Kirje Haydnille
Helsingissä, marraskuussa 2023
Hyvä Joseph,
terveisiä sinne jonnekin. Täällä Helsingissä on vuosi 2023 ja marraskuu. Pimeys kiristää otettaan, liu’umme vähitellen syksystä kohti talvea. Tänä aamuna ilmassa leijuu laiskoja räntärättejä, jotka muuttuvat vedeksi heti maahan laskeuduttuaan. Vein esikouluikäiset lapseni päiväkotiin ja he kyselivät minulta lumen perään. Eikö sitä kohta pitäisi jo tulla? Eikö marraskuussa yleensä tule? He haluaisivat valkoisen maiseman ja talviset leikit, mutta vuodenajat ovat entistä oikukkaampia näilläkin leveysasteilla.
Johtuu ehkä isänpäivän jälkeisistä tunnelmista, että mietin ensimmäisenä lempinimeäsi. Papa Haydn. Sinä et ollut isä, et ainakaan virallisesti – muutenkin epäonnistunut avioliittosi oli toiveittenne vastaisesti lapseton. Esterházyn hovissa kyllä oli poika, jota kohtelit kuin omaasi, mutta ei mennä nyt siihen ainakaan heti.
Ajattelen sen sijaan isällisyyttä luonteenpiirteenä. Siihenhän lempinimesikin viittaa, sait sen Esterházyn hoviorkesterin muusikoilta. Olit paitsi säveltäjä ja kapellimestari, myös heidän esimiehensä ja tukihenkilönsä, sekä orkesterin intendentti että pääluottamusmies ennen kuin sellaisia edes tunnettiin. Selvittelit soittajien välejä. Keskeytit tappeluita. Kasvatit heitä, näytit heille esimerkkiä. Olit myös tiukasti heidän puolellaan: kun eräs onneton uhkasi kerta kaikkiaan sopimattoman käytöksensä vuoksi lentää orkesterista pihalle, puhuit prinssin ympäri ja mies sai säilyttää työpaikkansa.
Nimi sopii sinulle myös siksi, että olit suurista klassisista säveltäjistä ensimmäinen ja vanhin. Mozart ja Beethoven syntyivät sinun jälkeesi, tutustuit molempiin, ja suhtauduit heihinkin enimmäkseen isällisesti sanan myönteisessä merkityksessä. Kilpailuasetelmasta huolimatta lähinnä opastit, kannustit ja annoit tunnustusta.
Erityisesti ystäväsi Mozartin lahjakkuus oli mielestäsi aivan toista luokkaa verrattuna omaasi. Ylistäessäsi häntä melkeinpä vähättelit itseäsi. Sinähän kuitenkin valoit sokkelin koko touhulle, tulit keksineeksi jousikvarteton ja sinfonian. Eivät sellaiset saavutukset tyhjästä synny. Äärettömän lahjakas sinäkin olet ollut, ehdottomasti jonkin sortin poikkeusyksilö.
Silti on varmasti totta, että lahjakkuutesi ei aikanaan ollut samalla tavalla silmiinpistävää. Varsinkaan et ollut ihmelapsi, pikemminkin sinua kuvaa mielestäni viehättävä englanninkielinen ilmaus late bloomer – kasvoit täyteen mittaasi tehtäviesi myötä ja tekemällä oppien. Siinä on jotain hienoa.
Taustasi oli epätavallinen. Usein muusikkous kulkee suvussa, mutta sinä olit kärrysepän poika eikä suvussasi muutenkaan ollut sen paremmin säveltäjiä kuin soittajia. Jotain hajua musiikista jollakulla kuitenkin oli, sillä taipumuksesi havaittiin ja lähdit kotoasi kuusivuotiaana, ensin kirkkokuoroon naapurikaupunkiin ja sieltä parin vuoden päästä Wieniin, minne muutit kahdeksanvuotiaana vuonna 1840.
Lapsuutesi loppui siis lyhyeen. Tai olihan sekin tietysti eräänlaista lapsuutta, laulaa heleällä sopraanolla Itävallan hienoimmassa poikakuorossa. Sait käydä kouluakin, mutta olit silti jo töissä, elätit itsesi laulamalla, kunnes äänenmurros vääjäämättä koitti ja sait kuorosta potkut. Jotkut tosin väittävät, että olisit tapellutkin. Joka tapauksessa olit lyhyenläntä, isonenäinen nuorukainen suuressa kaupungissa, vailla työtä ja turvaa.
Et kuitenkaan antanut periksi. Soitit viulua missä sattui, löysit keikkoja ja oppilaita. Koska musiikin teorian koulutus oli kirkkokuorossa ollut niukkaa, samaan aikaan koulutit itseäsi ja etsit opettajia. Kun löysit hyvän, olit nöyrä ja opettelit. Vähitellen taitosi karttuivat ja verkostosi laajenivat. Soitit kamarimusiikkia aatelisten kanssa. Sävelsit heidän toiveidensa mukaan, soitettavaa neljälle herralle, ja niin tulit keksineeksi jousikvarteton. Kun sellaisille tuntui olevan kysyntää, sävelsit niitä lisää.
Hiukan alle kolmikymppisenä, silloisilla elinajanodotteilla jo hyvinkin elämäsi kultaisessa keskipäivässä, sait vakituisen työpaikan Esterházyn perheen hovista. Esterházyt olivat paitsi satumaisen rikkaita myös ilahduttavan kulttuurimyönteisiä – mesenaattitoimintansa laajuudessa lähes Medicien vertaisia taiteen ja erityisesti klassisen musiikin tukijoita.
Wienin katuja kiertäneelle kärrysepän pojalle kyseessä oli ehdottomasti onnenpotku. Olot hovissa olivat vakaat ja palkkakin kohtuullinen. Päämiehesi prinssi Miklos oli kai jollain tapaa jopa ystäväsi, vaikka hänen ylhäisyyteensä verrattuna olitkin tietysti vain palvelija palvelijoiden joukossa. Kuitenkin prinssi luotti sinuun, antoi sinun johtaa hovinsa laajamittaista musiikillista toimintaa mielesi mukaan, ja sinä olit luottamuksen arvoinen, sekä kunnianhimoinen, innovatiivinen että väsymättömän työteliäs.
Kun ottaa huomioon toimenkuvasi laajuuden, tuntuu oikeastaan ihmeelliseltä, että ylipäätään ehdit säveltää. Mutta tuotantolinjasi ei yskinyt. Vaikka sillä tahdilla pakostikin välillä toistit itseäsi, myös jatkuvasti kehityit. Maineesi säveltäjänä laajeni vähitellen ulkomaille asti. Ehkä oli siis hyvä, että viihdyit palveluksessa kolme kokonaista vuosikymmentä. Pysyit työteliäänä ja keskityit olennaiseen. Muuta vaihtoehtoa ei edes ollut, prinssi odotti sinulta jatkuvasti uusia teoksia.
Päivätyön varjopuoli oli tietysti se, että olit päivätöissä. Toisin kuin monet ylhäiset, prinssi Miklos ei myöskään välittänyt matkustelusta, et päässyt hänen mukanaan kiertämään Eurooppaa. Vaikka toki välillä vierailit Wienissä, enimmäkseen olit nalkissa maaseudulla, ankarasti ajatellen vankina kuninkaallisissa puitteissasi, eikä mielialaasi varmaankaan piristänyt jo mainittu onneton avioliitto.
Olisit halunnut naida vaimosi pikkusiskon. Se ei käynyt päinsä, koska isän mielestä isosisko oli naitava ensin. Nait siis hänet, ja pikkusisko päätyi luostariin.
Ei olisi kannattanut, kenenkään kannalta. Sinä ja vaimosi suorastaan vihasitte toisianne. Kutsuit häntä avoimesti kammottavaksi noidaksi. Perin ikävää käytöstä, mutta lasken kyllä puolustukseksesi, että vaimosi kuulemma käytti sävellyksiäsi leivinpaperinaan. Muutenkin hän oli aikalaistodistajien mukaan harvinaisen pahansuopa ja hankala tapaus, kun taas sinua Joseph kuvaillaan ystävälliseksi, huolettomaksi ja joviaaliksi.
Voi teitä. Hurskaana katolilaisena pysyit naimisissa, mutta etsit ja löysit rakkautta toisista syleistä. Yksi lohduttajistasi oli hovin italialainen mezzosopraano Luigia Polzelli, sinua 28 vuotta nuorempi nainen, joka 23-vuotiaana synnytti sen kovasti näköisesi pojan. Opastit Alois Antonia kädestä pitäen musiikin tielle, ja muusikko hänestä tulikin, viulisti ja säveltäjä. Vaikuttaa siis vahvasti siltä, että sait kokea myös isyyden ilot ja surut, puoliksi salaa mutta kuitenkin.
Ja sitten Joseph, kuusikymppisenä: vapaus. Vuonna 1790 prinssi Miklos kuoli, eikä uusi prinssi enää välittänytkään musiikista. Kunniantuntoa ja tyylitajua hänellä silti oli, sillä vaikka palveluksiasi ei enää tarvittukaan, palkanmaksu jatkui. Nautit siis eräänlaista taiteilijaeläkettä elämäsi loppuun asti, kieltämättä enemmän kuin ansaitusti.
Muutenkin ympärilläsi puhalsivat suotuisat tuulet. Niin moni suuren säveltäjän elämäkerta päättyy traagisesti, joko varhaiseen kuolemaan, köyhyyteen, masennukseen, katkeruuteen tai pahimmassa tapauksessa kaikkiin näistä, että sinun myöhemmistä vaiheistasi on ilahduttavaa lukea.
Heti hovista vapauduttuasi lähdit reissuun. Mozart suhtautui ajatukseen varauksellisesti ja muistutti, ettei sinulla ollut koulutusta eikä varsinkaan kielitaitoa. Vanhakin jo olit. Vastasit ystävällesi, ettei se haitannut, puhuit musiikin universaalia kieltä. Mitä vanhuuteen tuli, tunsit itsesi nuoreksi ja elinvoimaiseksi. Pitkän matkan rasitukset eivät sinua vaivanneet, tien päältä kirjoittamassasi kirjeessä kerrot ylpeästi kestäneesi ne paljon paremmin kuin monet itseäsi nuoremmat.
Kun asenne eläkeiässä on tällainen, kannattaa lähteä. Sinun tapauksessasi se todella kannatti. Englantilaiset olivat halunneet sinua saarelleen jo pitkään. Heidän mielestään oli skandaali, että kaltaistasi säveltäjämestaria pidettiin piilossa jossain Unkarissa.
Saavuit siis Lontooseen, heidän kasvavan imperiuminsa keskipisteeseen, ja he kohtelivat sinua kuin kaunista kukkaa kämmenellään. Ylistys vain ruokki luovuuttasi, sävelsit innoittuneena heidän sinulta tilaamansa sinfoniat ja kohosit niissä uusiin korkeuksiin. Oopperoitakin englantilaiset olisivat halunneet, mutta kieltäydyit niistä ystävääsi vedoten – Mozartin oopperat olivat mielestäsi niin mestarillisia, että sinun oli turha vaivautua. Tämäkin tuntuu osoitukselta omien rajojen tunnistamisesta ja tunnustamisesta.
Jotenkin elämäntarinaasi sopivaa on sekin, ettet kaikesta suitsutuksesta huolimatta asettunut lopullisesti Englantiin. Palasit keskelle Eurooppaa, henkiseen kotiisi, ja sävelsit viimeiset teoksesi siellä. Vähäpätöisyydestä ei niitäkään voi syyttää: vuonna 1797 päähäsi pälkähti melodia, jonka tunnemme edelleen Saksan kansallislauluna.
Vasta seuraavan vuosisadan puolella tauoton luomistyösi lakkasi. Kuolit 77 vuoden korkeassa iässä kotikaupungissasi Wienissä, arvostettuna, rikkaana ja oletettavasti myös onnellisena miehenä. Mikä seikkailu se oli ollutkaan, elämä, ja uskovaisena ihmisenä sinua odotti vielä toinenkin elämä siellä jossain säveltäjien taivaassa. Siinä elämässä olet nyt 214-vuotias.
Tiedätkö mitä ajattelen nyt Joseph, tässä marraskuun lyhyen harmaan päivän jo hiljalleen hämärtyessä?
Ajattelen viimeviikkoista vierailuani vanhassa lukiossani. Hämeenlinnan lyseon lukio toimii tällä hetkellä valitettavasti väistötiloissa synnyinkaupunkini laajoilla omakotialueilla, mutta itse koulurakennus on vuonna 1888 valmistunut hieno, uusrenessanssityylinen linna aivan kaupungin keskustassa. Pääsisäänkäynnin yläpuolella lukee koulun motto: Labor improbus omnia vincit. Niin lukee myös mukissa, jonka sain vierailulta mukaani ja josta tässä nyt sinulle kirjoitellessani siemailen maitojauheella terästettyä pikakahvia.
Labor improbus omnia vincit. Sitkeä työ voittaa kaiken. Tässä vaiheessa elämääni, 48-vuotiaana, ajattelen itsekin edenneeni kohtuullisen määrätietoisesti valitsemallani tiellä. En ole lopettanut kirjoittamista, enkä varmaan koskaan lopetakaan.
Sinuun verrattuna epäilen silti laiskotelleeni. On itse asiassa äkkiseltään vaikea keksiä nyt ketään, johon vanhan kouluni motto sopisi paremmin kuin sinuun. Sibeliuskin, muuan jälkeesi tullut maineikas säveltäjä, kävi Hämeenlinnan lyseota. Hänkin työskenteli sitkeästi ja sai paljon aikaan. Silti juuri sinun elämäntarinasi tuntuu kaikkein aukottomimmalta todistukselta moton paikkansapitävyydestä.
Me nimittäin täällä muistamme sinut, hyvä Joseph Haydn. 23. marraskuuta Tapiola Sinfonietta esittää sinfoniasi nro 39 (Tempesta di mare) Luonnonvoimat-konsertissaan. Konserttia ennen minä juonnan tilaisuuden, jossa keskustelemme ilmastokriisistä ja luontokadosta, näistä meidän aikojemme isoimmista ongelmista. Perintöäsi vaalitaan. Työsi elää. Niin siinä todella kävi, se voitti kaiken – kuolemasikin. Vaikuttavaa.
Työteliäin terveisin,
Juha