Kirje Beethovenille

Helsingissä, joulukuussa 2023

Hyvä Ludwig,

terveisiä sinne jonnekin. Täällä Helsingissä marraskuu vaihtui juuri joulukuuksi. Aamulla katselin, miten kuusivuotiaat kaksoseni innosta täristen avasivat ensimmäiset luukut joulukalentereistaan. Sitten vein heidät päiväkotiin ja tulin tänne työhuoneelleni. Katselen ikkunasta talvista maisemaa, pilvisen taivaan harmaata valoa ja ilmassa kieppuvia lumihiutaleita.

Pitäisi kirjoittaa sinulle: Beethovenille. Olen kirjoittanut jo Mozartille, Haydnille ja Ferdinand Riesille, ystävällesi ja sihteerillesi. Vaikka he kaikki, Haydn ja Mozart varsinkin, ovat suuria säveltäjiä, sinulle kirjoittaminen tuntuu vaikeimmalta. Olet äärimmäisen kiinnostava mutta myös jotenkin liikaa, et mahdu yhteen kirjeeseen. En tiedä, mistä aloittaisin.

Ja kuitenkin on aloitettava jostain, aina – muuten valmista ei tule. Tiesit tämän. Jokainen säveltäjä ja kirjailija tietää. Aloittaa ja jatkaa, niin yksinkertaista se on, vaikka tekisi suuriakin töitä, paksuja romaaneja tai järkälemäisiä sinfonioita. Niin kaaos vähitellen jäsentyy ja maailmat rakentuvat.

Aloitan Bonnista, lapsuudestasi. Se olisi voinut olla onnellisempikin. Suurin ongelma oli isäsi, mädänpuoleinen hedelmä kahden kauniin omenan välissä. Olitte muusikoita kaikki, isoisäsi, isäsi ja sinä, mutta isäsi lahjat taisivat olla keskinkertaiset ja nekin hän haaskasi alkoholiin.

Kenties isäsi tunsi itsensä, rajansa ja riippuvuutensa. Tai sitten hän ei vain jaksanut harjoitella eikä raitistua. Joka tapauksessa Johann van Beethoven laittoi pelimerkit poikaansa ja suunnitteli sinusta uutta Mozartia, keikkailevaa ihmelasta ja rahantekokonetta. Sen takia hän otti sinut kymmenvuotiaana pois koulusta, mistä kärsit loppuelämäsi. Käsialasi oli lähes lukukelvotonta ja oikeinkirjoituksesi heikkoa. Lukujen kanssa olit toivoton. Kyse oli epäilemättä myös luonteestasi, mutta ei isäsi päätös asiaa ainakaan auttanut.

Ahne Johann saattoi olla, muttei harhainen. Poikkeuksellinen lahjakkuutesi herätti huomiota Reinin rannoilla. Sitä paitsi mieluumminhan sinä itsekin varmasti soitit ja sävelsit kuin tankkasit matematiikkaa. Sait saman tien erinomaisen opettajan, joka painatti nuoteiksi ensimmäisen teoksesi ja auttoi sinua muutenkin kaikin tavoin. ”Tätä nuorta neroa kannattaa auttaa”, Christian Gottlob Neefe kirjoitti. ”Jos hän jatkaa samaan tahtiin, hänestä tulee uusi Mozart.”

Uusi Mozart – et siis ainoastaan isäsi vaan myös opettajasi unelmissa. Miltä sinusta, tuolloin vasta 12-vuotiaasta pojasta mahtoi tuntua? Miltä sinusta tuntui, kun sinusta pari vuotta myöhemmin tuli perheenne pääasiallinen elättäjä?

Kävi nimittäin niin, että tähtesi noustessa isäsi ongelmat vain pahenivat. Johannilla oli vaikeuksia selvitä kunnialla hovimuusikon hommistaan. Olit itse töissä samassa hovissa, ja lopulta puolet hänen palkastaankin maksettiin sinulle. Millainen nöyryytys se onkaan isällesi ollut.

Voi hyvin olla, että halusit pois kotoa. Halusit tavata esikuvasi Mozartin. Vaaliruhtinas myönsi sinulle virkavapaata ja matkabudjetin, ja huhtikuussa 1787 saavuit Wieniin, te kaksi kohtasitte. Tapaamisestanne on murheellisen vähän tietoa. Varmasti tiedämme, että vain pari viikkoa Wienissä vietettyäsi sait huolestuttavia uutisia äitisi terveydentilasta ja jouduit palaamaan takaisin Bonniin. Kesällä äitisi kuoli.

Nyt nuorilla harteillasi vasta vastuuta olikin. Koska isäsi oli mitä oli, olit myös kahden pikkuveljesi esikuva ja elättäjä. Vaikka osastasi jotenkin suoriuduitkin, helppoa se ei voinut olla. Ethän sinä mikään vakaa vastuunkantaja koskaan ollut, olit taiteilija isolla T:llä – herkkä, arvaamaton ja impulsiivinen. Kaikki sinusta kerrottu viittaa siihen.

Asetuit pysyvästi Wieniin 1792, samana vuonna, jona isäsi kuoli. Mozartkin oli juuri kuollut, ja Wienin musiikillisessa elämässä mozartinmentävä aukko.

Uusi Mozart oli erilainen kuin vanha. Epäsovinnainenhan edellinenkin oli ollut, mutta kuitenkin isältään sivistystä saanut ja pikkupojasta asti seurapiireissä pyörinyt sosiaalinen kameleontti.

Sinä taas olit hämmentävä tapaus. Aksenttisi kuulosti wieniläisiin korviin karkealta. Käytöstavoista et juuri välittänyt. Peruukkia et ollut tottunut pitämään, vaatteesi olivat epäsiistit, hampaasi ulostyöntyvät, nenäsi leveä, otsasi lattea, ihosi epäilyttävän tumma – parisataa vuotta sitten ei selvästi kaihdettu suoraan ulkonäköön kohdistuvaa kommenttia.

Mutta niin vain on, että ylivertaisuus puskee aina läpi. Kun huikea lahjakkuus yhdistyy raudanlujaan tahtoon ja maaniseen työvimmaan, yhdistelmä on lyömätön. Aloitit uudessa kotikaupungissasi oikeastaan tyhjästä mutta etenit nopeasti asemaan, jossa sävellystöitä tilattiin sinulta enemmän kuin ehdit tehdä.

Maineellesi ei ollut haittaa siitä, että olit myös erinomainen pianisti. Heti ensimmäisessä konsertissasi ällistytit wieniläiset taidoillasi. Kun kaupunkiin sitten saapui Daniel Steibelt -niminen pianovirtuoosi Preussista, nöyryytit hänet julkisessa pianobattlessa evääsi räpäyttämättä. Mitäs hullu haastoi!

Säveltäjänä et suostunut tottelemaan sääntöjä. Halusit suurta ja monumentaalista, ääntä ja vimmaa. Mahtipontta et pelännyt.

Et ollut mikään työhyvinvoinnin vaalija. Et välittänyt muusikoiden jaksamisesta tai soittajien tai laulajien rajoitteista. Sinua syytettiin toistuvasti siitä, ettet osannut säveltää jollekin instrumentille, mutta kyllä sinä osasit, halusit vain koetella rajoja. Halusit kaikkien kuultavaksi musiikin, jonka kuulit mielessäsi.

Mitä juuri kirjoitin? Sinunhan nimenomaan oli kuultava musiikki mielessäsi, sillä lakkasit kuulemasta sitä. Vaikka emme tietäisi elämästäsi juuri mitään, tämän meistä useimmat muistavat: että Beethoven menetti kuulonsa. Muistamme sen siksi, että se on niin ällistyttävää. Miten niin voi käydä maailmanhistorian kenties suurimmalle säveltäjälle?

Ongelmasi alkoivat jo alle kolmikymppisenä. Keväällä 1802, kärsittyäsi jälleen kerran karvaan pettymyksen romanttisissa pyrinnöissäsi, asetuit lääkärisi neuvosta joksikin aikaa pieneen Heiligenstadtin kylään. Lokakuussa kirjoitit siellä veljillesi pitkän kirjeen, jota nykyään kutsutaan Heiligenstadtin testamentiksi.

Kirje on riipaisevaa luettavaa, hätähuuto yksinäisyyden ja epätoivon keskeltä. Silti huomiotani herättää myös itsevarmuutesi. Sinua kyllä hävettää ajatus huonokuuloisesta säveltäjästä, tiedät ihmisten ajattelevan, että säveltäjän kuulon pitäisi päinvastoin olla poikkeuksellisen tarkka, mutta itse et tunnu olevan erityisen huolissasi. Ilmeisesti tiedät pystyväsi jatkamaan työtäsi vaillinaisella kuuloaistilla tai jopa ilman sitä.

Enemmän sinua surettaa eristäytymisesi muista ihmisistä. Olet muutenkin tuntenut itsesi sosiaalisesti kömpelöksi, omasta mielestäsi muut ihmiset eivät oikein ymmärrä todellista luonnettasi, ja heikentynyt kuulo vain pahentaa tilannetta. ”Voi te, jotka ajattelette tai sanotte, että olen pahantahtoinen, itsepäinen tai ihmisvihaaja, kuinka teettekään minulle vääryyttä. Ette tiedä salattua syytä, joka saa minut vaikuttamaan sellaiselta.”

Kohtalosi tuntuu sinusta sietämättömältä. Kerrot harkinneesi elämäsi päättämistä, mutta haluat silti herätä vielä uusiinkin aamuihin. Suurin syy siihen on musiikki. ”Vain taide pidätteli minua”, sinä kirjoitat. ”Tuntui mahdottomalta jättää maailmaa, ennen kuin olen luonut kaiken sen, minkä tiedän olevan sisälläni.”
Niinhän sinä sitten teitkin, ryhdyit luomaan sitä kaikkea entistä hurjemmalla vimmalla. Suurimmat työsi olivat edessäsi, sävelsit käytännössä tauotta aina viimeisiin päiviisi asti.

Et koskaan lähettänyt kirjettäsi, mutta et myöskään tuhonnut sitä. Se löydettiin kirjoituspöytäsi laatikosta kuolinsiivouksen yhteydessä. Ihmeellisen musiikkisi lisäksi halusit siis jättää meille jälkeesi tulleille myös tämän inhimillisen viestin.

Roll over Beethoven. Hyvä Ludwig, tästä tuskin olet tietoinen – vuonna 1956, 129 vuotta kuolemasi jälkeen, yhdysvaltalainen muusikko nimeltä Chuck Berry kirjoitti sellaisen kappaleen. Siitä tuli hitti. Kappaletta esitti konserteissaan myös englantilainen yhtye nimeltä The Beatles, josta kasvoi uskomaton ilmiö. He olivat kvartetti, mutta eivät jousikvartetti.

Kuuntelin kappaleen matkalla töihin, sekä Chuck Berryn että The Beatlesin version. Hienostihan molemmat rullaavat. Myös sanoituksen idea on kirkas: vanhan musiikkityylin on tehtävä tilaa uudelle, tässä tapauksessa rock’n’rollille. Sinä, Ludwig, edustat menneisyyttä. Sinun olisi syytä hyväksyä tosiasiat ja siirtyä syrjään nuorison, kolmen soinnun ja kasibiitin tieltä.

Jos olisit ollut elossa 1950-luvulla, et varmasti olisi tehnyt niin. Olisit todennäköisesti raivonnut, melskannut ja riidellyt näiden koppavien räkänokkien kanssa. Onkin mielestäni selvää, että Berry valitsi kappaleeseensa väärän säveltäjän. Ehkä kyse oli vain tavuista. On hyvinkin mahdollista, että hän muisti vain Bachin, Mozartin ja Beethovenin, ja ainoastaan sinun nimessäsi on kolme tavua – määrä, jonka biisin melodia ja rytmi tarvitsevat. 
Joka tapauksessa pieleen meni. Sinähän nimittäin olit rock. Sinä jos kuka. Etsit suorastaan pioneerin uutteruudella elämäntapoja ja käyttäytymismalleja, joita nimenomaan Berryn lanseeraaman musiikkityylin edustajat ovat sittemmin harjoittaneet ahkerasti.

Ensinnäkin kohtelit ruumistasi välinpitämättömästi. Välillä ahmit holtittomasti, välillä unohdit kokonaan syödä. Viinikin maistui sinulle siinä määrin, että mahdollinen kuolinsyysi oli maksakirroosi. Ei ihme, että voit huonosti koko elämäsi ajan. Muutkin käytännön asiat olivat sinulle lähinnä häiritseviä sivuseikkoja, jotka joko hoidit huonosti tai jätit hoitamatta kokonaan.

Käytöksesi kutsuminen epäsovinnaiseksi on vähättelyä. Elit epäjärjestyksen keskellä. Teit outoja temppuja. Viimeisinä vuosinasi näytit ihmisten ilmoilla liikkuessasi välillä jo umpihullulta, laulelit itseksesi ja viuhdoit käsilläsi ilmaa. En tiedä halusitko tietoisesti rikkoa normeja, mutta niin sinä teit, aivan niin kuin rokkaritkin.
Myös tavassasi kohdella kanssaihmisiä oli toivomisen varaa. Sait raivokohtauksia, olit vainoharhainen, jäit kantamaan kaunaa. Riitelit verisesti veljiesi kanssa. Veljenpoikasi Karlin huoltajuuskiistassa käyttäydyit sydämettömästi. Osasit todella olla kusipää.

Ja kuitenkin sinulla oli omatunto. Herkkä sielu ja mieli. Tunsit syyllisyyttä ja katumusta, saatoit pyytää anteeksi joskus melkein ylitsevuotavasti. Olit kuuluisa jo eläessäsi, ympärilläsi pyöri kaikenlaista väkeä, mutta sinulla oli myös todellisia ystäviä, et kuollut yksin etkä hylättynä. Elit ihmisenä ihmisten joukossa, kaikkine lahjoinesi ja vajavaisuuksinesi.

Jokin elämänmittainen levottomuus sinua selvästi riivasi. Ajoittain kuitenkin löysit rauhan, ja usein se löytyi luonnosta. ”Kukaan ei voi rakastaa maaseutua niin kuin minä”, sinä kirjoitit. ”Minähän rakastan puitakin enemmän kuin ihmisiä.” On siis varsin sopivaa, että keskellä loppuvuoden pimeyttä Tapiolassa kuullaan yksi hienoimmista teoksistasi, Heiligenstadtin rauhassa kuusi vuotta testamenttisi jälkeen säveltämäsi Pastoraalisinfonia.

Lepää rauhassa, suuri pieni mies, muistosi elää,

Juha