällä hetkellä enemmän kun sillon. Ja mun mielestä se on jotenkin tosi siisti tunne.

Nea: Toi on todella hienoo ja kuulostaa todellakin tosi kypsältä, että sä oot nimenomaan noin nuorella iällä ymmärtänyt sen, et hei, tähän on tulta muutos, et mä en voi enää käyttäytyy tällä tavalla, et toihan on ihan niin kun se ideaali tilanne, että sä oikeesti pystyt kohtaamaan jotenkin ne sun omat semmoset heikot kohdat. Ja ehkä jotain häpeänkin tunnetta ja sitten niin kun pystyt myöntämään, et okei, et nyt oon käyttäytyny vähän väärin, mut kuitenkin niin kun oikeesti muuttamaan. Kun sekin voi sit, tai niin kun tossa aikasemmin sanoitkin, niin sehän on vaikeeta muuttaa sitä roolia, että hyvin ois voinu olla niin, että toi ois vaan jatkunu ja jatkunu, koska sä et ois jotenkin voinut muuttaa itseäsi. Mutta sen sijaan sä oot tehny tosi ison työn ittes kanssa, mikä on todella arvostettavaa.

Carolina: Välillä jotenkin pelkäs sitä, että aina kun tuli, tai en nyt sanois pelkäs, mutta just se häpeä, että oli semmosta, että kun tuli koulusta sieltä Puistolasta ja jos mä näin siinä meijän lähiössä jonkinlaisia tuttuja tai jotain, niin olin silleen, et viittinks mä sanoo moi, tai, niin. Siinä on se häpee ja semmonen, et mitäköhän toi ajattelee musta. Ja edelleen mulla on ollut ajatuksia ja epävarmuuksia itteni kanssa, mutta kerrankin mä tiedän, sen, että mä pääsen niistä kyllä hyvin, jos mä oon päässy yli siitä niin kun ajasta, tai siitä, että millon oli niin kun ilkee toisille ihmisille. Ja jotenkin tässäkin on kiva kertoo tää homma, koska mä oon kuullu vielä ehkä sitä, et musta ei niin kun pidetä. Tai, että ihmisillä jää tosi usein semmonen patentoitunut, onks se patentoitunu?

Nea: Vähän niin kun sellanen stigma.

Carolina: Joo, stigma siitä, et okei, Caro oli nyt tommonen, hän on ikuisesti tommonen, mikä ei päde. Ihminen pystyy muuttuun. Tää jakaa tosi paljon mielipiteitä, mut ihminen ei pysty muuttaan persoonaa, mut ihminen voi aina kääntää sen omaks vahvuudeks. Mä olin suorapuheinen, olen mä edelleen. Mulla on vahvat mielipiteet ja mä oon aika äänekäs ja niin kun, mikä tää on? Kupliva, kupliva persoona.

Nea: Ja se on ihana asia.

Carolina: Kiitos. Ja jotenkin sillon musta tuntu siltä, että joo, tää ei nyt käy näin, näin, näin kuoriasia tuli esiin ja sit m olinkin silleen, että, et ei , et kyl tää on silleen, et tää on toistepäin, että mä teen tästä mun vahvuuden. Mä käytin mun vahvuuksii väärin, et uskalsin tiuskasta muille ihmisille, että mitä hitsii, en mä pystyis tohon nyt, ei, ei ikinä. Miks mä tiuskaisisin ihmisille, ei. Mä oon antanu ittelleni mahdollisuuden ja muille.

Nea: Mahtavaa. Ja sitten taas tällasissa tilanteissa se on myös tärkeetä, että ihmiset sun ympärillä antaa sen uuden mahdollisuuden sulle. Ja antaa myös anteeks, ne niin kun menneisyydessä olevat asiat. Ja suhtautuu niin kun armollisesti siihen, mitä sä oot ja kuka sä oot. Miten sitten niin kun sun ympärillä olevat ihmiset on suhtautunu tähän sun muutokseen?

Carolina: Mun läheisimmät ystävät, joskus illanistujaisissa ollaan just keskusteltu siitä ajasta ja muisteltu ja kaikkee. Ja sillon saattaa kuulla just sitä, niin kun sitä, että oli kyl rankkaa ja kaikin puolin, mikä on ihanaa, et ne muut ymmärtää sen, että ei asioille voi tehä mitään enää. Tai, et uskoo siihen, et ihminen voi muuttuu. Ja antanu senkin mahdollisuuden. Ja mä en joskus ees ymmärrä, että munkin läheisii on, parhaita ystävii niitä, joille mä oon ollu ilkee. Ja mä oon siitä kiitollinen, että niistä ollaan selvitty eikä sen takii, että mä ottaisin uhrin roolii, vaan pyydän anteeks. Koska se pitää, se pitää tehä.

Nea: Monestihan, kun me kuullaan tarinoita kiusaamisesta, niin me kuullaan aika usein kiusatun tarina. Miten sä niin kun koet tän asian, koetsä, että me puhutaan tarpeeks, tai me tuodaan tarpeeks tarinoita esille siitä kiusaajan näkökulmasta?

Carolina: Ihan liian vähän. Siis mikään toiseen kohdistuva henkinen ja fyysinen väkivalta, sanonnat ja kaikki tommoset huutamiset, niin ei, se ei vaan käy. Se ei vaan käy. Ja mä sen takii haluun just keskustella tästä ja avaa tätä asiaa, koska ei kiusaajat, ei ne oo vaan syntyny kiusaamiseen, ei se oo niitten titteli.

Nea: Toi on niin totta. Ja monesti kyllä tuntuu, että esim. vaikka mediassakin, niin jotenkin kiusaajat on niitä jotain muita ihmisiä tuolla, jotain semmosta pohjasakkaa, että usein heidän, tai he jotenkin sivuutetaan kokonaan. Ja tavallaan just se, että mistä se niin kun lähtee se kiusaaminen? Minkä takia joku päätyy kiusaamaan? Ja jotenkin tuntuu, että tää sunkin tarina on sillä tavalla aika klassinen, että monestihan se on niin, että ihmistä on itseään kiusattu joskus ja sit hän päätyy tekeen samoja asioita myöhemmin. Mut sit mua kanssa kiinnostaa tietää, et mitkä oli niin kun sellasia jotenkin konkreettisia asioita, mitä sä lähit työstään itessäs sillon kun sä päätit, että nyt tää muutos täytyy tapahtuu?

Carolina: Se lukion sijainti oli ainakin yks, et mä pääsen hetkeks pois aina ja saatoin jäädä just sinne koululle hengaileen niitten mun uusien hyvien ystävien kanssa. Ja se, mikä autto mua  muuttaan tätä kaikkee, muuttaa myös ympäristöö, koska mä halusin hyväksyy sen, että ihan sama, mitä mulle sanotaan siitä, että vaikka, no, mikset hengaa vaikka meijän kaa paljon. Mä halusin jo 16-vuotiaana näyttää muille, että ihmisen pitää  liikkua eteenpäin. Ei voi vaan pysähtyy ja olla samojen ihmisten kaa. Sun pitää mennä näkeen ihmisii ja kuunnella muitten juttuja, muitten elämäntarinoita, muitten näkökulmia asioihin, oli se sitten, että oli se sit mitä, et keskustella ja avartaa sitä maailmankuvaa. Koska en mä halunnu sitä suppeeta mieltä, mikä mulla oli. Mä haluun nimenomaan tietää asioista. Ja sillon kun mä menin sinne lukioon, niin mä en halunnu muodostaa klikkejä aluks tai ylipäätänsä klikkejä. Mä en halunnu mitään semmosta tiettyy porukkaa, missä mä hengasin ja sit loukkaannutaan siitä, että menen hengaamaan muitten kanssa silleen. Ei, mä en oo kenenkään omistuksessa, mä haluun tehä sitä mitä mä haluan tehdä vahingoittamatta muita ihmisii siinä ympärillä. Ja se toimi, se oli niin ihanaa tehä kaikkii projektei muitten ihmisten kanssa. Mä tunsin ne, he tunsivat mut. Mä halun palaa siihen mun luokkaan, mä tunsin sieltä ihmisii.

Nea: Ja useinhan, niin kun aikaisemminkin sanoit, niin kaikki lähtee nimenomaan itestään ja myös siitä, että sillon kun sä pidät itestäs huolta ja sä teet asioita, mitkä susta tuntuu itestäs hyvältä, niin silloin sä pystyt myös oleen hyvä muille. Sen takii se, et me jauhetaan just asioita, kuten, että itseään täytyy rakastaa, niin ne on ihan tosi, tosi tärkeitä asioita, jotta me voidaan myös muita kohdella hyvin. Ja tää on mahtavaa, miten sä oot myös niin kun oivaltanut tän asian. Ja niin kun oikeesti, että oot halunnu tehä sen työn ja selkeesti niin kun edelleenkin mietit, että miten kohtelet muita. Just se, et tietenkään mikään tommonen työ, se ei sinänsä saa ikinä pysähtyä. Kyllähän meillä, no, elämä menee koko ajan eteenpäin ja välillä sitä toteaa, että oi, että nyt tuli kyllä käyttäydyttyy vähän huonosti, vaikka onkin tavallaan luvannu itelleen, että mä en enää ikinä tuu olemaan ilkee kellekään. Mutta valitettavasti välillä sitä tekee vähän niin kun vahingossakin. Ja silloin on myös tärkeetä tulla jotenkin takas siihen hetkeen ja mennä itteensä ja miettiä, et niin, mitkä olikaan nyt ne mun omat arvot ja miten mä haluan toimia muita kohtaan.

Carolina: Mä oon ihan samaa mieltä. Tavallaan mä pelkään sitä edelleen, että tulee jonkinlaisia konflikteja ja, et miten mä selviin niistä ja jotenkin pienetkin semmoset jutut mun läheisten kanssa, niin mä haluun sopii heti, mä en niin kun jaksa mitään ylimäärästä. Mä haluan, et kaikilla on hyvä olla mun ympärillä. Ja mä oon, siis mä oon nauttinu niin paljon, kun mä oon saanut on uuden koulun ja, et ihmisten, se on niin kun samanlaisii kun mä.

Nea: Eli tässä tullaan kanssa just siihen, miten tärkeätä on, että ihminen löytää ne niin kun omat kiinnostuksen kohteet ja intohimon kohteet, et sit pystyy niitä asioita tekemään ja keskittymään niihin. Koska sillonkin, no, se lisää sun onnellisuutta, kun sä saat tehä niitä asioita, mitä sä rakastat ja sä koet, että sä oot oikeassa paikassa. Ja sillon ne myös taas, kun sä olet onnellinen, niin luultavasti ihmiset sun ympärillä on onnellisia.

Carolina: Mä oon kuullu tosi paljon sitä, että on niin kun, et on saanu muille hyvän olon sillä, että mä oon se energinen, että mä oon palannu ottamaan siitä kiinni, että nyt kun nauttii niin automaattisesti ihminen tekee asioita paremmin tai hyvin. Kun sä oot onnellinen jostain, mitä sä teet, niin kyllä se huokuu muille. Ja sit se on kiva kuulla, että se tarttuu ja sithän se kasvattaa sitä kaikkee. se kasvattaa niin kun sitä, et jee, vähän siistii, nyt ollaan täällä ja nautitaan elämästä. Mutta eihän elämä oo aina ruusuilla tanssimista. Ei, et onhan niitä pieniä kränii tullu, mut mä haluun just tehä silleen, että mä osaan käsitellä ne asiat silleen kunnolla. Ja toisii kunnioittaen.

Nea: Kyllä, siinä oli tosi hyvin kiteytetty tää. Ja vitsi, sitä kyl miettii, et oijoi, kun olis itekin jotenkin tajunnu nää asiat, sillon kun oli esim. koulussa, meinaan peruskoulussa ala- ja yläasteella, kun oli just epävarmimmillaan ja haki jotenkin sitä omaa paikkaa ja sitä, mitä ite tykkää tehä elämässä, että senkin takii mä niin kun, joo mä jotenkin toivoisin, että tääkin meidän podcast ja tää meidän viesti tavoittais just esim. mahdollisimman nuoria ihmisiä, ketkä on vielä siellä just siinä pisteessä, et he hakee tosi paljon itteensä. Samaan aikaan tää tuntuu hassulta puhuu näin, koska kyllähän varmaan sitten taas, kun mä kymmenen vuoden päästä katon itteeni nytten tässä, missä mä oon, niin varmaan toteen ihan samat asiat. Mut et silti tuntuu, että kyllä tämmöset oivallukset, nää helpottaa suuresti elämää.

Carolina: Musta tuntuu, että mä en ehkä saanu niin paljoo sitä apua opettajilta. Sitä uskals kysyy ala-asteella nimenomaan, mutta yläasteella, kun mulla oli se kuori ja musta tuli hirvee teini, niin ehkä sillon hävetti vaan sanoo opettajille. Koska olihan se häpeällistä, että joku, tai edelleen semmonen stigma on, että mitä kiusaaminen nyt avautumaan, kun ei tiijetä mistä kaikki on voinu lähtee. Enkä mä haluu edelleenkään saada sellasta uhrin kuvaa, mä haluun, että nää kummatkin asiat on balanssissa. koska niistä on tullu yhtä suuri kuin se, mikä on nytten. Ja mä vaan toivon, et asioihin puututtais aikasemmin, kun sillon kun on liian myöhästä. Ja, ettei osotettais sitä, että nyt kun toikin tuolla, joka mikin toisella puolella on, niin nyt kun se tajus, niin ihan varmasti nää muutkin ihmiset tajuu, oli ne sitten kiusattuja tai kiusaajia. Mut se on väärin, ei niin saa ajatella. Ei kukaan, ei monet ymmärrä asioita. Monet ei pui niitä asioita. Jotkut tarttee apuu siihen. Mut kyl mä sanoisin, että jos mun asioihin ois puututtu ala-asteella, niin en tiijä, että en ois saanu niitä niin sanottuja arpii ittelleni, joitten kanssa mä kamppailen edelleen. mut ehkä pienemmällä mittakaavalla.

Nea: Niinpä. Ja sen takii se onkin niin äärettömän tärkeetä, et nimenomaan henkilöt, ketkä voi puuttua kiusaamiseen, niin oikeesti puuttuu siihen. Koska niin kun sanoit, niin se jättää tosi syvät arvet ja se voi myöhemmin sitten johtaa ties mihinkä. Mut, että tää on aivan siis todella mahtavaa ja upeeta, että me ollaan tänään saatu kuulla sun tarina. Tää on taas yks steppi eteenpäin kohti parempaa. Vaikka, niin kun sanoitkin, niin eihän tietenkään yks podcast mitään asia niin kun pelasta, mut että tää, et me kuullaan sun tarina, niin se on tosi arvokasta, koska sitä kautta sitten ehkä joku voi saada sen herätyksen, et hei! nää on asioita, joihin täytyy hakee apuu ja joihin on myös mahollista saada apua. Ja sitten taas toisaalta myös se, että ihmisellä on mahdollisuus ja myös oikeus muuttua. Niin sä olet elävä esimerkki siitä ja sen on hienoa.

Carolina: Ihana kuulla.

Nea: Kiitos.

Carolina: Kiitos.

Nea: Kiitos sulle, että sä kuuntelit tänkertasen Samalla puolella -podcastin jakson. Lisäinfoa tästä Samalla puolella -kampanjasta ja muuta materiaalia aiheesta löytyy Espoon kaupungin Instagram-tililtä ja netistä osoitteesta www.samallapuolella.com(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan).