Maailman muuttajat -podcast: uusi sarja alkaa!

Maailman muuttajat on pakolaisuutta, pakkomuuttoa ja kotoutumista käsittelevä podcast-sarja. Sarjassa kotouttavan sosiaalihuollon ja kunnallishallinnon ammattilaiset kertovat työstään, kohtaamistaan ilmiöistä ja siitä mitä kaikkea kunnissa tehdään kotoutumisen eteen.



Ensimmäisessä jaksossa Eeva Ström ja Annika Pirinen kertovat sarjan taustoista sekä omasta työstään johtavina sosiaalityöntekijöinä Espoon maahanmuuttajapalveluissa.

Voit kuunnella jakson SoundCloudissa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan) tai Spotifyssa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan).

Eeva Ström (ES): Tervetuloa Maailman muuttajat -podcastin pariin. Minä olen Eeva Ström ja toimin Espoon kaupungin maahanmuuttajapalveluissa johtavana sosiaalityöntekijänä, yhtenä viidestä. Mun tiimi työskentelee päivystyksen parissa, ja erityisesti tehdään töitä paperittomuuden ja ihmiskaupan uhrien parissa. Tämä on meidän ikioma uusi podcast-sarja.

Mun mukana on mun kollega Annika Pirinen. Annika, haluatko itse esitellä itsesi?

Annika Pirinen (AP) : Haluan. Mä olen Annika Pirinen ja mä oon myös johtava sosiaalityöntekijänä Espoon maahanmuuttajapalveluissa. Meidän tiimi taas työskentelee yksin alaikäisenä Suomeen tulleiden pakolaislasten kanssa. Osa heistä on turvapaikanhakijoita ja osalle on jo myönnetty oleskelulupa.

ES: Hei sellanen disclaimer tähän väliin alkuun että me äänitetään tätä etänä koska korona. Mä oon täällä meidän toimistolla ja Annika on kotonaan. Jos kuuluu jotain tosi hassuja ääniä taustalta niin se on todennäköisesti pystykorva nimeltä Eemeli. Tai se voi olla jotain muutakin. Katotaan kuinka meidän käy. Ja jos sieltä tulee jotain riemunkiljahduksia niin sehän johtuu siitä että aihe kiinnostaa myös Eemeliä.

AP: Tai sitten se olen minä joka kiljahtelee.

ES: Tai sit se olet sinä. Tai minä. Maahanmuuttajapalvelut, tai kavereiden kesken mapa on siis osa aikuisten sosiaalipalveluita. Meidän tehtävänä on sosiaalihuoltolain puitteissa järjestää kotoutumisen tukea Espooseen muuttavilla pakolaisille kotoutumisajan eli ensimmäisen kolmen vuoden ajan kun he asuvat Suomessa.

 AP: Joo,  me otetaan vastaan pakolaisia vastaanottokeskuksista, kiintiöpakolaisia suoraan leireiltä ja sitte aika ajoin hätätapauksia. Me yritetään järkätä jengin elämä täällä siihen malliin, että tai ainakin sellaset edellytykset, että elämä ja arki rullaisi uudessa kotimaassa ja uudessa kotikaupungissa.

ES: Haluatko Annika kertoa meille miten ihmeessä sä oot päätynyt tähän hommaan? Tai et miksi sua just pakolaisuus kiinnostaa? Tai oikeastaan että miksi sosiaalityö, johon vastaus luonnollisesti on että "miksi ei".

AP: No oikeastaan mä päädyin tähän paikkaan ja hetkeen useiden onnekkaiden sattumien kautta. Lukion jälkeen opiskelin ihan toisen ammatin ja tein ihan eri alan töitä, kunnes melko pian huomasin, ettei tätä olekaan se oma juttu.

ES: Saanko kysyä mikä se ala oli?

AP: No mä oon tehny finanssialan hommia, pikkasen erilaista.

ES: No vähän.

AP: Pankki- ja vakuutusalan hommia.

ES: Vaikka siis sosiaaliset investoinnin kannattaa, kuten Sosiaalityöntekijöiden seura on todennut.

AP: Ja aina joka työstä on jotain hyötyä, en pidä turhana sitäkään hommaa ja kokemusta. Siis alanvaihtoa pohtiessani mä mietin psykaa ja psykiatriaa ja sit mä selasin Helsingin yliopiston sivuja ja törmäsin sosiaalityön oppiaineen esittelyyn ja tajusin heti, että tämä on se mun juttu. Sosiaalityössä yhdistyy kiehtovalla tavalla kaikki mikä itseä kiinnostaa; etiikka, filosofia, oikeudenmukaisuus ja vielä laaja yhteiskunnallinen näkökulma.

Aika pian kun mä alotin opinnot yliopistolla kiinnostuin pakolaisuuden ilmiöstä opintojen myötä. Mä luin sivuaineena kehitysmaatutkimusta ja sen kautta aloin entistä enemmän pohtimaan globaalin eriarvoisuuden ja pakkomuuton taustasyitä ja juuria. Kun valmistuin niin hain heti töihin maahanmuuttajapalveluihin ja päädyin onnekseni sosiaalityöntekijäksi nuorten tiimiin. Siitä syntyi kipinä ja innostus nuorten ja alaikäisten pakolaisten kanssa tehtävään sosiaalityöhön.  

Ja miten mä päädyin tähän podcastiin. Se on Eeva ihan sun syytä tai ansiota kun pyysit mua tähän kaveriksi. Sun vuoro, kerro säkin, että miten sä päädyit näihin hommiin?

 ES: Niin, siis mä ajelehdin sosiaalityöhön monen mutkan kautta, mutta mä luulen että ihan ekan kerran mä oon kiinnostunut pakolaisuuden kysymyksistä joskus lapsena. Mä muistan että me ajettiin Espoosta Kuusamoon Rukalle ja mä luin matkalla Zlatan päiväkirjan, jos joku muistaa. Kertoo semmoisesta tytöstä joka asuu tuolla Jugoslavian hajoamissotien keskellä. Et se on sellanen eka muisto minkä mä pakolaisuudesta muistan. Sit tietty mä oon koko lapsuuteni kuunnellu mun omien isovanhempien tarinoita sodasta ja sieltä ehkä oppinut sellasen ajattelun että kaikkia autetaan. Mut et se miten mä sosiaalityöstä kiinnostuin niin se oli sitä kautta että olin Espoossa Karakallion koulussa resurssiopettajana, mä kävin lukion jälkeen kääntymässä kolme vuotta maahanmuuttajana Virossa eli asuin Tallinnassa ja sit mä tulin takasin Suomeen ja tein opettajan hommia Karakalliossa ja sillon mä sain tehdä töitä ihan mielettömien lasten ja nuorten kanssa ja sitä kautta sit päädyin kiinnostumaan lastensuojelusta ja opiskelemaan sosiaalityöntekijäks Jyväskylän yliopistossa. Enkä oo siis vieläkään päässyt yliopistolta pois vaan teen sinne nyt sitte vielä väitöskirjaa. Mutta siis lastensuojelun kautta päädyin eka tekee gradun kunniaan liittyvästä väkivallasta, sit mä valmistuin sosiaalityöntekijäksi ja sitte menin töihin perheitä majoittavaan vastaanottokeskukseen Espoon Siikajärvelle ja lopulta sit veri veti takaisin Espoon kaupungin organisaatioon ja tänne meidän alan pääkallopaikalle eli maahanmuuttajapalveluihin josta olin kuullut tosi paljon hyvää ja joka on tämmösellä pakkomuuton alalla ja kotouttamisen alalla aika kova uranuurtaja. Kaks vuotta oon nyt ollut täällä töissä ja juuret on aika syvällä Espoossa muutenkin et mä oon täällä kasvanut espoolaisena lapsena Espoon Tapiolassa ja tällä hetkellä kasvatan espoolaisia lapsia Espoossa itsekin. 

Ja siis niin, no podcast. Me äänitettiin vuosi sitten, eli 2020, Maailman pakolaispäivän kunniaksi podcast Espoo kaikille -sarjaan missä mä ja mun työkaveri Jenni Lemercier kerrottiin pakolaisuudesta ja vähän lisää siitä mitä kotouttava sosiaalihuolto on. (ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan)Käykää kurkkaamassa sekin jakso, sarja oli tosiaan Espoo kaikille ja se löytyy Spotifysta ja Espoon SoundCloudista. Mutta siis siitä asti kun eka jakso viestinnän avulla tehtiin niin me ollaan hauduteltu ideaa ikiomasta podcast-sarjasta. Ja tässä se nyt olisi. Kiva kun Annikakin tulit mukaan mun kanssa tätä olis kamalan tylsä tehdä yksin. Tässä on koronavuoden aikana saanut ihan riittävästi höpistä yksin itsekseen. Kiva että on kaveri mukana.

Pitäskö medän seuraavaksi kertoa nyt sit meidän kuulijoille et mistä Maailman muuttajissa on kyse, mistä me tullaan tulevissa jaksoissa puhumaan, miksi meitä kannattaa kuunnella?

AP: Joo, todellakin. Maailman muuttajat on siis pakolaisuutta, pakkomuuttoa ja kotouttamista käsittelevä uusi podcast-sarja. Podcastia vetää Espoon maahanmuuttajapalvelut ja nyt ainakin ensimmäisen kolmen jakson ajan puikoissa siis minä ja Eeva. Startataan tuttuun tapaan Maailman pakolaispäivän kunniaksi nyt julkaistavilla kolmella jaksolla. Näissä jaksoissa käsitellään muun muassa alaikäisiä yksin tulleita, Espoon ryhmäkodin arkea sekä jutellaan Espoon maahanmuuttoasioiden päällikön Teemu Haapalehdon kanssa Espoosta ja maahanmuutosta yleisesti mutta puhutaan myös muista aiheista. Meitä kannattaa tietysti kuunnella, koska käsitellään tosi mielenkiintoisia ja tärkeitä aiheita.

 ES: Eikä vaan meidän mielestä. Niin ja vaikka ois kiva jorista vaan sun kanssa aina niin mehän ollaan lisäksi siis kutsumassa koko joukko kotouttavan sosiaalihuollon ja kunnallishallinnon rautaisia ammattilaisia kertomaan meille työstään, asiakkaistaan ja siitä mitä kaikkea kunnissa kotoutumisen parissa puuhaillaan.

Ja siis Maailman muuttajat? Kumpi kertoo miten me ollaan näin nokkelia oltu?

AP: No minäpä voin kertoa. Nimi tulee tietysti siitä, että meidän vaatimattomana tavoitteena on muuttaa maailmaa. Tätä ei tietysti tehdä yksin vaan yhdessä meidän asiakkaiden ja eri yhteistyökumppaneiden kanssa. Nimi viittaa myös siihen, että meidän asiakkaat on muuttanu muualta maailmalta tänne Suomeen. Tää nimi onkin eräänlainen näppärä sanaleikki.

 ES: Kyllä me ollaan nokkelia. No mutta siis sinä teet töitä alaikäisten yksin tulleiden parissa. Kerro muutamalla sanalla mitä alaikäisellä yksin tulleella tarkotetaan ja mitä sä niiden parissa teet?

AP: Alaikäiset yksin tulleet on siis nimensä mukaisesti siis pakolaislapsia jotka on saapuneet Suomeen alaikäisinä yksin ja heillä ei ole huoltajaa. Tällä Espoon maahanmuuttajapalveluissa toimii siis myös kolme alaikäisyksikköä, jonka tehtävänä on järjestää eka vastaanottopalvelut siinä turvapaikkaprosessin vaiheessa ja oleskeluluvan saaneille myös kotoutumisen tuki. Meidän tiimissä on sosiaalityöntekijöitä ja sosiaaliohjaaja, jotka tukevat näitä lapsia ja nuoria monin eri tavoin näitä lapsia sekä vastaanottovaiheessa että kotouttamisvaiheessa.

ES: Me voidaan jatkaa tällä vaatimattomalla linjalla kun Espoohan on tällanen alaikäisten yksin tulleiden pioneerikunta et meillä on vuodesta 2005 asti ollu oma ryhmäkoti ja siellä on siis Suomen mittakaavassa pitkät perinteet. Ja sit meillä on toisaan myös ne perheryhmäkodit missä lapset asuu sit jos saavat oleskeluluvan ja sit se on vähän erilaista se työ.

AP: Joo, siinä missä ryhmäkotivaihetta leimaa vahvasti odottaminen ja väliaikaisuus ja keskiössä on se turvapaikkaprosessi, niin oleskeluluvan saamisen jälkeen se pitkä ja piinallinen odottaminen vihdoin päättyy, työskentely muuttuu enemmän suunnitelmallisemmaksi ja pääpaino siirtyy kotouttamiseen. Lapselle tehdään tässä vaiheessa myös sosiaalihuoltolain mukainen palvelutarpeen arviointi.Ja hänen on mahdollista hakea perheenyhdistämistä, jos perheen olinpaikka tiedossa. Tässä vaiheessa lapsi sitten myös muuttaa ryhmäkodista perheryhmäkotiin.

ES: Joo ja meillähän ei pelkästään toki alaikäisten parissa ole pitkät perinteet että ylipäätänsä Espoon maahanmuuttajapalvelut juhli 30-vuotissynttäreitä jouluna ennen koronaa kaksi vuotta sitten, bailattiin kolkyvuotisjuhlia täällä toimistolla. Et mä ajattelen itteeni kun mä tulin tänne töihin ja oli tosi sellanen ajatus et nyt mä aion kehittyä tämän työn taitajaksi tässä parhaassa mahdollisessa seurassa et mullahan on ollut ihan valtava etu ja ilo tehdä töitä espoolaisten konkareiden kanssa, et mä muistan et sillon kun mä kaks vuotta sitten tulin niin sun tehtävää hoiti vuosikymmenet alaikäisten yksin tulleiden parissa töitä tehnyt Riitta Moghaddam, terkkuja Kokkolaan, joka on kyllä varmaan yks ihan keskeinen tämän kentän uranuurtaja.

Itseasiassa mun eka kosketus alaikäisiin yksin tulleisiin on ollut sillon kun tein töitä vastaanottokeskuksen sosiaalityöntekijänä niin sillon Suomeen siirrettiin Euroopan sisäisinä siirtoina Kreikasta ja Italiasta turvapaikanhakijoita ja sieltä tuli sit vähän yllärinä perheiden mukana tällaisia lapsia joilla ei ollu huoltajia mukana tai jotka oli esimerkiks oman puolison ja lasten kanssa liikenteessä mutta oli kuitenki alaikäisiä itse. Ja mä sitte en tienny yhtään mitä tein niin sain vinkin että soita sille Riitalle, et se jeesaa. Soittelin Riitalle joka oli Ely-keskuksessa meiltä lainassa ja Riitta sanoi että soittele ryhmäkodin sosiaalityöntekijälle et ne kertoo ja mä soitin ja he neuvoi mua eteenpäin et täältä saat edustajat ja näin homma etenee ja tolleen teet käräjäoikeuteen hakemuksen. Se oli sellanen kiva tulikaste josta kyllä selvittiin, mut että mä en tienny yhtään mistä olis pitänyt edes alottaa ja sillon kyllä tämän talon merkitys korostu ja Espoon ammattilaiset pelasti mut tosi kiperästä paikasta. Kiitos vielä Riitalle ja Lauralle siitä. 

AP:  Minäkin lähetän terkkuja Riitalle, ehdittiin olla pari vuotta samaan aikaan maahanmuuttajapalveluissa töissä ja sitten tossa alkuvuodesta astuin Riitan isoihin saappaisiin. Eli mä oon ollu tässä pestissä tän vuoden, eli 2021 helmikuusta lähtien ja nyt sit vedän tiimiä jonka tehtävänä on järjestää sosiaalipalvelut näille yksin tulleille alaikäisille.

Meidän tiimissä toimii ryhmäkodin sosiaalityöntekijä, joka tukee lapsia vastaanottovaiheessa; hakee lapsille edustajat Käräjäoikeudesta, edustaja on siis henkilö joka käyttää huoltajan puhevaltaa eri asioissa. Sitten sosiaalityöntkeijä lausuu Maahanmuuttovirastoon lapsen edusta. Lapsen etu on siis kaikkea hallintotoimintaa ohjaava arvoperiaate, josta säädetään muun muassa lapsen oikeuksien sopimuksessa että kaikki päätökset tulis tehdä niin että ne tukee lapsen etua.

ES: Ja tämähän on sellanen asia mistä Migrille on tullut vähän sapiskaa ymmärtääkseni et se lapsen edun arviointi ei voi olla mikään tekninen toteaminen vaan et se on oikeasti arvioitava se lapsen etu ja siinä sun työntekijöillä on iso rooli kuvata sitä lapsen etua.

AP: Joo, ja siinä just meidän sosiaalityöntekijät on tärkeässä roolissa et he tutustuu lapseen ja haastattelee ja arvioi et miten se etu toteutuu tällä hetkellä, miten se on toteutunut kotimaassa ja et miten mitkäki ratkaisut sitte vaikuttaisi siihen et lapsen edun toteutumiseen kokonaisuutena. Mut et mehän ei esimerkiksi päätetä näiden lasten oleskeluluvista eikä oteta kantaa niinku siihen että pitäisikö heille myöntää turvapaikka tai joku muu oleskelulupa et se ei oo meidän tehtävä. Me otetaan puhtaasti kantaa siihen lapsen etuun.

Ja sitten meidän tiimissä tietysti tehdään sitä kotouttavaa työtä niiden lasten kanssa, joilla on oleskelulupa. Suurin osa heistä asuu perheryhmäkodeissa.

Tässä kohtaa on myös mainittava, että nämä lapset voi asua myös muualla kun ryhmä- ja perheryhmäkodeissa. Jotkut lapset majoittuvat yksityismajoituksessa esimerkiksi sukulaisperheen luona. Yksityismajoitukseen yleensä muutetaan siinä vastaanottovaiheessa ja jotta lapsi voi sinne muuttaa niin majoittajan olosuhteet selvitetään, tai meidän sosiaalityöntekijä selvitää niitä olosuhteita ensin ja loppuviimein ryhmäkodin johtaja tekee päätöksen et voiko se lapsi muuttaa sinne.

Ja sitten tämän lisäksi vielä meillä Espoossa pilotoidaan myös uutta kotouttavan perhehoidon mallia, jonka tavoitteena on majoittaa oleskeluluvan saaneita yksin tulleita lapsia tarvittaessa myös perhehoitoon. Tähän mennessä siihen ei ole oikein ollut riittäviä rakenteita esimerkiksi lainsäädännön puitteissa. Me siis rekrytoidaan ja valmennetaan uusia kotouttavia sijaisperheitä ja koko ajan rinnalla kulkee se kotouttava näkökulma, josta puhutaan perhehoitajien kanssa paljon; että siis perheryhmäkodeissa tehdään tosi laadukasta hoito- ja kasvatustyötä ja erityisesti vanhemmille lapsille se on oikein hyvä asuinpaikka. Mutta näille ihan nuorimmille, esimerkiksi alle 12-vuotiaille lapsille perheessä asuminen on kyllä lapsen edun mukaista.

ES: Mistä te löydätte näitä perheitä?

AP: Se on hyvä kysymys, perheitä ei ole aina helppo löytää. Me rummutetaan omissa kanavissa niin paljon kun pystytään, erilaisissa sosiaalisen median kanavissa ja kaikkialla yritetään viestiä välittää että etitään uusia perheitä ja toivotaan että se viesti tavottaisi mahdollisimman monia.

ES: Ja jos joku kuulija on nyt kiinnostunut niin miten hänen tulisi edetä?

AP: Hän voi lähettää sähköpostia perhehoitokotouttaa@espoo.fi.

ES: Eli se oli perhehoitokotouttaa@espoo.fi. 

AP: Kyllä

ES: Saatin pieni mainospuffikin tähän täysin suunnittelematta.

AP: No kun mä pääsen tästä puhumaan niin mä en yleensä vaikene.

ES: Hei, me oltiin suunniteltu että me puhutaan pikkusen sellasesta aiheesta kun Välimeren projekti. Haluutsä kertoo?

AP: Joo siis tosiaan Migri ja sisäministeriö tiedotti joskus tossa alkuvuodesta viime vuonna että valtioneuvosto on päättänyt vastaanottaa välimeren alueelta 175 haavoittuvassa asemassa olevaa turvapaikanhakijaa. Ensisijaisesti Suomi siis päätti vastaanottaa ilman huoltajaa olevia lapsia ja nuoria ja sit yksinhuoltajaperheitä. Nää siirrot alko noin vuosi sitte heinäkuussa 2020.

Näiden vajaa yhentoista kuukauden aikana Suomeen on siis saapunut 108 ilman huoltajaa olevaa lasta ja nuorta Kreikasta ja 14 Kyprokselta. Eli yhteensä 122 lasta. Migristä on kerrottu että kaikki nää Suomeen siirretyt turvapaikanhakijat ovat heikon turvallisuustilanteen maasta tai hyvin todennäköisesti kansainvälisen suojelun tarpeessa.

ES: Silleenhän niinku lapset joita siirretään Kreikasta ei varmaan niinku erityisellä tavalla poikkea muista yksin tulleista lapsista joita Suomeen päätyy et monestihan hekin on Kreikan kautta tulleita mut heitä ei oo sit valtion toimesta tänne siirretty. Mutta meillä on siis pioneerikuntana Espoolla on ollut ihan keskeinen rooli tässä kaikessa. Minulla ei varsinaisesti, mutta muilla. Et tää edelleen päällä oleva koronavirustilanne on tietenki vaikuttanut myös näihin siirtoihin ja se on sitten huomioitu  järjestelyissä et Espoon ryhmäkoti on tämmönen transitkeskukseksikin kutsuttu eli näille lapsille on järjestetty 2 viikon karanteenia vastaavat järjestelyt ennen kun he on siirtyneet alaikäisten vastaanottoon erikoistuneisiin vastaanottokeskuksiin elikkä ryhmäkoteihin.  Ja tota, ens jaksossa meillä on suunnitelma että me jutellaan Espoon ryhmäkodin vastaavan ohjaajan Jaanika Ahon kanssa siitä, millaista se arki on ryhmäkodilla viimeisen vuoden ajan ollut ja mitä nää lapset on kertoneet kokemuksistaan. Mä ainakin odotan Jaanikan kanssa juttelua.

AP: Joo, tosi mielenkiintoista kuulla Jaanikan ajatuksia ryhmäkodin arjesta. Jaanika onkin varmasti just oikea ihminen siitä puhumaan, koska vastaavana ohjaajana hänelle se lasten arki on tosi tuttua ja ohjaajat siellä ryhmäkodilla on niitä lasten hoidosta ja kasvatuksesta vastaavia tyyppejä.

Ja nythän on ollu kaikin puolin aika poikkeuksellinen vuosi kaiken kaikkiaan et kun koronatilanne on ollut mikä on ollu ni Suomeen on tullut tosi vähän turvapaikanhakijoita kaiken kaikkiaan.

ES: Joo jotkuhan on toivoneet peräti et saatais rajat kiinni ja tässä sitä on nyt sit ollut tarjolla. Ei sieltä sitten tarvinnut lähteä myöskään Teneriffalle sekottamaan.

Mutta joo, tulkaa kuuntelemaan myös mitä Jaanika kertoo siitä millasta se työ näiden lasten kanssa on ja millasia tarinoita Kreikasta kuullaan.

Mutta hei tota, jatketaanko tällä iki-ihanalla rajat kiinni -teemalla, kun siis tämmösiä yksin tulleita alaikäisiä kutsutaan tosi silleen pahantahtoisesti myös ankkurilapsiksi. Miten sä ymmärrät sen termin ja mitä sä siitä ajattelet?

AP: Joo tätä termiähän käytetään kuvaamaan yksin tulleita alaikäisiä hyvin negatiivisessa valossa. Että näiden lasten vanhemmat olisi tarkoituksella lähettänyt lapsensa yksin hakemaan turvapaikkaa vaan, jotta muu perhe voisi seurata perässä. Taustalla on ajatus, että lapsen tarina on lähtökohtaisesti valheellinen ja sen todenperäisyyttä pitää epäillä. Surullista, että lapset joutuu kohtaamaan tällaista. Olkoot ne lähdön syyt mitkä tahansa, niin lapsi on joutunut eroon perheestään ja lapsi on siihen aina syytön. Lapsi voi myös kantaa tosi kovaa syyllisyyttä siitä että on itse päässyt turvaan ja muu perhe elää yhä vaarallisissa olosuhteissa jossain toisella puolella maailmaa. Tähän kaikkeen liittyy aika vahvasti myös se, että perheenyhdistämisprosessista on tehty niin vaikeaa, että niitä perheitä on nykypäivänä yleensä lähes mahdoton saada tänne. Se on monelle lapselle aika musertava tieto ollut.

ES: Nii, must se on jotenki ihan älytön ajatus, et ihan kun joku vanhempi vaan huvikseen laittaisi lapsen ihan älyttömän vaaralliselle matkalle. Tai mun on vaikee ymmärtää sellasta ajatusta, et kyl sellaseta oletuksesta että tää on nyt vaan jotenkin paremman elintason perässä tehty niin siitä puuttuu jotenki kokonaan sellanen inhimillisyys ja empatia ja jotenki ihan käsittämättömällä tavalla demonisoidaan näitä ihmisiä, mitätöidään niinku avun tarvetta ja emmä tiiä kai siinä on joku ajatus että se ois jotain tällasta keplottelua lähettää lapsi tänne.

Mun mielestä se Warsan Shiren runo Home tai siinä on sellanen hyvä kohta että

“you have to understand,

that no one puts their children in a boat

unless the water is safer than the land”

Ja musta se niinku kuvaa tosi hyvin kaikkea sitä mitä mä olen pakolaisuudesta ja näiltä ihmisistä oppinut vuosien varrella, kun oon kuitenkin tavannut satoja pakolaisia ja saanut työskennellä ihan mielettömän vahvojen ihmisten kanssa ja auttaa niitä jotka vielä etsii omia jalkojaan kantamaan. Mut et sit tähänhän voi sanoa et no mähän nyt oon sosiaalityöntekijänä tällanen hyväntahtonen höppänä enkä ymmärrä ku valehdellaan suut ja silmät täyteen. Mutta mä ajattelen että vaihtoehtonen selitysmalli on se, että me tiedetään mistä puhutaan.

Mutta hei Annika, olisko tämän avautumisen jälkeen aika meidän viimeiselle kysymykselle. Me ollaan sovittu että jokaiselta vieraalta kysytään että miten heidän työ muuttaa maailmaa, niin miten sun työ tai miten sä muutat maailmaa?

AP:  Mä olen valtiotieteilijä niin tätäkin kysymystä lähden tietysti purkamaan laajemmasta näkökulmasta, mä ajattelen että sosiaalityössä yleisesti muutetaan maailmaa pyrkimällä oikeudenmukaisuuden ja ihmisoikeuksien toteutumiseen. Ollaan niin sanottuja yhteiskunnan etiikkakonsultteja et meil on semmonen vastuu

ES: Toiset kutsuu etiikkakonsulteiksi, toiset kukkahattutädeiksi

AP: Mä tykkään ensimmäisestä enemmän

ES: Ai mä tykkään molemmista, mä oon ihan ylpeä kukkahattutäti

AP: Joo joo ei siinäkään mitää pahaa. Mutta siis sit taas kotouttavassa sosiaalihuollossa puolestaan muutetaan maailmaa korostamalla suvaitsevaisuuden ja yhdenvertaisuuden periaatetta. Autetaan ihmisiä, kun he aloittavat uuden elämän vieraassa maassa.

Sitte meidän alaikäisten yksin tulleiden pakolaislasten kanssa työskentelevä tiimi taas muuttaa maailmaa huolehtimalla siitä, että lapsen oikeuden toteutuvat jokaisen lapsen kohdalla riippumatta kansalaisuudesta tai muista lähtökohdista.

Ja sitten päästään tähän mun omaan työhön, et tässä mun omassa työssä maailman muuttaminen ei aina näy niin selkeästi, mutta tärkeintä on pitää se mielessä ja yhdistää se kaikkeen mitä tekee joka päivä.  

Eeva, miten sun työ muuttaa maailmaa?

ES: Olipa tämä yllättävä. Mutta en valmistanu vastausta koska mä oikeasti halusin miettii että mikä ja miten. Mä aattelen että no vähän samalla tavalla kun sinäki että joo sosiaalityössä ja sosiaalityöntekijänä yleisesti ottaen on aika sellanen maailmaa muuttava pohjavire. Ehkä mun perusfilosofia tässä työssä myös esihenkilönä on että mennään asia kerrallaan ja käännetään niinku kivi kerrallaan. Ja silleen mä ajattelen että myös maailmaa muutetaan että yhden ihmisen tulevaisuus tai vaikka tämä hetki kerrallaan mennään eteenpäin ja se kokonaiskuva muodostuu siitä ja maailma on joidenkin mun tekojen toivottavasti ansioista parempi, toivottavasti ei ainakaan huonompi. Mutta tota, ja sitten toki mä tällä hetkellä ajattelen muuttavani maailmaa höpöttämällä mikrofoniin pordcastissa ja tota kertomalla kaikille muillekin mitä mä kelailen. Jospa silläkin maailma muuttuisi.

AP: Podcast kerrallaan.

ES: Nii eikö me olla jossain kokouksessa mietitty että yksi toimeentulotukipäätös kerrallaan, että tää on vähän samaa.

AP: Joo, kyllä ihan sama logiikka pätee tähän.

ES: Joo et kyl sitä pitää välillä etsiä omasta työstä et mikäs kaikki merkitys tällä nyt onkaan mutta en oo päivääkään sellasta ajatusta paitsi ehkä kerran kun jouduin soittelemaan Helpdeskiin kysyäkseni jotain tunnustilausta jonka olin tehnyt noin viisi kertaa väärin niin sillon mietin että mikä kaikki järki tässä on. Mutta yleensä kun aamulla työpäiväni alotan niin mä koen sen kyllä hyvin merkitykselliseksi ja sellaseksi että sillä on väliä. Ja mun mielestä jokaisella kuntalaisella ja jokaisen kuntalaisen teoilla, liittyy ne sitten pakolaisuuteen tai muiden ihmisten hyvinvointiin tai vaikka empaattiseen kohtaamiseen on väliä. Tällanen kukkahattuvastaus.

AP: Mainio. Vallan mainio.

ES: Hei, meijän aika alkaa olla täys.

AP: Joo, se alkais varmaan olla siinä. Tää oli Maailman muuttajat, ensimmäinen jakso, mä oon Annika Pirinen.

ES: Ja mä oon Eeva Ström ja seuraavassa jaksossa me kuullaan Jaanika Ahoa ja keskustellaan siitä millasta työ on olltu viimeisen vuoden ajan kun Suomi on osallistunut Välimeren projektiin ja tuonu lapsia turvaan tänne pohjolan perukoille. Tulkaa mukaan sillonkin. Moi moi.

AP: Moikka!