Riesin kirje Beethovenille

Wien, 18.9.1804

Beethoven,

minä en kestä sinua. Miksi sinun täytyy olla sellainen kuin olet? Niin äkkipikainen ja arvaamaton. Epäluuloinen vainoharhaisuuteen asti. Suo anteeksi, olet suuri säveltäjä ja uskomaton pianisti, mutta välillä käytöksesi on niin käsittämätöntä, että et tunnu olevan täysissä järjissäsi. On kuin itse piru hiipisi sisääsi ja syrjäyttäisi todellisen minäsi.

Olen saanut kestää taholtasi kaikenlaista jo aiemminkin. Kyllä, taivas olkoon todistajani, olen todella saanut, ja kestänyt. Sinähän olet suuri. Sinä olet sinä. Sitä paitsi sielusi päiväpuoli on täynnä valoa. Rakas Ludwig, haluan uskoa sinuun, en ainoastaan säveltäjänä vaan myös ihmisenä! Miksi sinun siis on loukattava minua tällä tavalla? Miksi olet niin pitkävihainen?

Tuo onneton F-duuri Andante. Upea pianokappale, maailma saa kiittää sinua siitäkin. Ja kuitenkin toivon nyt, ettet olisi koskaan säveltänyt sitä. Toivon, ettet olisi soittanut sitä ensimmäisenä minulle ja Krumpholzille. Toivon, ettet olisi soittanut sitä ainakaan enää uudestaan, vaikka me Krumpholzin kanssa sitä sinulta pyysimme. Se juuttui mieleeni, melodia oli niin kaunis. Sitten matkalla kotiin satuin kulkemaan Lichnowskyn talon ohi ja kerroin prinssille uudesta hienosta sävellyksestäsi. Lichnowsky kutsui minut sisään. Istuin pianon ääreen ja aloin tapailla äsken kuulemaani. Lichnowsky usutti jatkamaan.  Mitä enemmän soitin, sitä enemmän muistin, sävellyksesi on niin ihmeellisen luonteva – niin luonteva, että se tarttui myös Lichnowskyn korvaan. Ja sitten tuo hassu houkka sai päähän pienen jekkunsa. Seuraavana päivänä hän ilmestyi luoksesi ja kertoi säveltäneensä juuri jotain uutta ja kaunista. Hän soitti sinulle sinun omaa Andanteasi, tietenkin vain kujeillakseen, mutta sinua ei huvittanut. Päinvastoin raivostuit. Raivostuit ennen kaikkea minulle ja vannoit, ettet soittaisi enää ikinä nuottiakaan minun kuulteni.

Tavallaan tiesin, että olit tosissasi. Olit jo kertaalleen tehnytkin niin, pyytänyt minua poistumaan huoneesta ennen kuin aloit soittaa. Mutta silloin tapaus oli vielä tuore. Silloin olimme kahden. En ikinä olisi uskonut, että nöyryyttäisit minua niin kuin teit eilen, kaikkien ihmisten edessä.

Päivä vielä alkoi niin hyvin. Heti aamulla meillä oli konsertti Augartenissa. Sen jälkeen hilpeä seurueemme nautti pitkän herkullisen aamiaisen Lichnowskyn luona. Kaikki olivat kiinnostuneita uudesta oopperastasi, ja prinssi sai päähänsä, että siirtyisimme sinun luoksesi, jossa soittaisit sitä meille.

Ällistyttävää kyllä olit suostuvainen. Näin tehtiin. Mutta kun sitten olimme päässeet majapaikkaasi, varsin tilavaan ja valoisaan mutta tietenkin jäljiltäsi kaoottiseen huoneistoon, jonka sivumennen sanoen juuri minä olen sinulle hankkinut, ajoitkin minut kadulle. Ries ulos! Ulos nyt heti, tai kukaan ei saa kuulla mitään! Lichnowsky ja kaikki muutkin yrittivät puhua puolestani, mutta sinä olit ehdoton ja minä lopulta lähdin.

Mikä hirvittävä loukkaus se olikaan. Kyyneleet kihosivat silmiini ja kyyneliä pyyhin niistä nytkin. Minähän vain ihailin sinua! Soitin prinssille Andanteasi, koska olin siihen heti niin ihastunut. Ja näin sinä vastaat rakkauteeni, nolaamalla ja torjumalla. Sekoitat minut vihamiehiisi, joita olet kyllä onnistunut hankkimaan, siinä olet oikeassa. Mutta minä en ole yksi heistä. Eivät muutkaan ystäväsi ole. Me välitämme sinusta, Ludwig van Beethoven, vaikka aina en kyllä itsekään ymmärrä miksi.

Kuinka kauan olen nyt ollut vaikutuspiirissäsi? Kohta kolme vuotta, mutta aika tuntuu paljon pidemmältä. Tuskin enää muistan, millaista elämäni oli kotona Bonnissa, ennen kuin tutustuin sinuun ja tähän kaupunkiin.

On monta unohtumatonta hetkeä, joita voisin muistella. Jostain syystä ajattelen nyt ensimmäistä konserttiasi Theatre an der Wienin hovisäveltäjänä: sitä keväistä päivää, jolloin Christus am Ölberge, toinen sinfoniasi ja cis-mollipianokonserttosi saivat ensi-iltansa.

Tapasi mukaan ryhdyit tosissasi töihin vasta viime tingassa. Vielä konserttipäivän aamuna kirjoitimme yhdessä torvistemmoja, jotka sinun välttämättä piti oratorioosi saada. Siinä vaiheessa vuori tuntui ylittämättömältä. Ajattelin, ettei konserttia ikinä saada kasaan. Aamupäivän harjoituksissa huusit orkesterille niin, että pelkäsin soittajien marssivan salista ulos.

Mutta niin vain mahdottomasta tuli mahdollista niin kuin seurassasi hämmästyttävän usein tapahtuu. Puolenpäivän jälkeen Lichnowsky kattoi pöytään leipää, leikkeleitä ja viiniä. Tunnelma alkoi kohentua, ja illalla, sitten kun kaiken oli oltava valmista, se ällistyttävää kyllä oli.

Oli huumaavaa kuulla pasuunoiden soittavan sävelet, jotka vasta kaksitoista tuntia sitten olin kirjoittanut paperille koukeroittesi pohjalta. Pianokonserton soitit tietysti itse, mikä olikin ainoa vaihtoehto: nuotteja tuskin saattoi nuoteiksi kutsua. Luojan kiitos et pyytänyt sivunkääntäjäksi minua vaan Seyfriedin. Hiki helmeili hänen otsallaan, kun hän yritti selvitä kauhistuttavasta tehtävästään. Nauroitte sille sitten yhdessä konsertin jälkeisillä illallisilla, meillä kaikilla oli kertakaikkisen mukavaa.

Beethoven, haluan olla vihainen sinulle! Haluaisin todella, en haluaisi leppyä näin nopeasti. Kohtelit minua katalasti, eikä tämä ollut ensimmäinen kerta.

Mutta mitä enemmän kirjoitan, sitä tyynemmäksi tulen. Tajuan, mitä kaikkea olen saanut kanssasi kokea ja millaisen maailman olet minulle avannut. Saan kiittää sinua niin paljosta. Älä hetkeäkään kuvittele, etten olisi sinulle kiitollinen. Jos et olisi ottanut minua siipiesi suojaan, en tiedä, missä olisin nyt.

Älä käsitä väärin, mutta ajattelen tätä usein: ei voi olla helppoa sinä. Sinulle on vaikea olla vihainen, koska olet niin liikuttavan avuttomasti sellainen kuin olet.

Olet luonnonvoima, ihmishahmoinen pyörremyrsky. Levität aivan konkreettisesti kaaosta kaikkialle missä liikut, asunnossasi yksikään esine ei ole paikoillaan. Sitä paitsi asunnot vaihtuvat jatkuvasti ja pidät niitä hallussasi mielellään kerralla useampia. Aivan kuin itsekin haluaisit paeta omaa epäjärjestystäsi osoitteesta toiseen, jossa heti sinne asetuttuasi vallitsee samanlainen epäjärjestys.

En ole koskaan aiemmin tavannut ihmistä, joka unohtaisi peseytyä. Tai syödä. Palattuasi inspiraatiosi syövereistä tähän maailmaan muistat sen kyllä taas sitten, saatat ahmia kerralla uskomattomia määriä ja huuhtoa ateriasi alas ylitsevuotavilla viinimaljoilla, mistä seuraa vatsanväänteitä ja vaihtelevia mielialoja. Kuitenkaan et itse näe yhteyttä elintapojesi ja heittelehtivän vointisi välillä.

Usein olen huolissani sinusta. Tunnut lapselta, vaikka olet neljätoista vuotta minua vanhempi.

Toisaalta ymmärrän ja kunnioitan sinua. Elät ainoastaan musiikille. Musiikki on pyörremyrskysi jumalainen ydin, eikä se voisi olla sellaista kuin se on, jos olisit tässä maailmassa kiinni yhtä vahvasti kuin me muut. 

En voi tulla kaltaiseksesi, mutta oppia sinulta voin. Tietenkin alkuun jännitin soittamista sinulle. Opettajana olet kuitenkin yllättävän kärsivällinen – mikäli nyt innoitus ei satu iskemään kesken oppitunnin, niin kuin joskus on käynyt. Mutta yleensä kuuntelet tarkasti. Et hermostu virheistä, mutta kylläkin siitä, jos soitossani ei ole tunnetta. Jos ainoastaan sormeni liikkuvat, jos pääni ja sydämeni eivät ole mukana, haaskan vain aikaa, sekä omaani että sinun. Olet opettanut minulle heittäytymisen merkityksen.

Vielä enemmän jännitin soittamista kanssasi. Käteni tärisivät, kun ensimmäistä kertaa asetin ne koskettimistolle sinun kaikkivoipien käsiesi viereen. Selvisin silti siitäkin, asetuimme heti ensimmäisellä kerralla luontevasti samaan rytmiin.

Kohta olimmekin jo soittamassa duettoja kreivi Brownen luona. Kreivillä oli sinä iltana naisseuraa viihdytettävänä. Hän puhui kieltämättä viehättävälle seuralaiselleen kovaan ääneen eikä ymmärtänyt vaieta, vaikka pyysit häntä olemaan hiljaa. Lopulta tempaisit käteni ilmaan kesken kappaleen ja ponnahdit pystyyn pianotuolilta. ”En ikinä enää soita tuollaisille porsaille”, sanoit tälle jalosukuiselle miehelle. Ja vaikka kreivi pyysi käytöstään kiltisti anteeksi ja kaikki yrittivät suostutella sinua palaamaan pianon ääreen, et taipunut. Et enää sinä iltana antanut edes minun soittaa heille.

Myönnän että minua hirvitti. En ymmärrä, miten uskalsit. Mutta samaan aikaan se oli minusta mahtavaa. Musiikki on sinulle pyhää, ja jos joku ei kunnioita musiikkia, et ala nöyristellä hänen edessään. Haluaisin oppia sinulta senkin.

Ystäväni, olen päättänyt sen nyt. En koskaan lähetä tätä kirjettä, en ole sinulle niin vihainen. En tiedä miten reagoisit, enkä halua suututtaa sinua enää enempää, en halua väliemme katkeavan kokonaan. En ehkä edes kestäisi sitä, sinusta on tullut minulle niin tärkeä.

Lisäksi muistin taas, miten raskas risti sinulla on kannettavasi. Olisi ihme, jos se ei osaltaan vaikuttaisi käytökseesi.

Muistan elävästi sen parin vuoden takaisen päivän, kun olimme kahdestaan pitkällä kävelyllä Heiligenstadtissa. Kesä kauneimmillaan, ihana puolipilvinen lämpö, ja ympärillämme heinäkuun heleys ja maaseudun pastoraalinen rauha. Metsässä paimen soitti näppärästi puista huiluaan.

Menin hölmö mainitsemaan sinulle siitä. Kuuntele miten hilpeitä säveliä! Ja sinä raukka et kuullut. Et kuullut, vaikka kävelimme koko ajan lähemmäs metsän rajaa. Muutuit mustaksi ja mykäksi, et puhunut minulle enää mitään, eikä sinua auttanut, vaikka väitin etten itsekään enää kuullut huilua ja alun alkaenkin olin kuullut sen vain hyvin heikosti. Et varmasti uskonut minua, en ole erityisen hyvä valehtelija.

Asia ei tullut minulle yllätyksenä enää edes silloin. Olin kuullut ongelmistasi Breuningilta. Sitä paitsi vietin seurassasi niin paljon aikaa, ettei kaikki mennyt enää hajamielisyyden piikkiin.

Rakas Beethoven, olen niin pahoillani. Niin surullinen puolestasi. Jos Jumalalle voisi laatia valituskirjelmän, tekisin sellaisen, sillä kaikista maailman ihmisistä juuri sinun soisin kuulevan kaiken mitä täällä on kuultavaa.

Toisaalta iloitsen siitä, että Heiligenstadtissa viettämäsi puolivuotisen jälkeen palasit kaupunkiin jollain tapaa muuttuneena. Luulen, että lähdit sinne pakoon ihmisiä. Päätit kuitenkin palata takaisin meidän keskuuteemme. Ja vaikka huonosta kuulostasi ei kenenkään edelleenkään kannata sanallakaan mainita, se ei myöskään enää tunnu olevan yhtä suuri salaisuus, eikä ehkä samanlainen kauhu sinulle itsellesikään. Pystyt säveltämään. Voi hyvä luoja, sävellät entistä ahkerammin ja aina vain ällistyttävämpiä teoksia. Pyörremyrskyäsi ei pysty lannistamaan mikään, ei edes julma kohtalo!

Pieni käytännön asia: toivoit minun etsivän sinulle taas uuden asunnon. Olen löytänyt sellaisen, ja mielestäni varsin hyvän. Pasguillatin talosta, kolmannesta kerroksesta. Ei edes erityisen kallis. Mutta turhaanhan minä sitä tähän nyt kirjoitan. Tapaamme taas huomenna, kun lupasin tulla kirjoittamaan puhtaaksi pianokonserttosi nuotteja. Kerron sinulle sitten.

Ystäväni, opettajani – pidän sinusta paljon, kaikesta huolimatta. Olet ainutlaatuinen, sekä hyvässä että pahassa. Se minun täytyy vain hyväksyä. Kiitos kaikesta. Kiitos että olet.

Ries