Mikk Tael - Kummallinen miljöö ja vielä kummallisemmat hahmot

Pääsin näkemään näytelmän, jonka edeltäjäni ovat kauan sitten nähneet. Onko kuuluisaan klassikkoon lisätty uusia hauskoja vitsejä tai juoruja? Pyrkivätkö kaikkien ohjaajien omat versiot eroamaan mitä hätkähdyttävimmin toisistaan? Vaikka omintakeiselta esitys vaikuttaa, on klassikko pidetty puhtaana ja aitona. Voisin kuitenkin sanoa, että muutos on - muttei lavastuksessa vaan katsojan omassa päässä. Samuel Beckettin sama vanha näytelmä “Huomenna hän tulee” (1949) on saanut ensi-iltansa jo vuonna 1953. Tämä joillekin tuntematon kirjailija on ansainnut Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1969. Kyseessä on siis varmaankin jonkin sortin tunnettu hemmo - ja näytelmä on kirjoittajaansa vielä tunnetumpi.

Teatterin penkillä odottaessani esityksen alkua - pelottavaa lavan tummuutta vastapäätä - en tiennyt Ranskan teatterihistorian mahtavia kulmakiviä enkä kasvoja, jotka tämän näytelmän ovat käsikirjoittaneet. Olin vain valmiina kokemaan sen, mitä samat tutut teatterihahmot Martti Suosalo ja Mika Nuojua minulle esille tulevat tuomaan. Onneksi Espoon kaupunginteatteri on juuri sopivasti jättänyt hienot koristeet ja kolossaalisen teatterisalin pois, jolloin voin keskittyä omasta mielestäni olennaiseen - esityksen sanomaan. Ja sanomaa tässä onkin.

Klassikon yksinkertainen juoni, absurdit hahmot ja hieman oudohko miljöö ovat tärkeämpiä kuin aluksi luulin. Vai ovatko? Katsoja voi kiinnittä huomionsa puuhun, joka piirrosmaisen kuorensa ja luonteensa avulla lisää tunnelmaa tyhjään tilaan. Tyhjä tila tuleekin nopeasti selville taustakankaalta näkyvän unimaisen ja loputtoman aavikon kautta. Miksi juuri tällainen paikka ja miten omituinen pari on tänne eksynyt?

Kaksikon selviytyminen kurjalla maaperällä on jo sinänsä monia koskettava teema. Miehet samaistuvat toisiinsa vaatetukseltaan. Vaikka Estragonia (Mika Nuojua) hierovat pienet kengät ja Vladimiria (Martti Suosalo) pukee liian pieni pukutakki, ovat heidän hattunsa melkein samanlaiset. Jos erilaisuuksista puhutaan, niin huomataan, että paikalle saapuvan parivaljakon osapuolet ovat erityisen vastakohtaiset. Mainettaan arvostava Pozzo (Ville Majamaa) on pukeutunut parhaimpiinsa: hieno puvuntakki ja näyttävät käsineet. Häntä palvelevalle Luckylle (Tomi Alatalo) ei kuitenkaan ole jätetty paljoa, eikä paljoa hän näytä vaativan.

Tässä vaiheessa olisikin sopivaa kutsua tätä absurdiksi teatteriksi. Juuri kummallisten paikkojen ja vielä kummallisemman käyttäytymisen kautta on mahdollisuus päästä syvälle ihmisen ajatuksiin itsestämme ja maailmastamme. Jokaisella on oma näkökulma kaikkeen. Absurdismin avulla katsojan uskonnon tai etnisen puolen yksityiskohdat jätetään kertomatta. Tärkeää on vain se, että uskoo siihen, mihin itse haluaa uskoa.