Maailman muuttajat -podcast: koulu kotouttajana

Maailman muuttajat on pakolaisuutta, pakkomuuttoa ja kotoutumista käsittelevä podcast-sarja. Sarjassa kotouttavan sosiaalihuollon ja kunnallishallinnon ammattilaiset kertovat työstään, kohtaamistaan ilmiöistä ja siitä mitä kaikkea kunnissa tehdään kotoutumisen eteen.



Tässä jaksossa Annika Pirinen ja Anne-Maarit Pullinen Espoon kaupungin maahanmuuttajapalveluista keskustelevat aikuisten perusopetuksen sosiaaliohjauksesta.



Voit kuunnella jakson SoundCloudissa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan) tai Spotifyssa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan). Jakson kesto on noin 1 tunti 8 minuuttia.

Annika Pirinen (AP): Tervetuloa Maailman muuttajiin. Mä oon Annika Pirinen ja tänään mulla on täällä mukana kaverina Anne-Maarit Pullinen. Tervetuloa Anne-Maarit. 

Anne-Maarit Pullinen (AMP): Moikka. Ja kiitos kutsusta. Kiva olla täällä.  

AP: Jes. Tota tää on siitä vähän erilainen jakso, että mun co-host Eeva ei ole tänään mukana. Me nauhoitetaan tätä jaksoa nyt keskellä helteisintä heinäkuuta eli heinäkuun 14. päivä ja Eeva on kesälomalla. Tosiaan toivon, että Eeva makoilee rannalla tai riippumatossa ja nauttii kesälomasta tällä hetkellä. Mutta ei ole mulla yhtään orpo olo, koska mulla on aina tosi mukavaa jutella Anne-Maaritin kanssa ja tänään puhutaan vähän koulun roolista kotouttavana ympäristönä. Kertoisitko sä vähän Anne-Maarit mulle ja kuulijoille, että kuka sä olet, mistä sä tulet ja miten sä päädyit sosiaalialalle, kotouttavan työn pariin ja tähän podcastiin. 

AMP: Joo, eli mä oon yksi Espoon Maahanmuuttajapalveluiden sosiaaliohjaajista. Työskentelen aikuisten tiimissä, mutta oon jalkautuneena Omniaan aikuisten perusopetukseen ja siellä työparini kanssa tehdään sosiaaliohjausta alkuvaiheen ja lukutaitovaiheen opiskelijoiden kanssa. Se miten mä oon päätynyt sosiaalialalle tai kotouttavaan työn pariin niin se alkaa jo jostain aika monen vuoden takaa eli mä oon ollut lukion jälkeen aupairina Itävallassa ja siellä asuin sellaisessa perheessä, jonka äiti oli diplomaattina ETYJ:ssä ja hänen työkenttäänsä kuului inhimillisen ulottuvuuden asian eli ihmisoikeus ja perusoikeusasiat ja sen vuoden aikana pääsin käymään tosi upeita keskusteluita tän perheen äidin kanssa liittyen nimenomaan pakolaiskysymyksiin ja ihmiskauppaan ja näihin liittyviin asioihin. Ja sitten sen vuoden jälkeen kun palasin Suomeen niin oli jotenkin itselle selvää, että mä haluun lähteä tekemään työtä myös jollain tavalla näiden teemojen liittyvien kysymysten kanssa. Sitten taas mä oon aina tykännyt olla ihmisten kanssa ja kohdata ihmisiä niin mulle oli sitten jotenkin luontevaa se, että mä lähden opiskelemaan sosionomiksi, että pääsee sitten tekemään ihan sitä ruohonjuuritason työtä. Niin se oli sitten se ajatus ja koko opintojen ajan jotenkin tiesin, että haluun työskennellä tulevaisuudessa maahanmuuttajien ja pakolaisten kanssa. Ja mä oon tullut maahanmuuttajapalveluihin itseasiassa ensimmäisen kerran 2007 tekemään tonne silloiseen Ingaksen ryhmäkotiin keikkaa ja sijaisuuksia ja teinkin monta vuotta opintojen ohessa siellä töitä ja sainkin siitä tosi hyvää oppia tätä nykyistä työtä ajatellen. Ja sitten 2010 elokuussa eli kohta yksitoista vuotta sitten oon tullut vakituiseksi työntekijäksi maahanmuuttajapalveluihin ja valtaosan tästä ajasta oon työskennellyt nimenomaan nuorten maahanmuuttajien kanssa koulumaailmassa. Koulumaailma Espoossa ja tän kohderyhmän koulupalvelut on muuttunut aivan valtavasti tän yhdentoista vuoden aikana, mutta asiakasryhmä on pysynyt samana. Se ehkä tällaisena lyhyenä versiona.  

AP: Vautsi, aika käänteentekevä aupair-vuosi. 

AMP: Joo, se oli. Suosittelen kaikille.  

AP: No joo, todellakin. Hei oisitko sä voinut seuraavaksi vähän kertoo tuosta aikuisten perusopetuksesta, että mitä se tarkoittaa ja mitä se pitää sisällään. Se voi olla, että tää on monelle vähän uusi juttu? 

AMP: Joo, eli aikuisten perusopetus – eli me puhutaan koko aikuisten perusopetuksesta aipena ja kun puhutaan tästä alkuvaiheesta niin käytetään termiä "aipa" eli älkää ihmetelkö jos mä vaan jotenkin käytän tällaisia lyhenteitä. Mutta kokonaisuudessaan aipe koostuu lukutaito ja kirjoitustaidon opinnoista, alkuvaiheen opinnoista – jotka voidaan ajatella, että on sisällöltään niin kuin meidän peruskoulun alakoulun oppisisältö ja sitten myös päättövaiheen eli 7-9 luokan opinnoista. Ja näitä opintoja sitten aikuiset tai aikuistuvat maahanmuuttajat, jotka eivät enää ole kunnan nuorten peruskoulussa voi suorittaa täällä Omniassa meillä. Kaikki ei suorita kaikkia vaiheita, kaikki ei aloita lukutaitovaiheesta. Osa tulee suoraan päättövaiheeseen. Tai sitten taas voi olla, että joku tulee meille vaan lukutaito – tai lukutaito- ja alkuvaiheeseen. Eli hyvin yksilöllisiä koulutuspolkuja opiskellaan meillä. Sit taas jos mä ajattelen, että miten aipan opinnot eroaa esimerkiksi kotoutumiskoulutuksesta niin se, että meillä on jo lukutaitovaiheessa myös peruskoulun aineita eli on myös muuta kun suomen kieltä tai suomen kieltä ja yhteiskuntatietoa. Että tää sisältää paljon myös muita oppiaineita. Myös taito- ja taideaineita, mikä on kauhean kiva mun mielestä, että myös sitä kautta voidaan vahvistaa niitä taitoja mitä sitten muissa aineissa teoreettisemmin opiskellaan. Mut joo, se on niinkun tälleen lyhyesti mitä on aipa. 

AP: Joo, mites sitten siellä aipassa niin mitä se aipan sosiaaliohjaus pitää sisällään että mitä te sosiaaliohjaajat siellä teette? 

AMP: No meitä sosiaaliohjaajia on tosiaan täällä kaksi ja me ollaan osa tällaista isompaa moniammatillista tiimiä eli meidän lisäksihän täällä ihan lakisääteisesti on myös opiskelijahuollon palvelut että täällä on kuraattori, psykologi ja terveydenhoitaja, mutta sitten meitä on tosiaan kaksi sosiaaliohjaajaa. Mä ajattelen, että me tarjotaan varmaan aika samankaltaista sosiaaliohjausta kun maahanmuuttajapalveluissa tai aikuissosiaalityössä alueella. Mutta iso ero on, että me ei tehdä lainkaan päätöksiä toimeentulotuesta ja sitten ehkä se, että kun me ollaan koulumaailmassa niin myös se meidän työote on aika pedagoginen ehkä verrattuna sitten taas perinteisempään sosiaaliohjaukseen. Ja toki myös nämä puitteet antaa meille mahdollisuudet siihen, koska me saadaan käyttää koulun tiloja ja meillä on tietokoneluokat käytettävissä ja kaikki muukin niin me pystytään huomattavasti helpommin järjestämään esimerkiksi ryhmämuotoista sosiaaliohjausta. Että meillä on kuukausittain esimerkiksi asunnonhakupajoja missä nimenomaan asiakkaat ja nuoret tulee itse tekemään ryhmässä asuntohakemuksia. Tai me pidetään viikottain lomakepajaa ja kesäkaudella kesätyönhakupajaa ja paljon niinkun tällaista ryhmämuotoisena järjestettävää sosiaaliohjausta. Ja sitten toki järjestetään myös ryhmätoimintaa aina vähän kulloisenkin tilanteen mukaan. Meillä on ollut vuosien aikana tosi erilaisia ryhmiä. On ollut sosiaalipedagogista hevostoimintaa yhteistyötahojen kanssa. On ollut teatteriryhmää ja elämyspedagogista luontokasvatusryhmää ja sitten taas toisaalta ihan sellaisia tyttöjen ryhmiä missä enemmän keskustellaan ja tehdään jotain taidetta tai käsitöitä tai poikien ryhmiä eli tosi erilaista ryhmätoimintaa. Hirveen vaikea puhua omasta työstä verrattuna muiden tarjoamaan sosiaaliohjaukseen, mutta kyllä mä ajattelen, että meidän työ on tosi moniammatillista. Me kuitenkin ollaan tässä ympäristössä missä me päivittäin tehdään töitä opettajien ja opinto-ohjaajien ja hyvin usein myös opiskelijahuollon työntekijöiden kanssa eli se kyllä korostuu meidän työssä. Ja sitten se, että tehdään myös paljon verkostotyötä muiden toimijoiden kanssa, että se on myös iso osa tätä. Mutta muuten varmaan semmoiset teemat on aika samoja mistä me asiakkaiden kanssa puhutaan. Jos nuoria ja nuoria aikuisia niin kyllähän se liittyy paljon itsenäistymisen tukemiseen, arjenhallinta-taitoihin tai sitten siihen pohdintaan miten vanhemmat on välillä tyhmiä, että miten sen kanssa selviää täällä. Ihan sellaisia samankaltaisia asioita kun muuallakin. Mutta onhan se toki tietenkin, että me tavataan nuoria aika usein. Jos ei ole sovittuja tapaamisia niin me moikkaillaan nuoria käytävillä. Meistä tulee aika tuttuja eli sitten ehkä myös se kynnys tulla juttelemaan vaan omista kuulumisista ilman ikään kuin oikeaa asiaa saattaa olla matalampi ja mä toivon, että se on matalampi.  

AP: Kyllä se varmasti näin on. Tää aikuisten perusopetuksen sosiaaliohjaushan on aivan huikea malli ja tätä ei taida oikein vielä olla muualla käytössä eli Espoossa ollaan tässäkin asiassa edellä kävijöitä. Tää malli on ylipäätään tunnistettu ja tunnustettu ihan erinomaiseksi käytännöksi. Esimerkiksi Helsingin sanomissa on vuonna 2018 ilmestynyt pääkirjoitus otsikolla Espoo vei sosiaaliohjaat kouluun tukemaan nuoria ja samana vuonna olitte myös Talentian Hyvä käytäntö- palkinnon saajaksi. Eli todella hieno juttu. Tossa muutama jakso takaperin meillä oli vieraana Teemu Haapalehto, joka kertoi, että 2014 vuonna tehdyn tutkimuksen mukaan Espoon ulkomaalaistaustaisesta väestöstä korkeakoulutettuja oli jopa 47 prosenttia eli Espoon maahanmuuttajista oli isompi osa korkeasti koulutettuja kun koko Suomen valtaväestöstä. Mutta sitten taas samanaikaisesti Suomessahan asuu myös useampia luku- ja kirjoitustaidottomia ihmisiä. Mä yritin vähän googlailla ja etsiä tästä tuoreempaa tilastotietoa, mutta valitettavasti en oikein löytänyt. Mutta näin globaalitasolla vuonna 2016 on laskettu, että maapallon väestön yli 15-vuotiaista ihmisistä eli 16 prosenttia oli täysin lukutaidottomia ja 98 prosenttia maailman lukutaidottomista elää kehitysmaissa. Sellaisissa maissa lukutaidottomuushan on aika yleistä, joissa on pitkittynyttä sotaa ja köyhyyttä ja etenkin moni tyttö jättäytyy koulusta jo ensimmäisillä luokilla. Maailman lukutaidottomista eli yli puolet on naisia eli 64 prosenttia ja yli 50 prosenttia lukutaidottomista asuu vain 11 maassa, joiden joukossa on muun muassa Afganistan, Norsunluurannikko, Etiopia, Guinea ja Liberia. 2006 Opetushallitus arvioi, että Suomessa olis tuolloin asunut 1200-1500 luku- ja kirjoitustaidotonta maahanmuuttajaa, joista suurin osa oli naisia. Mutta nyt puhutaan kuitenkin vuodesta 2006 eli tilanne on aivan varmasti tästä muuttunut. Ja sitten THL: Maahanmuuttajien terveys ja hyvinvointi -tutkimuksen mukaan, joka on tehty vuonna 2021, noin kymmenes Suomen somali- ja kurditaustaisista naisista olisi lukutaidottomia. Jotenkin kun itse on kasvanut Suomessa ja käynyt täällä peruskoulun niin välillä se on vähän vaikea hahmottaa, että mitä se luku- ja kirjoitustaidottomuus oikeastaan on ja kun me eletään tämmöisessä yhteiskunnassa kun Suomi, jossa sähköiset asiointitavat ja ylipäätään sellainen itsenäinen pärjääminen on hirveen korostettua. Niin miten luku- ja kirjoitustaidoton esimerkiksi pakolainen pärjää täällä Suomessa tällaisten sähköistettyjen palveluiden keskellä ja miten se arki oikein onnistuu? 

AMP: No hyvin vaihtelevasti mun näkemyksen ja kokemuksen mukaan. Ja kun mietitään ketä on luku- ja kirjoitustaidottomia niin se määritteleminen on myös aina vähän haastavaa, koska on luku- ja kirjoitustaidottomuutta myös omalla äidinkielellä eli ei ole millään kielellä luku- ja kirjoitustaidottomia. Sitten on paljon niitä, jotka saattaa olla kotimaassa kuitenkin opiskellut vaikka peruskoulun, jolloin on edes sillä äidinkielellä luku- ja kirjoitustaito. Ymmärrettävästi opiskelijat on siis vähän eri lähtökohdista aloittamassa sitä luku- ja kirjoitustaidon opiskelua meillä Suomessa. Ja osalla se oppiminen – jos ei oo koulunkäyntitaustaa – niin se on tosi hidasta. Ja sit samaan aikaan kuitenkin oletetaan, että tottakai sä teet hakemukset Kelaan työttömyysetuudesta netissä tai asioit verkkopankissa ja maksat siellä laskut. Ja välillä on sellaisia hassuja tilanteita, että itse oot mukana jonkun luku- ja kirjoitustaidottoman kanssa jossain asiointipalvelussa ja siellä saatetaan sanoa, että tosiaan tämä asiakas ei osaa lukea tai kirjoittaa ja siihen toinen työntekijä toteaa, että aivan totta, on varmaan aika vaikeaa ja heti sitten seuraavassa lauseessa ohjataankin että ”no mutta sä voisit käydä jättämässä tän hakemuksen verkkopalvelussa, että kirjaudut sinne pankkitunnuksilla eli meillä ei monissakaan palveluissa ymmärretä sitä konkreettisesti että mihin kaikkeen se vaikuttaa ihan arjen elämässä jos ei ole luku- ja kirjoitustaitoa. Ja sitten siihen vielä lisäksi, että hyvin usein ei myöskään ole suomen kielen taitoa tai sitten voi olla toisi päin, että joku on oppinut sujuvan suomen kielen että hän pystyy juttelemaan ja kertomaan asiansa, mutta kun hän kertoo olevansa luku- ja kirjoitustaidoton niin jäälleenkään sitä ei osata siirtää siihen, että vaikka hän puhuu ja ymmärtää niin ei hän pysty itsenäisesti toimimaan asioissa, joissa vaaditaan sitä. Että hyvin paljon mekin asiakkaiden kanssa me tehdään ihan sitä, että me luetaan yhdessä posteja. Opetellaan vähän sitä, että oppisi vähän tunnistamaan mikä on ehkä mainos ja mikä on joku sellainen kirje mihin pitää reagoida. Katsotaan netistä eri palveluiden logoja, että jos tällainen tupsahtaa postilaatikosta niin siihen pitää aina reagoida että se ei ole mainos. Se on hyvin sellaista pienistä asioista liikkeelle, että saadaan sitä hallintaa ja myös sitä hallinnan tunnetta sille asiakkaalle itselleen, että hän askel kerrallaan oppii siitä luku- ja kirjoitustaidottomuudesta tai heikosta lukutaidosta huolimatta hoitamaan omia asioitaan. Ja sit joidenkin kanssa opetellaan ihan sitä, että ei ole ehkä käytetty tietokonetta niin se että miten käytetään näppäimistöä. Että kun sä kirjaudut sun pankkitunnuksilla niin sä et voi kauhean pitkään painaa sitä yhtä näppäintä tai se ottaa sen seiskan jo kolme kertaa ja ne lukittuu ne tunnukset. Että se tuo paljon haasteita ihan sellaiseen jokapäiväiseen elämään. 

AP: Kyllä. Joo, oon huomannut nuorten tiimissä kun olin sosiaalityöntekijänä niin ihan näihin samoihin ilmiöihin, että vaikka jollain viranomaistaholla on tiedossa asiakkaan luku- ja kirjoitustaidottomuus, mutta seuraavalla viikolla tippuukin lisäselvityspyyntö postilaatikosta. Se on välillä hyvin hankalaa. Mutta miten sitten aikuiselle, jolla ei ole peruskoulun päättötodistusta tai luku- ja kirjoitustaitoa niin miten se opetus tapahtuu. Miten luku- ja kirjoitustaitoa aikuisena harjoitellaan ja opetellaan? 

AMP: No tähän meidän suomen kielen opettajat olisi parhaita vastaamaan, mutta oon joskus päässyt sitä seuraamaan ihan oppitunnillakin. Jos ajatellaan, että on henkilö, jolla ei ole koulunkäyntitaustaa lainkaan eikä ole luku- ja kirjoitustaitoa myöskään omalla kielellä niin ei usein ole harjaantunut ihan siihen ,että miten kynää pidetään ja käytetään. Kyllä se silloin lähtee siitä, että aletaan tekemään ihan sellaisia jäljentämisharjoituksia. Ihan sitä kynän käyttö harjoitellaan alkuun. Ja sitten opiskelemaan kirjaimia, kirjain-äänne vastaavuuksia ja sitten pikkuhiljaa niistä lähdetään muodostamaan tavuja ja sanoja. Kyllä se lähtee sieltä ihan alusta. Haastavaahan siinä on jos henkilö ei myöskään osaa suomea vielä, että miten saadaan merkityksiä niille sanoille jos ei ole yhteistä kieltä. Meillä suomen kielen opetus tapahtuu suomeksi. Tietysti kuvia käyttämällä; että omena on omena. Helposti meillä saattaa unohtua, että niin eihän se sanakirja ole käytettävissä silloin jos ei sitä omaa kieltäkään pysty lukemaan. Mutta kyllä se lähtee sieltä ihan alkeista. 

AP: Joo, tosiaan toi on ihan – huh kuulostaa haastavaa. Luku- ja kirjoitustaitoa harjoitellaan ihan vieraalla kielellä. Ehkä itseltäkin välillä  jotenkin unohtuu se, että eihän se edes ole se oma tuttu kieli, jota harjoitellaan lukemaan ja kirjoittamaan vaan se on ihan uusi kieli siinä rinnalla, jota harjoitellaan. 

AMP: Kyllä. Ja se, että jos ei ole päässyt nuorempana lapsena oppimaan sitä oman äidinkielen lukemista ja kirjoittamista niin se näkyy myös kun opetellaan sitä lukua vieraalla kielellä. Että he joilla on se lukutaito, on se sitten arabiaksi tai dariksi tai että se on edes kohtalainen niin silloin myös se lukemisen ja kirjoittamisen opiskelu suomeksi esimerkiksi on huomattavasti helpompaa. 

AP: Mm. Sä mainitsit tuossa aikaisemmin lomakkeet ja hakemukset. Itselle ainakin on tuttua, että luku- ja kirjoitustaidottomille tai ylipäätään suomen kieltä taitamattomalle on hyvin hankalaa etsiä oikea lomake ja täyttää se ja täyttää se oikein. Teettekö te paljon tätä lomakkeiden täyttöä ja mitä sä ajattelet siitä, että viekö se jotenkin kohtuuttomasti työaikaa. Jotenkin musta tuntuu, että tästä lomakkeiden täyttämisestä paljon puhutaan, että onko se nyt sitä tehokkainta sosiaalityötä ja sosiaaliohjausta. Mitä sä ajattelet siitä? 

AMP: No kyllähän se on osa ja välillä merkittäväkin osa meidän sosiaaliohjausta, että me autetaan sosiaaliturvaan liittyvissä asioissa ja ihan vaikka sen hakemuksen täyttämisessä. Ja se on sellainen kysymys mitä jossain kohdassa mä olen itse pohtinut paljon ja ollut ehkä vähän kriisissäkin sen kanssa, että onko mun sosiaaliohjaus vaan sitä, että mä opetan hakemaan Kelan etuuksia tai käyttämään sosiaaliturvaa. Mutta sitten kun on jossain kohdassa oivaltanut sen, että monesti se on kuitenkin se käytännön asia minkä kanssa asiakas tai opiskelija tulee mun luo, mutta siinä samalla aukeaa kuitenkin sitten tosi hyvä mahdollisuus keskustella monista muista asioista. Eli sillä jotenkin – tai mä ajattelen, että se on vaan yksi asia siinä sosiaaliohjauksen lomassa. Ja se on monesti myös tosiaan väylä sille muulle, mun mielestä usein ehkä merkityksellisemmälle kun vaan sille hakemuksen teolle että päästään pohtimaan pidemmälle vieviä kysymyksiä. 

AP: Toi on ihan varmasti totta. Jotenkin ajattelen vaikka sellaista 17-18-vuotiasta nuorta, jolla on kotona haasteita tai perhesuhteissa niin se voi olla tosi vaikeeta tulla sosiaaliohjaajalle kertomaan että hei nyt on vaikeeta. Mutta jos varaa ajan jollain hakemuksen teolla tai muulla asialla niin sitten siinä lomassa on helpompi ottaa nää aiheet puheeksi. 

AMP: Kyllä. Ja meilläkin koulussa sosiaaliohjaajat osallistuu opiskelijan alkuhaastatteluun yhdessä vastuuopettajan ja opinto-ohjaajan kanssa. Että siinä me toki tavataan opiskelijat ja saadaan vähän kartoitettua sitä tilannetta, että minkälaisissa asioissa opiskelija ehkä tarvii meidän tukea. Mutta me ei mitenkään järjestelmällisesti kaikkia meidän 150 ohjattavaa kutsuta sitten jatkotapaamisilla. Kyllä se on paljon myös sitä, että me kerrotaan missä asioissa meidän luokse saa tulla ja missä me autetaan. Kyllä mä ajattelen, että sitten kun se nuori tai nuori aikuinen tulee sen lomakkeen kanssa vaikka ensimmäisen kerran niin en mä pysty sitä tapaamista hoitaa niin että me tehtäisiin vaan se lomake siinä. Että kyllä se on aina myös tilaisuus asiakkuuden avaamiselle ja vähän laajemmalle kartoitukselle, että missä mennään ja miten menee ja minkälaisia fiiliksiä just sillä tyypillä on. Ja kyllähän ne tiiviimmät asiakkuudet hyvin usein alkaa just sillä, että on tultu vaikka sen työttömyysajan ilmoitus -lomakkeen kanssa, että tarvitsen apua tämän kanssa ja sitten kas kummaa löytyykin paljon muuta mihin tarvii apua ja tukea. Ja ehkä siitä saattaa myös lähtee se, että tarvitaan myös moniammatillisempaa tukea ja sitten pikkuhiljaa verkosto saadaan siihen kasaan. 

AP: Sanoitko, että teillä on siellä alkuvaiheessa 150 opiskelijaa?  

AMP: Joo, meillä on alkuvaiheessa ja lukutaitovaiheessa yhteensä 150 opiskelijaa noin. 

AP: Joo 

AMP: Ja sit päättövaiheessa on vielä se noin sata opiskelijaa lisää. 

AP: Kaikkihan opiskelijat ei ole kuitenkaan maahanmuuttajapalveluiden asiakkaita. Onko heillä ylipäätään sosiaalihuollon asiakkuus. Vai voiko olla, että ei ole sosiaalihuollon asiakkuutta ollenkaan vaan koulun sosiaaliohjaajan palveluita käyttää silloin tällöin? 

AMP: Joo, tosiaan viimeisinä vuosina musta tuntuu että on vielä lisääntynyt se ryhmä, jotka ei ole muualla sosiaaliohjauksen palvelussa. Hyvin usein he on sellaisia, jotka on ehkä ollut aikaisemmin maahanmuuttajapalveluissa, ja heille on tullut se kolmen vuoden kotoutumisaika täyteen ja sitten heillä on se tieto, että he voisivat halutessaan hakeutua aikuissosiaalityöhön. Mutta syystä tai toisesta eivät ole sitten sinne hakeutuneet tai sitten ikään kuin se sosiaaliohjauksen tarve on sellaista, että jostain syystä se asiakkuus ei siellä ala. Ja sillon se on meillä ja me ollaan ikään kuin se ainut sosiaalitoimen edustaja siinä nuoren elämässä. Ja sitten tosiaan meillä on myös muita kun pakolaistaustaisia maahanmuuttajia – mä puhun nuorista, mutta iso meidän opiskelijoista on sellaisia 17-29-vuotiaita, mutta joo löytyy hyvin erilaisilla maahantulosyillä opiskelijoita. 

AP: Kuitenkin aikuisten perusopetuksen kohderyhmänä on Suomeen muualta muuttaneet nuoret aikuiset, ja he yleensä jakavat saman kielen, saman kansalaisuuden – tai ainakin osa opiskelijoista. Miten näiden maahanmuuttajataustaisten nuorten kontakteja niin sanottuun valtaväestöön suomalaiseen yhteiskuntaan tuetaan että onko koululla jotain roolia siinä, että toimii jotenkin linkkinä jos mietitään sitä kotouttavaa näkökulmaa. 

AMP: No joo, tää mielenkiintoista sillä tavalla kun itse oon ollut tässä koulumaailmassa nyt sen 11 vuotta niin myös tänne kouluun vaikuttaa tosi paljon se, että ketä ylipäätään kulloinkin tulee Suomeen. Eli noin viisi vuotta sitten meillä oli se tilanne, että meillä oli tosi paljon darin kielisiä nuoria ja he tuskaili sitä, että he asuvat keskenään, he opiskelee samoissa opiskeluryhmissä ja ehkä vielä harrastuksissa käy keskenään. Tällä hetkellä tilanne on mun mielestä onneksi siinä mielessä vähän parantunut, että meidän opiskelijat on paljon heterogeenisempi ryhmä. Eli nyt alkaa kivasti sekoittumaan taas kielet. En osaa sanoa kuinka paljon löytyy kieliä, mutta useampi kymmenen joka tapauksessa. Opiskelijoilla on halutessaan mahdollisuus siihen ja me kannustetaan siihen, että koulussa ikään kuin käyttäisi sen koulupäivän siihen kielen oppimiseen ja tekisi sellaisia valintoja esimerkiksi siitä, että kenen kanssa viettää tauolla aikaa. Että se ei olisikaan se oman kielinen opiskelija vaan että yrittäisi ikään kuin asemoitua niin että kun tulee kouluun, niin tänne tullaan oppimaan suomea ja sitä suomen opiskelua tapahtuu myös muualla kun suomen kielen tunnilla. Valitettavasti vaikka Omnia on iso oppilaiton ja meidänkin kanssa samoissa tiloissa on työväenopiston opiskelijoita ja on aikuislukion opiskelijoita niin se kanssakäyminen suomen kielisten kanssa on harmillisen vähäistä. Mutta sitten jotenkin jos mä ajattelen muuten tätä että miten koulu voi olla tukemassa tai miten koulussa tehtävä sosiaaliohjaus voi olla tukemassa sitä kotoutumista niin kyllä mä ajattelen, että se että me pyritään auttamaan nuoria ja nuoria aikuisia löytämään sellaisia harrastuksia, joissa voisi ehkä tavata suomalaisia. Me tarvittais lisää sellaisia harrastuksia, jotka olisi kohtuuhintaisia ja siellä voisi syntyä niitä aitoja kohtaamisia. Ja sitten tietysti se mitä tässä on koulussa tai osana koulua tehty niin meillä on muutaman kerran ollut sellaisia ikään kuin – en tiedä mistä pitäis puhua, ehkä jostain sekaryhmästä – meillä on ollut esimerkiksi sellainen teatteriryhmä Espoon esittävän taiteen koulun kanssa, johon tavoitteena oli saada puolet osallistujista suomen kielisiä ja puolet meidän opiskelijoita. Ihan ei siinä onnistuttu, mä sanoisin että ehkä yksi kolmasosa oli suomen kielisiä. Mutta se teatteriprojekti siinä oli ihan siis Espoon esittävän taiteen koulun puolelta opettaja, joka vastasi tästä teatteripuolen opettamisesta. Meidän ei tarvinnut onneksi siihen sotkeutua, että me ikään kuin oltiin siinä apuohjaajina ja tuotiin nuoret siihen. Jos mä en ihan väärin muista niin se ryhmä kesti lähestulkoon koko kevätlukukauden ja sitten nuoret teki ihan teatteriesityksen mikä esitettiin tossa Emmassa (AP: Vau) me saatiin Emmasta tilat siihen esitykseen niin kyllähän tän kaltainen toiminta missä saadaan aikaan sitä, että ikään kuin sekä suomen kieliset että sitten meidän opiskelijat tulevat yhtä lailla osallistujina siihen mukaan ja on tasavertaisina eikä niin että ajatellaan no otetaan nää suomen kieliset tänne apuohjaajiksi ja meillä on kohderyhmänä nää vieraskieliset. Että se tasavertainen osallistuminen johonkin tällaiseen yhteiseen mielenkiinnonkohteeseen tai aktiviteettiin niin se on yksi mitä me on haluttu olla tukemassa silloin kun siihen on syntynyt mahdollisuus. Me on oltu jos ei apuohjaajina niin sitten vähintään viemässä näihin ryhmiin nuoria niin että saatais heitä sinne sitoutumaan koska usein myös se lähteminen on jännittävää kun ei oikein tiedä pärjäänkö mä mun suomen kielellä ja mitä siellä tapahtuu ja otetaanko mut vastaan. Niin se että voitais olla myös sellaisina jäänmurtajina ja saattajina niin se on myös iso osa.  

AP: Toi kuulostaa ihan mahtavalta, varsinkin toi teatteriryhmä. Tosi siisti juttu. Me ollaan sun kanssa aikaisemin puhuttu ylipäätään siitä, että kun nuori käy koulua niin sä oot sanonut, että se itsessään luo sellaisen kuulumisen ja osallisuuden tunteen. Mä itse muistelen nuoria asiakkaita, jotka oli jo käynyt peruskoulun ja odotti pahimmillaan useamman kuukauden kotoutumiskoulutukseen pääsemistä niin kyllä se oli monelle rankkaa, että ei ollut mitään päivittäistä toimintaa. Ei ollut tuttuja vielä, ei tuntenut mahdollisesti naapureitakaan ja sitten ehkä ainut tuttu saattoi olla se sosiaalityöntekijä tai sosiaaliohjaaja täältä meiltä. Pystytkö sä kertomaan lisää siitä mitä sä ajattelet koulusta sellaisena kuulumisen paikkana? 

AMP: No mä muistan varsinkin muutamia vuosia sitten kun meidän koulu oli vielä vähän pienempi niin silloin nuoret saattoi sanoittaa sitä koulun merkitystä niin että se on heille perhe. Varsinkin sellaiset nuoret aikuiset, joilla ei ollut perheenjäseniä Suomessa. Niin se jotenkin avasi omia silmiä sille, että kuinka merkityksellistä se on, että on se paikka mihin tulla päivittäin ja missä kohdata niitä samoja ihmisiä päivittäin ja luoda niihin suhteita. Tottakai nyt kun me ollaan iso oppilaitos ja meillä on yhteensä se 250 opiskelijaa niin onhan tää muuttunut, ei sitä voi kieltää. Mutta kyllä mä silti ajattelen, että edelleen just se että se lähdet päivittäin johonkin ja sua odotetaan jossain ja sun oletetaan tulevan jonnekin niin kyllähän se väistämättä ihan varmasti antaa semmoista merkityksellisyyden tunnetta. Että jonnekin mä kuulun, kun en mä oikein enää tiedä mihin mä tässä maailmassa kuulun niin ainakin mä kuulun sinne kouluun ja ainakin mua sieltä joku hätyyttää jos mä alan olla liikaa poissa tai myöhässä niin kyllä me tarvitaan sitä että me kuulutaan johonkin. Se on myös se mitä yrittää ite täällä myös opettajilla, jotka tuskastelee sen kanssa kun se on aina myöhässä tai se on paljon pois. Että näin on, mutta ehkä sillä tyypillä on vaan siinä kohdassa tosi isoja haasteita elämässä. Mutta se että se kuuluu jonnekin että sen annetaan kuulua jonnekin ja sitä kannatellaan mahdollisimman pitkään ja mietitään niitä keinoja millä se saadaan pysymään koulussa niin kun aikaa kuluu ja me jaksetaan olla kärsivällisiä niin ehkä saadaan joku muutos aikaan.  

AP: Niin ja varsinkin pakolaistaustaiset tulee yleensä hyvinkin vaikeista taustoista ja monella voi olla traumakokemuksia ja se ihan varmasti vaikuttaa siihen koulun käyntiin että mikä on kyky sitoutua opiskeluun. Miten koulu tukee opiskelijoita tällaisissa tilanteissa jos on haastava vaihe elämässä tai se koulu ei oikein suju ja poissaoloja alkaa tulemaan? 

AMP: No siis sellaisessa ihanteellisessa ja ideaalitilanteessa toimittaisiin niin, että opiskelijan vastuuopettaja olis jos siinä vaiheessa meihin sosiaaliohjaajiin yhteydessä kun hän alkaa havaitsemaan muutosta siinä opiskelijassa. Että on se sitten sitä että yhtäkkiä joku onkin tosi paljon alavireisempi kun yleensä tai se alkaa myöhästelemään tai sille alkaa tulla poissaoloja. Mahdollisimman varhaisessa vaiheessa siihen puututtaisiin niin että me sosiaaliohjaajat voitais ehkä lähtee miettimään sen nuoren kanssa hyvinvoinnin tilannetta; mistä se koostuu, mitä siihen tarvittais, miten sitä voitais tukea. Miettimään niinku sitä arjen rytmiä ja aikataulua ja sit myös kartoittaa niitä kohtia missä sosiaaliohjaus ei enää riitä eli koska meillä on myös se opiskelijahuolto että meillä on oikeesti terveydenhoitaja ja psykologi käytettävissä ja sitten vielä kun meidän tuki ei riitä niin vielä kuraattorikin. Niin kyllä tällä moniammatillisuudella yritetään sitä kannattelua. Mutta sitten tilanteita on, joissa meidän keinot ei vaan riitä. Niin sitten koulussa järjestetään esimerkiksi verkostopalavereita mihin kutsutaan nuoren tiedossa olevat verkostot myös sitten jo sosiaalitoimen puolelta tai jos on tuettua asumista tai jos on alaikäinen niin vanhemmat mukaan. Ja sitten myös se, että onneksi ketään ei eroteta suoraan koulusta vaan jos se tilanne näyttää siltä ettei opiskelusta tule mitään niin sillon voidaan esimerkiksi keskeyttää opinnot tilapäisesti yhden jakson ajaksi. Mutta silloinkin ajatus on, että se opiskelija ei jää kotiin odottelemaan seuraavaa jaksoa vaan että hän sen poissaolonsa tai keskeytyksensä aikana saisi sitten sitä apua esimerkiksi sosiaalitoimen puolelta tai terveyspalveluista mikä tukisi sitä, että hän sen keskeytyksen jälkeen voisi palata opiskelemaan.  

AP: Ja se mitä mä oon huomannut sosiaalityöntekijänä aikaisemmin, että jotenkin se että te sosiaaliohjaajat ootte osa meidän Maahanmuuttajapalveluiden organisaatiota on helpottanut paljon sitä että on voitu toimia tosi matalalla kynnyksenä työparina opiskelijan tilanteessa jos on tullut jotain. Että mekin ollaan Anne-Maarit sun kanssa tehty aika paljon työparityötä koululla ja jotenkin aina kun oma asiakas pääsi sinne aikuisten perusopetukseen niin tuli sellainen helpotus, että hyvä tietää nuori on hyvissä käsissä siellä.  

AMP: Kyllä. Ja mun täytyy sanoa, että Maahanmuuttajapalveluissa ja varsinkin siellä aikuisten tiimissä ja nuorten tiimissä, joiden asiakkaiden kanssa aika tiiviisti – tai ne on niitä asiakkaita, joiden kanssa monesti eniten ja tiiviimmin työskennellään. Niin mun mielestä on saatu hirveen kivasti kehitettyä sitä prosessia, että tosiaan aikuisten tiimin nuorella asiakkaalla omana työntekijä on sosiaalityöntekijä ja meiltä koululta sosiaaliohjaajaa työparina. Ja mun mielestä se on ollut upeata että esimerkiksi asiakassuunnitelmia tehdään yhdessä. Tai se, että tavataan aika ajoin – se voi olla kerran puolessa vuodessa tai jonkun kohdalla kerran kuukaudessa – yhdessä  nuorta niin että yhdessä mietitään mitkä on ne tavoitteet nyt ja mitkä on ne kysymykset mihin nuori nyt tarvii tukea. Ja mä ajattelen, että se sosiaaliohjauksen toteuttaminen täällä koulussa on paljon vahvemmalla pohjalla, koska meillä on yhteinen ajatus sosiaalityöntekijän kanssa siitä mihin ollaan menossa. Ja ehdottomasti nuoren kanssa meillä on yhteinen ajatus siitä mihin ollaan menossa. Että kyllä se on hieno juttu. 

AP: Kyllä. Kun puhutaan koulumaailmasta ja koulumaailman ilmiöistä niin jotenkin mä en voi olla nostamatta esille sellaista ilmiötä kun koulukiusaaminen. Siitä puhutaan paljon ja varmaan kiusaamisesta vapaata koulua ei ole, mutta kysynpä silti; onko teillä siellä koululla kiusaamistilanteita ja miten niihin pyritään puutumaan ja mikä on sosiaaliohjaajan rooli näissä tilanteissa? 

AMP: Joo, valitettavasti on sanottava tässä kohdassa, että kyllä meilläkin on kiusaamista. Varmaan ihan samanlaista ja samanlaisissa muodoissa kun missä tahansa muualla oppilaitoksessa tai työelämässä. Välillä se on sitä sivuun jättämistä, ikäviä katseita, ehkä joku puhuu elän takana pahaa ajatellen että toi ei ymmärrä mutta sitten se ymmärtääkin sen mitä siitä puhutaan. Ne on ikäviä tilanteita. Sit voi olla ihan sellaisia tilanteita, jotka johtaa konflikteihin tai väkivallan käyttöön. Kiusaaminen kaikissa muodoissa on sellainen asia, että meillä sitä itse asiassa alkuhaastattelussa ja tapaamisissa lähestytään sitä niin, että kysytään miten sä oot kotiutunut kouluun ja onko sulla kavereita. Ikään kun varmistetaan miten sulla menee omassa ryhmässä ja kannustetaan siihen että jos näkee tai kokee jotain epäasiallista kohtelua niin siitä tulis kertoa jollekin henkilökunnan jäsenelle. Jos ei pysty kertomaan omalle opettajalle jostain syystä niin se voi olla kuka tahansa muu henkilökunnan jäsen. Ja sitten sen tilanteen vakavuudesta riippuen siihen puututaan. Me ollaan sovittu niin, että kiusaamistapaukset menee meillä aina kuraattorin tietoon ja käsiteltäväksi. Siellä saattaa olla sosiaaliohjaaja mukana ja toki opettaja tai muita. Mutta kiusaamiseen puututaan aina sillä tavalla aika näkyvästi ja isosti ja se tehdään selväksi, että se on asia mitä meillä ei hyväksyä. Ja täytyy pystyä tulemaan kaikkien kanssa toimeen. Välillä niitä keskusteluita joudutaan käymää kuraattorin toimesta moneen kertaan samojen opiskelijoiden kanssa ja välissä saadaan heräteltyä sitä opiskelijaa jo heti siihen että hetkinen okei en mä voi toimia näin. Mutta kyllä sitä meillä tapahtuu. Yritetään puuttua siihen heti kun se tulee tietoon. 

AP: Joo, kuulostaa hyvältä noi keinot mitä teillä on käytössä siellä koululla. 

AMP: Ja sitten toki tulee käytyä keskusteluja siitä, että varsinkin jos se kiusaaminen on sillä tavalla laajempaa että siinä on useampia ja se on ehkä joidenkin kansalaisuuksien tai kieliryhmien välillä niin sitten pohditaan myös sitä – varsinkin jos on opiskelijoita, jotka on pakolaistaustaisia ja on lähtenyt vainon tai jonkin asteisen kiusaamisen takia kotimaasta – niin pohditaan sitä että miten itse vois vaikuttaa siihen että se arkiympäristö, jossa elää niin ei toistaisikaan niitä asioita. Koska jokainen myöntää, että se on se syy miks ei voi olla kotimaassaan että on tullut esimerkiksi sorretuksi. Niin sitten pohditaan sitä miten vois sitä omaa tapaa toimia muuttaa niin ettei itse asiassa toteuta sitä tapaa itse koulumaailmassa. Ne vaatii aikaa ne keskustelut, mutta ne on hyviä keskusteluita ja niille haluaa raivata aikaa. Että kun esimerkiksi ryhmän kanssa pääsee yhdessä pohtimaan sitä niin monesti ne myös tuottaa eniten tulosta. 

AP: Viimeinen puolitoista vuotta on ollut itse kullekin aika erikoista aikaa työelämässä ja koulumaailmassa. Tietenkin puhun nyt koronaviruksesta ja aikuisten perusopetuksessa ollaan myös oltu aika paljon etäopinnoissa tässä korona-aikaan. Miten nää koronan vaikutukset näkyy koulussa tai opiskelijoissa vai näkyykö ne vielä vai onko meillä odotettavissa jotain? 

AMP: Kyllä ne näkyy paljon, ei sitä voi millään tavalla kieltää. Jos ajatellaan sitä että jos on tullut Suomeen niin ettei täällä ole lainkaan omaa perhettä niin ne koulupäivän aikana tapahtuvat kohtaamiset on tosi tärkeitä. Nyt sitten etäopetuksen myötä ne on jäänyt monella tosi vähiin. Että jos et sä tapaa muuta kun Teamsissa ja ei siellä pääse keskustelemaan niitä välituntikeskusteluja esimerkiksi. Tai vaikket sä mitään kenellekään puhuisikaan niin ylipäätään se, että sä saat olla ihmisten kanssa niin kun se jää pois niin kyllähän se on lisännyt sitä yksinäisyyden kokemusta tosi paljon. Ja mullakin on sellaisia opiskelijoita, asiakkaita, jotka on sitten aina kun tää koronatilanne on aina vähän helpottanut ja me ollaan tehty myös lähityötä ja kasvokkain tapahtuvaa työtä ja voi olla että mä kysyn, että haluatko että tavataan Teamsissa vai tuutko koululle. Niin he saattaa sanoa, että ei mulla oo mitään sellaista asiaa että olis pakko nähdä, mutta voinko silti tulla koska mä haluaisin nähdä jonkun ja vaan jutella. Niin kyllä se aika karulla tavalla kuvaa sitä yksinäisyyden kokemusta. Ja sitten se mistä puhuttiin aikaisemmin eli heikko koulunkäyntitausta ehkä luku- ja kirjoitustaidottomuus tai vähintään heikko luku- ja kirjoitustaito, heikot atk-taidot... Niin kyllähän meidän opiskelijat on ollut valtavan haasteen edessä siinä, että he kännykällä opiskelee opintoja. Tai päättövaiheessa heillä on ollut kannettavat tietokoneet, mutta se että millaiset ne tosiasialliset taidot käyttää näitä eri ohjelmia ja palveluita on. Että kyllähän ne on heikommat kun meillä, jotka käytetään niitä päivittäin ja meidät on opetettu siihen lapsesta asti. Että kyllähän monella tavalla tulee semmoista extrahaastetta. 

AP: Kyllä. Ja kyllä pitää antaa pisteet ja nostaa kaikille kouluille, jotka tässä korona-aikana on kehitelleet uudenlaisia tapoja toimia, ja jotka ovat olleet ihan todella ison haasteen edessä kun puhutaan niin isosta volyymista opiskelijoita. Että kyllä siellä te ootte tehneet hienoa työtä, mutta ihan varmasti tää on myös ollut opiskelijoille rankkaa. 

AMP: Kyllä joo ja siis koulu on tehnyt ihan upean työn siinä miten he on järjestänyt opetusta, mutta eihän siinä opettajakaan – matematiikan tai biologian opettaja – voi ihan hirveästi. Hänellä on se sisältö, joka hänen on opetettava. Eihän hän voi siinä pohtia ihan hirveästi sitä, että miten mä tuen tätä yhteisöllisyyttä tai muuta että kyllähän se on väistämättä jäänyt nyt vähemmälle. 

AP: Kyllä. Ja nyt vaan kaikki varpaat ja sormet ristiin, että me saadaan kaikki rokotukset ja tää tilanne helpottaa ja syksyllä päästäis kouluun normaalisti. 

AMP: Kyllä, just näin. 

AP: Me ollaan puhuttu nyt aika paljon tämmöisistä haasteista ja sosiaalityöntekijänäkin kun koululle tulin verkostoon niin aina oli joku ongelma mistä lähtöisin sinne koululle kutsuttiin. Mutta siis kyllähän se on ihan selvä juttu, että opiskelijoilla on ihan hirveesti onnistumisia ja hyviä asioita siinä arjessa ja varmaan siellä koululla sosiaaliohjaajat pääsee näkemään näitä hienoja hetkiä myös. Pystyisitkö sä nimeämään jotain tällaisia hienoja hetkiä, että mitä opiskelijoilla siellä on tai minkälaisia haaveita tai tulevaisuuden suunnitelmia näillä nuorilla on? 

AMP: No ne tulevaisuuden suunnitelmat on toki – saattaa olla että alussa niitä ei ole ollenkaan tai sitten se on se, että joku on lapsesta unelmoinut siitä, että musta sitten isona lääkäri. Vaikkei oo saanut tosiasiallisesti koskaan mahdollisuutta opiskella. Eli kyllähän niitä on laidasta laitaan. Sit on niitä ketkä ajattelee, että mä haluun poliisiksi tai vartijaksi ja toki sitten paljon sosiaali- ja terveysalalle ja sitten rakennusala on sellainen, mistä moni ajattelee, että se vois olla se mistä löytää paikan. Että on ehkä jo aikaisempaa kokemusta ja jotain osaamista ja että työllisyysnäkymät on siellä hyvät. Sitten noista onnistumisista mitä kysyit niin kyllähän ne on niitä onnistumisia, että tavallaan on se nuoren haaste tai kysymys, ongelma mikä tahansa. Se voi liittyy vaikka johonkin impulsiiviseen käytökseen ja ajautuu jatkuvasti opettajan kanssa riitoihin ja heitetään ulos tunnilta tai lähtee ovet paukkuen ja sitten yhdessä mietitään sitä, että mitäs sä voisit tässä tilanteessa tehdä ja tavataan monia kertoja ja sit nuori tulee taas uudelleen ja uudelleen, että taas mä lähin sieltä ja olin aivan raivona ja sit pikkuhiljaa hän sitten huomaakin, että mä oonkin oppinut tällaisen ja tällaisen asian ja nyt mä en enää käyttäydy samalla tavalla tai mä kävin pyytämässä anteeks tai jotain. Ni kyllähän ne on aina sellaisia onnistumisia, että tavallaan näkee jossain asiassa sitä muutosta ja nimenomaan sellaista muutosta, että se nuori itse oivaltaa jotain, oppii jotain ja huomaa sitä muutosta itsessään. Että kyllä ne on itelle niitä hienoja hetkiä, että on saanut jollain tavalla siinä esittämässä jotain sellaisia kysymyksiä, jotka on sit johtanut siihen, että on sit keksinyt jotain. Ja sitten ihan sellaiset perustaitojen oppimiset, että joku on tullu meille luku- ja kirjoitustaidottomana ja ollut meillä ehkä pari kolme vuotta sosiaaliohjauksessa ja sitten todetaan, että hei huomaatko sä että sä osaat hoitaa nää sun arkeen liittyvät asiat itsenäisesti. Että mistä lähettiin liikkeelle ja missä ollaan nyt. Aikaahan se vie. Että ne ei oo sellaisia nopeita muutoksia.  

AP: Jotenkin musta tuntuu, että monen nuoren kanssa oon käynyt sellaisen keskustelun myös, että kun on puhuttu tulevaisuuden suunnitelmista tai vapaa-ajan haaveista ni moni jotenkin sanottaa sitä, että itsellään on ollut vaikee tausta ja vaikeita kokemuksia ja on niistä selvinnyt ja nyt haluis jotenkin auttaa muita, jotka on samassa tilanteessa. Vaikka niitä, jotka ovat nyt siinä alkuvaiheessa opiskelemassa. Se on mun mielestä jotenkin aina yhtä koskettavaa, miten joku aina vielä vähän kipuilee niiden omien asioiden hoitamisen kanssa tai kielen opiskelun kanssa, mutta silti olis valmis toimimaan vaikka vapaaehtoisena jossain. Et niitä keskusteluita aika paljon tuli käytyä. 

AMP: Kyllä. Joo ja siis kyllähän siis se, että itse on kiitollisessa asemassa, että pääosin saa tehdä sellaista asiakastyötä, missä asiakkaat on kiitollisia siitä mitä heidän kanssa tehdään ja myös sanoo sitä. Just tässä keväällä kävin viimeisen keskustelun yhden nuoren kanssa ennen kesälomia ja hän sitä kovasti pohti, että on pitkä kesäloma tulossa ja häntä ja hänen perhettä on suomen yhteiskunta tukenut ja tukee edelleen ihan valtavasti. Hänen pikkuveljensä on kohta puolitoista vuotta ollut syöpähoidoissa ja hän on seurannut sitä mitä terveydenhoito tekee ja kuinka heitä kohdellaan sivussa ja hän sitä sanoo, että ikään kuin takaisin maksaakseen hän olis valmis tekemään mitä vapaaehtoistyötä tai työtä. Että arvostaa niin paljon sitä miten heitä on tuettu. Niin onhan se aika upeeta, että saa tehdä työtä, jossa asiakkaat on vilpittömästi kiitollisia siitä mitä apua ja tukea he saa.  

AP: Mm. Kuulostaa hienolta. Palaan vielä lyhyesti siihen Hesarin pääkirjoitukseen vuodelta 2018 ja rakennan tästä sellaisen pienen aasinsillan tohon hallinnonalat ylittävään yhteistyöhön. Siinä pääkirjoituksen viimeisenä fraasina sanottiin, että ”Vastaavaa toimintaa ei juuri muissa kunnissa ole ollut, mitä sopii ihmetellä. Poikkihallinnollinen yhteistyö näyttää olevan vaikeaa, vaikka sen perään on huudeltu jo vuosia esimerkiksi epäonnistuneiden lastensuojelutapausten yhteydessä”. Mitä sä ajattelet, että miten aipassa on onnistuttu siinä mitä monet yrittävät ja ajoittain epäonnistuvatkin eli oikeesti jalkauttaa joku toiminta ja saada semmoinen toimiva hallinnonalat ylittävä yhteistyö käyntiin? 

AMP: No tää aipan sosiaaliohjaus niin täähän juontaa juurensa jo itse asiassa vuodesta 2004. Sillon meillä oli maahanmuuttajapalveluiden koordinaattorina Leena ja maahanmuuttajapalvelut aloitti sillon sellaisen syke-projektin mihin palkattiin suomen kielen opettaja ja sitten siinä oli erityssosiaaliohjaajan nimikkeellä toinen työntekijä. Ja he kahden vuoden projektissa lähti toteuttamaan ja suunnittelemaan tällaista moniammatillista yhteistyötä osana opintoja just ajatuksena, että tuetaan sitä nuorta. Nää oli kaikki luku- ja kirjoitustaidottomia, jotka tässä projektissa oli. Mutta siis niin että tuetaan sitä nuorta siellä hänen päivittäisessä ympäristössään. Se projekti todettiin toimivaksi ja se ikään kuin nivellettiin osaksi olevaa numa-koulua, jossa oli noin 30 suomen kielen opiskelijaa, jotka myös oli vasta maahan tulleita. Ja tää nykyinen sosiaaliohjaus on muotoutunut siinä pienessä kouluyhteisössä, jossa oli siis noin 40 opiskelijaa. Siellä oli kolme suomen kielen opettajaa, yks yhteiskunnallisten aineiden opettaja ja yks opinto-ohjaaja ja sit sosiaaliohjaaja. Niin vuosia sitä siellä hiottiin ja mietittiin mikä sen toiminnan tavoite on ja miks tätä tehdään ja ei se aina helppoa ollut. Mutta sitten kuitenkin siitä se muotoutui. Ja se, että mä ajattelen että se on ollut upeeta, että vaikka se on ollut moniammatillista yhteistyötä niin se on ollut samalla myös oikeesti poikkihallinnollista eli ei oo vaan kouluun ikään kuin työntekijäksi palkattu sosiaaliohjaaja vaan sosiaaliohjaaja oli oikeesti ja on koko ajan ollut sosiaalitoimen työntekijä, joka tulee sinne kouluun. Ja yks sellainen – en mä tiedä onks se salaisuus – mutta mitä mä ajattelen on jo sieltä numa-ajan peruja, että mikä on siirtynyt nyt sitten tänne aipaan ja aipeen on varmaan se , että on oivallettu se, että asiakkaan tai nuoren näkökulmasta meillä on kaikilla kuitenkin yhteinen tavoite ja se on se kotoutuminen ja se, että nuori löytää paikan yhteiskunnassa ja siitä huolimatta, että eri ammattilaiset lähestyy sitä tavoitetta eri suunnista ja eri kulmista niin jotain urheilutermiä lainatakseni niin yhteinen maali kuitenkin mitä tavoitellaan. Ja useimmiten siinä on onnistuttu, vaikka me ollaan välillä eri työntekijät hyvinkin eri mieltä, mutta suurimmaksi osaksi on onnistuttu siinä, että ei oo otettu henkilökohtaisesti niitä erilaisia näkemyksiä vaan on pystytty niistä löytämään se yhteinen tapa toimia ja se suunnitelma siihen hetkeen. Jotain tällaista se varmaan on mistä se tulee. Ja että ollaan siedetty sitä, että asioista ajatellaan eri tavalla. Ihan sen takia, että me tullaan eri ammattikunnan edustajina. Mutta se että saadaan aikaan sitä vuoropuhelua ja siedetään sitä eri näkökulmia niin sieltä varmasti on löytynyt se miksi se on saatu toimimaan.  

AP: Toi on ihan huikeeta. Ja mä ajattelen myös, et tossa on tosi iso mahdollisuus semmoiseen ammatilliseen kasvuun kun pystyy tekemään poikkihallinnollisesti ja moniammatillisesti työtä työyhteisössä. Ja vähän tossa kerroitkin jo noita, että mitä kaikkea hyvää siitä seuraa mutta pystytkö sä vähän vielä täsmentämään niitä hyötyjä mitä tää yhteistyö ja jalkauttaminen tuo. 

AMP: No ehkä ylipäätänsä sekä tää koulussa moniammatillinen yhteistyö että sitten verkostoyhteistyö sit muutenkin poikkihallinnollisesti – ni kyl mä ajattelen, että se kun me tullaan asiakkaan kanssa yhteisen pöydän ääreen niin me piirretään sitten yhteistä kuvaa siitä tilanteesta. Että kyllä se väistämättä vaikuttaa siihen, että meidän tekemä päällekkäisen työn määrä vähenee eli myöskään me ei tehdä sit turhaa työtä kun meistä ei jokainen touhua jotain siellä omassa nurkassaan tai poterossaan. Ja myös toivon, että sille asiakkaalle kirkastuu, että mun elämässä on nää ja nää tyypit ja kuka näistä tekee mitäkin ja myös hän ehkä hahmottaa ne palvelunsa paremmin. Ja ehkä toivottavasti myös hyötyy niistä, kun sitten osaa oikeassa paikassa ja oikealle henkilölle kertoa oikeita asioita. Ja monesti myös näiden verkostopalaverien tai sen moniammatillisen tiimin työssä merkittävä juttu on se, että siellä on mukana joku sellainen niin tuttu työntekijä sille nuorelle, että se pystyy kannustamaan sitä, että hei että tuolle työhallinnon työntekijälle sen piti kertoo se juttu, että kerropas se nyt. Että ikään kuin ei jää asioita kertomatta sen takia, että se asiakas ei itse oivalla, että tuolle työntekijälle piti puhua siitä. Kyllä mä ajattelen, että sen lisäksi et se on asiakkaan etu niin on se myös oikeesti tehostamista. Sillon tulee puhuttua ne kaikki asiat mitkä kuuluu niille työntekijöille, jotka siinä silloin on. Että jaetaan yhdessä sitä tietoa. Se on meidän molempien etu; niin työntekijöiden kun asiakkaidenkin etu. 

AP: Ehdottomasti. Ja jotenkin ajattelen, että yhteistyöllä pystytään entistä paremmin varmistamaan se, että se verkosto, joka niissä tapaamisissa on paikalla, on oikea. Että siellä on ne oikeet henkilöt ja tunnetaan niitä tahoja paremmin. … hmm. No, uskallan tän silti ehkä sanoa; mutta jotenkin tuosta kun kuuntelen sua ja kerroit, että ei ole aina ollut helppoa ja ottanut aikaa ja pienestä mittakaavasta kasvanut tämmöiseksi laajemmaksi toiminnaksi niin jotenkin tulee sellainen tunne, että pitäiskö tässä jalkauttamisessa olla ylipäätään vähän kärsivällisempi. Aika paljon on tullut tässä työuran varrella törmättyä sellaisiin puolen vuoden jalkauttamiskokeiluun tai yksi päivä kuukaudessa jalkaudutaan puoli vuotta ja ei tää nyt toiminut ja luovutaan siitä. Että pitäis laittaa niin sanotusti all in ja sinnikkäästi odottaa niitä tuloksia, että se oikeesti vaatii sitä työtä ja sitoutumista ja epämukavuutta ja kaikkea, että saadaan se homma lopulta käyntiin. Ootte kyllä hieno esimerkki siitä.  

AMP: Kyllä ja sitten jotenkin varmaan se, että myös kun lähdetään tekemään tai kokeilemaan jotain uutta jalkauttavaa työtä, niin jokuhan on jo siinä kohdassa tunnistanut sen tarpeen. Että sitä joku ylipäätään ehdottaa, että lähdetään kokeilemaan. Ni sitten myös se, että me kuunneltais sitä kohderyhmää tai asiakasryhmää. Että jos me tuodaan se palvelu jonnekin niin miten se olis realistisesti heillä käytettävissä. Mietitään sitten mikä päivä tai kellonaika se on. Eikä sitten oo tuotu mahdottomaan aikaan ja mahdottomaan paikkaan jotain palvelua ja sit sitä kokeillaan kolme kuukautta ja todetaan, että ei täällä oikeastaan käynyt ketään ja tää oli turhaa. Siinä myös asiakkaiden mukaan ottaminen siinä heille suunnattujen kehittämisessä. En voisi olla enempää samaa mieltä tuosta sinnikkyysajattelusta. Itsekin jossain kohtaa projektissa työskennelleenä oon vähän allerginen sellaiselle ajattelulle, että nyt kokeillaan tätä tämän aikaa ja tähän on tämä tietty määrä aikaa ja sitten ikään kuin luovutetaan aika helpolla myös. En sano sitä, että loputtomasti pitää jatkaa vaan ehkä tarkastella sitä, että tää mitä me ollaan kokeiltu niin onks tää tosiasiallisesti saavutettavaa asiakkaalle vai ehkä just jatkaa yrittämistä, mutta miettiä sitä mitä me voitais tehdä toisin tai paremmin.  

AP: Tää on nyt tehty sosiaalihuollon ja koulun välillä. Mutta missä muualla meillä olis näitä jalkauttamisen ja hallinnonalat ylittävän yhteistyön paikkoja? Tai miksei jopa sosiaalihuollon sisällä Miks sen pitäis välttämättä ylittää hallinnonrajat. On meillä varmaan täälläkin vähän kehitettävää, että sosiaalialan sektoreiden sisällä voitais jalkauttaa. Tuleeko mieleen jotain sellaisia keiden välillä tätä voitais… 

AMP: Joo, ei tarvii edes huudella muualle, vaan voidaan ensin kehittää ihan omia palveluita. Mutta kyllä oikeesti jos unohdetaan kaikki sellaiset aika ja resurssikysymykset niin jos vaan saa unelmoida ja ideoida niin kyllä mä ajattelen, että meillä olis tosi paljon opittavaa ja me voitais myös tukea toisiamme lastensuojelun työntekijöiden kanssa, vammaispalveluiden työntekijöiden kanssa. Olishan se aika siistii, että vaikka mapaan jalkautuisi – mitä mä sanon – kaks kertaa kuussa iltapäiväksi tai tietyin väliajoin vammaispalveluista sosiaaliohjaaja tai palveluohjaaja tai millä nimikkeellä tahansa se työntekijä. Mutta niin, että oikeesti oltais samassa paikassa samaan aikaa ja asiakas saisi sieltä sen avun ja tuen mitä tarvii. Tai sitten lastensuojelusta tai perhesosiaalityöstä tai muualta niin se, että jalkauduttais. Me jaettaisiin siinä paljon meidän osaamista ja tietämystä toisillemme. Mutta sitten siitä myös asiakas ihan varmasti hyötyisi. 

AP: Toivottavasti tämän kuulivat monet kuntapäättäjät ja yhteistyösektorit. Tämä oli yhteistyöehdotus. Kyllä, kuulostaa mahtavalta. Mä voisin näistä kouluasioista puhua sun kanssa vaikka kuinka pitkään, mutta mä luulen, että meidän aika alkaa olemaan vähän kortilla ja joudutaan siirtymään viimeisen kysymyksen pariin. Me ollaan aina kaikilta meidän vierailta kysytty sellaista kysymystä, että miten oma työ muuttaa maailma. Miten sä Anne-Maarit ajattelet, että sun työ koulun sosiaaliohjaajana muuttaa tätä maailmaa? 

AMP: No mä ajattelen, että mun työ muuttaa maailmaa varmasti yksi nuori kerrallaan. Monesti asiakkuuden alussa opiskelija kokee, ettei hänellä ole sellaisia taitoja tai osaamista mitä meidän yhteiskunta arvostaa. Ja sitten kuitenkin sen asiakkuuden edetessä on ollut tosi upeeta, kun se nuori alkaakin oivaltamaan sen omia vahvuuksia ja voimavaroja. Ja pikkuhiljaa alkaa pystypäin suunnittelemaan ja toteuttamaan omia tulevaisuuden suunnitelmiaan. Ja ylipäätään alkaa saamaan ideaa siitä, että mikä se oma paikka tässä yhteiskunnassa vois olla. Niin mä ajattelen, että se on valtava maailman muutos, vaikka se tapahtuu vain yhdessä ihmisessä. Niin se että saa olla mukana siinä prosessissa muuttamassa sitä yksilön maailmaa. Mutta sitten tottakai se, että saa olla tällaisella aitiopaikalla missä mä olen maahan muuttaneiden nuorten elämässä ja mä saan havainnoida heitä koskevia ajankohtaisia ilmiöitä ja saan olla puhumassa niitä ja tuomassa niitä esille ja myös vaikuttamassa niihin. Kyllä se on myös – vaikkakin täältä ruohonjuuritasolta – mun maailman muuttamista mitä mä sosiaalialalla voin tehdä. 

AP: Hienoa. Eli yksilö kerrallaan, mutta myös rakenteellisella tasolla.  

AMP: Kyllä rakenteellisella tasolla ja ilmiötasolla.  

AP: Tää tän päiväinen keskustelu oli ehkä vähän sitä jälkimmäistä ja kiitos vielä kerran, että tulit mukaan. Oli tosi mielenkiintoista ja kiva jutella. 

AMP: Kiitos kutsusta ja oli mukava jutella niin kuin aina. Tätä puhetta olis varmaan sun kanssa riittänyt aika pitkään.  

AP: Joo, jatketaan muissa kanavissa.  

AMP: Jees 

AP: Tää oli maailman muuttajat jakso tällä kertaa ja kiitos kun kuuntelitte. Hei hei. 

AMP: Moikka.