Mozartin kirje Haydnille

Wien, 17.10.1791

Rakas Papa,

anteeksi, anteeksi, anteeksi. Tässä viimein kurja Wolfgang, ikuisesti ystäväsi mutta myös roisto ja lurjus. Sinun täytyy olla suuttunut minulle. Toivottavasti et ainakaan luule, että minä olisin suuttunut sinulle. Et toki sellaista kuvittelekaan, minä tiedän, sydämesi on suuri. Silti olet varmasti ihmetellyt miksen ole kirjoittanut, ja täydestä syystä, sikamaistahan se on. Olen porsas.

Sallinet kuitenkin porsaankin onnitella. Onnea ystäväni, onnea tuhannesti! Uutiset huikeasta menestyksestäsi Englannissa ovat tietenkin kantautuneet tänne vanhaan kotoisaan Wieniin. Olemme kaikki sekä Papastamme ylpeitä että kateudesta vihreitä. Ällistyttäviä konsertteja, seisaaltaan hurraavia yleisöjä, uusia uljaita teoksia. Tohtoriksikin sinut on kuulemma siellä ehditty vihkiä. Arvon tohtori, possu Wolfgang kumartaa kunniaasi ja pyytää nöyrimmästi anteeksi, että onnittelee vasta nyt.

Kun teit lähtöä, kuulostinko kenties skeptiseltä? Jos kuulostin, se ei johtunut siitä, että oikeasti olisin epäillyt. Voi olla että olin kateuden vallassa jo silloin, olisin halunnut lähteä itse. Jos voisin olla varma, että Constanze kestäisi matkan rasitukset ja saisi vaivoihinsa yhtä hyvää hoitoa kuin Badenissa, saattaisin hyvinkin tulla sinne seuraksesi. Jos sinua ei jossain vaiheessa ala kuulua takaisin, minun on ehkä pakko.

Juuri nyt meistä ei kuitenkaan missään tapauksessa ole reissulaisiksi. Kiitos rukouksistasi, rakas Papa – lapsi syntyi heinäkuussa hyvissä voimissa. Poika on kerrassaan potra pikku kerubi ja hänen syötävän pyöreät poskensa vain pullistuvat päivä päivältä. En ole huolissani, en hänestä enkä Constanzesta, enkä nyt niin kovin paljon mistään muustakaan. Papa, ilokseni voin kertoa, että vuosi on ollut Mozarteille suotuisa!

Mitä sitten oikein olen puuhaillut, kun en lainkaan ole ehtinyt tarttua kynään? Töitä tietysti. Töitä, töitä, töitä, töitä. Ankarasti töitä eikä lainkaan hupia. Tai no, hiukan hupiakin välillä, mutta sitten taas töitä. Kun vuosi on suotuisa, sävellettävää on niin paljon, että tuskin silmiäni ehdin ummistaa.

Luojan kiitos osaan säveltää! Minulla ei kerta kaikkiaan tunnu olevan mitään vaikeuksia sen asian kanssa, sen kun avaan hanan ja säveliä tulee. Sitä paitsi minulla on sujuva metodini: ensin melodiat, sitten kontrapunkti, sen jälkeen kaikki muu. Kyvyistäni huolimatta aika tahtoo loppua, sillä joka ikinen sävel pitää kuitenkin kirjoittaa paperille. Tiedät millaista pakertamista se on, hidasta silloinkin kun on nopea, ja minähän olen. Ihan niin kuin sinäkin, Esterházyn hovin väsymätön uurastaja – kirmaat nyt vapailla laitumilla mutta tahtisi näyttää vain kiihtyvän!

Talvella tein pianokonserton, kaksi jousikvintettiä ja vähän muuta pientä mukavaa. Kevään korvilla vanha kuoma Schikaneder tuli käymään ja iski kouraani rustaamansa libreton. Hilpeä juttu se olikin, nimeltään Taikahuilu. Ryhdyin sitä saman tien väsäämään, sillä Schikanederilla oli hoppu – niin kuin varmasti tiedät, tuo hupsu on ryhtynyt teatterinjohtajaksi ja tarvitsee nyt koko ajan ohjelmaa näyttämölleen.

Pelkästään Taikahuilussa minulla olisi jo ollut kylliksi askarreltavaa yhdeksi kesäksi, mutta eihän se tietenkään riittänyt. Heinäkuussa tuli tilaus oopperasta Leopold II:n kruunajaisiin Böömiin. Heinäkuussa, ja juhlat olivat syyskuussa! Mikä riivattu siinä onkin, että valmista pitäisi olla aina mieluiten heti. Pakkohan sekin keikka silti oli ottaa vastaan, hullu kun olen ja sitä paitsi tyhjätasku kruunupäitten palvelija.

Elokuu, voi hyvä luoja. Muistan loppukesästä tuskin mitään. Tein Tituksen lempeyttä aamuvarhaisesta iltamyöhään ja Taikahuilua siinä samalla. Hädin tuskin muistin, että minulla oli vastasyntynyt lapsi. Ei toisaalta ihme, enhän edes nähnyt häntä – Constanzen oli parempi pysytellä Badenin rauhassa kuin tulla työmaalleni Wieniin. Ja kuitenkin vauva aina välillä välähti mielessäni onnellisena ajatuksena. Sain virtaa siitä tiedosta, että perheeni on kasvanut. Oi pieni Franz Xaver Wolfgang, isäsi ahkeroi jotta pysyisimme leivässä!

Kuun lopussa olikin sitten jo lähdettävä Prahaan. Menimme Constanzen kanssa, mutta Süssmayr oli pakko ottaa kyytiin. Hitto soikoon, Titus oli siinä vaiheessa vielä pahasti kesken ja minun piti se johtaakin. Pelko jäyti takapuolta. Tuskanhiki valui peruukin alta. Jotenkin siitäkin kuitenkin selvittiin, ja vieläpä ihan kunnialla. Tosin heti ensi-illan jälkeen tulin kipeäksi niin kuin paha tapani on. Pikku Wolfgang-parka, aina pipinä, eikä iso Wolfgang sen terveempi.

Tällä hetkellä vointini on kuitenkin kohtalainen. Prahassa horkassa maatessani näin Taikahuilusta painajaisia, mutta sain kuin sainkin senkin sopan valmiiksi ja tokenin flyygelin taakse musiikkiani mestaroimaan. Olin ajatellut johtaa vain ensi-illan, mutta jatkoinkin pari ensimmäistä viikkoa, vaikka oikeastaan en olisi ehtinyt. Papa hyvä, se oli vain niin riemukasta! Taikahuilusta tuli täydellinen!

Tietysti kuuluu taas soraääniäkin. Jotkut nyrpistelevät nenäänsä, esitys ei kuulemma ole tarpeeksi hienostunut. Mutta minä ja vanha Schikaneder, tuo ovela kelmi, halusimmekin tehdä esityksen ihmisille. Ei vain papeille ja aatelisille vaan kaikelle kansalle, joka nyt ylipäätään pystyy Theater auf der Wiedeniin raahautumaan. Ja kappas, kansahan rakastaa sitä! Herra teatterinjohtaja hieroo tyytyväisenä karvaisia käsiään. Pelkästään tässä kuussa on kaksikymmentä esitystä ja marras- ja joulukuussa melkein saman verran. Sali näyttäisi täyttyvän pitkälle kevääseen asti. Menestys Papa, menestys, ja menestyksen suloinen maku!

Lisäksi on vielä yksi työmaa. Ei tekisi mieli edes kertoa, nolottaa koko homma. Ei olisi pitänyt ottaa moista vastaan, ja melkein olin ottamattakin. Sitten kuitenkin menin kysymään Constanzelta (niin kuin minä aina kysyn, kiltti poika). Constanze muistutti menoistamme ja tuloistamme ja siitä miten edellisiä aina tuppaa olemaan enemmän kuin jälkimmäisiä. Kulta rakas, töistä ei kieltäydytä silloin kun niitä tarjotaan, muuten niitä ei enää tarjota. Ja tottahan se on. Totta ikävä kyllä, vaikka minä olenkin Mozart.

Merkillistä touhua silti. Kuvittele nyt, yhtenä päivänä ovelle ilmestyy ventovieras mies. Sellainen kuiva kivikasvo, kerta kaikkiaan epämiellyttävä – niin vakava herra, että teki mieli päräyttää oikein mojova paukku persposkieni välistä ja lennättää hänet pyllylleen. Mutta en minä päräyttänyt. En uskaltanut, mies hirvitti minua.

Säveltäisinkö sielunmessun, hän kysyi. Sielunmessun, minä ajattelin. Hyvä luoja mikä tilaus, keskellä kirkasta päivää. Ja sitten mies lateli ehtonsa. Salaista, aivan ehdottoman salaista kaikki. Kantaesitys, yksinoikeus, eikä koskaan kenenkään tietoon, että säveltäjä olen minä, itse Mozart. Omituista, yleensä tilaajat maksavat nimestäni.

Sapetti sekin. Ylpeyttäni oli loukattu. Olisin lyönyt oven kiinni nenän edestä mutta en uskaltanut, mies seisoi siinä tuimana kuin tatti ja näytti siltä ettei hänen kanssaan kannata ryppyillä. Sillä tarjolla oli rahaa. Kun rahaa on tarjolla, pitää kysyä Constanzelta. Töihin siitä, suloinen Constanze sanoo sitten, minä kiltisti menen, ja parempi niin, osaanhan minä tuhlatakin. Pelata myös, sekä biljardia että korttia. Tuhma olen, tuhma poika, en tahdo pysyä poissa pelipöydistä. Siksipä onkin hyvä, että rahaa tulee. Tänä vuonna sitä tulee ovista ja ikkunoista, ainakin verrattuna kamalaan viime vuoteen. Ei täällä toki kylvetä kullassa ja mirhamissa niin kuin siellä Lontoossa, mutta vielä ei vanhasta Wienistäkään ole raha kokonaan loppunut, vaikka moni mesenaatti onkin säikähtänyt levottomia aikoja ja jättänyt kaupungin taakseen. Jäljelle jääneet yritetään verottaa hengiltä, mutta muutamissa yhä henki pihisee, poloisen säveltäjän pelastukseksi.

Mutta se sielunmessu. Hetken olin pyörällä päästäni. Vähän aikaa pähkäiltyäni ja asiasta varovasti kaupungilla kuulosteltuani pääsin jyvälle. Tilauksen takana on arvatenkin kreivi von Walsegg-Stuppach – tuo pelle, joka tilailee säveltäjiltä teoksia ja esittää niitä sitten ominaan rikkaille ystävilleen.

Mikä naurettava mies! Vaikka ystävät ovatkin rikkaita, eivät he idiootteja ole. Tai ovat, mutta on heillä silti aivot. Kun he kuulevat minun sielunmessuni ja kreivi von Stulsegg-Wappach väittää sen säveltäneensä, heitä naurattaa niin että he saavat pidätellä pierujaan. Kaikki eivät taatusti onnistu. Mestarillisen sävellykseni kantaesitystä säestää arvovaltaisen yleisön keskuudesta kuuluva tasainen pauke.

Mitä luulet arvon vanhempi kollega, saisinkohan mitenkään heidät pieremään rytmissä? Pitäisi kirjoittaa paukut nuotteihin. Miten paukku merkitään? Kokopaukku. Puolipaukku. Neljäsosapaukku. Kahdeksasosapaukku. Ripeän rapsakka kuudestoistaosapaukkujen sarja. Triolipaukkuja ensin staccatona, sitten legatona, ja kaiken tämän huipuksi koko tahdin mittainen haiseva tuhnu, tietenkin fermaatilla. Sen päästää Stuppegg-Walsachin mustissaan surevan sielunmessuyleisön lihavin nainen koko valtava pötsi kaikukoppanaan. Lääkärinsä kehotuksesta eukko yrittää laihduttaa, hän on syönyt kaalisoppaa koko edellisen viikon, ja haju on sen mukainen. Hirvittävä! Haistat sen Lontooseen asti!

Vitsailen, rakas Papa. Ainahan minä vitsailen. Minulla on tunnetusti vaikeuksia suhtautua elämään vakavasti, sillä se nyt vain on niin kertakaikkisen naurettavaa. Joku pilailee kustannuksellamme!

Kyllä minäkin silti välillä vakavoidun. Tiedät sen hyvin rakas ystäväni, tunnet minut paremmin kuin moni muu. Ja vaikka tässä nyt laskenkin leikkiä, minua jostain syystä kammottaa koko työmaa. En saa tartutuksi siihen. Toivoisin että se olisi jo tehty. Miksi Pachegg-Walstupp meni tilaamaan minulta messun eikä kepeää jousikvartettoa?

Syksy on saapunut, päivät lyhenevät. Taivallamme taas kohta keskellä talven mustaa pimeyttä, ja minä kurja tässä kirjoitan kuoroa suremaan kuolemaa.

Kenen kuolema se on? Omaniko? Sopisihan tuo muuten, mutta ei tässä nyt ole aikaa kuolla, aika on muutenkin kortilla. Sitä paitsi millä Constanze ja lapset elävät, jos minut kuolo korjaa? Ainakin sielunmessu pitää saada ensin valmiiksi ja siitä rahat leskelle. Sitä ennen ei kynä saa kirvota kädestäni, sen lupaan.

Oi voi, tummia tuntoja. Aivan kuin tuntisin vilunväristyksiä ruumiissani. Kynää pitelevä käteni tuntuu kylmältä, kun taas otsani on lämmin, liian lämmin, ei kai taas. Ei, ei, ei. En nyt ehdi sairastaa, en sitten millään.

Sysään synkät ajatukset syrjään. Tilaan palvelijalta kuumaa teetä ja rohtoja. Otan pari sielua nostattavaa ja mielialaa kohottavaa naukkua. Istun rakkaan soittimeni taakse ja tartun taas työhön, ihan niin kuin sinäkin varmaan siellä Lontoossa.

Papa, olen utelias. Sataako siellä niin paljon kuin kerrotaan? Maistuuko ruoka? Oletko jo päässyt jyvälle kielestä? Ovatko englantilaiset naiset viehättäviä? Oletko kenties päässyt heidän kanssaan lähempiin tuttavuuksiin? Taidatpa olla, jos nyt sinua yhtään tunnen, ja tunnenhan minä, tunnen toden totta, olen ystäväsi, vaikka olenkin porsas. Voi hyvin siellä Papa! Elä ja ahkeroi!

Ikuisesti toverisi,

Mozart