Millaisen ruokajärjestelmän kiertotalous mahdollistaisi? Toimijoiden haastatteluista kuusi tulevaisuuskuvaa

Kirjoittanut: Väitöskirjatutkija Lauri Kurkela. 19.5.2026.
Yhteistyössä Espoon kaupungin Kiviruukista kiertotalouden keskittymä (2024-2026) -projekti

Espoolaisen kulutusperusteiset päästöt ovat noin 8,35 hiilidioksidiekvivalenttia tonnia asukasta kohden vuodessa. Näistä ruoka muodostaa noin 1,9 tonnia eli reilun viidenneksen (23%). Ruoka on siten kolmanneksi suurin espoolaisten päästölähde energiankulutuksen sekä tavaroiden ja palveluiden kulutuksen jälkeen. Toisin kuin moniin muihin päästölähteisiin, ruoan ilmastovaikutuksiin voi vaikuttaa sekä yksilön valinnoilla että kunnan päätöksillä.

Espoo on asettanut tavoitteekseen hiilineutraaliuden vuoteen 2030 mennessä ja on ollut edelläkävijä kulutusperusteisten päästöjen mittaamisessa Suomessa ja Euroopassa. Mutta mitä kiertotalouden mukainen ruokajärjestelmä voisi Espoossa konkreettisesti tarkoittaa?

Tätä kysymystä selvitettiin haastattelemalla viittätoista Espoossa ja Uudellamaalla toimivaa ruokajärjestelmän toimijaa, jotka koostuivat suurista elintarvikeyrityksistä, pienistä tuottajista, osuuskunnista, kaupunkiviljelijöistä, kuluttajajärjestöistä ja julkisista ruokapalveluista. Haastatteluista nousi esiin kuusi toisistaan poikkeavaa mutta toisiaan täydentävää tulevaisuuskuvaa. Näitä tulevaisuuskuvia voidaan hyödyntää muunmuassa Kiviruukin alueen suunnittelussa.

Ensimmäinen tulevaisuuskuva lähtee yksinkertaisesta havainnosta, että nykyinen ruokajärjestelmä vuotaa. Ravinteet kulkevat pellolta kaupunkiin, mutta eivät koskaan palaa takaisin. Typpi ja fosfori päätyvät jätevedenpuhdistamoille tai Itämereen sen sijaan, että ne rikastuttaisivat maaperää uudelleen.

Tulevaisuuden kiertotaloudessa tämä vuoto tukitaan. Karjanlannan energia hyödynnetään biokaasuna, mädätysjäännös palaa lannoitteeksi pelloille ja elintarviketeollisuuden sivuvirroista syntyy uusia tuotteita. Osa haastatelluista toimijoista toteuttaa tätä jo nyt. Esimerkiksi eräs yritys tuottaa tehtaallaan biokaasua omista jätteistään, ja jäännös voisi palauttaa pellolle lannoitteeksi. Eräs toinen toimija on puolestaan perustanut yhteisyrityksen biokaasun tuottamiseksi maatalouden sivuvirroista.

Haaste on mittakaavassa. Kuten yksi haastatelluista tiivisti nykyinen ruokajärjestelmä on pohjimmiltaan öljyn syömistä, eikä siitä irtautuminen tapahdu hetkessä. Näillä ravinnevirtojen hyödyntämisellä fossiilisista voitaisiin irti kytkeytyä asteittain.

Toinen tulevaisuuskuva tuo ruoantuotannon takaisin sinne, missä ihmiset asuvat. Kaupunkiviljely katoilla ja pihoilla, naapuruston omat tuotanto-osuuskunnat ja suorat yhteydet lähialueen viljelijöihin voisivat kattaa merkittävän osan päivittäisestä ruoantarpeesta.

Tämä ei ole pelkkää haaveilua. Pääkaupunkiseudulla toimii jo nyt osuuskuntia, jotka välittävät ruokaa suoraan tuottajilta kuluttajille ilman vähittäiskaupan välikäsiä. Kaupunkiviljelykokeilut osoittavat, että kerrostalojen katot ja kellarit voidaan valjastaa tuotantoon. Haastatellut arvioivat, että kaupunkiruoka voisi parhaimmillaan kattaa jopa kolmanneksen alueen päivittäistarpeesta.

Pullonkaulana on infrastruktuuri. Mallit kattokasvihuoneille tai kellariviljelylaitoksille puuttuvat vielä, ja kaupunkisuunnittelu ei ole toistaiseksi tunnistanut ruoantuotantoa osaksi kaupunkirakennetta.

Kolmas tulevaisuuskuva haastaa nykyisen hinnoittelujärjestelmän. Kun porkkanakilo maksaa kaupassa euron, kuluttajan on mahdotonta hahmottaa, paljonko siitä päätyy viljelijälle ja paljonko vähittäiskaupalle. Haastatellut kuvaavat tilannetta, jossa hintoja painetaan systemaattisesti alas tuottajien kustannuksella.

Vastaukseksi esitetään radikaalia läpinäkyvyyttä. Hinnoittelua, jossa kuluttaja näkee tarkalleen, mikä osuus hinnasta menee tuottajalle, mikä kauppapaikalle ja mikä veroihin. Eräs haastateltu ehdottaa eriytettyä arvonlisäveroa, jossa luomuruokaa verotettaisiin kevyemmin ja terveydelle sekä ympäristölle haitallisia tuotteita raskaammln. Toinen menee pidemmälle ja esittää koko maatalouden tukijärjestelmän asteittaista purkamista, koska se lähettää viestin siitä, että ruoan kuuluu olla mahdollisimman halpaa.

Tämä tulevaisuuskuva kantaa aineiston vahvimman poliittisen latauksen ja sai taakseen laajimman toimijajoukon pienistä osuuskunnista suuriin elintarvikeyrityksiin.

Neljäs tulevaisuuskuva muuttaa käsitystämme siitä, mitä maatalous pohjimmiltaan on. Nykyinen järjestelmä mittaa onnistumista satokiloissa. Tulevaisuudessa mittarina voisi olla maaperän elävyys: humuspitoisuus, mikrobien monimuotoisuus ja hiilen sidonta.

Eräs haastateltu ehdottaa, että viljelijän ammattinimike muutettaisiin maanhoitajaksi. Ajatus on, että kun maaperä voi hyvin, ruoka syntyy luonnostaan ja on ravitsevampaa. Hän huomauttaa myös, että kauppojen näennäinen runsaus on harha. Maailman ruokajärjestelmä nojaa käytännössä viiteen viljelykasviin, ja tuhannet erilaiset tuotteet hyllyllä ovat vain eri tavoin pakattuja versioita samoista raaka-aineista.

Käytännön esimerkit osoittavat, mitä tämä tarkoittaa: opetustilalla kasvaa 60 lajia ja satoja lajikkeita pientareineen ja lampineen, jotka luovat elinympäristöjä monipuoliselle eläimistölle. Luomutuotanto on kehittänyt monia käytäntöjä, kuten monipuoliset viljelykierrot ja talviaikainen kasvipeitteisyys, joita tavanomainen maatalous on myöhemmin omaksunut.

Viides tulevaisuuskuva on ehkä käytännönläheisin. Siinä ruokahävikistä tulee taloudellisesti järjetöntä digitaalisten alustojen, tekoälyennakoinnin ja taloudellisten kannustimien avulla.

Jo nyt toimivat ylijäämäruoka-alustat osoittavat, miten ravintolan päivän lopussa myymättä jääneet annokset löytävät ostajan muutamassa minuutissa. Tulevaisuudessa tekoäly voisi ennakoida ylijäämän syntymisen etukäteen ja puuttua juurisyyhyn eli ylituotantoon. Eräs suuri toimija kierrättää jo nyt tuotantolinjojen ylijäämää uusiin eriin.

Kriittinen puuttuva palanen on kansallinen markkinapaikka elintarviketeollisuuden sivuvirroille, eräänlainen tori.fi ruokajätteelle, jossa yhden yrityksen sivutuote muuttuisi toisen raaka-aineeksi. Toinen haaste on myös kotitaloudet: teollisuus ja kauppa ovat jo merkittävästi vähentäneet omaa hävikkiään, mutta kotitalouksien tavoittaminen on vaikeampaa, koska kuluttajat ovat suuri ja moninainen joukko. Tähän esimerkiksi tekoäly ohjelmat voisivat auttaa esimerkiksi suunnittelussa, niin ettei käytettävät tuotteet ehdi pilaantua.

Kuudes ja filosofisesti kunnianhimoisin tulevaisuuskuva kysyy, voisiko ruoka palauttaa elämään jotakin, mikä kulutusyhteiskunnassa on kadonnut. Entä jos oman ruoan kasvattaminen, oman viljelijän tunteminen ja kausiluonteinen syöminen tarjoaisivat merkitystä, yhteisöllisyyttä ja hyvinvointia, joita tavaroiden ostaminen ei pysty tuottamaan?

Tämä ei ole nostalgiaa. Yhteisöviljelykokeilut osoittavat, että monet kaupunkilaiset kokevat ensimmäistä kertaa elämässään, millaista on kasvattaa omaa ruokaansa, ja kokemus on herättävä. Kun tietää, missä maaperässä oma peruna on kasvanut, syntyy kuulumisen tunne, jota kaupan hyllyllä seisova pesty peruna ei tarjoa.

Eräs haastateltu yhdistää tämän nuorten mielenterveyskeskusteluun. Kulutusyhteiskunta ei tarjoa merkityksellisiä tavoitteita, mutta konkreettinen työ maan kanssa voi tarjota. Toinen muistuttaa kuitenkin tärkeästä vastavoimasta: ruoka on myös nautintoa, eikä syömisestä pitäisi tehdä uutta suorituspaikkaa.

Kuusi tulevaisuuskuvaa ovat keskenään erilaisia, mutta eivät toisiaan poissulkevia. Suljettu ravinnekierto ja älykäs hävikinhallinta voivat toimia rinnakkain. Oikeudenmukainen hinnoittelu tukee sekä tuottajien elinvoimaa että kuluttajien tietoisuutta. Merkityksellinen ruokakulttuuri voi syntyä vain, jos ruoka on saavutettavaa kaikille. Yksi keskeinen havainto on, että ympäristö- ja kulttuurikysymyksissä vallitsee laaja yksimielisyys. Lähes kaikki toimijat jakavat vision uudistavasta, ruokalukutaitoisesta tulevaisuudesta. Sen sijaan poliittisesta ja taloudellisesta tiestä sinne ollaan perustavanlaatuisesti eri mieltä. Muutos ei ole kiinni siitä, tiedetäänkö mitä pitäisi tehdä. Se on kiinni siitä, kuka maksaa ja kuka päättää.

Toimijoiden näkemyksissä on kuitenkin myös aitoja jännitteitä. Suurin niistä on saavutettavuuden paradoksi: jos ruoan hinta nousee vastaamaan todellisia kustannuksia ja tuottajat saavat reilun korvauksen, moni kuluttaja ei enää pysty ostamaan kestävästi

tuotettua ruokaa. Tämä ristiriita ei ratkea yksittäisten kuluttajien valinnoilla, vaan vaatii poliittisia päätöksiä tukijärjestelmistä, verotuksesta ja julkisista hankinnoista. Kysymys kuuluukin halutaanko julkisia hankintoja kasvattaa, kun toimitaan kiertotalouden mukaisesti? Selvää on, että kiertotalous mahdollistaisi uutta liiketoimintaa, huoltovarmuutta, edistäisi ympäristön ja ihmisten terveyttä. Tälle on kuitenkin hintansa. Aineistomme perusteella kolme konkreettista polkua erottuu, joilla ruoan kiertotaloutta voidaan tukea. Hankintastrategiassa Espoo voisi painottaa kotimaisia, lyhytketjuisia ja kiertotalouspohjaisilla tuotantopanoksilla tuotettuja elintarvikkeita, myös silloin kun ne ovat hieman kalliimpia, koska huoltovarmuudella on hinta. Kaupunkisuunnittelussa voitaisiin tunnistaa ruoantuotantopotentiaali osaksi aluesuunnittelua samalla tavalla kuin energiatehokkuus tai liikennesuunnittelu jo tunnistetaan. Kiviruukki sopisi erinomaisesti, kun alueesta on suunniteltu kiertotalouden edelläkävijä aluetta. Ja koulutuspolitiikassa ruokalukutaito, valmistustaidot ja säilöntäosaaminen voitaisiin nähdä kansalaistaitoina, joita opetetaan perusopetuksessa samalla vakavuudella kuin liikenneturvallisuutta.

Lopulta aineiston kenties tärkein huoltovarmuushavainto on, ettei kiertotalous ja huoltovarmuus ole erillisiä tavoitteita, vaan sama asia eri nimellä. Jokainen askel kohti suljettua ravinnekiertoa, paikallista tuotantoa ja tuontantopanoksista irtautumista on samalla askel kohti parempaa kriisinkestävyyttä. Espoon kaltaiselle suurelle kaupungille tämä yhteys on erityisen strateginen, koska kaupunki on samaan aikaan haavoittuvimmillaan ja vaikutusvaltaisimmillaan.

Espoon kaupungin aluekehittämisen kärkihanke, Kiviruukista kiertotalouden keskittymä -projekti, toteutettiin Uudenmaan liiton kanavoimalla Euroopan Unionin EAKR-rahoituksella. Kaksivuotinen hanke alkoi maaliskuussa 2024 ja jatkui toukokuun 2026 loppuun saakka.