Naapurin suusta: Samaistumisen hetkiä - muistitieto museossa

Museoiden tallennustyötä ajatellaan niiden ulkopuolella useimmiten esineisiin kohdistuvana. Nykyisin pelkkä esine harvoin kuitenkaan itsessään riittää. Museokokoelmaan otettavalla esineelläkin on oltava tunnettu käyttöhistoria ja mieluusti tarina sen käytöstä ja taustasta.

Yhtä tärkeässä roolissa esineiden ohella on myös aineettoman kulttuuriperinnön – ajankuvan, muistojen, taitojen ja henkilökohtaisten kokemusten – tallentaminen, sillä ne luovat helpommin taivallettavan polun menneeseen aikaan. Menneisyyden tallentamisen lisäksi suuri osa ammatillisista museoista tekee nykydokumentointityötä, jossa tallennetaan tämän hetken ilmiöitä ja aiheita tulevaisuudessa ihmeteltäviksi. Muistitietoa käytetään tietolähteenä esimerkiksi arjen historiasta ja erilaisista tapahtumista. Sille on suoraa käyttöä tutkimuksessa ja julkaisuissa, näyttelyissä ja opastuksilla sekä lähdemateriaalina että lainauksina.

Varsinainen museokokoelmien muistitieto koostuu useimmiten kirjoitetuista muistelmateksteistä sekä ääninauhoille tehdyistä haastatteluista ja niiden litteraatioista. Myös esineen tai valokuvan yhteyteen saatetaan liittää joko lahjoittajan kirjoittama tai museotyöntekijän ylöskirjaama muisto tai tarina. Museot – niin myös Espoon kaupunginmuseo KAMU – toivovat nykyisin saavansa eritoten lahjoittajan itsensä kirjoittamia tekstimuotoisia muistelmia, sillä haastatteluiden tekeminen ja litteroiminen on päiväkausien panosta vaativaa työtä. Kirjoitettu muistitieto välittää kertojan äänen ja on helposti suoraan lainattavissa esim. julkaisuissa ja näyttelyissä.

KAMUssa muistitietoa on käytetty useiden näyttelyiden ja julkaisujen lähdeaineistona. Vuoden 2018 näyttely Särkynyt elämä esitteli sisällissodan ajan muistoja ja tarinoita mm. päiväkirjamerkintöjen kautta. Kauklahden lasista kertoneessa näyttelyssä tehtaan työntekijöiden haastattelut ja muistelmat olivat tärkeässä roolissa. Alkuperäisillä paikoillaan sijaitsevissa museoissa muistitieto saa kävijän oivaltamaan, että nämä asiat ovat tapahtuneet juuri tässä paikassa ja tässä ympäristössä. Se tekee paikallismuseosta siihen perehtyjälle vieläkin paikallisemman. Espoolaisen maanviljelyskulttuurin sydämessä, Talomuseo Glimsissä, Lönnbergin suvun tarinat ja esineet yhdistävät kävijän rakennuksiin ja ympäröivään maisemaan. Saaristomuseo Pentalan opastukset ja näyttelyt perustuvat suurelta osin haastatteluaineistoihin, joissa niin saaren viimeinen ympärivuotinen asukas Gurli Nyholm kuin monet saariston kalastajat ja muut asukkaat kertovat elämästä Espoon rannikolla 1900-luvun aikana. Myös Gurlin omakätisesti kirjoittama laaja päiväkirja-aineisto henkilökohtaisine ajatuksineen saavat lukijan ja kuulijan samaistumaan vahvemmin menneisyyden ihmisiin. Villa Rulluddissa kesiään viettäneiden Kihlmannien henkilökohtaiset muistot ja kertomukset kymmenien vuosien ajalta yhdistyvät kiehtovasti koko pääkaupunkiseudun huvilakulttuuriin.  

Muistitieto ei toki ole lähteenä ongelmaton. Ihmisen muisti tiedetään niin valikoivaksi kuin subjektiiviseksikin, ja yhden ihmisen kuvaus tapahtumista on vain hänen näkökulmansa asioihin. Aika saattaa kullata muistot tai luoda sellaisia lisämerkityksiä ja yhteyksiä, joita ei tapahtumissa tai niiden välillä ole alun perin ollutkaan. Voikin kysyä, voiko muistitieto kertoa totuuden vai onko se liian värittynyttä toimiakseen lähteenä? Vastauksena todettakoon, että muistitieto on nimenomaan muistelua ja itsessään arvokasta ihmisen kokemuksen kuvaajana. Mikäli muisteluita käytetään historian lähteinä, useampi eri henkilöiden samasta aiheesta kertoma muisto vahvistaa tapahtumien todellista kulkua. On muistettava, että myös niin sanottu virallinen historiankirjoitus on aina subjektiivista: joku on valinnut, mitä, kenestä ja miten kerrotaan. Kiinnostavaa kaikessa historiantutkimuksessa ja -kuvauksessa onkin miettiä, kuka unohdettiin tai sivuutettiin tarkoituksella – kenen ääntä emme kuule ja miksi näin on.

Vuonna 1958 perustetun Espoon kaupunginmuseon muistitietoaineisto on karttunut vuosikymmenten aikana. Haastatteluita tehtiin 1970-80-luvuilla suhteellisen runsaasti, mutta ne tallennettiin usein puutteellisilla sisällönkuvauksilla ja toisinaan myös ilman minkään tason litterointeja, mikä tekee niiden nykytutkimuksesta hyvin aikaavievää. Museomaailma painotuksineen on muuttunut ja kehittynyt vuosikymmenten saatossa, ja nykyajan toiveet sisällölle ja sen kuvaamiselle ovat luonnollisesti erilaiset – ja erilaiset ne saattavat olla myös 50 vuoden kuluttua tästä hetkestä. KAMUn arkiston intendentti Virpi Talja Nerman kommentoi, että nykynäkökulmasta katsoen aikanaan tehdyt ”perinnehaastattelut”, jotka sisältävät sattumanvaraisesti tietoa monesta aihepiiristä, eivät anna kovinkaan paljoa: niistä on haastavaa löytää merkityksellisiä tiedonjyviä etenkin ilman tarkkoja litterointeja. Nykyisin hyödyllisimpiä ovat tiettyyn teemaan, kuten kalastukseen tai tiettyyn kauppaan, keskittyneet haastattelut. Haastatteluaineistoja on viime vuosien aktiivisempaa hyödyntämistä lukuunottamatta Espoossa käytetty satunnaisesti esimerkiksi aikanaan kieltolakinäyttelyssä ja -julkaisussa Glimsissä.

Nykyisen runsaudenpulan aikana jokaisen museon ei tarvitse tai kannata tallentaa kaikkea aineellista ja aineetonta perintöä. Suomessa vaikuttava TAKO- eli tallennus- ja kokoelmayhteistyöverkosto on jakanut tallennusvastuut ammatillisten museoiden kesken. Espoon kaupunginmuseon kokoelmapolitiikankin mukaiset valtakunnalliset tallennusvastuut ovat Espoon ja espoolaisuuden lisäksi saaristolaiselämä, kartanokulttuuri, Kauklahden lasiteollisuus ja Kera oy:n keramiikkateollisuus sekä arkkitehtuurin osalta Tapiolan puutarhakaupungin rakentuminen. Myös aineettoman kulttuuriperinnön osalta tallennusta on tehty näistäkin aihepiireistä.

Espoossa haasteena ovat niin vanhojen haastattelujen puuttuvat litteraatiot, kelanauhojen huono säilyvyys ja melko kalliin digitoinnin tarve sekä digitoitavan ja uuden digitaalisen aineiston säilytys ja arkiston asiakkaiden mahdollisuus päästä kuuntelemaan aineistoja. Oma nykysäädöksistä kumpuava pulmansa on yksityisyydensuoja, jota ei vielä muutama kymmenen vuotta sitten juurikaan mietitty haastatteluja tehdessä. Kirjalliset käyttöluvat tuolta ajalta loistavat poissaolollaan, mikä toisinaan aiheuttaa pulmia. Nykyisin haastateltavilta pyydetään kirjallinen lupa aineiston käyttöön.

Miten siis saada oman tai läheisensä muistelukset säästymään varmasti jälkipolville museoon tallentamalla? Kätevintä on kirjoittaa tai pyytää henkilöä kirjoittamaan muistojaan. Aihepiiri kannattaa rajata ainakin jollakin tavalla ajallisesti tai aiheellisesti niin kirjallisessa kuin puhutussakin muistelussa, jotta runsaudenpula ei tyrehdytä muistelua. Museolle tallennettavassa tekstissä eivät päde kaunokirjallisuuden vaatimukset: se voi olla hyvinkin lyhyt, sitä ei tarvitse suunnitella julkaistavaksi kirjoitustaidonnäytteenä eikä sen tarvitse käsitellä mitään erityistä ja ihmeellistä tapahtumaa. Tärkeintä on muistelijan ”oma ääni” ja kokemus tapahtumista.

Itse nauhoitettu haastattelukin on hyvä vaihtoehto, kunhan haastattelusta tekee myös sisällönkuvauksen ja mielellään jonkin tasoisen litteroinninkin. Tärkeää on suunnitella teemahaastattelu kysymyksineen etukäteen – ei ole ongelma, jos etukäteisrunkoa ei jutustellessa orjallisesti noudateta, mutta hyvin mietityt suuntaviivat ja haastattelijan oma valmistautuminen kuuluvat lopputuloksessa. Haastattelijan kannattaa tehdä litterointi itse, jolloin esim. väärinymmärryksen mahdollisuudet minimoidaan. Litteroinnin eri tasoista löydät selkeät ohjeet Litterointilinkki -sivuilta. https://litterointilinkki.wordpress.com/yleisia-ohjeita/litteroinnin-tasot/(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan) Ohjeita haastattelemiseen löytyy mm. sukuseurojen verkkosivuilta.

Mitä tietoja museo sitten tarvitsee? Museota varten tallennettavan tekstin tai haastattelunauhan alussa tulisi ääneen kertoa seuraavat seikat: päivämäärä ja vuosi, haastattelun aihe, haastateltavan nimi, syntymäaika, osoite ja ammatti ja/tai muu tärkeä häneen liittyvä tieto, haastattelijan/kirjoittajan nimi sekä haastattelupaikka. Lisäksi tulisi nauhoituksessa ääneen pyytää haastateltavalta lupa haastatteluaineiston jatkokäyttöön mm. museoissa ja julkaisuissa. Näin tiedot säilyvät haastattelun yhteydessä, vaikka kirjallinen lupa joutuisi nauhasta erilleen. Molemmissa tapauksissa kannattaa käyttölupa silti pyytää myös kirjallisena, joko erillisellä museosta saatavalla lomakkeella tai itse allekirjoitetulla lupalapulla.

Nykyisyytemme on hetkessä tulevaisuutta. Toivokaamme, että seuraavat sukupolvet pohtivat meidän elämäämme yhtä lailla kuin mekin meitä edeltävien. Henkilökohtaiset muistot ja tarinat auttavat samaistumaan menneisyyden elämänmenoon. Tallentamalla omaa tai muiden muistitietoa museoiden kokoelmiin teet palveluksen myös tuleville sukupolville.

NINA TALVELA, museolehtori

Kirjoitettu 30.11.2021