Oma Tarina: Veronican matka

Oma Tarina on kokoelma nuorten omia kirjoituksia, esimerkiksi novelleja ja runoja. Kirjoituksia kerää ja julkaisee Espoon kaupunginkirjasto. 
Löydät kaikki kirjoitukset Oma Tarina -sivulta.

kirjoittanut Saaga Lampi

Oli aamu ja Veronica Västerlund oli lähdössä aivan normaalisti kouluun. Rutiininomaisesti, kello 7.45 hän astui ovesta ulos ja kello 7.52, hän oli bussipysäkillä odottamassa bussin tuloa. Sininen bussi tuli kello 7.54, kuten aina, ja Veronica oli harmaanruskealla betonista rakennetulla koululla kello 8.22. Ei siis mitään rutiinista poikkeavaa. Koulupäivä sujui normaalisti ja koulun jälkeen Veronica meni matematiikkakerhoon, niin kuin joka tiistai, aina. Kun Veronica pääsi kotiin, oli jo illallisaika. Illallisen jälkeen Veronica katsoi televisiota pari tuntia, kunnes hän meni nukkumaan toivotettuaan hyvät yöt vanhemmilleen ja sisaruksilleen. Päivä sujui kuten kaikki muutkin tiistait, niin pitkältä ajalta kun Veronica muisti.

Seuraava yö oli kuitenkin erilainen. Veronica näki kummallista unta, jossa hän olikin huvipuistossa luokkansa kanssa. He huvittelivat, kävivät erilaisissa laitteissa, söivät hattaraa ja popcornia sekä pelasivat pelejä. Maailma oli täynnä värejä ja naurua. Huvipuisto oli täynnä ihmisiä, mutta ihmiset eivät näyttäneet lainkaan siltä kuin yleensä. Ei ollut merkkiäkään tylsistymisestä, surusta tai huolista. Unessa kaikki näyttivät iloisilta ja tyytyväisiltä.

Kun Veronica heräsi, hän muisti unensa yhtä selkeästi, kuin jos se olisi tapahtunut oikeassa elämässä. Veronica yritti tehdä aamutoimiaan normaalisti, mutta ei voinut lopettaa unen ajattelemista. Koko maan viimeinen huvipuisto oltiin suljettu vuosia sitten, kun nykyinen hallitsija. Veronica oli käynyt huvipuistossa kerran, mutta oli ollut silloin vasta kaksivuotias. Hänellä ei siis ollut mitään muistikuvia koko paikasta. Veronica ei keksinyt mitään selitystä unelle, mutta päätti yrittää unohtaa koko asian.

Aamupäivä meni melko normaalisti, kuten muinakin keskiviikkoina. Puolenpäivän aikoihin, koulun rehtori kuitenkin kutsui koko koulun, ja sen oppilaat kuulolle. Rehtori, Johannes nimeltään, naputteli mikrofoniaan muutaman kerran koettaakseen tuleeko siitä ääntä. Veronica vilkaisi sivusilmällä parasta ystäväänsä Elinaa, joka istui neljä penkkiä Veronicasta vasemmalle. Elina vilkaisi takaisin ja virnisti Veronicalle. Kun rehtori sai vihdoin mikrofoninsa toimimaan, hän katsoi koululaisia vakavasti, ennen kuin aloitti puheensa. 

“Hyvää iltapäivää kaikille!” rehtori toivotti.

“Hyvää iltapäivää arvoisa rehtori”, oppilaat mumisivat yleisöstä.

“Kuten ehkä jo tiedätte, arvoisa presidentti Northwood, on luonut jälleen uusia lakeja, pääosin pitääkseen turvallisuutta yllä koko maassa. Nyt on luotu uusi laki, joka muuttaa myös meidän koulumme käytäntöjä. Tästä lähtien, kouluissa ei ole välitunteja, ja ruokatauko kestää viisitoista minuuttia. Koulupäivät kestävät yhdeksän tuntia. Oppilaat eivät saa puhua toisilleen päivän aikana”, rehtori luki papereistaan. 

Yleisöstä kuului vastahakoisia ääniä, ja jokainen, jonka Veronica näki, näytti järkyttyneeltä tai vastahakoiselta. Rehtori jatkoi kuitenkin vielä puhettaan: “Ymmärrän että tämä on teille iso muutos ja raskasta varmasti jokaiselle. Meidän on kuitenkin pakko noudattaa lakeja. Laki astuu voimaan huomenna. Valitettavasti emme voi tälle mitään, mutta yritetään kaikki parhaamme mukaan kestää tämä. Onnea jatkoon!”

Veronica asteli tuohtuneena koulun pihalle välitunnin alkaessa. Elina tuli hänen luokseen, yhtä ärtyneen näköisenä hänkin. “Ensin oppivelvollisuutta pidennetään viiteentoista vuoteen, sen jälkeen kokeiden määrä vuoden aikana tuplattiin ja kaikki taito- sekä taideaineet poistettiin, vähän aikaa sitten lomat poistettiin ja nyt vielä tämä”, Elina valitti. Veronica nyökkäili puheen tahtiin. “Tästä ei tule mitään, oppilaat eivät jaksa”, Veronica totesi. Elina nyökkäsi ja samalla hetkellä välituntikello soi. Elina ja Veronica kävelivät hiljaisuudessa sisään.

Kun Veronica pääsi vihdoin kotiin fysiikkakerhon jälkeen, paiskasi hän reppunsa sängylleen ja rupesi tekemään maantiedon läksyjä. Kun hän sai läksyt valmiiksi, hän meni katsomaan televisiota, josta tuli tiedeohjelmaa. Ohjelmassa kerrottiin sinä päivänä planeetoista ja niiden kuista. Veronica katsoi ohjelman kärsivällisesti loppuun, sillä se kuului hänen rutiiniinsa. Hän ei olisi jaksanut, mutta hän halusi tehdä rutiininomaisesti. Koulussa heille painotettiin aina kuinka tärkeää on tehdät asiat kuten aina, kuulemma muuten sekoaa, tai jotain sinnepäin.

Veronican katsottua ohjelman loppuun, hän ei ollut oppinut juuri mitään uutta. Ainoa uusi asia jonka hän oli oppinut oli se, että yhden Neptunuksen kuista, Neson, kiertoradan säde on noin 48 miljoonaa kilometriä. Veronica ei ymmärtänyt mihin hän tietoa ikinä tarvitsisi, sillä hän ei aikonut avaruustutkijaksi, mutta ei kai tieto mitään haittaa. Presidentti Northwoodin motto olikin: “Tieto on valtaa.”

Veronica ei enää edes muistanut outoa untaan. Viikko kului ja jokainen päivä oli kamalampi kuin edellinen. Veronican koulupäivien pituus pysyi samana, mutta sisältö vain muuttui kamalammaksi. Rutiineja oli yhä vaikeampi noudattaa ja kerran Veronica melkein nukahti tiedeohjelman eteen. Kukaan ei ollut enää energinen koulussa tai kotona. Veronica tiesi ettei kyseisestä tilanteesta voisi seurata mitään hyvää, mutta hän ei voinut sanoa mitään. Presidentin määräys oli määräys.

Mutta eräänä yönä Veronica näki taas kummallista unta. Tällä kertaa hän oli pikkusiskonsa Elsien ja isosiskonsa Katarinan kanssa jossakin kylpylän tapaisessa. Veronica ei ollut ikinä käynyt kylpylässä, mutta hän oli kuullut vähän minkälaista niissä on, ja Veronican mielestä alue vastasi kuvausta lähes täydellisesti. Kylpylässä oli viherkasveja ja kukkia. Elsie laski liukumäkeä, joka päättyi hennosti liplattavaan altaaseen. Kylpylää olisi voinut kuvailla jopa ruuhkaisaksi, mutta taas kerran, ihmiset näyttivät iloisemmilta kun Veronica oli ikinä nähnyt.

Aamulla kun Veronica heräsi, hän säikähti, paljon. Hän oli ensimmäistä kertaa koko pienessä elämässään nukkunut pommiin. Hän ei ikinä ennen ollut edes myöhästynyt mistään. Veronican perhe oli jo lähtenyt, he luottivat Veronicaan, ja siihen että hän heräisi itse herätyskellonsa soittoon. Veronica totesi ettei hänen enää kannata lähteä kouluun, kello oli kuitenkin jo kymmenen, ja koulu oli alkanut yli kaksi tuntia aiemmin. Veronicaa harmitti, että oli jättänyt Elinan yksin kouluun, mutta Veronica ei tänään aikonut kouluun mennä. Veronica pelkäsi tosin että tulisi hulluksi, sillä hän oli rikkonut rutiineja.

Noin tunti sen jälkeen kun Veronica oli herännyt, hän näki ikkunalaudallaan linnun. Lintu oli pieni ja keltainen. Se katsoi Veronicaa ja lauloi pienen laulun. Veronica ei ollut varma oliko hän oikeassa, mutta hän oletti että lintu halusi sitä seurattavan. Veronica suhtautui aluksi hieman epäilevästi, mutta sen jälkeen kun lintu oli hetken tuijottanut Veronicaa, hän päätti lähteä mukaan. Ei kai hän mitään voinut enää menettääkään.

Veronica lähti ulos, ja lintu odotti häntä siellä. He lähtivät liikkeelle, aluksi isoja ja ruuhkaisia teitä seuraten, myöhemmin syrjäkujia pitkin. Lopulta he päätyivät ison roskienkierrätyspaikan luo. Lintu lensi kohti erästä nurkassa sijaitsevaa sekajäteastiaa.  “Olenko ehtinyt tulla hulluksi jo nyt? Ja tuohonko sinä kuvittelet minun hyppäävän?” Veronica kysyi epäuskoisesti. Lintu sirkutti jotain, ja lensi pää edellä suoraan roska-astiaan. Veronica haukkoi henkeään, kun lintu yhtäkkiä katosi. Veronica totesin ettei hänellä ehkä ole vaihtoehtoja, ja hyppäsi roska-astiaan.

Loputtomalta tuntuneen pudotuksen jälkeen Veronica tunsi jotain pehmeää. Hän makasi kukkakedolla, keskellä sinisiä, punaisia ja keltaisia kukkia. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt niin paljoa värejä yhdellä kertaa. Veronica kohotti katseensa ja näki puiden latvoja päänsä yläpuolella. Aurinko paistoi kauniisti puiden oksien ja lehtien välistä. Veronica oli lumoutunut paikan kauneudesta. Kotikaupungissa oli vain sinisiä busseja ja harmaita taloja. Veronica pelkäsi jo tulleensa hulluksi, mutta auringon lämpö ja kukat olivat ainakin hyvin todentuntuisia.

Veronica ei tiennyt minne hänen pitäisi mennä, joten hän nousi ylös ja lähti kävelemään pientä polkua, joka vei puiden joukkoon. Polun varrella hän näki pensaita ja varpuja. Melko pian, juuri kun Veronican jalkoihin oli alkanut sattua, hän näki mökin. Hän oli kyllä kuullut äidiltään, ettei tuntemattomien ihmisten luo saisi mennä, mutta uteliaisuus voitti Veronican.

Kun hän astui sisään mökkiin, hän näki vaaleahiuksisen nuoren naisen. Naisella oli päällään vaaleanvihreä mekko, ja hän katsoi Veronicaa yllättyneenä.
“Pakenitko sinäkin sieltä maailmasta?” nainen kysyi. “Ja hei, minä olen Alicia.”
“Joo, minäkin tulin sieltä”,  Veronica vastasi, ja katseli ympärilleen mökissä. Mökki oli rakennettu hirsistä, Veronica tiesi sen eräästä tiedeohjelman jaksosta, jossa kerrottiin erilaisista rakennusmetodeista ja -materiaaleista.

Veronica kuitenkin ihmetteli yhä missä oli, ja aikoi kysyä sitä, mutta juuri ennen kuin hän ehti saada suutaan auki kysyäkseen mitään Alicia rupesi kertomaan: “Ennen kuin ehdit edes kysyä, niin kerron. Olet saapunut Ion valtakuntaan. Io oli eräs niistä, jotka saivat tarpeekseen kun Northwood astui valtaan. Io, muutaman muun kanssa, lähti etsimään parempaa asuinpaikkaa. Io halusi rauhaisan paikan, jossa voisi nauttia rauhasta ja luonnon kauneudesta. Eräänä päivänä, he löysivät käytävän maan alle, ja he päätyivät tänne. Olemme siis koko ajan maan alla. Paikka oli täydellinen. Harmi vain, että vain kuukausia sen jälkeen, kun Io tuli tänne, poliisit löysivät sisäänkäynnin. Io joutui ystävineen muuraamaan sen umpeen ja loivat uuden sisäänkäynnin roskakorin luo. Sinne mistä sinäkin varmaan tulit.”

Veronica oli kuunnellut Alician kertomusta suu auki. Hänelle oli jäänyt vain pari asiaa epäselväksi.
“Kuka oikeastaan on Io? Voinko tavata hänet? Ja missä on uloskäynti?” Veronica kyseli. Hän toivoi että joku uloskäynti olisi, Alician puheissa ei ollut mainittu sanaakaan mistään uloskäynnistä.
“Kukaan ei tarkkaan tiedä kuka Io on. Tiedämme että hän löysi tämän paikan ystävineen, mutta kaikki ystävät ovat kuolleet vuosien mittaan. Io on jossain tuolla metsässä”, Alicia sanoi ja huitaisi kädellään epäselvästi kohti metsää. “Hän ei varmaan halua vieraita. Ja siitä uloskäynnistä, yksi on, mutta se on vuorilla ja sinne on vaikea päästä. Ei kukaan sitä paitsi halua täältä takaisin maan pinnalle.” Veronica nyökkäsi, mutta ei ollut asiasta yhtään niin varma.

Kun Veronica lähti vähän ajan päästä mökistä, hän tiesi että hänen pitäisi löytää Io. Hän oli jostain syystä aivan varma siitä, eikä hän tiennyt miksi. Hän ei ollut ikinä kuullut koko Ion valtakunnasta, mutta hän oli varma että hänellä oli joku syy olla siellä. Ei lintu muuten häntä olisi sinne vienyt. Hän ei myöskään tiennyt varmasti minne suuntaan hänen pitäisi lähteä, mutta hän lähti kävelemään Alician huitomaan  suuntaan.

Veronican käveltyä vähän matkaa hän tuli metsään. Metsissä kasvoi korkeita puita, erilaisia kuin kaupungissa. Maa oli peittynyt sammalella ja polku oli pehmeä jalan alla. Veronica ehti nauttia kävelystä vähän aikaa, kunnes hän näki jonkun linnan näköisen rakennuksen. Veronica arveli että se voisi olla Ion talo. Hän käveli ovelle, joka ei näyttänyt kutsuvalta. Talo oli osittain sammalen peitossa. Se oli harmaista kivistä rakennettu, ja siinä oli joitakin tornin kaltaisia, joista yksi oli osittain sortunut.

Veronican päästessä ovelle hän huomasi sen olevan raollaan. Veronica koputti oveen, mutta kun kukaan ei tullut avaamaan, hän käveli sisään. Sisällä haisi siltä kuin siellä ei olisi ollut ketään pitkään aikaan. Veronica kuitenkin meni vielä peremmälle. Linnamaisen rakennuksen sisällä ei ollut yhtään niin mahtipontista kuin ulkona, siellä oli vain muutama huone ja takakäytävät olivat sortuneet.

Veronica ei vieläkään nähnyt merkkiäkään ihmisistä, ainoa olento jonka hän oli nähnyt oli se sama lintu, tai ainakin joku sen linnun sukulainen, joka oli hakenut Veronican huoneestaan. Lintu istui ikkunalaudalla tuijottamassa Veronicaa. Juuri kun Veronica oli luovuttamassa etsintöjensä kanssa, lintu lennähti maahan ja muuttui yhtäkkiä ihmiseksi. Veronica oli nähnyt paljon uutta ja hämmentävää, mutta tätä hän ei ollut osannut odottaa. Nainen huitoi pari keltaista höyhentä pois päältään ja katsoi sitten Veronicaa. Nainen oli pienikokoinen ja vaaleahiuksinen.

“Etsitkö minua vai?” nainen kysyi. Veronica katsoi miestä ja vastasi vain: “Riippuu siitä kuka satut olemaan.” 
“Olen juuri se Io, josta puhuitte Alician kanssa”, nainen vastasi. “Siitä lähtien kun veljeni, se kullanvärinen kanarialintu, haki sinut tänne, olen katsellut perääsi. Miksi tulit tänne?”
“Ehkäpä siksi etten jaksa sitä mitä presidentti tekee?” Veronica kysyi, kuin se olisi joku itsestäänselvyys.” Io katsoi Veronicaa hetken hyväksyvästi. 
“Ihan hyvä syy se on, mutta en tiedä miten minä voisin auttaa”, Io sanoi. Veronica huokaisi.
“Voisitteko vaikka tulla täältä maan pinnalle ja näyttää kuinka paljon parempaa elämä täällä on”, Veronica tokaisi. Hän ei tiennyt mistä oli yhtäkkiä saanut niin paljon ärtymystä, että uskalsi puhua Iolle sellaiseen sävyyn. 
“Minä voisin, mutta en ole varma haluavatko muut. Ja sitä paitsi uloskäynti on aivan liian pieni kaikille, jos haluamme toimia huomaamattomasti”, Io totesi.
“No emmekö me voisi sitten vaikka mennä ja yrittää saada jotakin aikaan”, Veronica kysyi.
“No voimmehan me, vaikka oletko aivan varma ettet halua vain pysyä täällä?” Io yritti vielä kysyä. Veronica tuhahti, nyt jo todella ärtyneesti, ja sanoi vain: “Minulla on perhettä maan pinnalla.” Io nyökkäsi, ja huitaisi kädellään, pyytääkseen Veronicaa tulemaan perässään.

Io ja Veronica kävelivät hiljaisuudessa vähän matkaa, kunnes he saapuivat vuoren rinteelle.
“Menen ensimmäisenä, seuraa sinä”, Io sanoin Veronicalle. Veronica ei ehtinyt edes reagoida, kun Io oli jo lähtenyt kiipeämään. Matkan aikana Veronica mietti kuinka huolissaan hänen perheensä varmasti oli. Hän ei tiennyt tarkkaan kauanko oli ollut Ion valtakunnassa, mutta riittävästi huolta aiheutti jo se, ettei Veronica ollut mennyt kouluun ja se, että hän oli vain kadonnut. No, kun hän tulisi takaisin, hän ehkä saisi Ion kanssa muutettua maan tilannetta paremmaksi.

Veronica oli jo aivan uuvuksissa pitkään kestäneestä patikoinnista, kun Io sanoi että he ovat perillä. 
“No, haluatko mennä edeltä?” Io kysyi. Veronica vilkaisi aukkoa josta heidän pitäisi kiivetä ja vastasi: “Selvä.” Veronica kiipesi pimeään aukkoon kalliossa. Siellä hän näki tikkaat. Hän astui tikkaille ja rupesi kiipeämään. Puolessa välissä matkaa hän tajusi ettei hänen tarvitse oikeasti kiivetä, tikkaat liikkuivat itsestään.

Veronica pääsi maan pinnalle ja hetken odottelun jälkeen Iokin tuli. 
“Kauanko aikaa täällä on mennyt?” Veronica kysyi Iolta. Io kohautti hartioitaan ja totesi: “Kukaan ei tarkkaan tiedä mutta varmaankin suunnilleen päivä, siitä lähtien kun sinä lähdit kotoasi.” Veronica tiesi jo että hän olisi ongelmissa jos hänen vanhempansa löytäisivät hänet ennen kuin he löytäisivät presidentin.

He lähtivät juoksemaan kohti presidentin palatsia, mutta joutuivat kohta hidastamaan kävelyyn, sillä juokseminen näytti liian epäilyttävältä. Oli kaduilla kuitenkin ihmisiä, vaikkei ruuhka-aika ollutkaan. Io näytti epäilyttävämmältä kuin Veronica, sillä oli kuitenkin ollut lähes koko ajan Northwoodin valtaannoususta lähtien valtakunnassaan.

He saapuivat palatsille melko pian ja näkivät toimittajien ja valokuvaajien autoja palatsin edessä. Kun he tulivat lähemmäs, he myös kuulivat puhetta.
“Oletko varma että uusi laki kaikkien huvien kieltämiseksi on tarpeen?” eräs toimittajista kysyi. Presidentti loi häneen halveksivan katseen ja sanoi: “Jos et pidä uudesta laista, paikkasi ei ehkä ole tässä maassa.”
“Tuo on mahdotonta”, Veronica kuiskasi Iolle. “Ei kaikkea huvia voi kieltää!”
“Jotkut voivat”, Io totesi synkästi. “Tule, mennään.”

Veronica seurasi Ioa, kun he pujottelivat toimittajien ohi. Moni huusi heidän peräänsä närkästyneenä, kun he tönivät muita edestään mutta heillä ei ollut aikaa pahoitteluun. Kun he pääsivät presidentin luo, hän oli juuri antamassa haastattelua eräälle toimittajista. Toimittaja vilkaisi hengästyneitä Ioa ja Veronicaa. Siinä samassa presidenttikin huomasi että he olivat siinä. Veronica ei ollut varma mitä tapahtui, mutta presidentti Northwood jähmettyi paikalleen ja vain tuijotti Ioa.
“Sinä?” hän sai sanottua. Io tuijotti itsevarmasti Northwoodia ja totesi vain: “Minäpä hyvinkin, pikkuveli.” Siinä kohtaa Veronicallakin menivät jo ajatukset solmuun. Northwood ja Io olivat sukua?
“Veronica, saanen esittäytyä, Io Northwood”, Io sanoi kääntyen Veronicaa kohti. “Tämä tässä taas on Aether Northwood, kuten varmaan tiedätkin.” Veronica seisoi edelleen paikallaan järkyttyneenä. 
“Nyt, Aether. Olen kuullut Euanilta mitä olet tehnyt täällä ja nyt tämä saa kerta kaikkiaan loppua. Eikö sinulla ole omaatuntoa enää ollenkaan?” Nyt toimittajat olivat alkaneet kiinnostua asiasta, olihan kyseessä presidentti Northwoodin ja tämän siskon jälleennäkeminen. Veronica oletti, että Euan oli se kanarialintu joka oli hakenut hänet, olihan Io viitannut lintuun veljenä.
“Io, voin selittää, toimin koko ajan kansalaisten parhaaksi, tieto on valtaa ja kaikkihan sen tietävät”, presidentti Northwood yritti selittää. Io kuitenkin loi häneen sellaisen katseen, että selittelyt oli parempi säästää myöhemmäksi.
“Onko sinun mielestäsi hyvä, että kansa on väsynyttä ja tunteetonta, sillä he tekevät liian pitkiä työpäiviä ja kaikki heidän ympärillään on harmaata ja kuivaa?” Io kysyi. Presidentti Northwood näytti hieman katuvalta, mutta katsoi vielä uhmakkaasti Ioa. 
“Valehtelet”, Veronica uskalsi sanoa. “Perhe ja ystävät ovat tärkeimpiä.” Presidentti Northwood katsoi häntä hämmästyneenä. Sitten hän viittoi Ion sisään taloonsa. He katosivat palatsin pimeyteen.

Veronica ehti juuri ja juuri kääntyä ennen kuin Elsie hyppäsi hänen kaulaansa. Hän kohotti katseensa ja näki loputkin perheestään. Hänen vanhempansa näyttivät helpottuneilta.
“Nyt tulet heti kotiin ja kerrot meille kaiken, mitä tapahtui”, Veronican äiti sanoi hänelle. Veronica lähti hyvillä mielin kotiinsa. Hän kertoi perheelleen kaiken, ja he 
“Tieto on tärkeämpää kuin mikään maailmassa”, hän sanoi Iolle.saivat hyvän tarinatuokion siinä. Veronica oli myös helpottunut, rutiinien rikkomisesta ei seurannut mitään pahaa.

Parin päivän päästä koko koulu komennettiin taas kuuntelemaan rehtorin puhetta. Veronica toivoi, että Ion puheet olisivat tehonneet presidenttiin.
“No niin, hyvää huomenta kaikille”, rehtori sanoi, eikä pitänyt taukoa jolla oppilaat tervehtivät, kuten yleensä. “Te kaikki tiedätte, että presidentti oli määrännyt monia lakeja esimerkiksi lomien perumisesta, kokeiden lisäämisestä ja oppivelvollisuuden pidentämiseksi. Kaikki nuo lait on nyt poistettu ja palaamme takaisin vanhoihin lakeihin. Maan alta löydetty alue on määrätty muutettavaksi luonnonsuojelualueeksi ja kansallispuistoksi. Vanhat asukkaat saavat tietysti jäädä. Kaikki huvialueet jotka määrättiin suljettaviksi, kuten huvipuisto ja kylpylä avataan uudestaan. Ja nyt, kaikki teistä eivät ehkä sitä tiedä, mutta on heinäkuun puoliväli joten hyvää kesälomaa, saatte todistukset ja näemme taas kuukauden päästä. Hyvää loppukesää.” Rehtori sanoi ja lähti.

Veronica katsoi Elinaa ihmeissään ja Elina vastasi samanlaisella katseella. He lähtivät opettajansa perässä kohti luokkaansa.
“Tuo oli odottamatonta”, Elina sanoi. Veronica nyökkäsi ja käveli luokan ovesta sisään. Kun hän odotti todistuksensa saamista, hän muisti oudot unensa. Kenties niistä voisikin vielä tulla totta joku päivä. Mutta nyt hän aikoi vain nauttia kesälomasta.

Kiitos kun luit tarinani!