Naapurin suusta: Sukkanauhan varassa
- Kulttuuri
- Museot
”Sukkanauhani olivat vaaleanpunaiset. Napsautin ne kiinni sukkien varteen erityisellä nappimaisella kiinnikkeellä. Tuntu mekon helmojen alla oli vähän viileä ja tuulinen. Naps, sukkanauha avautui itsestään, kun kumarruin poimimaan lattialle pudonnutta hiuskoristetta. Isoveli sai riemun aihetta, kun en muistanut polvistua sievästi alas vaan pyllistin muhkeasti.”
Espoon kaupunginmuseon tekstiilikokoelmasta ponnahtavat aina silloin tällöin esiin sukkanauhat tai sukkanauhaliivit. Kuusikymmenluvun alun pikkutytöt ja -pojatkin käyttivät vielä sukkanauhoja. Tiimalasin mallisiksi itsensä unelmoivat äidit punnersivat ylleen vaaleanpunaisen korsetin, ja senkin helmassa killuivat sukkanauhat. Nailonsukat pysyivät ylhäällä ja saumat suorassa.
Kotiliesi vuodelta 1956 mainostaa tyttöjen Pipsa – sukkanauhoja: ”Pipsa pitää niin kuin pitääkin – sukkanauhoissani on soljet, aivan kuin äidillä!” Tyttöjen sukkanauhaliivi oli aluspaidan näköinen, jonka helmassa oli kummallekin sukalle kaksi sukkanauhaa. Ne eivät aina pysyneet kiinni ja painoivat reiteen kovalla tuolilla istuessa.
Isäni sukkanauhoja en muista mutta ehkä hänelläkin oli sellaiset. Museon kokoelmista löytyvät sukkanauhat, jotka ovat todennäköisesti Pentalan isännän Arvid Nyholmin. Herrasmiehen sukat eivät saaneet kaupunkireissulla valua nilkkaan makkaralle.
Naisten sukkanauhat elävät vieläkin omaa elämäänsä. Häissä morsiamen rituaaleihin kuuluu nykyäänkin sukkanauhan heittäminen naimattomille miesvieraille – sukkanauhan kiinni saanut saattaa olla seuraavien häiden sulhanen.
Sukkanauhamuistot palasivat elävästi mieleen, kun availin Espoon kaupunginmuseon kokoelmissa esineiden säilytyslaatikoita valokuvaamista varten. Pukeutumisen tavat ja tyyli muuttuvat. Sukkanauhojen kohdalla voisi sanoa, että onneksi.
ANJA AALTO työskenteli loppuvuodesta 2019 Espoon kaupunginmuseon kokoelmien parissa
Kirjoitettu 20.2.2020