Maailman muuttajat -podcast: alaikäiset yksin tulleet

  • Sosiaalipalvelut
24.6.2021 7.12Päivitetty: 4.8.2021 7.15

Maailman muuttajat on pakolaisuutta, pakkomuuttoa ja kotoutumista käsittelevä podcast-sarja. Sarjan toisessa jaksossa Espoon maahanmuuttajapalveluiden johtavat sosiaalityöntekijät Annika Pirinen ja Eeva Ström sekä Espoon ryhmäkodin vastaava ohjaaja Jaanika Aho keskustelevat siitä mikä rooli Espoolla on ollut vuonna 2020 kun Suomi on ottanut vastaan alaikäisiä yksin tulleita Kreikasta. Samalla puhutaan ryhmäkodin arjesta, lapsista sekä tietenkin siitä, miten ryhmäkodin toiminnalla voidaan muuttaa maailmaa.

Voit kuunnella jakson SoundCloudissa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan) tai Spotifyssa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan).

Jakso 1: uusi sarja alkaa (28 min)

Tekstivastine

Annika Pirinen (AP): Tervetuloa tänne Maailman muuttajat -podcastin pariin. Tämä on Espoon maahanmuuttajapalveluiden oma podcast. Minä olen Annika Pirinen. Olen johtava sosiaalityöntekijä Espoon maahanmuuttajapalveluissa yksin tulleiden alaikäisten sosiaalityön tiimistä ja mulla on täällä mukana Eeva Ström ja ryhmäkodin vastaava ohjaaja Jaanika Aho. Voitte vielä itsekin esittäytyä. Olisiko vaikka Eeva ensin lyhyesti aloittanut ja sit annetaan Jaanikalle enemmän puheenvuoroa.

Eeva Ström (ES): Jes, eli moi vaan kaikille. Minä olen Eeva Ström. Olen tosiaan johtavana sosiaalityöntekijänä Espoon maahanmuuttajapalveluissa ja tässä podcastissa puuhamiehenä ja jonkin sortin tuottajan roolissa. Tervetuloa vaan kaikille.

AP: Kiitos. Sit Jaanika; kerro vähän lyhyesti kuka olet, mistä tulet ja miten päädyit tänne.

Jaanika Aho (JA): Joo kiitos. Ja moi minä olen Jaanika. Kiitos kun kutsuitte tänne podcastiin. Olen täällä Espoon ryhmäkodilla vastaavana ohjaajana. Ja miten mä päädyin tänne... no, mä voisin ehkä syyttää tästä Eevaa, että miks mä olen nyt tässä missä mä oon. Siitä kohta lisää. Itse olen siis muuttanut Suomeen 2012 ja sitten mä hyvin päättäväisesti halusin opetella suomen kielen. Sitten halusin ehdottomasti kouluttautua täällä Suomessa. Ja opiskelin sosionomiksi ja siinä opintojen aikana kävi tosi nopeasti itselle selkeästi ilmi, että maahanmuuttokenttä on se mikä mua kiehtoo ja se tuntuu tosi monimuotoiselta, edelleenkin. Opintojen aikana aloin jo tekemään erilaisia projekteja ja harjoitteluita maahanmuuttajien parissa ja sitten ennen valmistumista jo työllistyin vastaanottokeskukseen ja olen ollut siis kahdessa vastaanottokeskuksessa ennen tätä pestiä töissä. Ihan aikuis- ja perhekeskuksista oli sillon kyse. Sen jälkeen vaihdoin työpaikkaa viime keväänä ja olin jo menossa sinne Eevan tiimiin, mutta sitten kävikin niin, että elämän tiet heitti vähän mutkia ja päädyin sitten ryhmäkodille. Eeva vinkkas minua sillon Markolle ja olikin haastattelu ja yhtäkkiä tuli soitto, että hei tuletko tänne vastaavaksi ohjaajaksi. Ja sitten mä tulin tänne ja nyt olen ollut täällä reilun vuoden täällä ryhmäkodilla. 

ES: Tää olikin hyvä tarkennus. Että ei suinkaan ollut niin, etten mä en olisi ottanut sua mun tiimiin ja ohjasin sut muualle. Havaitsin kyvyn ja ohjasin eteenpäin, koska tiesin, että sellaista ryhmäkodilla tarvittiin.

AP: Jes.

Jaanika: Joo, ja kiitos myös siitä. Se oli kyllä aika hieno ylläri kaiken kaikkiaan.

AP: Tosi mahtavaa Jaanika, että sä oot täällä ja tosi mahtavaa, että sä oot ryhmäkodilla. Mitä siellä ryhmäkodissa tehdään ja sit jos voisit ihan lyhyesti vielä kertoa, että mikä se ryhmäkoti on?

JA: Joo, eli Espoon ryhmäkoti on sellainen pieni 14-paikkainen ilman huoltajaa Suomeen alaikäisinä saapuneille turvapaikanhakijoille tarkoitettu yksikkö. Me olemme yksi maahanmuuttoviraston seitsemästä alaikäisyksiköstä, just niinkun tämän tyyppisistä alaikäisyksiköistä Suomessa. Normaalisti meille tulee lapsia ja nuoria, jotka hakee Suomesta turvapaikkaa ja joilla ei ole vanhempia täällä Suomessa. Et jos me niinku mietitään normaalioloja niin usein käy niin, että tulee soitto polisilta tai rajavartioviranomaisilta, että nyt on Suomeen saapunut nuori ja hän tarvitsee majoituspaikkaa ja sitten hänet tuodaan tänne meille. Ja sit joskus tulee myös Dublin-siirtoina tavallaan sovitusti tänne Suomeen nuoria eli silloin he ovat rekisteröityneet täällä Suomessa joskus ja päätyneet jollain tapaa johonkin toiseen jäsenmaahan ja sitten heidät sieltä palautetaan tänne Suomeen käymään se turvapaikkaprosessi. Sellaisiakin nuoria meille on tullut. Mutta nyt ehkä tämä vuosi mitä mä oon täällä ollut ja vähän syykin miksi mä tänne jouduin tai päädyin, onneksi päädyin, niin on se Kreikan sisäisten siirtojen projekti. Et mä en ole itseasiassa nähnyt sitä normaalia arkea. Mä oon siitä kuullut ja minulla on siitä jonkinlainen käsitys, mutta nyt se vasta täällä alkaa. Me ollaan pyöritetty vähän tällaisissa erityisolosuhteissa tätä toimintaa tää mun täälläolon vuosi. Meidän tärkein tehtävä on pitää niistä nuorista huolta ja varmistaa, että heillä on turvallinen olo, kun he pääsee tänne. Heillä on turvallisia aikuisia ympärillä. Me tarjoamme heille täyden ylläpidon eli kaikki; hoito, kasvatus. Huolehdimme, että on ravintoa, riittävästi lepoa, koulunkäyntihommat sujuu ja kaikki iänmukaiset elämäntaidot. Tavallaan kasvatustyötä, mutta ammatillisesti täällä tehdään. Ja sitten tietenkin kotoutuminen on osa sitä tai koko ajan taustalla.

AP: Joo kyllä. Te teette tosi paljon. Sä sanoit, että olet ollut aikuisten vastaanottokeskuksessa ennen tätä. Miten sä ajattelet, että ryhmäkoti eli alaikäisten yksikkö ja aikuisten vastaanottokeskus eroaa? Mikä on sellainen merkittävä ero näiden välillä?

JA: No jos mä ihan rehellisesti voin kertoo, niin mun mielestä aikalailla kaikki paitsi se, että ollaan tekemisissä turvapaikanhakijoiden kanssa. Siinä missä aikuisyksiköissä, no sekin on nyt varmaan muutoksissa koronan takia, mutta normaalisti tai aikaisemmin se on ollut just sitä, että ne yksiköt on aika isoja. Siellä on monta sataa asiakasta ja sitten kun tekee esimerkiksi ohjaajan tai muissa ammattiryhmissä siellä töistä niin sit nämä asiakasmäärät on tosi isoja ja tulee helposti semmoinen vähän riittämätönkin olo. Missä alaikäisyksiköissä ehkä enemmänkin pystyy paljon paremmin työskennellä yksilöllisesti näiden lasten ja nuorten kanssa. Ja näin sen kuuluukin olla tietenkin, koska he ovat alaikäisiä ja he ovat meidän vastuulla tässä alaikäisyksikössä. Mutta sitten aikuisyksikössä kaikki on vähän oman onnensa nojassa ja siinä joutuu pärjäämään. Siellä tietysti kaikki tekee parhaansa, mutta se on aika rankkaa aikuisyksiköissä se meno niinku monin puolin. Mutta sen on ollut tosi antoisa kokemus myös. Varmaan ilman tätä en osaisi nähdä maailmaa tällä tavalla mitä sitä näen.

AP: Joo, kyllä ihan varmasti on ollut siitä kokemuksesta tähän paljon hyötyä. Sä sanoit, että nyt täällä ryhmäkodissa on enemmän aikaa työskennellä lasten kanssa ja keskittyä lapsiin. Nuoria on varmaan tosi eri taustoista ja erilaisia nuoria, mutta pystykö sä yhtään kertomaan sitä, että mikä on nuorten ikäjakauma, onko tyttöjä vai poikia, mistä he on kotoisin? Vähän niinku näistä nuorista lisää?

JA: Joo, meillähän on normaalisti eniten semmoisia sanotaanko 12-17-vuotiaita nuoria ja enimmäkseen poikia. Muutamia tyttöjä on mukana, mutta suurin osa on ollut poikia. Ehkä semmoinen eniten edustettu lähtömaa on ollut Afganistan. Sen jälkeen on Somalia, Eritrea, Syyria. Mut ne on silti aika vähemmistössä verrattuna tohon Afganistaniin, että sieltä tulee eniten niitä nuoria tänne asti.

AP: Tosiaan ne nuoret on täällä yksin ilman huoltajaa eli ilman perhettä ja vanhempia. Missä näiden lasten vanhemmat sitten on?

JA: No näitä surullisia taustatarinoita on tosi monenlaisia. Yleensä ne maat, mistä nuoret pakenee niin niissä maissa on sotaa ja niitä perheitä on jollain tapaa vainottu. Mut sit se tarina voi olla tosi yksilöllistä, että joitakin lapsia esimerkiksi paikallissotilaat on yrittänyt kaapata sinne armeijaan ja sit he on esimerkiksi vanhempien avustaman paenneet niitä olosuhteita. Sitten joidenkin lasten vanhemmat on ihan yksinkertaisesti kuollut tai heidät on tapettu ja niiden koteja on tuhottu niin he ovat vaan paenneet niitä olosuhteita. Joku sukulainen on saattanut auttaa tai sitten he ovat ihan vaan itse yrittäneet selvitä siitä. Sit on tietenkin semmoisia perheitä, jotka yrittää lähteä niistä olosuhteista koko perhe yhdessä. Mutta sitten on myös sellaisia, jotka lähettää lapsen, jos he katsoo, että lapsi on tarpeeksi iso, että se pärjää niin he lähettää lapsensa sieltä pois tavallaan siinä toivossa, että sille lapselle olisi tiedossa vähän valoisampi tulevaisuus, jos pääsee Eurooppaan. Sit on myös tietenkin sellaisia perheitä, jossa sillä lapsella on ne vanhemmat, mutta siellä perheessä on voinut olla paljon väkivaltaa. Joko toinen vanhempi tai molemmat on kohdistanut väkivaltaa siihen perheeseen ja sitten nämä lapset on paenneet niitä olosuhteita. Että kaikenlaisia erilaisia tarinoita on ja niiden takia sitten nämä nuoret ovat päätyneet Eurooppaan tavalla tai toisella. Yleensä on ollut tosi rankka matka takana ja salakuljettajien avustuksella he sinne Eurooppaan yleensä tulee. Ja he ovat kyllä kaikki tosi haavoittuvassa asemassa. Ovat nähneet ja kokeneet tosi kovia, kaikenlaista väkivaltaa. Nähnet semmoisia asioita mitä toivoo, ettei kukaan ikinä näe.

AP: Hmm. Joo, kuulostaa kyllä siltä, että on varmasti moni kokenut ihan traumoja ja on traumaattisia kokemuksia. Kertooko nämä nuoret helposti näistä kokemuksistaan ja matkastaan? Varmaan vaatii myös vähän luottamuksen heräämistä. Puhutteko te paljon näistä kokemuksista heidän kanssaan?

JA: No kyllä me tähtäämme täällä siihen, että nuorilla on täällä tosi turvallinen olo. Että he voivat muodostaa luottamussuhteita aikuisiin. Kyllä he kertoo näistä kokemistaan kauhuista ja asioista. Ja me ollaan täällä kuuntelemassa ja pyrimme tukemaan ja auttamaan tarvittaessa. Kyllä me saadaan tietoa näistä olosuhteista ja matkoista, mistä he ovat tulleet. Ollaan tukena parhaamme mukaan niissä.

AP: Varmaan yksi keskeinen tapa tukea näitä lapsia ja nuoria on se, että tukee sellaisen vakaan arjen lapsille ja että lapsi voi luottaa siihen, että arki on kunnossa. Olisitko sä voinut kertoa tästä arjesta vähän lisää? Mitä näiden lasten arkeen kuuluu, minkälainen on heidän normaali päivä?

JA: Mä oon itse asiassa tosi samaa mieltä, että arki ja se miten arkea täällä eletään, onkin kaikkein isoimmassa roolissa siinä, että miten nuoret voivat, kun he pääsevät tänne. Ja siihenhän me panostamme kaikista eniten. Meille on todella tärkeää, että kun he tulevat tänne ryhmäkodille niin täällä he tietää, että täällä on niin kodinomaista kuin pystyy. On ne tietyt rutiinit ja on ne tietyt rajat ja niitä noudatetaan ja yritämme opetella sellaista mahdollisimman normaalia arkea, sellaista kun me ehkä käsitetään helposti normaaliksi. Se voi olla heille ihan uutta, mutta tehdään ihan tosi tavallisia asioita; laitetaan ruokaa, siivotaan huoneet, opitaan suomea, käydään retkillä, pelataan futista, harrastetaan kaikenlaista mihin nyt ohjaajat vaan itse ovat valmiita lähtemään. Me ollaan kyllä tosi onnekkaita, koska meillä on myös tosi taitavia ohjaajia, jotka vetää askartelupajoja ja taidetoimintaa ja harrastaa urheilua, että kaikkea tallaista yhdessäoloa ja läsnäoloa ja keskusteluja elämästä. Se on mun mielestä se tärkein juttu mitä me voidaan ylipäätään järjestää näille nuorille, että se turvapaikkaprosessi siinä taustalla vaan pyörii ja se on vaan yks osa tätä, mutta se arjen pyörittäminen on tärkein ja uskaltaisin sanoa, että kaikkien näiden nuorten kohdalla on nähtävissä jonkinlainen muutos tai kasvutarina. Kun he ovat päässeet kiinni siihen normaaliin rytmiin ja siinä tulee turvallinen tunne, että mä tiedän, että täällä minusta välitetään ja ollaan kiinnostuneita missä mä olen ja miten mulla menee. Niin usein huomaa, että jotain heidän olemuksessa muuttuu. Varmaan semmoinen, että jos on tottunut olemaan valppaana ja ihan liian isoissa kengissä ja vastuussa itsestään ihan liian pienenä niin tämä onkin ihan erilaista heille täällä.

AP: Kuulostaa tosi hyvältä, että on sitten turvallisessa paikassa ja voi vihdoin hengähtää. Mä ajattelen, että se kodinomaisuus ainakin mun mielestä siellä ryhmäkodilla näkyy myös siinä, että ryhmäkotihan on tosi viihtyisä. Siellä on tosi viihtyisät yhteiset tilat ja kodinomainen ilmapiiri myös tilan puolesta.

JA: Joo, kyllä me pyritään mahdollisimman kauas siitä laitosmaisuudesta täällä. Siis onhan se laitos, mutta monilla asioilla tätä pystyy tekemään kodikkaaksi ja siihen kyllä tähdätäänkin.

AP: Kyllä. Sä tossa vähän aikaa sitten mainitsit tai sivusitkin lyhyesti näitä Kreikan siirtoja ja Kreikasta saapuneita lapsia. Olisitko sä voinut näistä lapsista kertoa? Jotain siitä heidän elämästään ennen Suomeen tuloa. Onko näistä Kreikasta saapuneista lapsista havaittavissa jotain uudenlaisia tarinoita tai jotain muuta erityistä?

JA: En mä itseasiassa osaa sanoa eroaako heidän tarinansa muita reittejä pitkin tai projektin ulkopuolelta tulevien lasten tarinoista. Mä veikkaan, että ne tarinat on hyvin samanlaisia, mutta meillä on itselle ollut ehkä ollut isoin ero se, että meille kun nämä nuoret ovat saapuneet niin meillä on ollut taustatietoja siitä mitä nää nuoret on käynyt läpi. Normaalisti kun meille tulee nuoret niin se tarina selviää vasta täällä paikan päällä. Meillä ei ole tiedossa mitään muuta, kun se, että meille on tulossa tyttö tai poika. Sitten lähdetään selvittämään minkä ikäinen ja mistä olosuhteista ja mitä on kokenut. Mutta näiden [Kreikasta saapuneiden lasten] osalta se tarina oli etukäteen tiedossa. Mutta kyllä mä silti sanoisin, että ne tarinat on silti varmaan saman tyyppisiä. On ne sitten tullut Välimeren siirtojen kautta meille järjestetysti tai jos tulee muita kautta. Siinä on just niitä mitä mä puhuin, että on melkein poikkeuksetta aina kokenut fyysistä tai psyykkistä tai seksuaalista väkivaltaa. On ihmiskaupan uhreja ja on kuolemaa sekä sotaa nähneitä ja tosi rankkoja olosuhteita. Tytöt on vielä erityisen haavoittuvassa asemassa, koska monella on ollut esimerkiksi jotain pakkoavioliittokuviota tai kaikenlaista hyväksikäyttöä taustalla. Ne on aika raakoja ne tarinat. Se koskee sekä näitä Välimeren projektin nuoria että normaalistikin. Siihen on kyllä syy miksi he hakevat sitä turvapaikkaa.

AP: Kyllä. Se mitä etenkin itse ajattelen, että olen tässä vuosien mittaan oppinut, niin vaikka sen tarinan saa kuulla etukäteen niin se tarina ei oikein vielä kerro siitä lapsesta mitään. Sitä voi yllättyä mikä on sen lapsen kyky kuitenkin sopeutua ja toipua niistä vaikeista asioista.

JA: Niin, siis mä oon kyllä siitä myös tosi samaa mieltä. Ei pidä ehkä etukäteen ajatella, että koska on joutunut kokemaan tosi kovia, niin se jotenkin näkyisi päälle päin. Se on jotenkin jopa yllättävää miten se ei näy päälle päin. Sitten kun kohtaa oikeasti sen nuoren niin on ihan sama tietääkö siitä taustasta vai ei. Siis se resilienssi on ihan uskomatonta näillä nuorilla ja lapsilla. Se onkin tosi surullista, että on sellaiset taustatarinat, mutta toisaalta se myös luo uskoa ja toivoa, että kaikesta voi selviytyä. Ja sen takia on niin arvokasta, että he pääsee tänne meidän luo turvaan ja heillä on uusi mahdollisuus täällä.

AP: Kaikista näistä vaikeista kokemuksista ja traumoistakin huolimatta näillä lapsilla on tosi vahva se oma toimijuus ja ne omat haaveet ja se mitä he haluaa tehdä. Ja he kyllä pystyvät mihin vaan.

JA: Kyllä. Juuri näin.

ES: Hei, saanko mä kysyä tähän väliin yhden kysymyksen Jaanikalta?

AP: Saat toki.

ES: Mä mietin, ja varmaan moni kuulijakin miettii, sitä että tässä on ollut tosi järjestelmällinen systeemi, että heidät on tuotu sieltä Välimeren alueelta. Mutta onko he olleet siellä pakolaisleirillä vai minkälaisissa olosuhteissa? Onko heitä kerätty ympäri Kreikkaa kasaan vai… Mitä sä pystyt kertoo siitä?

JA: No, he ovat olleet leirillä. Mutta kun mä sanon näin, niin se voi myös tarkoittaa sitä, että ovat käytännössä asuneet kadulla tai metsässä. Koska siis ne leirit, niissä on ihan mielettömästi enemmän ihmisiä kuin niissä pitäisi olla ja ne on tosi turvattomia. Niissä on isoja levottomuuksia. Niissä voi olla se itse leirialue. En ole itse ikinä käynyt siellä, mutta olen saanut paljon tarinoita kuulla siitä minkälaista siellä on. Se voi olla, että siellä leirin ulkopuolella ja metsässäkin siellä niitä nuoria, lapsia ja aikuisiakin kaikkia keitä siellä on asustelee ja koittaa selvitä. Suurin osa on kuitenkin tullut sieltä leireiltä. Ja kaikki varmaan näki viime vuonna syksyllä uutisista, kun se iso Morian leiri paloi, niin sekin pisti tosi monet asiat sekaisin koronan lisäksi. Silloin siellä ei ollut leiriä jonkin aikaa. Sitten rakennettiin jotain uutta. Tavallaan joo, Kreikan leiriltä, mutta tosissaan ne voi tulla myös suoraan kadulta. Se riippuu tosi paljon siitä minkälainen tuuri siellä Kreikassa on ollut. Siellä leirillä on sellaisia Safe Zoneja niin sanotusti, joihin joitain näitä lapsia siirretään ja ne on jotenkin vähän erotettuna siitä muuta leiristä. Vähän turvallisempia alueita jollain tapaa, mutta ei kuitenkaan täysin turvallisia. Jotkut ei ole sinnekään asti päässyt vaan koittanut vaan selvitä siellä leireillä.

ES: Tuollaisessa ympäristössä voisi ajatella, että esimerkiksi selviytymiskeinot voi myös olla aika vahingollisia. Onko mun oletus oikea. Esimerkiksi päihteiden käyttöä tai tällaista?

JA: No kyllä varmasti sä oot ihan oikeassa ainakin osittain. Mutta sitten toisaalta mä olen ollut ehkä vähän yllättynyt kuinka hyvässä kunnossa nää nuoret on tavallaan ollut. Tai mä oon jotenkin odottanut itse jotain pahempaa kuin mitä se on oikeasti ollut, kun he pääsee tänne. Että kaikki se tieto niistä leiriolosuhteista mitä meillä on ollut ja kaikki tieto siitä mitä he on kokenut. Ja sitten näkee ne nuoret niin osaisi ikinä ajatella, että he ovat tulleet sieltä mistä ovat tulleet. Mä ehkä odotin itse paljon pahempaa. Tottakai siinä on muutenkin vähän se vireystaso jossain siellä missä sen ei pitäisi olla näillä lapsilla, kun ne on siellä leirillä. Ne joutuu koko ajan olla varuillaan. Ne ei pysty nukkumaan, koska yöllä voi tapahtua jotain kauheaa. Että varmasti sellaiset selviytymiskeinot siellä on käytössä. Sit se vireystaso ei heti laske, kun pääsee tänne Suomeen. Se vaatii varmaan jonkun verran aikaa, että tottuu siihen, ettei tarvii olla koko ajan varuillaan. Enemmänkin on se, että on joutunut puolustautumaan kokoajan tosi paljon ja on joutunut suojelemaan itseään väkivallalta ja katsomaan, ettei ole sellaisessa teltassa, johon heitetään joku polttopullo tai jossa tapellaan tai joku tulee ahdistelemaan. Se on kyllä ihan kamalaa mitä siellä koetaan.

ES: Niin, mä en välttämättä tiedä oliko tää varsinaisesti huojentava tieto.

JA: Ei välttämättä huojentava tieto, mutta sellaista siellä leireillä on ja siksikin on tosi hyvä, että Suomi pystyi osallistumaan tässä ja auttamaan edes näitä nuoria ketä sieltä tuli.

AP: Ja nyt Suomessa on näitä lapsia ja nuoria. Mitäs seuraavaksi tapahtuu? Mikä heidän tulevaisuutensa on?

JA: No nyt nämä Välimeren siirrot alkaa olla ohi ja meidän toimintammekin täällä myös normalisoituu. Tämä tarkoittaa sitä, että nämä kaikki nuoret ketkä sieltä piti Välimeren siirtojen yhteydessä tulla, niin jotkut heistä on jo saaneet oleskelulupia. Joillakin se prosessi on vielä vaiheessa. Ha aloittaa koulun käynnin ja pääsee harrastamaan. He kotoutuu. Jos saa oleskeluluvan niin elämä sitten alkaa täällä. Me täällä ryhmäkodilla päästän myös normaaliin toimintaan. Eli ne asiakkaat, jotka meillä on, niin heillä on turvapaikkaprosessit alkaneet ja me panostamme täällä nyt tähän arkeen. Ja kesäaikana toivon, että päästään paljon retkeilemään. Tai ohjaajathan tässä on isoimmassa roolissa. He tekevät tosi paljon nuorten kanssa ja se on nuorille tosi tärkeää. Täällä me tehdään paljon kaikenlaista mitä vaan keksitään ja pidetään hyvää huolta siitä, että meillä olisi hyvä toimiva arki näillä nuorilla.

AP: Te teette kyllä siellä ryhmäkodilla ihan supertärkeää työtä. Meillä on tällainen loppukysymys, joka me aiotaan esittää meidän jokaiselle vieraalle ja seuraavaksi sulle tää kysymys Jaanika: miten sun työ muuttaa maailmaa?

JA: Tää onkin sellainen helppo kysymys.

AP: Tää on kiva kysymys joo.

JA: Tottakai kun mä oon ryhmäkodilla vastaavana ohjaajana niin mä voin miettiä mitä me ryhmäkodilla tavoitellaan. Me tavoitellaan sitä, että kaikki ne lapset ketä meille tulee, lähtee täältä talosta hyvillä eväillä. He pystyy aloittamaan itsenäisen elämän Suomessa ja heillä on valoisa tulevaisuus ja he uskovat itseensä. Se ehkä miten mä teen maailmasta paremman paikan mun työllä on just se, että jos täällä ne lapset pystyy kokemaan olonsa turvalliseksi. Heillä on täällä ilon hetkiä, he pystyy näyttämään täällä surujaan ja kokee, että he tulevat hyväksytyksi täällä niin se on ehkä aika iso juttu. Tai ainakin itselle se on tosi iso juttu. Ja mä oon kyllä sitä mieltä, että kun se ei ole lasten syytä mihin he ovat syntyneet tai he eivät ole voineet valita sitä missä he kasvavat, niin jotenkin on tosi tärkeää, että kaikilla lapsilla on oikeus turvalliseen lapsuuteen. Jos me voidaan täällä tarjota edes pieni hetki, että he voivat olla lapsia ja heidän ei tarvitse pärjätä yksin ja olla peloissaan kokoajan niin se ehkä muuttaa maailmaa lapsi kerrallaan. Eniten ehkä haluaisin kyllä tässä kohtaa kiittää meidän ohjaajien tiimiä. Koska he on niitä, jotka istuu yöllä sängyn laidalla, kun painajaiset pelottaa. He on niitä, jotka käy pelaamassa futista ja keskustelemassa elämästä. He on niitä, jotka juhlii niiden lasten synttäreitä. He on niitä, jotka heidän kanssa kokee niitä tosi merkityksellisiä hetkiä. Mä siinä taustalla häärään Markon kanssa ja me yritetään saada kaikki rakenteet ja järjestelyt toimimaan niin, että ohjaajien työ olisi mahdollista ja he olisivat olemassa niille lapsille, kun lapset sitä tarvitsevat. Tällä tavalla me ehkä täällä muutetaan maailmaa.

AP: Vau mikä vastaus. Näin se maailma muuttuu. Kiitos Jaanika.

JA: Kiitos teille.

ES: Kiitos. Tämä podcast oli tässä. Ens kerralla me kuullaan Espoon elinkeino- ja kaupunkikehitysyksiköstä maahanmuuttoasioiden päällikön Teemu Haapalehdon ajatuksia ja ehkä visioidaan minkälainen on Espoo kymmenen vuoden päästä näille lapsille. Tulkaa silloin takaisin kuulolle.