Naapurin suusta: Haudattu museoon?

Tammikuussa 2020 KAMU:n museokokoelmaan tarjottiin yllättävää esinelahjoitusta – hautakiveä.

Ensimmäinen mieleen tuleva kysymys oli: miksi joku haluaa lahjoittaa museolle hautakiven – eikö sen paikka olisi hautausmaalla? Pohdimme tätä kulttuuriperintöryhmässä, jossa näitä tarjouksia yleensäkin käsittelemme. Tämä hautakivi oli löytynyt hiljattain Espoon pappilan lähellä sijaitsevan talon puuliiteristä.

Saimme kuvan valkoisesta, hieman punaruskeaksi värjäytyneestä hautakivestä.

Se on kaiverruksen mukaan korpraali Tor Gustav Moreliuksen hautakivi. Hän oli syntynyt 14.6.1922 ja kaatunut Syvärillä 15.2.1943. Hän oli ollut tuolloin 20-vuotias.

Totesimme, että museon kokoelmassa ei ollut ennestään yhtään hautakiveä, ei tavallista, eikä sankarihaudan, mutta halusimme lisätietoja. Nykyään museotyössä painotamme esineisiin liittyvää kontekstia: mikä oli tämän hautakiven ja vainajan tarina.

Lahjoitusta tarjosi meille suvun puolesta Håkan Blomberg. Suvullekin tämän hautakiven löytyminen oli ollut pienoinen yllätys, sillä se oli vaipunut unohduksiin. Kivi oli löytynyt Blombergin isovanhemmille kuuluneesta talosta lähellä Espoon pappilaa, kun talo oli vaihtanut omistajaa. Vastaanotimme hautakiven museolle. Kyseessä on valkoiseen kiveen käsin kaiverrettu laattamainen hautakivi, jonka koko on noin 30 x 40 cm. Hautakivi on siis jossain vaiheessa vaihdettu uudempaan – ehkä vuonna 1950, kun sankarivainajille pystytettiin yhteismuistomerkki – ja vanha kivi on unohtunut varastoon.

Mitä muuta tiedämme kaatuneesta korpraalista? Håkan Blombergin äiti Gunvor Blomberg on tehnyt paljon sukututkimusta ja saimme museolle lainaksi perhekuvia ja muuta aineistoa kolme mapillista. Huh, mikä määrä. Muiden työkiireiden ja poikkeustilan etätyömääräysten takia ne jäivät odottamaan muutamaksi kuukaudeksi museon kirjastoon.

Toukokuussa pääsin etätöistä taas välillä työhuoneelle ja aloin käydä läpi mappeja, jotka jo piti kohta palauttaa. Ne sisälsivät sukututkimuksia ja myös valokuva-albumin lehtileikkeineen. Etsin Tor Gustavin kuvaa.

Se löytyikin yhdeltä albumin sivulta kuolinilmoituksen kera. Kuolinilmoituksen alla on myös valokuva lumiselta Espoon hautausmaalta, jossa on hauta kukkaseppeleineen. Hautajaiset on pidetty 7.3.1943.

Yllättäen samalla sivulla on toisenkin sotilaspukuisen nuorukaisen kuva. Hänellä on hyvin surulliset silmät. Hän on Runar Ernst ja hän oli Tor Gustavin vuotta nuorempi veli. Viereen liimatun kuolinilmoituksen mukaan hän katosi Talin taisteluissa runsasta vuotta myöhemmin kuin hänen veljensä oli kaatunut. Tali-Ihantalassa käytiin jatkosodan suurimmat taistelut. Suomalaiset pysäyttivät Neuvostoliiton suurhyökkäyksen. Siellä kaatui yli tuhat suomalaista sotilasta ja katosi saman verran. ”Försvann i striderna vid Tali” 25.6.1944. Runar Ernst siunattiin sankarihautaan 20.5.1951.

Veljesten tiedot löytyvät myös Sotasampo.fi-palvelusta. Tor Gustavin joukko-osasto oli ollut jalkaväkirykmentti 61, II pataljoona. Sen avulla löytyy sotapäiväkirja. Keväällä 1943 oltiin jatkosodan asemasotavaiheessa, mutta venäläisten tykistötuli oli päivittäistä. JR 61:n sotapäiväkirjassa mainitaan Tor Gustavin kuolinpäivänä 15.2.1943, että iltapäivällä viiden jälkeen oli Teeri-tukikohdan luona ankaraa tykistötulta, 37 kranaattia. Sen perässä todetaan lyhyesti: ”2 stupade” – kaksi kaatunutta.  Nimiä ei mainita, mutta Tor Gustav oli ilmeisesti toinen näistä. Runar Ernst oli sotamies jalkaväkirykmentti 55:ssä, III kranaatinheitinjoukkueessa. Hänen katoamispaikakseen on Sotasammossa merkitty Konkkala Viipurin maalaiskunnassa. Rankkaa, että samasta perheestä kaatui sodassa kaksi poikaa. Mietin, kuinka monissa suomalaisperheissä on koettu yhtä suuria menetyksiä tai suurempiakin. Oliko perheessä muita lapsia? Tor Gustavin kuolinilmoituksessa on kolme nimeä, joista Dagny ja Ernst Morelius olivat poikien vanhemmat ja Margareta heidän sisarensa. Tytär jäi. Perhe asui Espoon Kockbyssä eli Kokinkylässä, Storasin (Storsin) talossa. Kyseistä rakennusta ei ole enää olemassa. Siitä on muistona Storaksenmäki Kokinkyläntien alkupään ja kehä II:n välissä. Albumista löytyy talosta kuvia ja yllättäen myös kuva, jossa veljekset seisovat lapsina yhdessä kotinsa portailla. Heillä on liikuttavat 1920-luvun lastenvaatteet ja villahousut makkaralla. He pitävät käsivarsia toistensa olkapäillä ja ovat iloisen näköisiä.

Onpa koskettava kuva. Kaukana kavala maailma ja sotaan joutuminen. Syvennyin suvun albumiin ja valitsin sieltä täydentävää aineistoa ja kuvia, jotka saimme tallentaa museolle. Tämä tarina ja varsinkin tuo veljesten lapsuudenkuva oli sellainen, että se jäi pyörimään mieleen vielä työpäivän jälkeenkin. Kuinka ollakaan, intendentin iltakävely suuntautui sinä iltana Espoon tuomiokirkon hautausmaalle sankarihaudoille, missä on heidän viimeinen leposijansa.

Kuvassa näkyy molempien veljesten hautapaikat samassa kuvassa. Ylemmässä muurissa on taistelukentälle jääneiden ja kadonneiden nimet. Runar Ernstin nimi on muurin vasemmassa yläreunassa. Tor Gustavin hautakivi etualalla on Vehmaan punaista graniittia. Se on aavistuksen verran museolle lahjoitettua kiveä pienempi (39 x 28 cm) mutta korkeampi, nimi on siihenkin kaiverrettu, ei maalattu eikä kullattu. Kiven molemmin puolin on samanlaisia kiviä sinivalkoisten orvokkien keskellä. Kivet muodostavat yhtenäisen rivistön ja kukkaistutusten alla niillä on yhteinen betoninen perusta. Tarkalleen ottaen hautakiviä on useissa riveissä yhteensä 181. Viidessä kivessä ei kuitenkaan ole nimeä – siltä varalta, että taistelukentiltä vielä löytyy kadonneita vainajia.

Päätin vielä tiedustella Espoon seurakuntayhtymältä sankarihautausmaan vaiheista. Ylipuutarhuri kertoi, että hautakivet on uusittu viimeksi vuonna 2001, kun vanhoista hautakivistä olivat tekstit kuluneet pois. Seurakunnassa liikkuu tieto, jota ei ole virallisesti voitu vahvistaa, että talvisodan aikaan seurakunta hankki ensimmäiset valkoiset marmoriset laatat sankarivainajien haudoille. Sattumoisin museon kuvakokoelmasta löytyy valokuva sankarihautausmaasta vuodelta 1942 (kuva alla). Siinä näkyy valkoiset laattakivet vinosti kallellaan. Näyttää siltä, että ne ovat olleet myös hieman eri kokoisia keskenään.

Jatkosodan kaatuneille laitettiin ilmeisesti samanlaisia valkoisia laattoja. Tor Gustavin laatta ei kuitenkaan ole marmoria, vaan pehmeämpää kalkkikiveä. Sodan jälkeen Carl Wilhelmsin suunnitteleman yhteismuistomerkin paljastamisvuonna 1950 yksittäiset hautakivet olivat jo eri näköisiä (kuva alla), paksumpia ja ne makaavat eri asennossa. Niiden koko ja sijoittelu on yhtenäinen. Näihin aikoihin Tor Gustavin vanha hautakivi lienee otettu suvun haltuun.

Espoon 500-vuotisjuhlassa v. 1958 käytiin tekemässä kunniaa sankarihaudoilla (kuva alla). Tapahtumasta löytyy värikuvia ja hautakivet näyttävät vähän punertavilta – jos näin vanhan kuvan väreihin voi luottaa.

Hautakivet uudistettiin myös vuonna 1976, jolloin niille tehtiin betoniperusta. Seurakunta huolehtii haudoista, mutta kaupunki maksaa korvausta niiden hoidosta.

Valkoinen hautakivilaatta on nyt museoitu. Tämä tarina päättyy tältä erää. Toivottavasti joskus tulee jälkikirjoitus, että metallinetsijät ovat löytäneet Karjalankannakselta Runar Ernstinkin jäänteet ja ne tuodaan kotimaahan haudattavaksi oman kiven alle, kuten monia muita taisteluissa kadonneita on viime vuosina löydetty.

Niiden muistoa kunnioittaen, joiden elämä päättyi liian lyhyeen.

Jatkosodan taistelujen päättymisen 76-vuotispäivänä 5.9.2020.

VIRPI TALJA NERMAN, intendentti
Julkaistu 18.9.2020

Lähteet:

Kansallisarkiston digitaaliarkisto. JR 61 Sotapäiväkirja 1943
Maija-Liisa Kaistila, Kierros Espoon Kirkon hautausmaalla. Espoon perinneseura, 2015.
Ylipuutarhuri Vilhelmiina Renqvistin sähköposti 7.8.2020.
Sotasampo.fi https://www.sotasampo.fi/fi/
Espoon kaupunginmuseon arkisto