Maailman muuttajat -podcast: Mitä kotouttava sosiaalihuolto tekee? 

Maailman muuttajat on pakolaisuutta, pakkomuuttoa ja kotoutumista käsittelevä podcast-sarja. Sarjassa kotouttavan sosiaalihuollon ja kunnallishallinnon ammattilaiset kertovat työstään, kohtaamistaan ilmiöistä ja siitä mitä kaikkea kunnissa tehdään kotoutumisen eteen.

Jaksossa johtavat sosiaalityöntekijät Annika Pirinen ja Eeva Ström keskustelevat, mitä kotouttava sosiaalihuolto tekee. Heidän mielestään kotouttavan sosiaalihuollon tehtävänä on muun muassa luoda toivoa tulevaan ja hoitomyönteisyyttä sekä mahdollisuuksia toipua tosi vaikeista asioista. Kotouttava sosiaalityö ei ole ongelmalähtöistä, vaan siinä keskitytään asiakkaiden voimavaroihin ja mahdollisuuksiin. Jokaisen ihmisen kotoutuminen on yksilöllinen prosessi, mutta voiko niistä löytää yhtäläisyyksiä?

Voit kuunnella jakson SoundCloudissa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan) tai Spotifyssa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan). Jakson kesto on noin 38 minuuttia. 

(musiikkia) 

Eeva: Tervetuloa Maailman muuttajat -podcastiin. Minä olen Eeva Ström ja minulla on mukana, kuka muukaan kuin Annika Pirinen.

Annika: Moi.

Eeva: Mistä me, Annika, puhutaan tänään?

Annika: No, tänään me voitaisiin mennä vähän back to basics ja puhutaan siitä, että mitä on kotouttava sosiaalihuolto. Vähän pureudutaan syvemmin sen määrittelemiseen, että mitä me täällä maahanmuuttajapalveluissa oikeasti tehdään, mistä se meidän arki koostuu.

Eeva: Mikä sinun mielestäsi tekee kotouttavasta sosiaalihuollosta erilaista kuin muusta sosiaalityöstä tai sosiaalihuollosta? Onko niissä eroa, vai onko se sama, same, same?

Annika: Kyllä minun mielestä siinä on eroa. Jotenkin tavallaan sen yksittäisen asian nimeäminen, mikä se ero on, on ehkä vähän vaikeaa. Jotenkin minä ajattelen, just kun puhuin, että meidän asiakkaat tulee tänne tavallaan, ilmestyy meidän väestötietorekisteriin tyhjästä, ja tarkoittaa myös sitä, että kaikki on heille uutta. Me joudutaan tai ehkä saadaankin aloittaa sieltä ihan alusta. Omien asiakkaiden kanssa jossain vaiheessa huomasin, että kun minä aloitin täällä, olin puhunut jo ummet ja lammet esimerkiksi jostain Kela-etuuksista, kunnes tajusin puolivälissä tapaamista kysyä, että hei, tiedätkö sinä, mikä on Kela. 

Eeva: (naurahtaa) 

Annika: Ja asiakas oli, että en, ei minulla ole mitään hajua. Okei, otetaan nyt 10 kymmenen askelta taaksepäin. Meidän työ on enemmän sellaista tähän suomalaiseen yhteiskuntaan ja niiden perusteisiin tutustuttamista.

Eeva: Tiedätkö, mitä minä ajattelen, että mikä on keskeinen ero?

Annika: No?

Eeva: Minun mielestäni meidän työ ei ole ongelmakeskeistä lainkaan.

Annika: Se on toinen. Se on tavallaan tässä työssä myös aivan ihanaa.

Eeva: Äläpä (naurahtaa).

Annika: Että lähtökohtaisesti me ei mennä ongelma edellä.

Eeva: Ei.

Annika: Ja se asiakkaan yhteydenotto ei aina tule niin, että minulla on nyt nämä ja nämä asiat jotenkin vinossa, vaan tavallaan me myös aloitamme puhtaalta pöydältä ja jotenkin. Joo. Tuo on totta.

Eeva: Minä ajattelen, että se on varmaan yksi syy, miksi minä pidän työstäni niin paljon. Me tehdään töitä kaikenlaisten ihmisten kanssa. Totta kai sosiaalityötä aina tehdään kaikenlaisten ihmisten kanssa, mutta että meidän koko se tehtävä on tosi voimaannuttava, noin määritelmällisestikin. Meidän tehtävä on tukea ihmistä löytämään oma elämä, uusi elämä, rakentamaan se täällä. Minusta siinä on hirveän paljon toivoa. Ja sitten niin pitkään, kun me nähdään meidän asiakkaat, ennen kaikkea, että he on selvinneet tosi paljosta ja heillä on tosi paljon taitoja ja mahdollisuuksia, ja niin kauan, kun he ovat siinä meidän työn keskiössä. Niin jotenkin kuitenkin ajattelen, että sosiaalityönkin sisällä meillä on hyvin erilainen näkökulma asioihin kuin monessa muussa erityistehtävässä. Toisaalta siinä on, jos ajattelee vakka tutkimuskirjallisuutta ja sosiaalityön opintoja, niin meillähän puhutaan, että on näitä sosiaalisia ongelmia. On päihdeongelmat, on työllisyyden ongelmat, on maahanmuuttajat. Ja tässä kohtaa minulla tulee semmoinen, että maahanmuuttajuus itsessään ei ole mikään ongelma. Se on erilainen elämäntilanne, totta kai. Siinä on paljon sellaista, mitä pitää ottaa huomioon ja ymmärtää, mutta se ei ole itsessään mikään ongelma. Ja siinä minun mielestäni kokemus tästä työstä tuleekin, että sitten, kun tätä työtä on tehnyt, niin tuollaiset asiat särähtää korvaan jotenkin tosi pahasti. Tai sitten se, että kun olet jonkun yhteistyökumppanin kanssa jossain ja sitten ne sanoo, että no, mutta kun meillä on näitä maahanmuuttajia niin paljon. Niin sitten on sillain, että joo, kerro lisää (naurahtaa). Niin kuin että, ja mitäs sitten. Se on mielestäni jotenkin keskeistä. Toinen on se, että me mietitään ikään kuin minun mielestäni kaikkea sen kotoutumisen kannalta. Mietitään tosi paljon, käydään minusta aika paljon semmoista pohdintaa juuri puolesta tekemisestä ja asiakkaan omasta toimintakyvystä ja mahdollisuuksista olla kuskin paikalla siinä omassa prosessissaan ja pitää huoli siitä, että se ei valu viranomaisen toimenpiteen kohteena olemiseksi.

Annika: Minusta on jotenkin arvokasta, että noita juttuja ei joutuisi miettimään yksin.

Eeva: Kyllä.

Annika: Ja jotenkin, joku voi selittää, että miksi tämä asia toimii näin, tai vaikka sanoo vain, että ei sille oikein ole mitään selitystä. Ja sen minä ajattelen, että se on meillä täällä kotouttavassa sosiaalihuollossa semmoinen tärkeä asia, mitä me tehdään asiakkaiden kanssa. Me ihan oikeasti ihmetellään tätä kaikkea yhdessä. Jos ajattelee vaikka minulla entisiä asiakkaita, jotka tulivat kiintiöpakolaisina Suomeen ja minä tapasin heidät. Minulla oli tiedossa, että he ovat edellisenä päivänä laskeutuneet lentokentälle jostain ja heillä ei ollut mitään kosketuspintaa Suomeen. Enhän minä voin alkaa puhua siinä Kelasta. Se on ihan itsestään selvää. Sitten oltiin ihan siinä perusasioiden äärellä, että oletko koskaan nähnyt lunta ja onko täällä sinun mielestäsi tosi kylmä ja mikä sinun ensivaikutelmasi oli, ja tämmöisiä tosi sellaisia.

Eeva: Se on ihan totta. Kiintiöpakolainen on tietenkin sitten vielä oma asiansa, kun sieltä tullaan suunnitellusti ja tavallaan sehän on valtava tilanne sille ihmiselle, joka tulee, että nyt minä olen tullut ja nyt olen täällä ja täällä minun pitäisi nyt sitten asua. Ja sitten näet elämäsi ensimmäisen kerran lunta ja tulet vielä jonain oikein sateisena marraskuun iltana, kun täällä on pilkkopimeätä ja ketään ei ole missään. Tuossa on sinun kotisi, ja siellä on patja lattialla. Ne on oikeastaan aika isoja shokkeja ihmiselle. Ja seuraavana päivänä tapaat Annikan.

Annika: (naurahtaa)

Eeva: Joka kertoo sinulle Kelasta (naurahtaa). Kunnes puolessa välissä tajuaa, että ei kerrokaan, vaan kertookin, että kuinka täällä nyt sujuu.

Annika: Ja me ollaan niitä ensimmäisiä, tietenkin on ollut sitä vastaanottokeskusaikaa suurimmalla osalla asiakkaista, mutta minä ajattelen, että me ollaan niitä ensimmäisiä ja keskeisempiä kuitenkin viranomaisia Suomessa, joita meidän asiakkaat tapaavat. Me lähdetään luomaan sitä yhteistyöverkostoa. Minä ajattelen, että meillä on ihan äärimmäisen keskeinen rooli myös siinä, että kun ihmiset tulee usein semmoisesta yhteiskunnasta, jossa julkiseen sektoriin ei voi turvautua ja se on oikeasti vaarallista, niin tuoda esille myös sitä, että meillä se ei ole näin. Jotenkin me olemme vähän niin kuin käyntikortti siihen suomalaiseen viranomaisjärjestelmään.

Eeva: Todellakin.

Annika: Se määrittää niin paljon varmasti sitä, että miten asiakas tulee jatkossa tapaamaan muita tahoja. Sillä, miten me kohdataan, on ihan valtava merkitys.

Eeva: Minä ajattelen, että meillä on hirveän iso rooli siinä, että tehdäänkö me asioista ikään kuin liian vaikeita. Kuullaanko me se, mitä hän sanoo, hän määrittää, että nyt minä tarvitsisin apua tässä. En tiedä, olenko kertonut tästä, mutta kun olin sosiaalityön harjoittelua tekemässä silloin opintoaikoina, niin minun harjoittelun ohjaaja oli pitkään kotouttavaa sosiaalityötä tehnyt sosiaalityöntekijä. Hän kertoi, että hänellä oli sellainen asiakas, joka kerran kuukaudessa kävi huutamassa hänelle siellä hänen toimistollaan. Hän tuli sinne ja raivosi ja huusi, ja työntekijä otti sen kaiken vastaan. Ja sitten, kun kotoutumisaika päättyi ja he olivat muuttamassa jonnekin muualle, tai että eivät enää asioineet siellä kotoutumispalveluissa, niin tämä herra sanoi, että kiitos, että olet ollut tosi iso tuki. Olen saanut tulla tänne ja purkaa kaiken sen, mitä minä en ole kenellekään muulle voinut purkaa. Ihan vaan sillä, että on ollut paikka, jossa kertoo, kuinka pahalta tuntuu, kuinka paljon ahdistaa, kuinka paljosta hän on joutunut luopumaan. Eikä oikeasti näillä sanoilla, vaan hän oli siellä käynyt valittamassa siitä, tästä ja tuosta ja ollut hyvin tyytymätön kaikkeen. Se palaute oli tullut tälle sosiaalityöntekijälle aika yllätyksenä sitten loppupeleissä se palaute, että niin, niin, että minulla onkin ollut itse asiassa tärkeä rooli, vaikka se on itsestä työntekijänä on voinut tuntua siltä, että miksi. Että minä en tätä maailman vääryyttä ole tavallaan tehnyt ja se ei minun harteillani ole. Mutta sen ymmärtäminen minun mielestäni pakolaisten kanssa tehtävässä työssä on tosi keskeistä. 

Ihan tutkimustietokin sanoo, että pakolaisilla on tosi vahvoja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia koko maailmaa kohtaan. Ja rightfully so, todellakin. Ilman muuta maailma on ollut epäreilu ja epäoikeudenmukainen heitä kohtaan. Ja meidän tehtävämme on pystyä ottamaan myös se vastaan ja ymmärtää, että ihmisen tyytymättömyys palveluihin tai tilanteeseen tai sen ulos näyttäminen tai sanoittaminen, ei liity meihin välttämättä millään tavalla. Totta kai pitää ottaa huomioon, että olenko minä kuullut asiakasta, olenko voinut olla avuksi, olenko selittänyt asiat alusta alkaen. Mutta sitten siellä on paljon sellaista turhautumista ja epäoikeudenmukaisuuden kokemusta, joka ei liity tavallaan edes suomalaiseen yhteiskuntaan tai meidän byrokratiaan, vaan liittyy paljon laajemmin siihen, että maailma on ollut tosi epäreilu ja kova ja kurja paikka. Ja siinä se ammatillisuus mielestäni punnitaankin, että miten sinä otat sen vastaan ja löydät sieltä sen, että joo, ja tästä mennään eteenpäin yhdessä.

Annika: Tuo on juuri sitä asioiden yhdessä ihmettelyä ja välillä tuskailuakin. Ei meidän velvollisuus ammattilaisena ole aina ratkoa asiakkaan puolesta näitä asioita.

Eeva: Ei koskaan.

Annika: Tai millään tavalla puolustella sitä järjestelmää, koska olemme sen edustajia. Me olemme siinä yhdessä ja asiakas on tietenkin sen oman asiansa hoitaja ja me yhdessä katsotaan niitä tavoitteita.

Eeva: Ja siinä tullaan vähän sellaiseen valkoisen pelastajan viitan havaitsemiseen. Meidän työssä on tosi keskeistä ymmärtää, että meidän tehtävämme ei ole pelastaa ketään miltään. Monestihan, kyllä meillä voisi olla vaikka työkalujakin ratkaista joku periaatteessa yksinkertainen asia, mutta sitten se, että mitä me tehdään, jos me otetaan siltä asiakkuudelta se oma toimijuus pois. Mihin me päädytään, jos me päädytään ratkaisemaan asiakkaiden asioita sen sijaan että me tuetaan asiakasta itse ratkaisemaan niitä asioita ja esimerkiksi sanoitetaan, että tuo, mitä sinä kerrot, niin se on tällaista, se on tässä kohtaa ihan tyypillistä. Sitä tapahtuu muillekin. Sinä et ole yksin, sinä et ole ainoa, joka näin kokee. Pystytään tavallaan palauttamaan laajempaan kontekstiin niitä kotoutumisen haasteita ja sitä, että minkälaista elämä uudessa maassa on.

Annika: Jos me otetaan liian helposti asioita vaikka niin, että me hoidetaan asiakkaan puolesta joku yksinkertainenkin asia vaikka säästääksemme siinä omaa aikaamme, niin mehän annetaan heti sellainen kuva vaikka uudelle asiakkaalle, että tämä on niin vaikea asia, että sinä et jatkossa varmaan osaa tätä hoitaa, että aina viranomaiset hoitavat näitä asioita. Me teemme siinä ihan oikeasti asiakkaalle ison karhunpalveluksen, jos lähdetään sille tielle. Tietenkin meillä on tietty vastuu siinä asiakkaan auttamisessa, tukemisessa, mikä on oikea sana. Siinä prosessissa meillä on kuitenkin tietty vastuu viranomaisina, mutta välillä myös, kun ajattelee kotoutuja-asiakasta, on ihan luonnollista, että asiat menee välillä vähän solmuun ja niitä pitää selvitellä. Me ei voida olettaa, että asiat ei saisi koskaan mennä solmuun ja jotenkin olla koko ajan etukenossa auttamassa. Sitten avataan niitä solmuja ja todetaan, että näin niitä ei jatkossa synny. Eikä niin, että me luodaan tavallaan suora, puhdas tie, missä ei ole mitään ongelmia koskaan, koska minä työntekijä hoidan ne alta pois.

Eeva: Niin, sellainen curling-sosiaalityöntekijyys.

Annika: Joo (naurahtaa). Ei sellaista.

Eeva: Me ollaan nyt puhuttu jonkun verran siitä, että mitä tapahtuu, kun ihminen pölähtää Espooseen ensimmäistä kertaa, tulee hän sitten pakolaisleiriltä kiintiöpakolaisena tai sitten muuttaa vaikka Nurmijärveltä kotoutumisaikansa aikana. Mitä sinä ajattelet, että sitten, kun aikaa on vähän kulunut. Leikitään, että me ollaan puoli vuotta nyt oltu kotoutumispalveluissa. Täysi kolme vuotta on käytössä. Mitä siinä kohtaa tapahtuu tyypillisesti?

Annika: Tyypillisesti, minä sanoisin, että puolen vuoden tienoilla yleensä, jos ei ole aikaisemmin ollut jotain haasteita, niin niitä ehkä ilmenee. 

Eeva: Millaisia?

Annika: Ne voi olla joko sitä, että kun se oleskelulupa on tullut, ihminen on tietenkin äärimmäisen helpottunut luonnollisesti. Siinä on tavallaan semmoinen uutuudenviehätys ja tulevaisuus on toivoa täynnä, semmoinen ajatus.

Eeva: Nyt kaikki järjestyy.

Annika: Mutta sitten, kun puoli vuotta menee, niin sinä huomaat, että itse asiassa kaikki onkin aika hidasta. Minä odotan vieläkin paikkaa kotoutumiskurssille tai minulla ei ole koulupaikkaa ja apua, apua, puoli vuotta on kulunut jo siitä kolmesta vuodesta ja minä en vieläkään osaa suomen kieltä yhtään niin hyvin kuin olin ajatellut ja minä en ole saanut yhtään kaveria. Oikeasti joka ilta on samanlainen ja on aika tylsää. Jos asiakkaalla on masennusta, niin viimeistään ehkä silloin alkaa ilmenemään sellaista oireilua, että niistä asioista keskustellaan, että mieliala on ollut matalalla. Joskus siihen voi riittää se, että me puhutaan siitä. Tavataan vähän tiiviimmin. Psykososiaalinen tuki täällä meillä meidän ammattilaisten, tai sitten voi olla tarve ihan ammattilaiselle, tai. 

Eeva: (naurahtaa)

Annika: Meidän terveydenhuollon ammattilaiselle (naurahtaa).

Eeva: Meidän ammattilaiset ja sitten ihan oikeat ammattilaiset?

Annika: Ei, vaan sitten niin kuin psykiatriselle tuelle.

Eeva: Niin, tarkoituksesi oli sanoa tietenkin, että sosiaalihuolto ei anna psykiatrista hoitoa.

Annika: Ei. Me annetaan psykososiaalista tukea.

Eeva: Joo.

Annika: Se on se, mitä me annetaan, mutta sitten vaikka psykiatrinen sairaanhoitaja, psykoterapia, psykologin palvelut, niin ne on asia erikseen. Niihin tietenkin pyritään ohjaamaan, jos asiakas tuo tällaista puhetta.

Eeva: Ja sehän on ihan keskeinen osa myöskin meidän ammattitaitoa ymmärtää ne meidän oman ammattitaidon rajat ja tietää tavallaan, että missä kohtaa mennään siihen, että tämä on nyt hoitoa tai vähintäänkin hoidon tarve pitää arvioida, ja se ei ole meidän homma.

Annika: Ei me missään nimessä voida ottaa semmoista kaikkivaltiaan roolia tässä prosessissa, vaan tämä on ammattilaisten yhteistyötä. Tämä on ehkä semmoinen hyvä esimerkki, jos ajattelee vaikka näitä psykiatrisia palveluita tai mielialahäiriöön perehtyneitä palveluita. Kun ei itsekään oikein aina tiedä, että mitä kaikkia palveluita siellä on saatavilla, mihin kannattaa hakeutua, mikä on se väylä, mihin kannattaa varata aikaa. Onko se sitten mielenterveyspalveluihin vai terveysasemalle vai jopa sairaalan päivystykseen, niin me neuvotaan siinä. Me kerrotaan asiakkaalle, miten sinne voi hakeutua. Se on meidän tehtävä. Eihän meidän asiakkaat automaattisesti edes tiedä, että tällaista palvelua on olemassa. On meidän ydintehtävää kertoa vaihtoehdoista.

Eeva: Ja toisaalta meidän asiakkaat voi myös ajatella, että kukaan ei minua voi auttaa tässä asiassa.

Annika: Kyllä.

Eeva: Ihan sama, kenelle minä puhun, niin tämä ei muuksi muutu. Meidän tehtävä minun mielestäni silloin on myös luoda a. sitä toivoa tulevaan, että on mahdollista toipua tosi vaikeistakin asioista, ja toisaalta sitä hoitomyönteisyyttä, motivoida siihen, että mitäs, jos kuitenkin se avun hakeminen olisi. Vaikka olisi useamman kerran vaikka kokeillutkin, niin tavallaan se, että me tiedetään se, että ei ne aina ensimmäisellä kerralla mene maaliin.

Annika: Monella puolessa vuodessa tavallaan arki on löytänyt uomansa. On se koulupaikka, on se arki, on se harrastus ja ehkä niitä kavereitakin löytynyt. Tavallaan se oman näköinen arki on alkanut muodostua ja alkushokista on vähän selviydytty. Ei se ole mitenkään, että kaikilla lähtee alamäki siitä.

Eeva: Toivottavasti.

Annika: Ei todellakaan ole. Sanotaan, että todellakaan ole. Se on kuitenkin vähemmistö, jolla ne haasteet niin isoiksi kärjistyvät. Monella se arki jatkaa rullaamistaan ja puolen vuoden aikana ollaan jo aika pitkällä. Ja minä usein olen asiakkailleni sanonut, kun he vähän tuskailee sen kanssa, että kun eivät he osaa oikein vielä suomea tai muuta, että katso nyt aikaa taaksepäin. Sinä olet puoli vuotta ollut täällä. Mieti niitä asioita, mitä sinulla on tässä arjessa, mitä sinä olet rakentanut. Tämähän on ihan uskomaton saavutus.

Eeva: Niin, se on vähän semmoinen, että kun nollasta aloittaa, niin prosentuaalinen kasvu on ihan valtavaa. 

Annika: On, on. Ja se on aluksi, niin kuin ensimmäisen parin kuukauden aikana se on tietenkin ihan valtavaa. Ja monelle se on todella iso huoli ja oikein iso stressin aihe, että minä en ole oppinut tarpeeksi. Jotenkin, että minä en opi tarpeeksi suomea, että minulla on vasta tämä taso, ja jotenkin, että nyt pitää enemmän. Monelle nuorelle minä joudun ihan sanomaan, että ihan oikeasti, pyhitä välillä iltoja sille, että sinä vaikka näet niitä kavereita. Jotkut kertovat lukevansa läksyjä lähes kellon ympäri. Vaaditaan sitten itseltään tosi paljon. Sitäkin on.

Eeva: Kotoutumisen loppuun palaminen.

Annika: Se on ihan oikea, legit, ilmiö.

Eeva: Niin. Kyllä. Ja sitten toisaalta, kuinka paljon siinä sitten, että jos ei onnistukaan ja kaikki ei suju niin kuin on itse ajatellut. Se pettymyksen tunne itseen ja jotenkin siihen asioiden etenemiseen, vaikka on panostanut tosi paljon. Miksi ei tämä nyt jo toimi, kun minä olen tehnyt näin paljon jo.

Annika: Semmoinen jotenkin, itse on ollut välillä, todella harmittaa oikein omien nuorten asiakkaiden kanssa sellaiseen ilmiöön, että nuoret on sanoittanut sitä, että he vaikka opiskelee tosi ahkerasti. He ei tarvitse täältä apua. He haluaa osoittaa, että he eivät ole sellaisia maahanmuuttajia -

Eeva: Kyllä.

Annika: Josta vaikka kirjoitetaan mediassa ja jotka tekee pahoja asioita. Halutaan jotenkin lunastaa se paikka ja jotenkin erottua positiivisessa mielessä. Itse aina siinä kohtaa toppuuttelen, että hei, että ei sinun vastuullasi ole osoittaa kenellekään muulle kuin itsellesi nyt. Jokaisen tie on erilainen ja jotenkin. Se on minusta vähän surullista välillä kuulla tällaista.

Eeva: Minä tunnistan tuon tosi hyvin. Siis sen, että asiakas tulee ja kertoo, että minä haluan antaa tälle yhteiskunnalle takaisin. Minä olen saanut tältä niin paljon. Minä olen niin kiitollinen. Ja tavallaan sitten minä olen sillain, että ei sinun tarvitse olla kiitollinen. Se on a. sinun ihmisoikeutesi, että sinä saat turvaa. Ja siksi toisekseen, sinun ei tarvitse ansaita täällä olemista millään lailla, tai sitä suojaa, minkä sinä olet saanut. Minä tunnistan tuon. Se on jotenkin surullista. Tai en tiedä, kun tavallaan se ei ole myöskään surullista, mutta siinä on sellainen jotenkin hyväksytyksi tulemisen pyyntö, jonka tarve on minun mielestäni surullista. Siis se, että ihminen kokee, totta kai kaikki me halutaan tulla hyväksytyiksi, mutta se, että pitäisi lunastaa jotenkin se oikeus olla täällä, niin se on minun mielestäni surullista. Ja jotenkin minä ajattelen, että se on meidän tehtävä myöskin pystyä kommunikoimaan, että sinulla on se aika, minkä se ottaa se kotoutuminen ja sinun kotoutumisprosessisi näyttää sitten sinulta lopulta. 

Annika: Tämä on tosi klassinen sosiaalityön jotenkin, mistä, puhutaan vaikka ansaitsevista ja ansaitsemattomista. Jotenkin siitä, että ketkä ansaitsee avun ja ketkä ei.

Eeva: Kyllä.

Annika: Ja sitten täällä kotoutumispuolella minun mielestäni se on epäonnistunut ja onnistunut kotoutuja.

Eeva: Kyllä. Niin.

Annika: Täällä on se sama ilmiö, mutta ehkä vähän eri nimillä. 

Eeva: Joo.

Annika: Niin jotenkin se on sellaista, mistä toivoisin, että päästäisiin eroon, että meillä on hyviä ja huonoja asiakkaita.

Eeva: Kyllä. Ja onhan se toki, jos me ajatellaan pakolaisia kaiken kaikkiaan, että kuka nyt on ansaitseva pakolainen. No, ei ainakaan se älypuhelinpakolainen, se nuori mies, joka tulee, niin eihän ne nyt voi. Meillähän julkisessa keskustelussa varsinkin käydään tosi paljon semmoista, että no, ne lapset ja yksinhuoltajat, ja sitten ehkä lapsiperheet, johon ehkä kuuluu myös se isä. Ja sitten ihan viimeisenä ne yksinäiset miehet, jotka hyvin harvoin sitten kuitenkaan ovat missään tyhjiössä syntyneet, kasvaneet, eläneet yksinään, yksinäisinä miehinä. He on osa jotain perherakennetta, joka on luultavasti jäänyt taakse, ja joka on sekin jo itsessään aika iso trauma. Plus, että minun oma kokemukseni miespakolaisten kanssa tehtävästä työstä on se, että siellä on ihan valtava määrää traumaa ja ihan valtava määrä tosi kamalia asioita, joita näille miehille on tehty ja joita he on ollut pakotettuja tekemään. Se ei suinkaan ole niin, että jos sinä olet mies, niin. Siellä taustalla on aika monta semmoista kategoriaa, jotka sitten eivät ulospäin näy, sanotaan näin.

Annika: Kyllä.

Eeva: Sitten me mennään puolesta vuodesta eteenpäin, niin me ollaankin vuoden kohdalla. Tapahtuuko siinä notkahduksen jälkeen jotain, jos me nyt ajatellaan, että semmoinen notkahdus on pienen pieni tullut?

Annika: Vuodessa, kun minä puhuin siitä, että puolen vuoden jälkeen arki on jo aika vakaata, niin vuoden päästä se on jo sitten vielä enemmän vakaata. Silloin yleensä välillä on riemastuttavia hetkiä, kun voidaan pärjätä vaikka puoli tapaamista ilman tulkkia. Se on tosi iso asia asiakkaalle, että hän pärjää ilman tulkkia. Ja me voidaan olla vaikka, vuoden jälkeen jo iso tietenkin asia, että voidaan koko tapaaminen ilman tulkkia olla. Mutta vaikka puolet siitä, että käydään virallisia asioita tulkin kanssa ja sitten enemmän kuulumisia ilman tulkkia. Se voi olla vuoden päästä ihan täysin mahdollista monella asiakkaalla, jotka opiskelee suomen kieltä. Joissain tilanteissa voi olla, että traumat yhä, ja ne haasteet siellä, voi entisestään jopa pahentua. Mutta lähtökohtaisesti minun mielestäni vuoden jälkeen asiat on jo, ne perusasiat on hanskassa, tavallaan ne asuminen ja opiskelu ja työ ja kaikki nämä. Se alun ison kokonaisuuden haaliminen alkaa olemaan ohi ja sitten aletaan oikeasti toimimaan vähän suunnitelmallisemmin. Ja se on enemmän asiakkaan lähtökohdista. Se palvelutarpeen arvio, mitä me tehdään, niin onhan siinä paljon sellaista, mitä me ammattilaiset alussa. Eihän asiakas voi tietää, että sen pitää ottaa kotivakuutus. Eihän se voi tietää, että sen pitää ottaa sähkösopimus. Vuoden päästä asiakas on jo huomattavasti itsenäisempi toimija tässä, että hän ei tarvitse niin paljon meidän neuvoa ja ohjeistusta. Silloin se on paljon enemmän hänen näköisensä, alkaa olemaan, se tie.

Eeva: Niin, ja sitten toisaalta siinä vuoden kohdalla, voidaan ajatella, että jos ensimmäinen puoli vuotta menee niihin käytännön asioiden hoitamiseen ja selvittämiseen ja setvimiseen. Ja sitten ehkä siinä puolen vuoden kohdalla sanotaan, että meillä on tullut jo jonkin sortin kuva siitä, että okei, että täällä onkin tämmöisiä ja tuollaisia haasteita. Niin sitten minä jotenkin haluaisin ajatella, että siinä vuoden kohdalla ollaan siinä, että ne tarvittavat palvelut on saatu rullaamaan. Se, että se elämä yhdenvertaisesti sitten toimii, että jos sinulla on nyt vaikka sitä vammautumista tai sinulla on hoidon tarvetta. Sinulla on jotain fysioterapiaa siellä. Sinulla saattaa olla jotain henkilökohtaista avustajaa, tämmöisiä asioita. Niin ne on saatu, toivottavasti ikään kuin se koko palveluvalikko, minkä sinä tarvitset, ei pelkästään siihen kotoutumiseen liittyen, vaan niihin muihin tuen tarpeisiin liittyen. Siitä ollaan saatu jo aika hyvä kuva, että nyt on tämmöisiä ja tuollaisia tarpeita ja niitä sitten järjestetty. Ja toivottavasti ehkä joku palvelu jo on ollut ja ehkä jo päättynytkin. Kun kuitenkin meidän työssä sen kotoutumisen lisäksi, niin mietitään niitä semmoisia pitkäaikaisia tuen tarpeita. Ja semmoisilla henkilöillä, jotka on vaikka vaikeasti kidutettuja ja siinä vammautuneita, niin ne tuen tarpeet ovat semmoisia, että ne tulee olemaan siinä elämässä.

Annika: Ja vuoden päästä, kun asiakkuus on alkanut, niin minun mielestäni ne tapaamisten välit on paljon jo suurempia. Asiakkuuden alussa me voidaan tavata joissain tapauksissa useamman kerran viikossa. Ei nyt niin, että yksi työntekijä, vaan ohjaajat tapaa, sosiaaliohjaaja ja sosiaalityöntekijä. Se on tosi tiivistä se yhteistyö ja asiakas matalalla kynnyksellä soittaa, että hei, ei täällä olekaan sähköjä, ja kaikki vaatii paljon yhteydenpitoa. Mutta vuoden päästä ollaan jo tilanteessa, jossa tapaamiset on, ne voi olla jopa parin kuukauden välein, tai jotain sellaista, kuukauden välein. Riippuen siitä, mikä se asiakkaan tilanne on.

Eeva: Mutta kotoutuminen jatkuu kuitenkin kolmeen vuoteen asti. Mitä ne kaksi viimeistä vuotta sitten on? Minä aidosti kysyn, koska siis minähän en ole koskaan päivääkään tehnyt koto-tiimin sosiaalityöntekijänä. Minun osaaminen on jossain muualla. Mitä kaksi viimeistä vuotta?

Annika: Vaikka tapaamiset harvenee, ei tarkoita, että aina ei putkahtelisi kaiken näköistä. Ja yhtäkkiä tuleekin joku, tämä nyt koskee ihan kaikkia Suomessa pidempään asuneita, kantasuomalaisia, että välillä ne Kelan etuudet vaikka menevät sekaisin. Ja itselle jotenkin ne kiehtovimmat keskustelut asiakkaiden kanssa on yleensä siinä vaiheessa, kun ne kaikki käytännön asiat on saatu hoidettua, että ne sähkösopimukset on kunnossa ja kaikki nämä. Tapaaminen ei enää kulu siinä, että me käydään läpi hakemuksia tai laskuja tai jotain muuta. Välillä parasta on se, että asiakas tulee puolentoista tunnin tapaamiselle ja minulla ei ole mitään suunniteltuna valmiiksi, että nyt minä, ammattilainen, päätän, että nämä asiat selvitetään, vaan me voidaan oikeasti lähteä sieltä asiakkaan tarpeesta. Minä olen puhunut ilmastonmuutoksesta asiakkaiden kanssa.

Eeva: Jalkapallosta.

Annika: Jalkapallosta, rasismista, sellaisista isoista ilmiöistä. Ja ne on minusta niin keskeinen osa tätä työtä ja niitä keskusteluja ehkä sitten siinä parin vuoden aikana, ja niitä kysymyksiä, alkaa olla sitten enemmän.

Eeva: Elämästä puhutte.

Annika: Kyllä. Ja oma kokemus on, että siinä parin vuoden jälkeen aletaan olla jo sen verran tuttuja, että se luottamus on syntynyt ja se keskustelu on siinä mielessä erilaista kuin vaikka siellä ensimmäisellä tapaamisella.

Eeva: Koska sinä ajattelet, että opit tuntemaan asiakkaan? Kaikkia ei tietenkään voi koskaan tuntea ja ihminen saa itse sen aina määritellä, että kuinka paljon haluaa siihen tuoda. Mutta mitä sinä ajattelet, että kauanko siihen menee?

Annika: Kyllä se ottaa, minun mielestäni nyt ainakin se vaatii sen palvelutarpeen arvioajan, sen kolme kuukautta ainakin, että tullaan tutuiksi. Se, että tullaan vielä paremmin tuntemaan sitä asiakkaan historiaa ja jotenkin asiakas tuntee, että sinä olet ollut osa sen matkaa, niin se vaatii ehkä vuoden. Ja sen takia on hyvä muistaa, jos tulee uutena työntekijänä vaikka sosiaalityöntekijäksi, niin sehän voi olla, että sillä asiakkaalla on ollut jo kolme sosiaalityöntekijää sinua ennen. Sekin, että täällä me puhutaan tosi henkilökohtaisista asioista ja isoista asioista, niin kuin sosiaalityössä ylipäätään. Niin se, että se ottaa aikansa tutustua ja kerätä luottamusta. Ja sitten, jos työntekijät vaihtuu tiuhaan, niin jossain vaiheessa siitä voi olla vähän kyllästymisen merkkejä ilmassa, että en jaksa enää neljännelle kertoa. Se ei tietenkään ole ammattilaisen vika, mutta siinä saattaa mennä vähän pidempään. Tai siis minä luulen, että varmaan jokainen sosiaalityöntekijä on joskus työurallaan törmännyt siihen, että hän menee uutena työntekijänä ja hän tapaa asiakkaan, ja asiakkaan ensimmäiset sanat on, että taas sosiaalityöntekijä on vaihtunut. Se antaa vähän perspektiiviä-

Eeva: Kyllä.

Annika: Siihen, että okei, asiakkuus on varmaan vähän pidempiaikainen, että ei ole välttämättä ihan just tullut asiakkaaksi. Ja toisekseen siihen, että saattaa kestää siinä luottamuksen rakentamisessa kyllä hetken. Se on ihan ymmärrettävää, että jos vaikka pahimmillaan kymmenennelle ihmiselle kertoo elämäntarinaa, niin jossain vaiheessa motivaatio alkaa olla vähissä.

Eeva: Meillä loppuu se kotoutumisaika siinä kolmen vuoden kohdalla. Miltä sen tilanteen sinun mielestäsi pitäisi siinä kohtaa näyttää, että sinä voisit katsoa taaksepäin kolme vuotta olla sillain, että okei, nyt tämä oli onnistunut kotoutuminen?

Annika: No, jos ajattelee ihan näin viranomaislähtöisesti tätä ja meidän tavoitetta.

Eeva: Tämmöisenä kotouttajana.

Annika: Kotouttajana.

Eeva: (naurahtaa)

Annika: Ja ylipäätään sosiaalityössä varmaan yleisestikin, niin meidän tavoitehan on aika lailla tehdä itsemme tarpeettomaksi. Jos kolmen vuoden päästä ollaan tilanteessa, jossa asiakas ei enää tarvitse sosiaalityöntekijää tai sosiaalipalveluita, niin viranomaisnäkökulmasta meidän työ on aika hyvin tehty. Mutta sitten taas on eri kysymys, että eihän se sitten sen kanssa korreloi, että onko asiakkaan arki täällä hyvää ja onko kaikki muuten täysin onnistunut myös asiakkaan mielestä. Ideaalitilanteessa näinkin on käynyt. Asiakas on löytänyt paikkansa ja arki on mieluisaa ja on monia hyvinvointia tukevia tekijöitä siinä arjessa ja sitten ei enää tarvitse sosiaalipalveluita. Sittenhän me ollaan 6/5 -tilanteessa, 4 ½ /5, koska sitten tietenkin aina on se asiakkaan historia siellä.

Eeva: (naurahtaa)

Annika: Mikä on osa häntä ja hänen tarinaa.

Eeva: Niin. Ja sitten tietenkin pitää ottaa huomioon se, että aina sekään, että ei tarvitse sosiaalipalveluita, ei ole tavoite. Koska meillä on sellaisia haasteita ihmisillä, jotka on läpi elämän, tulevat olemaan. Ja silloin se tavoite ei-

Annika: Tästä vaikka se vammaispalvelu on hyvä esimerkki.

Eeva: Vaikka se vammaispalvelu. No, just niin. Tavallaan, eihän se, vaikka me kovasti ikään kuin haluamme tehdä itsemme tarpeettomaksi, tai me halutaan, että ne haasteet siellä elämässä saadaan sillain selvitettyä, että ihminen pärjää mahdollisimman itsenäisesti ja mahdollisimman semmoisella tarpeisiin vastaavalla tuella. Mutta että ehkä se näissä keskusteluissa aina välillä unohtuu, että ihan yhtä lailla pakolaisväestöllä on sellaisia tarpeita, jotka on läpi elämän ja jotka tulevat olemaan siinä elämässä mukana. Silloin se onnistuminen minun mielestäni on ehkä sitä, että on löytynyt ne oikeat palvelut, ne pyörii ja ne toimii ja ne on tarkoituksenmukaisia ja niiden eteen ei joudu taistelemaan ihan hirveästi.

Annika: On, ja sittenhän voi olla niin, että asiakkuus meillä päättyy, sillä hetkellä ei ole tarve sosiaalipalveluille. Mutta sitten menee vaikka viisi vuotta eteenpäin ja sitten tarvitseekin vaikka perhesosiaalityöstä apua tai pitää hakea aikuissosiaalityöstä täydentävää toimeentulotukea. Eihän se ole siinä vaiheessa merkki mistään epäonnistuneesta kotoutumisesta, vaan ihan normaalista sosiaalihuollon palveluiden käyttämisestä, johon kaikilla täällä on oikeus ja johon sitten tietenkin kannustetaan, kun tarve on.

Eeva: Just näin. Minun mielestäni ehkä jotenkin juuri se, että palveluiden käyttäminen ylipäätänsä ei ole mikään epäonnistuminen keneltäkään.

Annika: Ei missään nimessä. Joo.

Eeva: Näinhän se oikeasti on, että apua tulee pyytää ja saada. Ja ehkä siinä nyt sitten, jos me mennään, ihan, ihan pikkuisen sivutaan vielä tuota sote-, hyvinvointialueuudistusta. Niin ehkä, voisiko siellä olla semmoinen nouseva aurinko sen hyvinvoinnin tukemisen ikään kuin narratiivissa ja sen paradigmamuutoksessa, siinä, että itse asiassa myöskään sosiaalipalvelut ei ole mikään epäonnistuminen tai tulipalojen sammutuskeskus, vaan itse asiassa se on paikka, josta saa tukea omaan hyvinvointiin. Ja ehkä se myös pitäisi niissä itse palveluissa ymmärtää, että tämä on se meidän rooli, eikä vain kriisistä toiseen juokseminen.

Annika: Kyllä.

Eeva: Siinä, kuule, siinä on paljon opittavaa kotouttavasta sosiaalihuollosta, kun me tehdään sitä nyt jo.

Annika: Me ollaan kysytty aina jakson lopussa, että miten oma työ tai oma toiminta muuttaa maailmaa. Minä vastasin viime kysymykseen.

Eeva: Aha.

Annika: Niin eiköhän nyt ole sinun vuorosi.

Eeva: (naurahtaa) Okei. Joo.

Annika: Eeva, miten sinun mielestäsi kotouttava sosiaalihuolto muuttaa maailmaa?

Eeva: No, siis kotouttava sosiaalihuolto muuttaa maailmaa paremmaksi tietenkin. Yksilötasolla se toivottavasti muuttaa siten, että ihmisillä on osallisuuden paikkoja ja löytyy mukava ja mieluisa arki täältä uudesta kotimaasta. Yhteiskunnan tasolla minä toivoisin, että kotouttava sosiaalihuolto pitää näitä keskusteluita mukana. Aina silloin, kun mietitään esimerkiksi julkisia palveluita ja niiden kehittämistä ja erilaisten asiakasryhmien tarpeita, niin minä ajattelen, että kotouttavalla sosiaalihuollolla on tosi iso rooli siinä, että me aina välillä muistutellaan, että niin joo, by the way, ja sitten on myös nämä meidän asiakkaat, joiden tarpeet tulee ottaa huomioon kaikessa kehittämisessä ja palveluiden järjestämisessä. Laajemmin minä ajattelen, että pakolaisten vastaanotto itsessään muuttaa maailmaa pikkuisen paremmaksi. Mutta tietenkin minä lähtökohtaisesti toivoisin, että jokainen ihminen voisi siellä omassa kodissaan asua, missä haluaa ja valitsee asua, niin loppuun saakka ja saisi sieltä tarvitsemansa turvan. Mutta kun maailma nyt ei semmoinen vielä ole, niin sitten tarvitaan kotouttavaa sosiaalihuoltoa. Oliko hyvä vastaus?

Annika: Oli. Se kuulosti kuin sinä olisit kirjoittanut sen.

Eeva: (naurahtaa)

Annika: Ehkä sinä olit alitajuisesti kirjoittanut sen johonkin.

Eeva: Minä luulen, että minä olen käynyt tämän keskustelun omassa päässäni jo aika monta kertaa. Aina välillä pitää etsiä oman työnsä merkityksellisyys. Ja kun tekee tätä työtä, niin sitä ei tarvitse kauhean kaukaa etsiä.

Annika: Just näin.

Eeva: Hyvä. Oliko tämä tässä?

Annika: Oli.

(musiikkia)