Maailman muuttajat: Kotoutumisen kohtuuttomat tilanteet

Maailman muuttajat on pakolaisuutta, pakkomuuttoa ja kotoutumista käsittelevä podcast-sarja. Sarjassa kotouttavan sosiaalihuollon ja kunnallishallinnon ammattilaiset kertovat työstään, kohtaamistaan ilmiöistä ja siitä mitä kaikkea kunnissa tehdään kotoutumisen eteen.

Kotoutumisen kohtuuttomat tilanteet -jaksossa keskustelevat johtavat sosiaalityöntekijät Annika Pirinen ja Maura Nurmi Espoon maahanmuuttajapalveluista. Mitä rakenteellisia ongelmia kotoutumisen alkuvaiheessa olevat sosiaalihuollon asiakkaat ja heidän perheensä kohtaavat ja mitä tarkoitetaan kohtuuttomuudella? Muun muassa näihin kysymyksiin pohditaan vastauksia tämän kertaisessa Maailman muuttajat podcast-jaksossa.

Voit kuunnella jakson SoundCloudissa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan) tai Spotifyssa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan). Jakson kesto on noin 38 minuuttia. 

(musiikkia) 

Annika Pirinen (A): Tervetuloa maailman muuttajat podcastiin pitkästä aikaa. Mä olen johtava sosiaalityöntekijä Annika Pirinen Espoon maahanmuuttajapalveluista. 

Maura Nurmi (M): Ja mä olen sosiaalityöntekijä Maura Nurmi myös Espoon maahanmuuttajapalveluista.  

A: Onks sulla koskaan Maura ollut sellaista tilannetta, että asiakas kertoo sulle omasta tilanteestaan ja sä mietit, että onpa kohtuutonta? 

M: Kuule jos totta puhutaan, niin näitä sattuu aika usein! Ja mä oon ajatellut, että se johtuu siitä mun työn luonteesta, että tapaan paljon erityisen vaikeassa tilanteessa olevia ihmisiä.  

A: Mikä on sun työn luonne? 

M: Mä oon sosiaalityöntekijänä, teen päivystystyötä meidän kotoutuja-asiakkaiden kanssa, virka-aikaista päivystystä ja sen lisäksi mulla on omana asiakaskuntanaan Espoon paperittomia asiakkaita. Ja nimenomaan näihin paperittomiin henkilöihin liittyy mun mielestä paljon sellasia kohtuuttomiin tilanteisiin joutumisia, ja siitä puhutaan tänään vielä enemmän. 

A: Kyllä. Eli tänään meillä on aiheena Maailman muuttajat podcastissa erilaiset kohtuuttomuudet, jotka me ollaan tässä nimetty kotoutumisen kohtuuttomiksi tilanteiksi. Mutta mitä se kohtuuttomuus oikeastaan on? 

M: Mä ajattelen kohtuuttomuutta sellaisena tilanteena, jossa säännöt ja ohjeet ovat ristiriidassa niin sanotun arkijärjen kanssa. Ja tähän liittyy tietysti se, että joku kärsii merkittävästi tästä ristiriidasta. Mikä sun ajatus on? 

A: Toi oli tosi hyvin kuvattu eli ollaan hyvin samoilla linjoilla! Mä myös ajattelen, että kohtuuttomat tilanteet on usein sellaisia, joihin niihin joutuneilla ihmisillä ei oikein ole mahdollisuutta vaikuttaa vaan ne ovat jonkun muun tahon tai lainsäädännön sanelemia. Mulle tulee mieleen esimerkiksi sellaisia fraaseja tai sanoja kuin byrokratian rattaat, umpikuja tai väliinputoaminen.  

M: Joo tosi hyvä tarkennus! Ja tosiaan, kohtuuttomuudesta on tietysti tehty myös tutkimusta.  Anna Metteri on julkaissut vuonna 2012 sellaisen väitöskirjan kuin Hyvinvointivaltion lupaukset, kohtuuttomat tapaukset ja sosiaalityö.  Tämä väitöskirja käsittelee nimensä mukaisesti juuri kohtuuttomuutta suhteessa hyvinvointivaltion palveluihin ja sosiaalityöhön. 

Ja tässä väitöskirjassa nousee esille oikeudenmukaisuuden ja kohtuudenmukaisuuden suhde. Eli siinä missä lait säätelee oikeudenmukaisuutta, niin lakia tulkitessa tulis käyttää harkintaa liittyen sen tapauksen kontekstiin ja tapausten erityisyyteen. Tämä harkinta on sitten sitä kohtuudenmukaisuutta. Eli tässä on tietyllä tavalla vastakkain universalismin periaate ja toisaalta yksilöllisten tilanteiden huomioiminen. 

A: Joo tämä Anna Metterin väitöskirja onkin vähän sellanen klassikko väitöskirja ja varmaan monelle sosiaalityöntekijälle tuttu. Sieltä väitöskirjasta voisin lukea suoran lainauksen että mitä kohtuuttomuus tarkoittaa. Siinä sanotaan että: “Kohtuuttomuus tarkoittaa, että yksittäisen ihmisen tilanteessa puheena olevaa asiaa, hyvinvointivaltion lupaamaa sosiaalista turvaa, tukea ja apua on liian vähän. Sen sijaan turvattomuutta, epäoikeudenmukaisuutta ja vaille jäämistä on liian paljon.”  

M: Eli kohtuullisuuteen ja kohtuuttomuuteen liittyy siis tiiviisti ajatus hyvinvoinnin jakautumisesta. Hyvinvointivaltiossa on jonkinlainen kohtuullisuuden ajatus siinä et miten resurssit, hyvinvointi ja etuoikeudet jakautuu yksilöiden kesken. Kohtuuttomana voi pitää sitä, jos jollakin on näitä mainittuja huomattavan paljon vähemmän kuin toisilla.  

A: Eli jos ihminen joutuu esimerkiksi taloudellisesti erittäin hankalaan tilanteeseen ja hakee harkinnanvaraista sosiaalietuutta, mutta sitä ei myönnetä hänelle eikä päätöksenteossa käytetä yksilökohtaista harkintaa vaan perustetaan se esimerkiksi organisaation sisäiseen toimintaohjeeseen, niin päätös saattaa kyllä olla oikeudenmukainen mutta ei välttämättä kohtuudenmukainen? 

M: joo just näin  

A: Nyt meillä taitaa olla jonkun näköinen käsitys siitä, mitä kohtuuttomuudella tarkoitetaan, mutta mites se näkyy konkreettisesti? Mitä kohtuuttomia tilanteita meidän asiakkaat kohtaa kotoutumisen alkuvaiheessa? Seuraavaksi käydään vähän läpi sellaisia esimerkkejä ja tilanteita joihin me toistuvasti täällä meidän arjessa törmätään. 

Ja pakko tähän väliin sanoa, että jokaisella sosiaalityön osa-alueilla voidaan varmasti tunnistaa kohtuuttomia tilanteita, eikä ne suinkaan rajoitu pelkkiin kotoutumisen haasteisiin mutta koska me ollaan kotoutumisen asiantuntijoita niin tänään me keskitytään niihin.  

Ihan ensimmäisenä mulle tulee mieleen suomalaisen työelämän vaatimukset ja miten vaikeeta meidän asiakkaiden on täyttää niitä. Paljon puhutaan siitä miten meidän väestö ikääntyy vauhdilla ja tarvitaan lisää työvoimaa ulkomailta, mutta onko meillä oikeesti tarjota niitä työpaikkoja? Onko meillä varaa sellaiseen tilanteeseen, jossa meillä on samaan aikaan työvoimapulaa ja runsaasti työvoiman ulkopuolella olevia ihmisiä, jotka kyllä haluaisi tehdä töitä? 

M: Siis Suomessahan on mun käsityksen mukaan poikkeuksellisen hankalaa työllistyä edes englanniksi, jos ei nyt jotain poikkeuksia oteta lukuun. Ja sitten nykyään ei oikein ole sellaisia töitä sekatyömiehille tai –naisille niin kuin aikaisemmin on ollut, vaan alalla kuin alalle tulisi olla muodollinen koulutus. Ja sit tosiaan pakko mainita että kun mä itsekin oon hakenut tällaista ulkomailla suoritetun tutkinnon rinnastamista niin voin kertoa, että sitäkään polkua ole kovin helpoksi tehty. 

A: Joo, ei todellakaan ole tehty. Itsekin olen tavannut omassa työssä useita kotimaassaan hyvinkin korkeasti kouluttautuneita ihmisiä kuten yliopisto-opettajia, lääkäreitä ja lakimiehiä, jotka ei kuitenkaan ole onnistu työllistymään Suomessa. Ja monelle se on ymmärrettävästi kova paikka, että on aikaisemmin saanut tehdä itselleen tärkeää työtä ja työtä, joka on vaatinut pitkää koulutusta, mutta yhtäkkiä sillä tutkinnolla ei teekään juuri mitään. Päästäkseen työelämään ensin tietysti pitää opetella suomen kieltä, joka on kuten tiedetään erittäin vaikea kieli ja monessa paikassa nämä kielitaitovaatimukset on tosi kovat eli vähintään tyyliin B2.2 joka tarkoittaa toimivaa itsenäistä kielitasoa tai useassa paikassa vaaditaan jopa C-tasoa eli taitavaa tai äidinkielen tasoista kielitaitoa. Suomen kielen taitoa mitataan myös tällaisella virallisella yki-testillä eli yleisellä kielitestillä. Siinä on kuusi eri tasoa, josta pitää saavuttaa vähintään kolmonen eli kohtuullinen kielitaso, että voi hakea Suomen kansalaisuutta.  

Mutta kielitaidon tai muodollisen koulutuksen puute ei kuitenkaan ole ainoa asia, joka estää työmarkkinoille pääsyn. Siellä taustalla saattaa olla monia muitakin asioita kuten pitkittynyt perheenyhdistämisprosessi, joka vie ihmiseltä tosi paljon henkisiä ja taloudellisia voimavaroja. Tähän liittyen voisinkin antaa lukuvinkin eli meidän entisen mapalaisen Moussa Ahmadin väitöskirja, joka valmistui viime vuonna. Tässä Moussan väitöskirjassa arvioidaan pakolaisten näkökulmasta kotouttamisohjelman toteuttamista vuosina 2016-2019. Ootko Maura lukenut vielä Moussan väikkäriä? 

M: Ei, en oo lukenut! Täytyykin laittaa se omalle lukulistalle tää! Ja mä haluisin kysyä sulta että mitä ajatuksia sulla on tän vuoden toukokuussa voimaan tulleesta pohjoismaisesta työvoimapalvelumallista? 

A: No, tätä aktiivimalli kakkoseksikin kutsuttu uudistus on ainakin täällä meillä maahanmuuttajapalveluissa herättänyt hyvin paljon keskustelua. Varmaan keskeisimpänä varmaan työnhakuvelvollisuus eli pähkinänkuoressa tarkoittaa siis sitä, että työttömän työnhakijan tulee hakea neljää työpaikkaa kuukaudessa ja raportoida siitä TE-toimistoon tai kunnalle. Tämä haettavien työpaikkojen määrä saattaa tosin pienentyä riippuen asuinalueesta ja työkyvystä ja tässä voidaan käyttää kyllä yksilökohtaista harkintaa. Ja jos työnhausta ei raportoi, niin ekasta kerrasta seuraa huomautus ja seuraavalla kerralla tulee karenssi eli työttömyysetuuteen tulee sitten katko.  

M: Tämä mallihan tosiaan koskee myös alkuvaiheen kotoutujia eli meidän asiakkaita, jotka osallistuu kotoutumiskursseille tai omaehtoisiin opintoihin ja joilla ei ole vielä sitä kielitaitoa tai välttämättä edes luku- ja kirjoitustaitoa. 

A: Sepä se. Ja näitä työpaikkoja tulee silti hakea, vaikka ei osaisi tehdä cv:tä tai jättää hakemusta itsenäisesti. Saati käyttää mitään sähköisiä palveluita, joissa tämä raportoiminen pääsääntöisesti kuuluis tehdä. Ja tästä on seurannut sit näitä kohtuuttomia tilanteita, joissa esimerkiksi omaehtoisissa opinnoissa ollut henkilö saa työtarjouksen, ottaa työpaikan vastaan ja lopettaa opinnot, mutta sitten joutuu koeajalla irtisanotuksi ja menettää tän koulutuspaikan. Tai jos kielitaidon puute tai luku- ja kirjoitustaidottomuus estää työn hakemisen kokonaan niin sitten asiakas ei välttämättä ymmärrä työnhakuun liittyviä ohjeita tai mitä häneltä odotetaan tai asiakas ei ymmärrä viestejä tai ohjeita tai muistutuskirjeitä. Joissain tilanteissa on ohjeistettu että voi käydä lähikaupassa suullisesti kysymässä töitä ja sitten raportoida työllisyyspalveluiden toimistolla suullisesti että on hakenut töitä. En mä tiedä, mä ite mietin vaan et käydäänkö sitä aina samassa kaupassa vai joka kuukausi eri kaupassa ja mitä sitten mitä sieltä työtä tarjotaan niin ymmärtääkö asiakas että työtä on tarjottu ja miten sitten sopimuksen allekirjoitus että jos sitä ymmärrä lukea.  

M: No ei kuulosta kauhean toimivalta! No tämä nyt ei suoranaisesti liity tuohon työnhakumalliin, mutta meidän asiakkaathan saa myös aika paljon selvityspyyntöjä liittyen opintoihin ulkomailla, jotka ovat jääneet kesken siinä vaiheessa kun he on tullu Suomeen eli paennu hakemaan turvapaikkaa Suomesta. Tai sit selvityspyyntöjä siitä että miksi ei asiakas ole hakenut yhteishaussa vaikka hän ei ole ollut vielä Suomessa tai ei ole ollut vielä oleskelulupaa. 

A: Joo, nämä on kansainvälistä suojelua hakevien henkilöiden kohdalla on vähän outoja selvityspyyntöjä ja niihin vastatessa myös olla tarkkana että mitä sanamuotoja käyttää että onko opinnot päättyny vai keskeytyny ja välillä asiakkaiden on pitäny lähettää muutamakin selvitys ennen kuin on sitten todettu että ei, asiakas ei enää käy Ankaran yliopistoa kun hän on Suomessa pakolaisena ja käy kotoutumiskurssilla. Niin ne välillä sitten vähän kestää että ne asiat saa selvitettyä. 

M: Ja sitten niinku meillehän on aika tuttu sellainen ilmiö, että jonkun toisen viranomaistahon tai organisaation viivästymiset tai pitkittyneet käsittelyajat aiheuttaa ikään kuin tällasen dominoefektin, jossa moni muukin asia alkaa mennä mönkään. 

A: Joo, todellakin. Resurssien puute on valitettavasti tuttua aika monessa paikassa - myös meillä sosiaali- ja terveysalalla, mutta viime aikoina meidän asiakkaiden arjessa on näkynyt aika konkreettisesti DVV:n eli Valtionvarainministeriön hallinnon alaisen eli digi- ja väestötietoviraston pitkittyneet käsittelyajat ja erityisesti siellä sitten kotikuntamerkintöjen sekä ulkomaalaisten rekisteröintien viivästyminen väestötietojärjestelmään.  

M: Tämähän on siis ajankohtaista siinä vaiheessa, kun ihminen saa oleskeluluvan ja voisi siirtyä vastaanottopalveluista kunnan palveluihin tai kun henkilö tai koko perhe saapuu Suomeen kiintiöpakolaisina. Kunnan palveluita ei kuitenkaan saa lähtökohtaisesti ennen kuin ihmisellä näkyy väestötietojärjestelmässä se oikea kotikunta. Mutta minkälaisia käytännön haasteita sä oot sitten kohdannut liittyen näihin pitkittyneisiin käsittelyaikoihin?  

A: No minkälaisia haasteita mä oon kuullut että niistä on saattanut seurata niin on ollut vaikeeta saada terveydenhuoltoon aikoja tai lääkereseptejä. Ja pahimmillaanhan tää voi ihan vaarantaa hengen ja terveyden. Samoin erityissairaanhoitoon ohjautuminen ja niiden tarjoamat tutkimukset sitten viivästyy ihan turhaan.   

Lisäksi sitten TE-palveluihin ihminen ei pääse asiakkaaksi ja silloin tietysti kotoutuminen ja kielen oppiminen viivästyy. Voi jäädä saamatta opiskelupaikka kokonaan jos ei ole kotikuntaa. Eikä lapselle voi hakea päivähoitopaikkaa, ennen kuin on espoolainen tai helsinkiläinen. 

Ilmeisesti myös hetki jolloin odottaa ulkomaalaisen rekisteröintiä on myös aika huono hetki saada lapsi! Koska syntyvälle lapselle pitäisi hakea oleskelulupaa kolmen kuukauden sisällä syntymästä, mutta lapsen tietojen eli kotikunnan ja hetun kirjaamisessa väestötietojärjestelmään voi kestää kauemmin kuin sen kolme kuukautta. Ja ilmeisesti jos hetua ei ole kuulunut eikä vanhempi saa vauvan oleskelulupahakemusta vireille, niin sitten tästä ilmoitetaan poliisille. Jotenkin mun mielestä on mielenkiintoista miten yksityishenkilöille laitetaan tällaisia aikarajoja mistä seuraa vaikka mitä ja joista ei saa lipsua mutta viranomaispuolela näistä viivästyneistä käsittelyajoista ei tuu seuraamuksia vaikka ne ajat paukkuisi ihan kohtuuttomiksi.  

Lisäksi sitten jos ihmisellä ei ole henkilöllisyystodistusta, niin hän ei myöskään voi avata pankkitiliä tai ottaa käyttöön verkkopankkitunnuksia. Ja kun ei ole pankkitiliä niin ei voi saada palkkaa työstä eikä maksaa laskuja. Ja sitten sähköinen tunnistautuminen mikä varmaan monelle meistä on sellainen aika itsestäänselvyys että moni asiointi vaatii sitä vahvaa sähköistä tunnistautumista niin sitten tässä alkuvaiheessa jos sitä kotikuntaa odottaa vaikka neljäkin kuukautta niin ei pääse oikein tunnistautumaan mihinkään sähköisesti. Ja asunnon vuokraaminen onnistuu vain harvasta paikasta saatikka sitten sähkösopimuksen tai kotivakuutuksen ottamista. Voisin jatkaa vaikka kuinka pitkään, mutta tässä ne keskeisimmät.  

M: No näitähän löytyy aivan pilvin pimein! Sanoisin, että aika kohtuuttomaan tilanteeseen ihmiset joutuu ihan vaan sen takia, että viranomaisen käsittelyajat on niin pitkät. 

A: Ja kun meillä on aiheena kohtuuttomat tilanteet, niin mehän ei voida mitenkään olla puhumatta paperittomuudesta. Maura teidän tiimissä työskennellään niin sanottujen paperittomien asiakkaiden kanssa, mitä se oikeastaan tarkoittaa olla paperiton? 

M: Oikeastaanhan kun mä mietin niin paperittomat ei sinänsä kuuluisi tähän meidän kotoutumisen teemaan, koska he eivät ole virallisesti kotoutujia eikä heille silleen ole myönnetty oikeutta kotoutumiseen, koska heidän oletetaan olevan täällä vain jotenkin väliaikaisesti tai läpikulkumatkalla. Mut silti mä näkisin, että väkisinkin kaikki heistä jollain tavalla kotoutuvat vain olemalla tai asumalla täällä suomalaisessa yhteiskunnassa tai sen liepeillä. Osa kotoutuu enemmän ja osa vähemmän. 

Tosiaan toi paperittomuuden määritelmä ei ole mitenkään yksinkertainen, ja eri toimijat määrittelee sitä eri tavoin. Mut kootusti vois sanoa, että yleensä paperittomilla tarkoitetaan sellaisia henkilöitä, joilla ei ole voimassa olevaa oleskelulupaa, ei kotikuntaa Suomessa, eikä he o eoikeutettuja Suomen sosiaaliturvaan.  

Ja mä ajattelen että paperittomuus itsessäänkin on usein ihan kohtuuton tilanne. Vaikka lähtökohtaisesti ajatellaan, että esimerkiksi kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneet ihmiset niin heidän kuuluis vaan palata lähtömaahan, niin ei tilanne ole yleensä käytännössä näin yksinkertainen. Et vaikka Maahanmuuttovirasto olis arvioinu ettei täyty kriteerit kansainväliseen suojeluun, niin ihmisellä kuitenkin usein itsellään on ihan toisenlainen kokemus turvallisuudesta ja kotimaahan paluun edellytyksistä. 

A: Onko Maura niinkin vielä että kaikkiin maihin ei ole mahdollista palata kun kaikki maat eivät ota vastaan? 

 M: Joo, siis kyllä. Tällä hetkellähän tota esimerkiksi Irakiin, Afganistaniin tai Somaliaan ei pystytä palauttamaan ihmisiä. 

Jos ajatellaan että ihminen on pakon edessä jumissa toisessa maassa, jossa ei ole oikeutettu saamaan edes peruspalveluita, ja sit tää tilanne saattaa jatkua vaikka vuosikausia - niin ihan ymmärrettävästi nämä ihmiset kokee että heidän elämän valuu hukkaan. Koska heillä on todennäköisesti ollut erilaisia haaveita liittyen esimerkiksi opiskeluun, ammattiin ja perheen perustamiseen liittyen, mutta sit tämä paperittomuus on sellainen ikään kuin tyhjäkäynnin tila, missä ihminen yrittää vain selviytyä päivästä toiseen eikä hänellä ole mitään mahdollisuutta edistää näitä unelmiaan. 

A: Eikö tässä kohtaa luulisi olevan tosi hyvä juttu, jos kielteisen turvapaikkapäätöksen jälkeen saakin esimerkiksi hyvän työsopimuksen tai opiskelupaikan, tai rakastuu ja menee naimisiin niin sitä kauttahan vois löytyä uusia perusteita jäädä Suomeen ja rakentaa elämää täällä?  

M: Niinhän sitä luulisi, mutta valitettavasti tässä voi tosi helposti joutua syytetyksi maahantulosäädösten kiertämisestä! Koska lähtökohtaisesti avioliittoa epäillään, mikäli se on solmittu sen jälkeen kun henkilö on saanut kielteisen oleskelulupapäätöksen. Ja muutoinkin sitä pidetään epäilyttävänä, jos ihminen on hakenut oleskelulupaa useilla eri perusteilla.  

Ja tosiaan yks kohtuuttomuus mihin välillä törmään on se, että jos paperiton asiakas menee asioimaan poliisilla jossakin asiassa, niin häntä saatetaan samalla sakottaa siitä, et hän on oleskellut Suomessa ilman oleskelulupaa. Tämä tuntuu mun mielestä tosi kohtuuttomalta, koska en näe että ainakaan omien asiakkaiden kohdalla että kyseessä olis tällainen piittaamattomuus, vaan pikemminkin nämä ihmiset on yleensä yrittäny kaikin keinoin laillistaa oleskeluaan hakemalla yhtä tai useampaa oleskelulupatyyppiä, ja usein vielä moneen kertaan.  

A: Toi on kyllä ihan next level kohtuuttomuutta. Ottaen vielä huomioon sen, että näillä ihmisillä ei ole yleensä tuloja vaan ne sakot menee sit suoraan ulosottoon kerryttämään korkoja ja odottelee siellä et jos henkilö saakin oleskeluluvan vaikka muulla perusteella. Että se siitä puhtaalta pöydältä aloittamisesta siinä kohtaa.  

M: Kyllä. Ja tähän liittyy myös ongelma siitä, että vuonna 2015, jolloin Suomeen saapui erityisen paljon turvapaikanhakijoita, niin silloin tulleilla ei ole heidän kotimaidensa passit yleensä enää voimassa. Suomessa taas tarvitsee voimassaolevan passin jos haluaa hakea esimerkiksi työperäistä oleskelulupaa. Vaikka irakilaisten kohdalla tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että heidän pitäis matkustaa lähimpään paikkaan eli Tukholmaan uusimaan passiaan, koska he eivät voi tehdä sitä Suomessa. Ja sitten taas toiseen maahan matkustaminen taas ilman voimassaolevaa matkustusasiakirjaa ei oo sallittua, eikä myöskään Suomeen palaaminen jos ei ole tänne oleskelulupaa. Eli ätilanteessa ihminen voi joutua sakotetuksi rajalla, koska hän yrittää hoitaa sellaista asiaa, joka olis välttämätön hänen oleskelulupansa hakemiselle. 

Mä koen isoa ristiriitaa siinä, että asiakkaat kysyy multa neuvoa näiden asioiden kanssa, koska he haluais tehdä ne oikein. Enkä mä koe, että mä voisin oikein tällaisessa dilemmassa neuvoa, koska siinä ei oikein ole oikeaa tapaa hoitaa. Enkä mä missään tapauksessa koe, että voisin viranomaisena neuvoa matkustamaan rajan yli ilman matkustusoikeutta.  

A: Tähän paperittomien tilanteen kohtuuttomuuteen on pyritty vaikuttamaan kansalaisaloitteen avulla. Lupa elää -niminen kansalaisaloite keräsi kuuden kuukauden aikana vaadittavat yli 50 000 nimeä ja on nyt eduskunnassa valiokuntakäsittelyssä. Tässä aloitteessa on ehdotettu, että myönnettäis pysyvä oleskelulupa niille henkilöille, jotka ovat hakeneet Suomesta turvapaikkaa ennen 1.1.2017 ja jotka siitä lähtien on oleskelleet yhtäjaksoisesti Suomessa joko paperittomina tai tilapäisillä oleskeluluvilla. Tässä aloitteen perusteluissa arvioidaan, että näitä ennen 2017 saapuneita ihmisiä jotka elävät epävarmuudessa ja paperittomuusuhan alla on noin 5000. Mitä sä Maura ajattelet tästä kansalaisaloitteesta ja oletko allekirjoittanut? 

M: Kannatan kyllä lämpimästi aloitetta ja oon sen toki itsekin allekirjoittanut. Olisi todella hienoa, jos saatais näin isolle ihmisjoukolle heidän epävarmuudelleen loppu tältä osin. Mä oon vahvasti sitä mieltä, että jos joku on elänyt vuosikaudet paperittomana Suomessa, niin hänellä kyllä todennäköisesti on ihan aidosti sellainen tilanne, että hän ei pysty sinne lähtömaahansa palata. Sanoisin kuitenkin myös, että ei tän aloitteen läpimeneminenkään korjaisi kaikkea. Koska meidän pitäis mun mielestä edelleen sit tarkastella ylipäätään näitä oleskelulupaperusteita ja miettiä vaikka sitä, että ollaanko liian tiukkoja siinä, miten oleskelulupia muilla perusteilla myönnetään niille, joilla on taustallaan kielteinen turvapaikkapäätös. Sit tietysti täytyy huomioida että meillä on myös tän 2017 alun jälkeen saapuneita ihmisiä, jotka on päätyny syystä tai toisesta paperittomiksi Suomeen ja joiden tilanteita tämä lakimuutos ei läpimennessäänkään ratkaisisi.  

A: Ja nämä oleskelulupien edellytyksethän on muuttuvia ja usein kiristyy sitä mukaa kun pakolaisten määrä kasvaa. Esimerkiksi vuonna 2016 poistettiin humanitaarisen suojelun lupakategoria, jonka on voinut aikaisemmin saada, jos turvapaikan tai toissijaisen suojelun edellytykset eivät täyttyny, mutta henkilö ei ole voinut palata kotimaahan huonon turvallisuustilanteen tai ympäristökatastrofin vuoksi. Huono turvallisuustilanne on voinut tarkoittaa aseellista selkkauksesta tai vaikeaa ihmisoikeustilannetta. Ja sit on vielä ilmastopakolaisuus, joka ei ole tällä hetkellä mikään peruste saada oleskelulupaa tällä hetkellä, joten tän ilmiön laajuutta voidaan vaan arvailla ja pohtia tulevaisuuden ennusteita. 

M: Tulevaisuudesta tuli mieleen, että meidän on varmaan pakko puhua vähän myös lapsista. Sähän Annika työskentelet alaikäisten yksintulleiden turvapaikanhakijoiden asioiden parissa. Liittyykö näiden lasten tilanteisiin sinun mielestäsi jotain kohtuuttomuuksia? 

A: Kyllähän niihin valitettavasti liittyy. Ihan ensimmäisenä tulee mieleen perheenyhdistämisen haasteet. Monella meidän asiakkaalla on toiveena perheenyhdistäminen, että voisi hakea oleskelulupaa myös kotimaassa tai jossain kolmannessa maassa oleskeleville perheenjäsenille eli vanhemmille ja sisaruksille. Mutta tätä perheenyhdistämistä voi hakea vasta kun on saanut oleskeluluvan, eli tätä ennen alaikäinen on vastaanottopalveluiden piirissä ja odottaa ensin turvapaikkapuhuttelua ja sen jälkeen vielä päätöstä oleskeluluvasta. Ensinnäkin tää odotusaika on tosi stressaavaa aikaa lapselle, kun hänellä ei ole tietoa tulevaisuudesta ja samaan aikaan iso huoli painaa siitä omasta perheestä, joka asuu toisessa maassa. Ja sitten kun tai jos oleskelulupa myönnetään niin perheenyhdistämistä tulee hakea kolmen kuukauden sisällä, ettei tule toimeentuloedellytystä, josta tosin alaikäisten kohdalla onneksi usein luovutaan. Mutta kuitenkin perheen maksettavaksi jää hyvin kalliit hakemusmaksut, lentoliput, viisumimaksut sekä erinäisiä asiakirjojen käännöskuluja. Yhteensä puhutaan aina tuhansista euroista ja riippuen miten iso perhe on kyseessä, niin sitä mukaa nää kulutkin tietysti kasvaa. Monen perheen kohdalla tää prosessi tyssää jo heti alkuunsa, kun ei ole riittäviä varoja. Näiden alaikäisten lasten edustajille ei myöskään makseta palkkiota perheenyhdistämishakemusten teosta eli käytännössä voivat vaan neuvoa ja selvittää perheenyhdistämiseen liittyviä asioita, mutta perheen tulisi itse kuitenkin pystyä tekemään ne hakemukset. Ja tää on kyllä aika haastavaa ilman riittävää kielitaitoa ja tietoteknisiä taitoja. YK:n lasten oikeuksien sopimuksen mukaan lapsen tai hänen vanhemman perheenyhdistämishakemukset tulisi käsitellä myönteisesti, humaanisti ja kiireellisesti, mutta itse sanoisin että tällä hetkellä se ei kyllä valitettavasti meillä Suomessa ihan täysin toteudu. Perheenyhdistämisen ei tulisi olla kiinni varallisuudesta tai yhteiskunnallisesta asemasta, vaan kaikilla lapsilla tulisi olla siihen yhtäläiset mahdollisuudet saada perhe yhdistettyä.  

M: Joo, tämä on kyllä mun mielestä selkeästi iso kohtuuttomuus ja iso ongelma lasten oikeuksien toteutumisessa. Ylipäänsä perheenyhdistäminen on sellainen teema, johon liittyy paljon kohtuuttomuuksia ja ne puhututtaa meillä paljon täällä maahanmuuttajatyössä. Miten teillä sit näiden yksin maahan tulleiden lasten palvelut ja asuminen muuten on järjestetty? 

A: No yks kohtuuttomuus liittyykin mun mielestä ilman huoltajaa maahan tulleiden alaikäisten sijoittumiseen vastaanottojärjestelmään ja kotoutumista edistäviin kunnan palveluihin. Vastaanottovaiheessa lapsen majoituksesta ja sote-palveluista vastaa Maahanmuuttovirasto eli Migri, joka kuuluu Sisäministeriön hallinnonalalle ja vastaa sekä turvapaikkahakemusten käsittelystä sekä vastaanottopalveluiden ohjauksesta ja valvonnasta, koko setistä samaan aikaan. Ja sit taas kotoutumisvaiheessa kun lapsi saa oleskeluluvan niin nämä lasten sosiaalipalvelut taas siirtyy TEM:n alaisuudessa olevien ELY-keskusten ohjattavaksi ja rahoittamiksi. Tämä järjestely johtaa siihen, että lapsille tulee aina väistämässä muutto kun he saavat oleskeluluvan, ryhmäkodista perheryhmäkotiin noin puolen vuoden tai vuoden kuluttua maahantulosta, vähän riippuu siitä että kuinka pitkä se oleskeluluvan käsittelyaika on. Useimmissa EU-maissa tällaista siirtymää ei tule vaan kaikille ilman huoltajaa maahan tulleet asuu samoissa majoituspaikoissa koko ajan. Tämä siirtymäsysteemi aiheuttaakin usein sen, että ryhmäkodissa - joka on väliaikainen paikka - lapset voi vähän paremmin ja heillä on akuuttina asiana mielessä oma turvapaikkapäätös, mutta sitten kun tilanne vakiintuu ja  tulee muutto pysyvään perheryhmäkotiin ja alkaa tämä perheenyhdistämisprosessi niin moni alkaa heti siinä kohtaa voimaan huomattavasti huonommin. Tämä on tosi iso muutos lapselle, jonka elämässä turvalliset aikuiset on vaihtunut ihan liian usein tai sitten niitä ei ole edes ollut.  

M: Onko tämä tämänhetkinen systeemi sitten edes paras mahdollinen? Onks sulla jotain ajatuksia siitä miten tämän voisi järjestää toisin? 

A: Se onkin erinomainen kysymys. Kyseessä on kuitenkin alaikäiset lapset, joilla ei ole maassa huoltajaa ja joilla on usein erityisen tuen tarvetta, esimerkiksi traumataustaa. Että olisiko heille suunnattujen palveluiden parempi sijoittua vahvemmin sosiaali- ja terveysministeriön hallinnon alalle ja sosiaalihuollon lainsäädännön alaiseksi ja siten myös Valviran myös valvonnan alle. Että onko nämä lapset enemmän vastaanotto- ja kotouttamispalveluiden vai sosiaalipalveluiden tarpeessa. Toki alaikäisyksiköissä on myös sosiaalihuollon henkilöstöä, mutta kyllä tällä hetkellä enemmän muu lainsäädäntö korostuu. Tämä on semmonen aihe, josta aina välillä käydään keskustelua ja omasta mielestä tämän äärelle olisi hyvä pysähtyä ihan kunnolla pohtimaan että onko tämä ihan paras mahdollinen järjestely vai olisko tähän jotain muita vaihtoehtoja. 

M: Suomalaisen sosiaalityön ominaispiirrehän on olla tosi tiiviis osa järjestelmää. Eli sosiaalityö sijoittuu osaksi hyvinvointivaltiota ja toteuttamaan käytännössä sitä valtion sosiaalipolitiikkaa. Mutta toisinkin vois olla! Mulle itselle valkeni vasta kun tapasin Euroopan ulkopuolelta tulevia sosiaalityön opiskelijoita että kuinka erilaista sosiaalityö tosiaan on eri yhteiskunnissa. On paljon maita, joissa sosiaalityöllä ei ole sillä tavoin roolia osana valtiota, vaan sosiaalityö paikoittuu sinne kansalaisyhteiskunnan ja järjestöjen alueelle. Tällaisessa järjestelmässä sosiaalityöntekijällä on sitten ihan erilainen rooli. Hänen ei tarvitse olla se byrokraatti, joka hallinnoi resursseja ja jolla on valta myöntää palveluita ja taloudellista tukea. Vaan voi asettua enemmän sinne asiakkaan rinnalla kulkijaksi ja asianajajaksi. Mut toisaaltahan se tarkoittaa myös sitä, ettei sosiaalityöntekijöillä ole samalla tavoin sitä valtaa ja resursseja käytettävissä asiakkaiden asioiden edistämiseen. 

Mut millä tavoin sä Annika, koetko sä että sulla on sosiaalityöntekijänä ristiriitaisia rooleja suhteessa asiakkaisiin? 

A: Ehdottomasti olen kokenut sosiaalityöntekijänä ja koen myös nyt johtavana sosiaalityöntekijänä. Tällä hetkellä ristiriitaa tulee ehkä enemmän siitä, että tunnistaa sellaisia laajoja lainsäädännöllisiä tai yhteiskuntaeettisiä haasteita, jotka vaatis tosi kokonaisvaltaista muutosta. Tiedostan kuitenkin samaan aikaan sen, että ne lait ja säädökset kuitenkin on niitä, jotka meidän työtä ohjaa, ja meidän velvollisuus on tietysti toimia niiden puitteissa sekä viestiä niistä meidän asiakkaille. Sosiaalityöntekijöinä meillä on tässä yhteiskunnassa tietty rooli ja meillä on tietty tapa tarkastella sosiaalista todellisuutta, mutta samaan aikaan on hyvä tiedostaa, että eri ammattiryhmillä ja organisaatioilla on kaikilla omat tehtävänsä, jotka sit taas määrittelee minkälaisten silmälasien läpi tämä systeemi heille hahmottuu.  

Mutta totta kai muutosta pitää yrittää tavoitella, jos törmää kohtuuttomuuksiin. Mutta tapa miten näissä tilanteissa toimitaan, erottaa mun mielestä viranomaistoiminnan ja aktivismin toisistaan. On vähän eri asia lähteä työnantajan edustajana mielenosoitukseen tai toteuttaa sosiaalista raportointia kuin että toimii ihan lain ja työnantajan ohjeistusten vastaisesti. Kaiken kaikkiaan kyllä ajattelen, että on hyvä asia, että sosiaalityö on osa julkista sektoria, koska niin sanotusti sisäpiiriläisenä asioiden muuttaminen ja niihin vaikuttaminen on lopulta helpompaa kun se, että asioita yrittäisi muuttaa täysin ulkopuolelta sitä tehdä. Pakkomuuton parissa toteutettavassa ja kaikessa muussakin sosiaalityössä tietenkin on tärkeää muistaa meidän työssä on globaali ulottuvuus ja tunnistaa erilaisia nationalistisia toimintamalleja ja ajattelutapoja, koska ne usein jää huomioimatta. Tästä on esimerkiksi Kati Turtiainen kirjoittanut vuoden 2016 sosiaalityön tutkimuksen vuosikirjassa.  

M: Tosi hyvä mun mielestä kun mainitsit tän globaalin eriarvoisuuden! Yks suomalaisen sosiaalityön erityispiirrehän on mun mielestä myös se, että se on tiukasti kansallista ja toisaalta aika paikallista. Mutta sitten varsinkin meille kun me työskennellään näiden pakkomuuttoilmiöiden parissa niin sitä alkaa väkisinkin kiinnittää enemmän huomiota näihin globaaleihin kysymyksiin, jotka kyllä mun mielestä tulisi olla jollain tasolla mukana kaikessa sosiaalityössä.  

Me ollaan nyt tässä jaksossa puhuttu kohtuuttomuudesta aika monenlaisten esimerkkien kautta. Aika pitkälti nämä meidän listaamat kohtuuttomat tilanteet on ollu sellaisia, missä syystä tai toisesta yksilöltä tai ryhmältä evätään joitakin sosiaalisia oikeuksia, jotka ovat toisille itsestään selviä. Me ollaan luettu tällaista kirjaa kuin Sosiaaliset oikeudet - näkökulmia perustaan ja toteutumiseen. Siinä on professori Pauli Rautiaisen kirjoittama artikkeli, missä hän puhuu sosiaalisista ihmisoikeuksista. Hän määrittelee et sosiaaliset ihmisoikeudet on hyvinvointioikeuksia, eli liittyy ihmiselämän perustarpeiden tyydyttämiseen. Hänen mukaansa sosiaaliset ihmisoikeudet ovat kehittyneet yhteiskunnan heikoimpien tilanteen parantamiseksi. Ja että vasta kun nämä perusasiat eli inhimillisen elämän vähimmäisehdot on täytetty, on niin sanottujen vapausoikeuksien mahdollista toteutua. Ja sosiaalityössähän me nimenomaan turvataan näiden inhimillisen elämän vähimmäisvaatimusten toteutumista. Voisi sanoa, että me ollaan siis monelta osin puhuttu tänään ihmisoikeuskysymyksistä.  

A: Ehdottomasti. Tietysti ihmisoikeuksien puolustaminen on aina oleellinen osa sosiaalityötä, koska kyseessä on ihmisoikeusammatti, mutta pakkomuuttoon liittyvällä sosiaalityön kentällä tämä ihmisoikeusnäkökulma korostuu entisestään, koska pakolaistaustaisten ihmisten tarpeet ja oikeuksien puute on monesti ristiriidassa kansallisen maahanmuuttopolitiikan ja siihen liittyvien käytäntöjen kanssa. Eli tavallaan voisikin sanoa, että meidän asiakkaiden tilanteet on usein monella eri tasolla kohtuuttomia, kun niihin yhdistyy vielä globaali ulottuvuus.  

M: Ja globaaliin ulottuvuuteen liittyy tietysti muuten myös käynnissä oleva ekologinen kriisi eli ilmastonmuutos sekä sen vaikutukset ihmisoikeuksien toteutumiseen. Tästä aiheesta me puhuttiinkin jo jaksossa kahdeksan eli sosiaalityö ja ympäristökysymykset - laittakaa ihmeessä sekin kuuntelulistalle, jos ette oo vielä kuunnellut.  

A: Ehdottomasti. Ja tähän päättyy meidän tämän kertainen Maailmanmuuttajat podcastin jakso, joka tuleekin itseasiassa olemaan viimeinen jakso espoolaisina, koska vuoden vaihteessahan me siirrytään Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueelle ja ehkä seuraavassa podcastissa puhutaankin jo siitä, että miten siirtymä sujui ja miten kotoutumista edistävät sosiaalipalvelut jatkossa Länsi-Uudellamaalla järjestetään. Jännittävää. Siihen asti ja sen jälkeenkin pidetään kirkkaana mielessä, että me sosiaalityöntekijät ollaan ihmisoikeuksien puolustajia ja ihmisoikeuskysymyksiä ei voi erottaa sosiaalityöstä vaan ne ovat aina erottamaton osa toisiaan. Kiitos jälleen Mauralle keskusteluseurasta ja kiitos myös kuuntelijoille. Hyvää loppuvuotta ja uusia jaksoja odotellessa.  

M: Kiitos minunkin puolestani. 

(musiikkia)