Maailman muuttajat -podcast: Millaista on lasten kotouttaminen?

Maailman muuttajat on pakolaisuutta, pakkomuuttoa ja kotoutumista käsittelevä podcast-sarja. Sarjassa kotouttavan sosiaalihuollon ja kunnallishallinnon ammattilaiset kertovat työstään, kohtaamistaan ilmiöistä, ja siitä mitä kaikkea kunnissa tehdään kotoutumisen eteen.

Miten lasten kotoutuminen eroaa aikuisten kotoutumisesta? Mikä merkitys harrastuksilla ja koululla on? Johtavat sosiaalityöntekijät Eeva Ström ja Annika Pirinen pohtivat muun muassa näitä kysymyksiä tämän kertaisessa lasten kotoutumista käsittelevässä jaksossa. 

Voit kuunnella jakson SoundCloudissa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan) tai Spotifyssa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan). Jakson kesto on noin 38 minuuttia. Keskustelijat: Annika Pirinen ja Eeva Ström.

Annika: Tervetuloa Maailmanmuuttajiin. Minä olen Annika Pirinen ja minulla on täällä mukana Eeva Ström. Moi, Eeva.

Eeva: Moi. Moi. (naurahtaa) Minä olen ajoituksessa huono.

Annika: (naurahtaa) Moi.

Eeva: Moi.

Annika: Tänään puhutaan kotoutumisesta. Tänään puhutaan lasten kotoutumisesta.

Eeva: Mitä sinä haluat lapsista puhua? (naurahtaa)

Annika: Kun me ollaan puhuttu tässä nyt kotoutumisesta ja siitä tavallaan näennäisesti normaalista kotoutumisen polusta. Kyllähän me tiedetään, että sellaista ei ole. Mutta tämä meidän esimerkki on aika vahvasti kuvannut kuitenkin aikuisen kotoutumista. Mutta lapsen kotoutuminen on tieten-kin vähän erilainen prosessi, että siinä on sitten ihan eri asiat pääroolissa, että koulu ja sitten se perheen elämä ja semmoinen vakaa arki. Ja siinä pitää ottaa sitten huomioon eri asioita, niin tänään puhutaan vähän siitä. Miltä kuulostaa, Eeva?

Eeva: Hyvältä kuulostaa. Lapsista on aina syytä puhua.

Annika: Kyllä.

Eeva: Erikseen, eikä vain pikkuaikuisina.

Annika: Kyllä. Just näin.

Eeva: Lasten kotoutuminen on kuitenkin aika erilainen prosessi ehkä kuin aikuisten. Jos ajattelee, että aikuisen kotoutumisprosessi tähtää ikään kuin siihen työllistymiseen ja siihen paikan löytymi-seen yhteiskunnassa. Niin lapsilla tavallaan se kotoutuminen on jotenkin vähän helpompi prosessi, noin ulkopuolisen silmin katseltuna. Jos ajattelee sitä, että lapsi aloittaa jo vastaanottovaiheessa, että sanotaan, että perhe asuu vastaanottokeskuksessa, niin lapsi on silloin jo esiopetuksessa tai koulussa ja silloin jo tavallaan hyvin tiiviisti suomalaisessa yhteiskunnassa, kun käy koulua. Toki nä-mä lapsethan aloittavat siellä valmistavassa opetuksessa ja sitten vasta, kun valmistava opetus päättyy, siirtyvät sinne ikään kuin yleiseen perusopetukseen. Mutta että silti he on päivittäin te-kemisissä suomalaislasten kanssa hyvin luonnollisessa ympäristössä ja minä ajattelen, että se aika siellä vastaanottovaiheessa, niin lapsilla on paljon kotouttavampaa. Lapset ovat sen vastaanotto-vaiheen jälkeen kotoutuneet paljon pidemmälle. Kun sitten taas aikuisten osalta ikään kuin katso-taan, että se on vaan semmoista odottelua ja vähän rumasti sanottuna semmoista säilöntäaikaa.

Annika: Kyllä. Se on just näin, että lapsilla siinä tulee tietyllä tapaa vähän semmoista etumatkaa. Mutta sitten on taas hyvä muistaa, että yhtä lailla sillä lapsella jää taakse sitten tutut kaverit ja tuttu ympäristö ja sehän on hirveän iso muutos myös lapselle. Lapset kaipaavat niitä omia kavereita siel-tä kotimaasta ja ehkä mahdollisesti koulua tai naapurustoa, niin sekin voi olla sitten lapselle vaikea paikka. 

Eeva: Niin, ja sitten toisaalta se, että vastaanottokeskuksessa asuessa tai eläessä, niin tulee muistaa, että sieltä puuttuu kaikki semmoinen tavallinen kodinomainen, mitä lapset tekevät, että men-nään pihalle leikkimään yhdessä. Toki, voihan siellä vastaanottokeskuksen alueella leikkiä niiden muiden vastaanottokeskuksen lasten kanssa, mutta se on hyvin erilaista. Ei voi kutsua ketään ky-lään. Ei voi ehkä mennä kaverille, jos vastaanottokeskus on kauhean kaukana. Ja sitten tietenkin siihen lasten arkeen vaikuttaa myös se niiden aikuisten vointi ja jaksaminen, ketkä lapsista pitää huolta. Kyllähän lapset kantaa huolta niistä vanhemmistaan ja kantaa huolta siitä oleskeluluvan saamisesta. Minä muistan, silloin, kun olin vastaanottokeskuksessa töissä, niin meillä oli yksi sem-moinen pieni tyttö, joka oli varmaan pari vuotta ollut Suomessa siinä kohtaa ja kävi koulua ja puhui tosi hyvin suomea ja oli tosi semmoinen symppis pikku likka. Ja hän usein tuli koputtamaan minun työhuoneeni ovelle ja kysymään, että Eeva, että voitko sinä auttaa, että me saadaan oleskelulupa. Ja me paljon sitten juteltiin siitä, että mitä se tarkoittaisi, että saisitte oleskeluluvan, ja siitä, että mitä sitten, että jos ei saakaan. Sekin on sitten, että lapsi on kotoutunut tänne aika hyvin ja saatta-nut olla täällä, elää täällä vaikka puolet elämästään, jos ajatellaan, että tulee kolmevuotiaana ja sitten kuusivuotiaana tuleekin käännytyspäätös. Ja sitten se on tosi merkittävää aikaa lapsen elä-mässä se lapsuus.

Annika: Kyllä.

Eeva: Siis, (naurahtaa) tai ihmisen elämässä lapsuus on tosi merkittävää aikaa.

Annika: Kyllä. Ja nuohan on ihan valtavia asioita lapselle kantaa huolta. Ja kuten tuossa puhuttiin, niin se lapsi voi vaikka oppia suomen hyvinkin, suomen kieltä hyvin nopeasti, nopeammin kuin vanhemmat, kun lapsi on koulussa. Niin sitten siinä on olemassa aina vähän semmoinen riski, että lapsi ajautuu sitten vähän niin kun hoitamaan perheen asioita esimerkiksi tulkin roolissa. Minun mielestäni olisi hyvä, että viranomaiset esimerkiksi muistaa, että tapaamisilla ei missään nimessä hyödynnetä alaikäisiä lapsia kääntämässä asioita, ettei joudu siihen rooliin. Se on aika iso vastuu kantaa kelle tahansa lapselle.

Eeva: Niinpä. Minä muistan sellaisen asian vastaanottokeskuksesta, kun paljon puhuttiin opettajien ja kuraattoreiden ja kouluterveydenhoitajien kanssa näistä lapsista ja sitten ehkä haasteista, niin hyvin sellainen tyypillinen ajatus ikään kuin oli, että kun nämä lapset on niin traumatisoituneita, niin tämä koulunkäynti on tämmöistä, että lapsi on vaikka levoton koulussa. Mutta sitten minä yritin aina tuoda esiin, että no, että he asuu sellaisessa huoneessa, joka on pienempi kuin keskimääräi-nen kylpyhuone, ja että tätä elämää on saattanut jatkua monta vuotta, että ei se ole mikään ihme, että siellä koulussa näkyy. Ja varsinkin tavallaan sitten minä ajattelen sen kääntäen niin, että sehän on hyvä, että asiat näkyy siellä koulussa, ja että lapsilla on turvallinen olo olla oma itsensä. Mutta että hirveän usein se lapsen tilanne problematisoitiin sieltä ammattilaisen näkökulmasta. Kun minä ajattelen, että joku opettaja on ihan keskeisessä roolissa siinä, että lapsilla on vakaa arki ja turvalli-nen aikuinen, kenen kanssa viettää päivät, ja kavereita ja näin.

Annika: Kyllä. Ja sitten on ehkä hyvä tiedostaa sekin, miten turhauttavaa se voi olla lapselle, varsin-kin pienemmälle lapselle, että jos on aikaisemmin ollut vaikka oikein hyväkin koulussa ja pärjännyt siellä, ja sitten siirtyy uudenlaiseen ympäristöön, jossa yhtäkkiä sitten ei oikein osaakaan mitään. Ei välttämättä ymmärrä niitä annettuja tehtäviä ja on vähän semmoinen olo, että alisuoriutuu jatku-vasti sen kielen takia. Niin se on varmaan aika turhauttavaa.

Eeva: Niin, siis minä olen miettinyt monta kertaa sitä, että se on, siis ensinnäkin se on valmistavan opetuksen opettajille ihan hirveän iso tehtävä ja hatunnosto jokaiselle heistä.

Annika: Kyllä.

Eeva: Koska niin kuin sinulle tulee lapsia, niitä tulee eri aikaan, aloittavat koulun eri aikaan. Ne tulee ihan erilaisista taustoista, erilaisista tilanteista. Ne on eri-ikäisiä keskenään ja niillä on tosi erilaiset koulutaustat esimerkiksi. Joku on saattanut käydä koulua ja toiset sitten taas ei ehkä ollenkaan.

Annika: Kyllä.

Eeva: Kotimaassa tai lähtömaassa. Niin jotenkin se, että sitten sinä tulet ja, niin kun, että laittaa itsensä sen lapsen asemaan, miettii, että minkälaista olisi, että yhtäkkiä sinulle vaan läväytetään (naurahtaa) jotain täysin vierasta kieltä puhuvia ihmisiä ja kavereita. Ja jotenkin sitten minä muis-tan, että käytiin semmoista keskustelua, että valmistavassa luokassa oli vähän haaste se, että oli niin paljon saman kielisiä lapsia, että ne puhui keskenään vain esimerkiksi arabiaa, mikä voi olla ihan henkireikä.

Annika: Joo. Kun sitten koulussa on haasteita, niin kannattaa olla sitten ehkä sortumatta siihen an-saan, mitä itse siis on, kuulee välillä, on ehkä se, että ajatellaan, että jollakin tapaa lapsen oireilu kuuluisi vaikka siihen kulttuuriin tai että jollakin tapaa joissain maissa lapsia ei kasvateta tiettyihin käytöstapoihin. Minä suosittelen katsomaan niiden selitysmallien taakse. 

Eeva: Niin, tämä on jännä. Niitä on tavallaan kaksi: joko se on se valtava traumatausta, mistä ei ole tavallaan mitään muuta todistetta kuin se lapsen ikään kuin käytös. Ja sitten toisaalta se on se, että no, kun nämä tällaiset. Niin kuin, että se on jompikumpi selitys. Ja siinähän me päädytään tilantee-seen, jossa esimerkiksi sen lapsen tuen tarpeet eivät tule, niitä ei välttämättä selvitetä, niitä ihan oikeita tuen tarpeita. Eikä nähdä sitä, että se tavallaan toipuminen ja samalla se tila, joka tavallaan tarvitsee raivata sille kotoutumiselle, tapahtuu siinä arjessa, että lapsella on ennakoitava arki ja turvallisia ihmisiä ympärillä ja tilaa leikkiä ja hyviä ystävyyssuhteita.

Annika: Kyllä. Ja tässä taas palataan niihin harrastuksiin, niihin vapaa-ajan aktiviteetteihin.

Eeva: Siihen jalkapalloon (naurahtaa).

Annika: Siihen jalkapalloon (naurahtaa). Miten tärkeitä nämä harrastukset on lapsille myöskin, ja sitten sieltä löytyy yleensä uusia kavereita myös koulun lisäksi.

Eeva: Voisiko sanoa, että kotoutuminen tapahtuu myös kaverisuhteissa?

Annika: Ihan ehdottomasti voisi sanoa.

Eeva: Ja sitten minä ajattelen, että se tavallaan voi toimia myös niin kuin siltana vanhemmille, että jos minä ajattelen omia lapsiani ja omaa elämääni, niin minä olen aika paljon tekemisissä minun lapseni kavereiden vanhempien kanssa, jotka ovat tavallaan minulle vieraita ihmisiä ja semmoisia, ketkä eivät olisi minun elämässäni, jos eivät olisi lapseni kautta. Tavallaan, että semmoinen vuoro-puhelu myös vanhempien kanssa mahdollistaa ikään kuin myös sitä vanhemman kotoutumista, ja ennen kaikkea ehkä se just harrastuksissa mukana oleminen ja tämmöinen toiminta, ohjattukin toiminta, niin siinä on iso rooli.

Annika: Niin, kyllähän se, kaverisuhteet, siinäkin mielessä kotouttaa, että sitä kautta esimerkiksi, kun vieraillaan kavereiden mukana, niin pääsee näkemään erilaisia koteja. Voi olla niin sanotusti suomalaisia koteja ja sitten hyvin erilaisia.

Eeva: Niin, ja sitten jotenkin ehkä se, että tavallaan tulee osaksi semmoista tavallista suomalaista arkea. En minä tiedä, onko semmoista, mutta ajatuksena just, että sinä käyt kavereiden luona, sinä näet niiden perheen, kodin.

Annika: Niin.

Eeva: Sinä tutustut erilaisiin olemisen tapoihin. Mikä tietenkin on kaikilla lapsilla ikään kuin. Jos minä ajattelen omaa lapsuuttani Espoossa, niin minun kaverit ehkä kaikki asui ja eli aika samalla tavalla, että me oltiin hyvin siitä samasta pihapiiristä tai samoista taloyhtiöistä, missä vierailtiin kavereiden luona. Ja sitten koulun kautta, mitä vanhemmaksi kasvaa, niin sitä enemmän sinä näet erilaisista lähtökohdista tulevia lapsia. Ja samalla tavalla minä ajattelen, että kotoutuja, kotoutumisvaiheessa olevat lapset, niin tavallaan ensin tutustuu siihen ihan lähipiiriin ja sitten se koko aika laajenee se ympyrä.

Annika: Kyllä. Kyllä minä pystyn tunnistamaan, jos mietin omaa lapsuuttani, tavallaan sen suomalai-sen lapsuuden, sen yhteisön ja elinpiirin ja kaikki ne kaverisynttärit ja yhteiskyydit harrastukseen, mitä siihen kuuluu. Siinä on paljon porukkaa mukana, paljon kavereita ja paljon vanhempia.

Eeva: Ja siinä itse asiassa tuleekin minun mielestäni ihan hyvä kysymys, että just joku yhteiskyyti harrastukseen, että otetaanko esimerkiksi pakolaistaustainen perhe, että tuleeko sovittua, että jos sinulla asuu naapurustossa joku, joka käy samassa futiksessa, niin tuleeko kysyttyä, että hei, että pitäisikö meidän jotenkin jakaa näitä kuljetuksia, vai menettekö te omalla autolla siitä aina (naurah-taa) ja sitten toinen perhe tulee sitten omilla kyydeillä. Kuinka valmiita myöskin me vanhemmat ollaan ottamaan nämä ihmiset ja ne lapset meidän elämään.

Annika: Ja sillä voi olla aika iso merkitys myös sille lapselle, kun lapsi peilaa sitä, että okei, että vaikka vanhemmat on saanut kavereita ja he toimii tietyllä tapaa, niin hehän peilaa myös sitä, että sitten, kun vanhemmat luo suhteita, niin sitten se, minä ajattelen, että se varmaan tuo lapselle semmoista turvaa, että vanhemmat pärjää täällä.

Eeva: Niin. Pitäisikö tuosta puhua hetken aikaa?

Annika: Puhutaan vaan. 

Eeva: Lasten huolesta. Minä ajattelen, että se on sellainen asia, mikä ainakin minun vastaanotollani on monta kertaa vieraillut. Lapset ja niiden huolet.

Annika: Aivan.

Eeva: Onko sinulla tullut vastaan lasten huolia?

Annika: No, siis tietenkin nyt, kun minä olen tässä alaikäisten tiimissä, niin meidän tiimin asiakkaat, kaikki heidän huolet on lasten huolia. Mutta minä en tällä hetkellä tee asiakastyötä ja sitten nuor-ten ja aikuisten kanssa, niin silloin en tavannut lapsia. Periaatteessa lasten huoli tulee paljon minun tietooni, mutta en ole lasten kanssa suoraa työskennellyt. Sinä olet, eikö niin, vastaanottokeskus-aikana kuitenkin?

Eeva: Vastaanottokeskuksessa, joo.

Annika: Joo.

Eeva: Joo, meillä oli. Minä olin siis perheitä majoittavassa vastaanottokeskuksessa ja siellä oli paljon lapsia, paljon elämää ja ääntä. Ja se oli minun mielestäni ehkä sen työn ihanin puoli, että ne lapset oli jotenkin kauhean läsnä siellä vastaanottokeskuksessa ja jotenkin siellä oppi sen tai näki sitä semmoista yhteisöllistä tapaa hoitaa lapsia yhdessä ja pitää huolta muidenkin lapsista. Jotenkin se oli minun mielestäni semmoinen pieni kylä koko vastaanottokeskus, että siellä lapset keksi kaiken näköistä. Totta kai lapset myös välillä tappeli keskenään ja siellä sitten ehkä faijat otti (naurahtaa) matsia myös keskenään, kun pitivät omansa puolta. Mikä, kun asutaan pienissä asunnoissa ja on muutenkin huolia kaikilla, niin oli ihan täysin ymmärrettävää ja normaalia. Mutta että välillä käytiin niitäkin keskusteluja, että hei, että mitäs, jos aikuiset pysyisivät lasten riidoista ulkopuolella.

Annika: Joo. Minä olen ollut vastaanottokeskuksessa vapaaehtoisena ja silloin pääsääntöisesti olin lasten kanssa, siellä pidin lasten leikkitunteja ja käsityötunteja, missä oli lapsia mukana. Mutta se oli semmoista aina hyvän mielen toimintaa, että siellä se huoli ei välittynyt meille vapaaehtoisille. Mutta miten sinä olet, Eeva, havainnut sitä huolta? Miten sinä kuvaisit sitä?

Eeva: No, siis minä ajattelen, että ne lapset oli suurimmaksi osaksi hirmu huolettomia, ihanalla tavalla. Siis semmoisia, että leikkivät ja jotenkin. Mutta sitten minä mietin myös sitä,että kuinka pal-jon siinä oli sitä, että he kokivat, että heidän tarvitsee tsempata. Ja se huoli ehkä koskikin sitten niitä, että ne asiat, joista he halusivat keskustella tai halusivat tulla juttelemaan, niin oli monesti sitä, että he olivat huolissaan vanhemmistaan. Olivat huolistaan vanhemmistaan, vanhempien jak-samisesta ja voinnista. Ja sitten ehkä vähän isommat lapset sanoivat, että tämä on semmoinen asia, että en halua vanhempiani tällä vaivata. 

Annika: Joo. Minä havaitsin silloin, kun olin vapaaehtoisena, että lapset käsittelee vaikeita koke-muksia myös sen leikin kautta. Muistan yhdenkin lapsen, jonka kanssa me jotain leikittiin. Se oli joku hippatyyppinen leikki ja sitten yhdessä kohtaa hän alkoi sillain, että hän puhui radiopuheli-meen ja kysyi minulta, että passport, passport. Minä olin sillain, että tämä on varmasti oikea tilan-ne, joka on tapahtunut ja jotenkin, että se tuli siinä leikissä jotenkin. Voi olla, että se on tapa tie-tenkin käsitellä myös asioita. 

Eeva: Paljon vanhemmatkin kertoivat esimerkiksi matkasta Suomeen, että millä kaikin tavoin he ovat yrittäneet suojella lapsia esimerkiksi pahojen asioiden näkemiseltä, tai semmoisia vaarallisia, vaarallisen tuntuisia tilanteita, niin miten niitä on yritetty lieventää. Ja vanhemmat tietysti olivat lapsista huolissaan ja sitten lapset oli vanhemmista huolissaan. Ja ehkä siinä minun mielestäni kai-kista tavallaan konkreettisin, mikä minulle on jäänyt mieleen, on se, että kumpikin yritti suojella toista, mutta sitten niistä asioista ei oikein puhuttu perheen kesken.

Annika: Aivan.

Eeva: Sitten välillä me järjestettiinkin semmoisia, että esimerkiksi oli isä ja minä ja tytär. Ja molemmilla oli huolia ja sitten minä olin kysynyt, että haluatteko jutella minun kanssani yhdessä. Ja sitten käytiin sitä, että isä kertoi, mitä huolia isällä on ja tytär kertoi, mitä huolia tyttärellä on. Ja sitten ne oli ihan samat huolet. Molemmat oli tosi huolissaan esimerkiksi äidin voinnista tai jotenkin. Ja sitten vanhempi pelkäsi, että ei riitä lapselleen. Ja lapsi sitten taas pelkäsi, että mitä, jos minä en pärjääkään täällä ja mitä, jos minusta ei tulekaan menestyvää lääkäriä, kun minun vanhempani on tänne asti meidät saanut. Niihin lapsiin myöskin kohdistui hirveä määrä odotuksia. Ja moni äiti esimerkiksi sanoi, että minun elämäni on jo mennyt, että minun elämääni ei enää ole eikä minulla ole mitään mahdollisuuksia, mutta minun lapsellani on ja minä haluan, että hän saa parhaan mahdollisen ja hän pystyy. Ja minä voin kuvitella, että se on lapsellekin aika kova paine.

Annika: Kyllä. Ja minä tunnistan tuon nuorten tiimin ajoilta. Nuorimmat asiakkaani olivat 17-vuotiaita, niin kyllä minulla monella asiakkaalla oli erittäin isot tavoitteet asetettu itselleen ja se välillä stressasi näitä nuoria. Jos tavoitteena on vaikka lääkärin ammatti ja sitten ei etene peruskouluopinnoissa, niin sitten sitä tuskailtiin kovasti. Niin jotenkin yritti aina kovin, että hei, askel kerral-laan.

Eeva: Roomaa ei rakennettu päivässä.

Annika: Ei. Ei (naurahtaa).

Eeva: (naurahtaa) Juuri näin. Eikä kokonaista elämää.

Annika: Ei tietenkään.

Eeva: Rakenneta puolessa vuodessa, ei ehkä kolmessakaan. Ja tavallaan sitten toisaalta ajattelen, että se kääntöpuoli niille valtaville odotuksille, mitä vanhemmilla on lapsia kohtaan, on se, että se vanhemmuus on ehkä ainoa toimijuuden paikka, mikä sinulla enää on. Se on e rooli elämässä, min-kä sinä olet kantanut mukana sieltä kotimaasta ja sen matkan ajan, ja jotenkin se on se, mikä sinul-le on jäänyt, vaikka kaikki muu olisi ympäriltä kadonnut. Ja se on aika painava taakka sekin. Miten minä onnistun vanhempana, kun minä en tiedä, miten täällä toimitaan, miten asiat menee. Ja sit-ten se aiheuttaa, itse asiassa muistan semmoisen tutkimuksen, missä todettiin, että tämä per-heenjäsenten eriaikainen kotoutuminen ja erilaiset roolit ja toimijuuden paikat yhteiskunnassa vaikuttavat niihin perheen sisäisiin vuorovaikutussuhteisiin. Ja etenkin, tämä on hyvin klassinen tapa kuvata sitä, mutta että etenkin isien rooli. He on ollut se, joka tuo leivän pöytään ja palkka-työn, tai millä tavalla nyt ikinä sitten turvaa tavallaan sen perheen olemisen. Ja sitten yhtäkkiä he ovatkin täällä ja ne lapset ovatkin ne, jotka ovat osa yhteiskuntaa. Lapset ovat ne, jotka luovii ja tavallaan on osallisina monessa asiassa ja vanhemmat on ehkä siitä ulkopuolella. 

Annika: Kyllä. Se voi olla monella eri tavalla vaikea paikka.

Eeva: Joo, ja minä ajattelen, että perheen sisäiset suhteet ovat semmoisia, mitä esimerkiksi sem-moinen ajatus kotoutumisesta, että se on vain kielen oppimist6a ja sen on vain töihin menoa, jät-tää ikään kuin kokonaan sellaisenkin, että siellä perheen sisälläkin tapahtuu asioita, kun liittyminen yhteiskuntaan on niin eriaikaista.

Annika: Kyllä

Eeva: Minä en tiedä. Onko sinulla käsitystä, että kuinka paljon tämmöisistä asioista esimerkiksi kes-kustellaan vaikka perheiden tapaamisilla?

Annika: Minä en osaa tähän sanoa. Tässä olisi nyt tosi hyvä olla joku (naurahtaa) meidän perheiden tiimin työntekijä. Mutta siis meillähän täällä maahanmuuttajapalveluissa lapset on osa sitä perhei-den asiakkuutta, että me ei täällä esimerkiksi tavata kahden kesken yleensä perheen lapsia, vaan sitten ne verkostot muodostuu muuta kautta: sieltä koulun kautta tai varhaiskasvatuksen tai muun. Ja sitten me tietysti ollaan yhteydessä vanhempiin ja jos sitten on jotain perheen sisäisiä haasteita, niin sitten usein perhesosiaalityö on siinä rinnalla.

Eeva: Mikä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi perhesosiaalityössä tai vaikka lastensuojelussakin, neu-volatyössä, missä tahansa, koulussa, niin sellaisissa paikoissa, missä lasten kanssa työskennellään ja perheiden kanssa työskennellään, niin itse asiassa pitäisi olla aika hyvä ymmärrys siitä, mitä kaikkea siellä perheen sisällä voi tapahtua. Kaikki ei suinkaan ole lastensuojelullista huolta. Kaikki ei todella-kaan ole kulttuurista, vaan siellä on monenlaiset dynamiikat ja monenlaiset eri prosessit, jotka vai-kuttavat. Ja senpä takia pitäisi tosi tarkasti olla kuuntelemassa, mitä ne ihmiset itse kertoo siitä elämästään ja niistä esimerkiksi ristiriidoista, mitä on.

Annika: Ja sen takia tässäkin kohtaa on ehkä hyvä muistaa perheen kanssa käydä sitä läpi vaikka, että miten kauan he on olleet Suomessa. Se voi olla eri asia, että jos on ollut vaikka vuoden tai 10 vuotta, niin se saattaa selittää joitain asioita, jos on täällä aika uutena. 

Eeva: Se on ihan keskeinen asia. 

Annika: Jos vaikka lapsi aloittaa ensimmäisellä luokalla, niin eihän se välttämättä tule siellä koulussa tietoon, että mikä se lapsen tausta on.

Eeva: Niin, ei välttämättä ollenkaan. Minä muistan, minä olin lastensuojelussa ennen siirtymistä pakkomuuttohommiin. Niin siellä muistan semmoisen tapauksen, jossa oli pitkään Suomessa asu-nut perhe, mutta pakolaisena tulleet. Ja perheen pitkään täällä asunut lapsi koulussa sitten oireili aika vakavasti ja osallistui kaiken näköiseen ei toivottavaan toimintaan ja aiheutti sitten konflikteja myös siellä perheen sisällä ja niitä yritettiin käsitellä. Sitä asiaa kun lähdettiin selvittämään ja sitten tehtiin vähän psykologisia testejä, niin todettiin, kun oltiin koko ajan ajateltu, että lapsi ei vain ole oppinut kieltä riittävästi ja koska lapsi ei ole oppinut kieltä riittävästi, hän ei suoriudu. Ja sitten, kun hän ei suoriudu sillä tasolla, millä hän voisi suoriutua omalla kielellään, niin sitten se aiheuttaa näitä konflikteja muun muassa koulussa. Tämä oli se hypoteesi tästä tilanteesta. Mutta sitten kun sitä selvitettiin ja sitten, kun tavallaan mietittiin, että jos me nyt ei katsota vain sitä kieltä, vaan katso-taan, mitä muuta siellä taustalla voisi olla, niin todettiin, että tällä lapsella on lievä kehitysvamma. Ja se itse asiassa rupesi avaamaan sitä solmua, kun vanhemmat sai paremman ymmärryksen siitä lap-sen tilanteesta ja koulussa saatiin parempi ymmärrys siitä lapsen tilanteesta, ja lastensuojelussa saatiin parempi ymmärrys lapsen tilanteesta. Sitten voitiinkin muotoilla se tuki ihan eri näköiseksi. Mutta niin kauan, kun se oli ollut vain kielen oppimisen ongelma, muka, niin sille ei tavallaan oltu tehty mitään, kun oltiin vaan, että no, miksi ei tämä nyt opi kieltä. Minä olen puhunut monen las-tensuojelun sosiaalityöntekijän kanssa, tai semmoisen kanssa, joka tekee lastensuojelussa töitä, niin he on kuvanneet, että tämä on hirveän yleistä. Tosi usein käy niin, että selviää, että ei se ole se kieli, vaan sitä kieltä ei välttämättä ole oppinut jostain muusta syystä.

Annika: Kyllä. Ja tuo on tosi tärkeä juttu, koska on hyvä muistaa, että lapsilla ei ole täällä Suomessa semmoista pitkää historiaa vaikka terveydenhuollon asiakkuudesta. He tulee tyhjästä. Kaikki diag-noosit, mitä mahdollisesti on tehty kotimaassa tai ei ole tehty, niin eihän ne tänne seuraa missään Omakannassa.

Eeva: Niin (naurahtaa).

Annika: Vaan periaatteessa ne pitää tehdä uudestaan. Ja jos ei perhettä osata sinne ohjata, niin ne voi jäädä tunnistamatta ja kaikki ne välineet sitten hyödyntämättä. Esimerkiksi jotkut neuropsyko-logiset häiriöt, ne voi olla usein taustalla oireilussa.

Eeva: Niin, ja jos ajattelet lapsen kasvamista Suomessa, niin meillä on neuvolajärjestelmä, joka seuraa sinne, mitä, kuusivuotiaaksi asti, viisivuotiaaksi asti. Ja sen jälkeen peruskoulun kouluter-veydenhuolto jatkaa seuraamista. Mutta mitäs, jos sinä pölähdätkin neljännelle luokalle?

Annika: Niin. 

Eeva: Ja sitten alkuun se varmasti onkin kielen opettelua. Valmistavalla luokalla se on sitä, mutta onhan siinä se riski, että me selitetään niitä asioita, jotka siellä varhaislapsuudessa olisi muuten huomattu, siis jos olisivat täällä kasvaneet, niin olisi huomattu. Mutta kun ei ole, niin sitten ne on jäänyt havaitsematta, jolloin me ratkaistaan väärää ongelmaa, kun me ei olla selvitetty, että mistä tässä nyt oikeasti on kyse. Ja siis tutkimuksethan tietää myös sen, että maahanmuuttajataustaiset lapset päätyvät todennäköisemmin, tai huomattavasti useammin lastensuojelun asiakkaiksi, huo-mattavasti useammin huostaan, missä siis voi olla monenlaista syytä. Niitä itse yritän omassa väi-töksessäni selvittää, että mistä kaikesta siinä on kysymys. Mutta yksi on tämä, että tunnistammeko me niitä ongelmia, vai nimeämmekö me vain jonkun oletuksen perusteella esimerkiksi, että tämä on nyt kielen ongelma. Kun sinä et puhu kieltä, niin sitten sinä turhaudut. Ja sitten, kun sinä tur-haudut, niin sitten sinä, en tiedä, alat väkivaltaiseksi ja ajaudut konfliktiin sen takia, että olet niin turhautunut.

Annika: Kyllä. Se voi tietenkin olla osasyy semmoiseen pahoinvointiin, mutta tuskinpa mikään kai-ken kattava selitysmalli.

Eeva: Niin, eikä ainakaan kategorisesti kaikilla.

Annika: Ei. Tähän olisikin ollut kiinnostava nyt saada myös lastensuojelun puolelta joku.

Eeva: Mutta hei, me ollaan valuttu huolipuheeseen taas.

Annika: Niin ollaankin.

Eeva: Ammattitauti. Pitäisikö meidän puhua mahdollisuuksista?

Annika: Kyllä, koska niitähän riittää.

Eeva: Eikö niin. Joo. Riittää. Kerropa minulle, mitä kaikkea (naurahtaa) riittää.

Annika: Se, mitä itse on tässä todennut vuosien varrella, että lapsien ja nuorien resilienssi on ihan käsittämätön. Se, miten he toipuu niistä vaikeista asioista ja se, miten he pystyvät eri tavalla jatka-maan täällä ehkä kuin vanhemmat semmoista uuden rakentamista. Näillä lapsilla, meidän asiakkail-la, on ihan mahtavat lähtökohdat ja monethan heistä onkin tosi hyvässä tilanteessa.

Eeva: Niin, lapset on siitä jänniä, että kun sinä menet niiden kanssa vaikka johonkin hampurilaisra-vintolaan tai kirjastoon tai mihin tahansa, niin ne aina löytävät kaverin sieltä.

Annika: Joo. Kyllä. Eikä siinä kieltä kyllä oikeastaan edes vaadita.

Eeva: Ei. Ei.

Annika: Varsinkin, jos on riittävän pieni (naurahtaa).

Eeva: Just niin. Siis minä muistan, että minä olen ollut pienenä jossain lomamatkalla perheen kans-sa ja löytänyt sieltä jonkun venäläisen tytön kaverikseni. Todellakaan en puhunut venäjää, mutta meillä oli hirveän hauskaa. En minä tiedä, mitä me ollaan leikitty, mutta jotain on leikitty.

Annika: Joo. Minulla on myös ollut tällainen. Me ollaan oltu Portugalissa, kun olen ollut pieni ja minä olen kuulemma jonkun brittitytön kanssa siellä. Hän on puhunut minulle englantia ja sitten minä olen puhunut vain jotain siansaksaa takaisin ja ajatellut, että tässä me molemmat jutellaan näin, ja eihän se haitannut kumpaakaan.

Eeva: Just näin.

Annika: (naurahtaa)

Eeva: Ja se on ehkä, toki pakolaisuus ei ole lomamatka, mutta ehkä se kuvaa tavallaan lasten mah-dollisuuksia löytää uusia ihmissuhteita, löytää kavereita ja solmia ystävyyksiä.

Annika: Kyllä. Ja sitten myös monelle perheelle, lapselle voi olla tosi arvokasta, jos löytyy hyvä tuki-perhe tai tukihenkilö. Se on semmoinen, mitä minun mielestä jokainen, konkreettinen asia on al-kaa vaikka tukihenkilöksi tai tukiperheeksi. Se myös auttaa kotoutumaan, että saa suomalaisen ystäväperheen tai kaverin.

Eeva: Niin, ja toisaalta minä ajattelen, että ei siinä tarvitse olla mikään muodollinen tukiperhekään, kun tavallaan (naurahtaa), sanotaan, että jos nyt espoolaisena, kuntalaisena kuuntelee ja miettii, että no, mitäs minä voisin tehdä, niin omassa naapurustossa, niin että huomaa ne lapset ja juttelee heidänkin kanssaan ja juttelee heidän vanhempiensakin kanssa, tervehtii ja tämmöisiä asioita.

Annika: Kyllä.

Eeva: Me ollaan puhuttu jo futiksesta ja siitä, että futis (naurahtaa) on tärkeä harrastus. Kaikki muutkin harrastukset on tärkeitä, mutta futis nyt toimikoon harrastusesimerkkinä. Ja sitten siitä, että koululla on tosi tärkeä rooli. Mitä muita asioita sinä näet, että on tärkeitä lapsen kotoutumispo-lussa? Mitä sinne tarvitaan?

Annika: Siis me ollaan puhuttu niistä kavereista, naapurustosta.

Eeva: Niin, minun mielestäni on tosi tärkeätä, että tavallaan tässä huomataan se, että koko kylä kotouttaa. Koko Espoo kotouttaa, eikö niin. Tavallaan se, miten me kohdataan nämä lapset ja nuo-ret ja minkälaisia oletuksia me heistä teemme ja mitenkä me esimerkiksi puhutaan heistä meidän lapsille tai lasten kavereina ja otetaan huomioon.

Annika: Kyllä.

Eeva: Niin sillä on ihan tosi iso merkitys.

Annika: On. Ja kun mietitään näitä Espoon kaikkia, mitä palveluita meillä on täällä, jotka on tavallaan monelle lapselle, suomalaiselle lapselle jollakin tapaa itsestäänselvyys kuitenkin, että miten ne palvelut toimivat. Minä mietin esimerkiksi kirjastoa.

Eeva: Niin. Minä olin juuri sanomassa kirjasto (naurahtaa). Joo.

Annika: (naurahtaa) Joo. Miten me aina lapsena käveltiin usein silloin. Äiti oli kotona, niin me kävel-tiin sisarusten ja äidin kanssa kirjastoon ja käytiin aina parin viikon välein lainaamassa ja palautta-massa kirjoja. Se oli jotenkin semmoinen meidän tapa. Niin jotenkin se on minusta arvokas juttu, että meillä on täällä kirjastot. Se on ehkä semmoinen, mitä voitaisiin perheille enemmänkin vielä painottaa, että muistattehan hyödyntää. Kirjastot ei enää edes ole pelkkiä kirjoja, vaan sieltä pys-tyy lainaamaan vaikka mitä, lautapelejä ja kaikkea, mitä perhe voi 

käydä yhdessä katsomassa.

Eeva: Myös videopelejä.

Annika: Ai on?

Eeva: Pelaan itse Mariota.

Annika: Okei.

Eeva: Mariota tällä hetkellä meidän Nintendo Switchillä (naurahtaa). Kirjastosta lainassa.

Annika: Kirjaston Mariota.

Eeva: Joo. Kirjaston Mariota. Ne on tosi kalliita ne pelit.

Annika: Nice.

Eeva: Ja sitten jotenkin semmoisia, että jos sinä pelaat sen läpi, niin tavallaan sitten sinä olet pelan-nut sen läpi. Kirjasto on aivan loistava siinäkin. Kirjastosta voi lainata ompelukoneen, sieltä voi laina-ta työkaluja.

Annika: Tuon minä tiesin. Joo.

Eeva: Sieltä voi lainata.

Annika: Kyllä.

Eeva: Ja nämä on sellaisia itse asiassa, mitä monesti onkin sitten sanonut, että kun joku asiakas kysyy, että mistä saisin, en tarvitse kuin hetkeksi, että mistä voisin lainata, niin tosi usein se on, että käy kysymässä kirjastosta. Asiakas on vähän, että mitä, että kirjastosta. Sieltähän saa kirjoja. Sanot, että ei, kun sieltä saa, kuule, 3D-tulosteita.

Annika: (naurahtaa)

Eeva: Että ihan mitä vaan.

Annika: Joo. Kirjastojen lisäksi me puhuttiin Mauran kanssa pari jaksoa takaperin luontopoluista. Minun mielestäni se on myös semmoinen, mihin. Minä sanoin jo siinä jaksossa, että voitaisiin per-heitä sinne, asiakkaita enemmän ohjata. Mutta jotenkin ehkä se -

Eeva: Osasiko Maura siinä kohtaa sanoa, että ei tarvitse enää ohjata? Sinne on löydetty ihan usko-mattoman hyvin.

Annika: Onko?

Eeva: Joo. 

Annika: Hienoa. Hieno homma.

Eeva: Se on semmoinen oikein leimallinen asia. Minun mielestäni tämmöiset julkiset tilat, juuri vaikka tämmöiset ulko-, tiedätkö ruokapaikat, miksikö niitä kutsutaan, siis semmoiset, missä on joku leirinuotio.

Annika: Joo.

Eeva: Niin siis usein, kun käyn esimerkiksi luontopolulla, niin totean, että näitä palveluita hyödyntää isossa osin sellaiset perheet, jotka esimerkiksi puhuvat jotakin muuta kieltä kuin suomea. Ja sitten siellä keskenään ovat.

Annika: Okei.

Eeva: Ja järjestävät isoja juhlia tai semmoisia kokoontumisia. Ja se on minun mielestäni ihanaa.

Annika: Kyllä. Onpa hyvä kuulla. Ja jotenkin tämä, suomalaiset jokamiehenoikeudet, onko ne mei-dän asiakkailla kaikilla tiedossa. 

Eeva: Niin. Ainakin niistä pitäisi, tai pitää kertoa ja ohjata.

Annika: Kyllä.

Eeva: Ja sitten tietysti avoimet päiväkodit on sellaisia, että jos lapset ovat vielä kotona, että eivät ole vielä varhaiskasvatuksessa. Sitten on näitä tämmöisiä, mitä ne ovat, nuo asukastalot. Ovatko ne asukastaloja?

Annika: Kyllä. On ne asukastaloja.

Eeva: Ja asukaspuistot.

Annika: Puistoja.

Eeva: Joo.

Annika: Joo.

Eeva: Missä on semmoista yhteistä, mihin voi mennä matalalla kynnyksellä. Olisiko nyt aikaviimei-sen kysymyksen? Me ollaan sovittu, että me kysytään viimeisenä kiperä kysymys, joten kysyn sen nyt sinulta. Miten lapsen maailma muuttuu kotoutuessa? Hahaa.

Annika: Wow.

Eeva: (naurahtaa)

Annika: Tämä ei oikeasti ollut se kysymys, mitä me sovittiin.

Eeva: (nauraa)

Annika: Tämä oli paljon isompi kysymys (naurahtaa).

Eeva: No niin, no, mutta.

Annika: (naurahtaa) No, minä ajattelen, että lapsen maailma mullistuu ihan joka tapauksessa, kun hän muuttaa uuteen maailmaan, mutta se -.

Eeva: Maailmaan.

Annika: Se voi muut -.

Eeva: Marsista.

Annika: Mitä minä sanoin? Apua.

Eeva: Uuteen maahan (naurahtaa).

Annika: (naurahtaa) Uuteen. Joo. Mutta ehkä, niin, minä myös ajattelen niin, että lapsen maailma muuttuu, mutta myös lapset muuttaa maailmaa. Jotenkin, että lapsissa ja nuorissa, tämä on kulu-nut klisee, mutta minä olen sitä mieltä, että lapsissa ja nuorissa on meidän tulevaisuus, tavallaan meidän voimavara. Siihen pitää panostaa niin paljon voimavaroja, kun meillä on käytettävissä, niin sinne lapsiin. Pidetään lapsista huolta, niin he muuttavat maailmaa sitten tulevaisuudessa.

Eeva: Niinpä. Ja pidetään huoli, että ei suljeta yhtäkään lasta ulos tästä yhteiskunnasta, vaan pide-tään messissä.

Annika: Aivan.

Eeva: Niin ehkä silläkin tavalla, jos me ajatellaan, että mikä on se tulevaisuuden näkymä, jos me ei oteta näitä lapsia mukaan. He ovat täällä, he asuvat täällä ja jos me ei panosteta siihen, että heillä on yhtäläiset mahdollisuudet olla osa tätä yhteiskuntaa, niin mitä sitten tapahtuu. (musiikkia) Sosi-aalityöntekijä näkee uhkia (naurahtaa). Yllättävää. 

Annika: Kyllä.

Eeva: (naurahtaa). Mutta, joo, minä olen samaa mieltä. Hyvä. Moikka moi.

Annika: No, niin. Moi.

(musiikkia)