Naapurin suusta: Pirtuvirta – Kieltolain aikaa Espoossa

Suomen valtiolle kalliiksi käynyt ”kieltolaki” oli voimassa kesästä 1919 kevääseen 1932. Raittiusliikkeen vuosikymmeniä ajama hanke astui voimaan Suomen itsenäistymisen ja sisällissodan jälkeen. Asetus salli ainoastaan alkoholin lääkinnällisen, tieteellisen ja teknisen käytön.

”Asetus alkoholipitoisten aineiden valmistuksesta, maahantuonnista, myynnistä, kuljetuksesta ja varastossapidosta” kääntyi nopeasti tarkoitustaan vastaan: raittiuden sijaan alkoholin kulutus ja humalahakuisuus kasvoivat kaikissa yhteiskuntaluokissa. Vuonna 1930 puolison alkoholinkäyttö oli toiseksi yleisin avioeron syy. Rahaa kului niin rajojen vartiointiin kuin raittiustyöhönkin, ja yli 70 prosenttia rikoksista liittyi vuoden 1921 jälkeen alkoholiin. Monenlaisen rikollisuuden lisääntymisen ohella kasvoi myös välinpitämättömyys alkoholisidonnaisia rikoksia kohtaan. Etenkään saaristossa salakuljetusta ei pidetty kummoisenakaan rikkeenä, vaan pikemminkin oivana tapana hankkia lisätienestejä. Kun vuonna 1919 poliisi ja tulli takavarikoivat alkoholia 8 000 litraa, vuonna määrä 1930 yli miljoona.

Alkoholin salakaupasta sai Suomessa elantonsa jopa 100 000 henkilöä. Pääkaupunkiseutu oli alkoholivirran pääväylä. Tullipiirissä takavarikoitiin parhaimmillaan puolet koko maan pirtusta. Espoossa salakuljetukseen kannustivat suotuisat olosuhteet: Espoon maaseutumaisuus pääkaupungin läheisyydestä huolimatta, rikkonainen rannikko ja suuret metsäalueet sekä sisämaahan johtavat pikkutiet. Espoossa pirtu liikkui saaristosta ja Espoonlahden perukoilta Nuuksion kautta sisämaahan, mm. Lahteen, Hämeenlinnaan ja Kuopioon. Pirtu oli varminta hakea aluevesirajan ulkopuolella odottavista saksalaisistä pirtulaivoista huonolla säällä tai yön pimeydessä. Siihen pystyivät parhaiten merellä liikkumisen taitavat kalastajat.

Espoossa, kuten muuallakin rannikolla, isoimmat voitot käärivät alkoholikauppaa organisoivat pirtukuninkaat, jotka olivat usein liikemiehiä tai suurtilallisia. Heillä oli trokareita ja renkejä – usein nuoria ja seikkailunhaluisia kalastajia ja maanviljelijöitä – jotka hoitivat alkoholin noudon mereltä ja toimituksen mantereelle. Jotkut saaristolaiset toimivat myös itsellisesti ilman pirtukuninkaan osallisuutta. Vähittäisjakelun tekivät niin kutsutut kantajat, jotka ostivat pirtun trokareilta. He saattoivat olla hyvinkin vähäväkistä kansaa salakapakkaa pyörittävästä leskestä junassa hameidensa alla kanisteria salakuljettavaan mummoon. Alkoholia välittivät höveleillä reseptimääräyksillään myös lääkärit ja apteekkarit.

Kuljetusastioista tärkein oli saksalaisvalmisteinen 10 litran peltikanisteri, niin sanottu ”kympin pytty” tai ”en tia”. Alkoholia saatettiin ostaa myös suurissa tynnyreissä. Säilytysastiat pakattiin perunasäkkeihin tai kymmeniä kanistereita vetäviin pirtutorpedoihin eli haukiin ja hinattiin veneen perässä säilytys- tai lastauspaikkaansa. Pirtu kätkettiin tai siirrettiin nopeasti auton tai hevosen kyytiin ja poistuttiin paikalta. Helsingin länsipuolella pirtua lastattiin mm. Espoonlahden rannoilla ja saarissa, Otaniemessä, Laajalahdessa ja Lauttasaaressa. Pirtukätköjä tehtiin kylmillään oleviin kesähuviloihin, kellareihin, laitureiden alle, tunkioihin, kaislikoihin, sorakuoppiin, perunapeltoihin, seinien väleihin – käytännössä kaikkialle, mihin mielikuvitus vain taipui. Unohdettuja pirtukätköjä löytyi Espoon saarista vielä vuosikymmeniä kieltolain jälkeenkin, ja joissakin saarissa mökkivieraille tarjottu alkoholi haettiin rantavesissä vuosikaudet maanneista kanistereista.

Salakuljetuksesta saattoi hyötyä äkkirikastumalla, saamalla mainetta tai sijoittamalla tuottonsa esimerkiksi rakentamiseen tai autoon. Köyhimmät pystyivät elättämään itsensä salakaupan tuloilla. Toisaalta riskitkin olivat suuret. Lain mukaan alkoholin kuljetusväline menetettiin valtiolle. Niinpä poliisi sai haltuunsa niin pikaveneitä, hevosia kuin potkukelkkojakin. Mahdollisia olivat myös mm. vankilatuomio, suuret rahalliset tappiot, hukkuminen tai muut onnettomuudet, poliisien tai kanssarikollisten tekemä väkivalta, alkoholisoituminen tai uhkapeleissä menetetty omaisuus. Monen kohdalla makea elämä vaati veronsa. Herrön Huldaksi kutsutun salakapakan pitäjän salakuljettajapoikien sanotaan ostelleen saarelleen ratsuhevosia, kulkeneen valkeissa hansikkaissa ja tilanneen huikopala voileipiä Helsingistä lentokoneella. Kieltolain päätyttyä Hulda kulki saaristossa kerjuulla.

Poliisilla ja poliisilla oli eroa. Kieltolakipoliisit eli lääninetsivät, joita nuuskijoiksikin hengityksen haistelemisensa vuoksi kutsuttiin, jahtasivat alkoholin väärinkäyttäjiä pikkuteillä ja seurantalojen iltamien ”mulkkusyyneissä”. Nimismies ja paikallispoliisit saattoivat silti sulkea silmänsä paikallisten bisneksiltä (tai jopa osallistua niihin) ja vaikeuttaa sillä tavalla valtiollisen poliisin ja Tullin toimintaa. Espoossakin sanottiin, että vaikka poliisin työaika oli ympärivuorokautinen, ”pitihän poliisin nukkua, ja pirtumiehet liikkuivat öisin”. Mm. Kauklahden poliisin tiedettiin tehneen sopimuksen paikallisen pirtukuninkaan kanssa. Ylipäänsäkin maaseudulla puuttuminen muihin kuin räikeimpiin tapauksiin oli vaikeaa. Myös tullilaitos oli pulassa, koska rahoitus ja kalusto eivät riittäneet merialueiden kunnolliseen valvontaan.

 

Kieltolakia arvosteltiin ankarasti niin kansan parissa kuin lehdistössäkin. Laajalahdessa asunut taiteilija Ville Wallgren julisti lain tekevän ihmisistä valehtelijoita, varkaita ja kaappijuoppoja. Kun valtio sai haltuunsa pirtun kuljetusvälineitä, kuten nopeita veneitä, jotka voitiin siirtää tullin ja poliisin käyttöön, vastaiskut tehostuivat. Myös kansainväliset toimet ja Merivartiolaitoksen perustaminen tekivät salakuljettajien elämän vuodesta 1930 lähtien aiempaa tukalammaksi. Kieltolain kaataminen alkoi saada yhä enemmän kannatusta. Kansanäänestyksen ylivoimaisen äänestystuloksen perusteella asetus kumottiin. Huhtikuussa 1932 avasi ensi kertaa ovensa Valtion Alkoholiliike Alko – ykköstuotteenaan takavarikoidusta pirtusta valmistettu Karhu-viina. Salakuljetusta ei kuitenkaan valtion monipolikaan lopettanut. Salakuljetus aluevesirajan ulkopuolelta jatkui pienimuotoisena aina pitkälle 1950-luvulle saakka.

NINA TALVELA, museolehtori

Kirjoitettu 24.6.2021