Katse Espooseen -podcast, jakso 8: Lauluja Espoosta

[Aloitusmusiikki, kevyttä akustista kitaraa]

Tomi Pulkkinen: Se on sellainen ikään kuin yhteinen tila, josta sitten luodaan se musiikillinen tila, jossa sekä teksti että musiikki ovat erottamattomasti yhdessä. Sehän tässä on se idea, että se ei ole vain sanotus, vaan sen pitää olla laulu, toimia lauluna, laulettuna biisinä.

[musiikki häipyy]

Sakari Heiskanen: Hei Tomi!

Tomi Pulkkinen: No mitä?

Sakari Heiskanen: Kohta alkaa biisintekopaja. Kutsutko niitä biisintekopajoiksi vai laulupajoiksi, vai miksi kutsut niitä?

Tomi Pulkkinen: Jotta tulee vähän variaatiota, niin voi kutsua ihan miten vain. Lauluntekotyöpaja mielestäni kuulostaa ihan hyvältä, mutta sitten tietysti biiseistä on aika luontevaa puhua myös.

Sakari Heiskanen: Tämä on nyt kolmas. Miten ne kaksi aikaisempaa ovat menneet?

Tomi Pulkkinen: Hyvin erilaisia kokemuksia ne molemmat ovat olleet. Ensinnäkin siihen vaikuttaa se, kuinka monta osallistujaa on. Ensimmäisessä oli nelisenkymmentä peräti yhteensä, ja suuri osa heistä ei tuntenut toisiaan. Toisessa oli noin viisitoista, jotka olivat keskenään suhteellisen tuttuja.

Tomi Pulkkinen: Sekin vaikuttaa siihen dynamiikkaan, että millä tavalla ihmiset joko tuntevat toisiaan entuudestaan tai miten sitten tämän yhteisen pohdinnan ja tekemisen kautta tutustuvatkin toisiinsa.

Sakari Heiskanen: Lähteekö se aina jostain paikkakohtaisesta? 

Tomi Pulkkinen: Keskiössä täytyy kyllä olla nimenomaan nämä ihmiset ja heidän kokemuksensa siitä näkövinkkelistä, että sen lähtökohdan täytyy olla näiden ihmisten omissa kokemuksissa. Tai sitten jostain, mitä he ovat kuulleet tai heidän suvussaan, perheessä. Vaikka Espoonlahdessa se oli kauhean koskettavaa, että siellä yhdessä kohdassa mainitaan, kuinka Kasavuorelta kauas sitä hystivät lotat aikanaan ja näin. Se on hyvin koskettava kohta.

Sakari Heiskanen: Historiallinen pätkä.

Tomi Pulkkinen: Historiallinen pätkä. Historiallinen, todellinen pätkä, mutta sitten myös sellaista itse koettua niiltä omilta kotinurkilta. Ei oikeastaan niin, että siinä olisi jonkun toisen kokemus lähtökohtana, vaan että siinä pitää olla aina se, mitä ajatuksia tämä paikka herättää, mitä olen siellä kokenut. Että kun lapset olivat pieniä, katsottiin ikkunasta, kun he lähtivät kouluun aamuisin siellä Hiivisniemessä.

Sakari Heiskanen: Tuokiokuvia.

Tomi Pulkkinen: Esimerkiksi elävästä elämästä: että [tapailee laulua] ”aallon portaat ylös alas kantaa ja näin Espoonlahdessa kuljemme meren rantaa, aallon portaat ylös alas kantaa.” Sitten tulee tämä: ”Ikkunasta katsottiin, kun lapset kouluun lähtivät, illalla Hannusjärveen pulahti.” Ja sitten myöhemmin säkeistössä mennään vähän sinne lähihistoriaan, mitä on kuultu niistä lotista, ja sitten, että ”oi kun loppuisi kaikki sodat”.

Tomi Pulkkinen: Siinä yleensä tulee sitten myös jotain lauseitakin. ”Tuohan on hyvä lause, eikö totta, eikö me tämä oteta mukaan, että me kerromme kokonaisen lauseenkin tai yhden kokonaisen rivin. Tämä voisi olla yksi sellainen avainlause, joka meidän täytyy ottaa tähän mukaan. Sanoja, pari sanaa, yksi sana, joku lause siellä. Jonkin aikaa on kerätty, sitten minä sanon, että nyt on puhuttu liian pitkään, nyt meidän pitää alkaa ottaa musiikkia mukaan, että se laulu alkaa syntyä. Sitten on seuraava kysymys: mistä me aloitetaan? No, sitten se yhdessä vain päätetään, että nyt tässä on niin vahva lause, että tämä on alku. Tai tuleeko se sitten vaikka kertosäkeeseen, tai onko se ensimmäisen säkeistön alku tai jotain, mutta kuitenkin, jostain tämä aloitetaan, ja tämä on nyt se alku.

Sakari Heiskanen: Sinä olet nyt ollut siis Espoonlahdessa ja sitten Pohjoisessa Espoossa, ja sinä lauloit meille jo Espoonlahden laulua. Laula vähän Pohjoisesta Espoosta tehtyä laulua, onko se jo valmis?

Tomi Pulkkinen: Kyllä sekin on valmis. Siellähän oli kantrihenkinen poljento, ja siinä tulee aina joku: [laulaa välillä] ”Niipperin kylä on ihmeellinen”, ja sitten siinä myöhemmin tulee, että ”Lahnuskin on ihmeellinen”, ja sitten lähtee:

”Mistä löytäisimme parempaa? 
Matkamies, moni Takkulan tuvan ties, 
lähti länteen, itään, etelään, 
palaamme pohjoiseen.”

Ja sitten tulee niitä tuokiokuvia jopa niin, että mentiin hevosella kouluun aikanaan, jopa siis näin. Hyvin kauniita tuokiokuvia, ja sitten se kertoo myös hyvin mielenkiintoisella tavalla siitä, missä vaiheissa sitä omaa elämää on oltu. Pohjois-Espoossa saattaa olla aika paljonkin ihmisiä, jotka ovat voineet asua siellä vaikka koko ikänsä. Toki kaikkialla on se, että me tulemme ja menemme ja matkustamme ja muutamme eri paikkoihin.

Sakari Heiskanen: Sinun pitää kohta mennä tuonne Espoon keskuksen laulupajaan. Mitä sinä odotat tältä pajalta?

Tomi Pulkkinen: Tämä on hyvin taas sellainen jännittävä ja inspiroiva tilanne, kun astuu ihan uuteen tilaan, kun meillä on tyhjä paperi.

Sakari Heiskanen: Haluat itsekin mennä sinne tyhjän paperin kanssa?

Tomi Pulkkinen: Joo. Kyllä sen pitää olla oikein kauhun tasapaino suorastaan siinä, että…

[Siirrytään laulupajaan, joka alkaa laululla]

Tervetuloa mukaan ensin vähän kuulemaan ja sen jälkeen itse tekemään Kuninkaantielle! Ja satuloidaan hevoset ja lähdetään vauhdikkaasti vähän lämmittelemään. Brrrr, hopp! Hopp! Hei! 

Kuninkaantietä on päivien taival Turusta Viipuriin. Hei! Kuninkaantietä ne on tänne tultu Espoon maisemiin. Kustaa Vaasa hetti sanan tulin uutisia kertomaan. Nyt on enää peninkulma Kvarnbyn kestikievariin. Längst Kungsvägen tar det dagar att fara från Åbo till Vibog…

[siirtymä pajassa eteenpäin]

Tomi Pulkkinen: Näette täällä fläppitaulun, ja siihen aletaan yhdessä kerätä ideoita meidän tulevaa yhteistä laulua varten. Niin kuin tuossa alussa mainitsinkin, tänään olisi ensisijaisesti aiheena tämä Keski-Espoo tai Espoon keskiosat. Haluaisin ensin kysyä teiltä tämän laulun teon pohjaksi teidän lempipaikkkoja.

Ja sitten kerron vielä sen, kun tuossa alussa oli puhetta tästä Jussi Lahtisen kuvateoksesta, Espoon kaupungin kulttuuripalveluiden julkaisemasta Katse Espooseen -kirjasta, niin voitte ottaa tästä myös pohdinnan tueksi esiin sen ihan ensimmäisen aukeaman, Keski-Espoo-nimisen aukeaman, ja katsoa vähän siitäkin, että jos tunnistatte siitä jotain paikkoja.

Eli käytetään myös vähän mielikuvitusta apuna, tukena ja herättäjänä tuota kuvateosta. Mutta lempipaikkoja. Nyt tänne tulikin itse asiassa tuossa ennen kahvia ystävällisesti jo Espoon vanhin silta mainittua. Hyvin mielenkiintoinen asia, eli siellä Espoon kartanon lähellä, Kauklahden lähellä.

Ja sitten täällä tuli jo hyvä alkusointu, en tiedä, mihin se voisi tässä tulla mukaan, mutta täällä on jo myös kirjoitettuna ”Kannussillan karavaanarit”. Siinähän on hyvää alkusointua.

Mutta nyt niitä paikkoja. Haetaan vähän paikkoja, jotain tärkeää, merkityksellistä lempipaikkaa. Ole hyvä.

Laulupajalainen: Keskuspuisto.

Tomi Pulkkinen: Hyvä, kiitos.

Laulupajalainen: Gerkin kartano.

Tomi Pulkkinen: Kiitos, laitetaan molemmat.

[haastattelu]

Tomi Pulkkinen: Se lähtökohta, joka minulla on ollut aika pitkään, kun olen pitänyt näitä lauluntekotyöpajoja, on ollut niissä lempipaikoissa. Se on sellainen, mikä yhdistää jokaista, ikään ja kokemuksiin katsomatta. Kaikilla on kokemuksia ja muistoja. Sehän on se, että se vanha filosofinen lause: ei paikoissa olla, vaan paikat ovat meissä. Ja siis tilat, jotka muodostuvat tänne meidän sisään, ja joista sitten ammennetaan. Mutta kun puhutaan näistä paikoista, joista näissä lauluntekotyöpajoissa kerrotaan, niin nehän ovat ikään kuin muistojen paikkoja, kokemusten paikkoja, missä on tapahtunut asioita, tavattu ihmisiä. Niihin kytkeytyy niin paljon, pitkältä ajalta ja ne jäävät silloin tänne pään sisälle ja muodostavat siellä tiloja. Voidaan myöskin lohdullisesti palata niihin paikkoihin, koska näissäkin lauluissa ja niissä esiintyvissä muistoissa tulee esiin se, että paikat voivat muuttua tai ne voivat suorastaan kadota, ne voidaan muuntaa täysin muuksi.

[Laulupajassa:]

Tomi Pulkkinen: Ja nyt ollaan ikään kuin Lindholmin sahalla. Siihen päälle, missä se aikanaan sijaitsi, on nyt kohonnut nämä isot alueet. Ja siellä oli... joo, oliko?

Laulupajalainen: Rata ja sen tulo.

Tomi Pulkkinen: Rata. Juna. Kuulitteko, täällä oli – kiitos – täällä oli tärkeä, tärkeä, eli juuri tähän äskeiseen liittyen: junaradan tulo Espooseen, se on tärkeä, iso asia.

[haastattelu]

Sakari Heiskanen: Miten pidät kasassa neljänkymmenen ihmisen ryhmän?

Tomi Pulkkinen: Eilen olin ihan toisessa yhteydessä pitämässä lauluntekopajaa. Siellä oli yhteensä aikuisia ja lapsia viitisenkymmentä. Oli kaksi koululuokkaa ja sitten aikuisia siihen päälle. Tai sitten jos on vanhempia ihmisiä… niin iästä riippumatta tärkeää on se, että jotenkin luo yhteisen hengen siihen tilaisuuteen. Nyt meillä on tänään puolitoista tuntia aikaa, mutta eilen oli vain 45 minuuttia aikaa noin ison porukan kanssa, silloin pitää todella tiivistää. Mutta keskeistä on se, että luo sellaisen hengen, että jokaiselle tulee olo, että on saanut olla mukana. 

[Laulupajassa:]

Yhteistyöllä kuitenkin mennään. 

Että tuleeko mieleen, mikä voisi olla sellainen hyvä näistä – ikään kuin – lähtökohta tai alku. Täällä on paljon: -66 muutettiin Tuomarilaan, VPK:ssä käytiin, elokuvissa... No, se paloi, rauniot vain jäivät. 

Laulupajalainen: Kirkosta aloitetaan!

Tomi Pulkkinen: Kirkosta aloitetaan! Tämä on kuitenkin niin keskeinen paikka, vai mitä, eikö totta? ”Kirkosta kirkolle kylään”, sanoiko joku? 

Laulupajalainen: Kirkko keskellä kylää. 

Tomi Pulkkinen: Kirkko, hei, kuulitteko, täällä on aivan loistava... Nyt minä juoksen tänne. Niin että ”kirkko keskellä...” Ei ole mikrofonia, niin tämä on sellainen manuaalisesti siirtyvä äänenlähde. Eli ”kirkko keskellä kylää”, eikö se ole aika hyvä? On. Täällä arvovaltainen konklaavi hyväksyy sen. 

Olisiko se tällainen sointuvaihdos esimerkiksi? Vai joku toinen sointu? [tapailee laulua] ”Kirkkomme täällä on keskellä kylää...” Esimerkiksi. Olisiko tässä ajatus?

”Kirkkomme täällä on keskellä kylää, 
kaarisillan yli johtaa Pappilan tie.”

Ja tässä on vähän pitkä nämä samat sanat, mutta: ”Kaarisillan yli johtaa Pappilan tie.” Tai sitten voi tietysti vaihtaa sitä: ”Kirkkomme täällä on keskellä kylää, kaarisillan yli…. Pappilan tie.” Siinä on aika pitkä nyt tuo, mutta: ”Yli kaarisillan johtaa Pappilan tie”, jotenkin näin, jos me haluamme. Mitäs mieltä olette?

[haastattelu, pajan hälyä taustalla]

Sakari Heiskanen: Keski-Espoon paja on ohi. Väsyttääkö sinua?

Tomi Pulkkinen: Kyllähän tuntee, että jotain on tehnyt tässä, koska se on niin intensiivistä. Mutta sitten taas toisaalta on samaan aikaan hyvin, hyvin inspiroitunut olo, niin kuin luulen, että meillä kaikilla on täällä hyvin inspiroitunut olo siitä, että voidaan yhdessä luoda. Ja sitten tietysti, kun tätä touhua ohjaa, on aika suuri ilo myös se, että voi olla jakamassa sitä omaa inspiroituneisuutta, joka minulla oikeastaan aina tehdessä on.

[Laulupaja]

Tomi Pulkkinen: No niin, nyt yhteisesti kaikille tervetuloa vielä kerran! Oikein mukava, että pääsin ensimmäistä kertaa vierailemaan täällä Matinkylän Naapuruustalossa. Kiitoksia vain kutsusta, että sain tulla. Minä olen siis Tomi Pulkkinen, mukava tutustua teihin tänään täällä Matinkylässä. Vietämme siis tänään lauluntekotyöpajapäivää. Ennen kuin aletaan tehdä uutta laulua, ajattelin, että laulan teille yhden vanhemman laulun, jonka olen tehnyt aikanaan silloin, kun Espoo täytti 550 vuotta…

[Siirtymä pajassa eteenpäin]

Ajattelin, että tässä nyt voisi olla niin, että jos me laittaisimme vaikka yhden rivin vielä tähän pötköön, ja sitten sen jälkeen voisimme ottaa siihen musiikkia. Jos vielä puristamme yhden rivin tähän, ja sitten... sitten musiikki alkaa. Mikä tämä voisi olla?Täällä on meillä hyvä: ”Aikaan ennen kerrostaloja korkeuksissaan meri siinsi vapaana rannoillaan. Läpi vuoden yhä meri meitä virkistää.” 

Pajalainen: Oi, hienoa. [taputuksia]

Tomi Pulkkinen: Mutta sitten puuttuu yksi.

Pajalainen: Päivän kerrallaan

Tomi Pulkkinen: No, sehän on aivan huippu, kuulitteko, tässä näin. Eli silloin saa riimiparin, aivan niin. Mutta vielä se, että ”jotain, jotain, jotain päivä kerrallaan”. Niin, että hyvä, tämä oli hieno idea, että me alamme tähän sen ”päivä kerrallaan”. Mutta mitäs ”päivä kerrallaan” se voisi sitten olla? 

Laulupajalainen: Päivä kerrallaan.

Tomi Pulkkinen: Olisiko se ”antaa voimaa, päivä kerrallaan”? Ja näinhän tämä on, tämä ihmisen elämä: päivä kerrallaan tässä mennään eteenpäin.

Nyt annetaan teille ihan näin kollektiivisesti tähän väliin tällaiset välitaputukset.

[Taputuksia]

Sakari Heiskanen: Niin teette sen musiikin samalla siinä?

Tomi Pulkkinen: Siinä samalla tehdään se musiikki. Toki sitten voin vähän sitä jälkeenpäin hioa ja katsoa, mutta periaatteessa idea olisi se, että siinä lyhyessä ajassa syntyvät kaikki sanat ja kaikki musiikki. Haluan sanoa, että sellaista yhteistyötä se on siinä mielessä, että sitten mietitään ensimmäisenä, olisikohan se molli se aloitussointu vai olisiko se kuitenkin duuri. Esittelen, että tämän tyyppisiä duuri- tai mollisointuja on, ja sitten yhdessä siinä äänestetään. Tai he äänestävät – minulla ei ole äänioikeutta siinä.

[Laulupaja, kitaran ääniä:]

Tomi Pulkkinen: Ei, kun duurista aloitetaan. Joo, aloitetaan duurista. Joo. Käykö meidän arvovaltaiselle raadille, kaikille sen jäsenille, sopiiko tämä duuri-valinta? Ja sitten tietysti se ei ole mitenkään kiveen hakattu, että se koko laulu...

[siirrytään eteenpäin laulupajassa]

Sittenhän voidaan mennä nopeasti. Sanat ovat täällä. Jos me otamme ensin tämän osan tässä, että aikaan ennen kerrostaloja korkeuksissaan meri siinsi vapaana rannoillaan, läpi vuoden yhä meri virkistää – tai meri meitä virkistää, jos haluaa – ja sitten ’antaa voimaa meille päivä kerrallaan’.

Jos tämä osa on, niin miltä se tuntuu? Onko se nopea vai hitaampi vai keskitempoinen? Minkälainen...?

Ei liian nopea, ei, ei. Olisiko se...

...tämän tyyppinen?

[kokeilee kitaralla]

Olisko se tämän tyyppinen? Mutta sittenhän meillä on olemassa jo ensimmäinen sointu: meillä alkaa sointu, ja sitten meillä on tempo, aika sellainen medium, ei liian nopea. Ja sittenhän meillä on jo tahtilajikin tässä.

Niin sitten meillä on vain yksi kysymys enää, ja se on se, että – ja sanatkin on, ensimmäiset sanat – niin sitten ainoastaan yksi kysymys jää jäljelle, ja se on se, että mikä se on, se melodia?

Sakari Heiskanen: Oikeastiko nämä ryhmäläiset tekevät sen melodian myös? Minä luulin, että sinä teet sen.

Tomi Pulkkinen: No, vähän ohjailen siinä tietysti, että se saadaan syntymään siinä ajassa. Sointupohjaisesti, ja todella yritämme kuvailla niitä sanoja myös musiikin keinoin, niin kuin se tietysti tässä laulun tekemisessä onkin: sehän ei ole sanat eikä sävel, vaan ne yhdessä muodostavat sen laulun.

[puhuu haastattelijalle uudessa pajassa, jonka hälyä taustalla]

Tomi Pulkkinen: Se oli hyvä se eilinen biisi, täytyy sanoa. Mutta se oli jännä sitten, kun vielä työstin sitä. On mielenkiintoista, kuinka paljon pitäisi tehdä sellaista pientä, mikä ei niin paljon näy päällepäin. Siis se, että pitää vaihtaa sanojen järjestystä ja sitten lisätä jotain. Sillä on yllättävän iso merkitys. Niin sitten sitä piti kuitenkin tehdä yllättävän paljon, vaikka se ei vaikuta siihen kokonaisuuteen, mutta se on tosi tärkeää.

[tapaillaan laulua pajassa kitaran säestyksellä]

Tomi Pulkkinen: Maximarketti maailman ihmeet möi, ja sitten lähtee: Ei voi laaksoa, jos ei, ei myös kukkulaa.

[laulu häipyy, siirrytään eteenpäin pajassa]

Kiitos. Kiitos.

Joo, mutta kiitos teille, hyvät ystävät. Kun katson kelloa, niin tässä ei kyllä... Kello on nyt kohta vasta viisitoista vaille 12. Meillä on tällainen laulu, meillä on säkeistöt ja kertosäe ja näin hienot. Tässä on maan ja taivaan väliltä ja ihmisen elämä, ja kaikki on paketoitu.

Ja ennen kaikkea tämä rakas alue, Leppävaara.

Mutta ennen kuin vielä... Voidaan vaikka, jos jaksatte, laulaa vielä uudestaan, tai ennen kuin aletaan tätä päivää paketoida, yksi tärkeä asia puuttuu vielä, ja se on se, että tokihan tietenkin laululla pitää olla nimi.

Laulupajalainen: Lepuski Blues.

Tomi Pulkkinen: Lepuski Blues. Joo, hyvä, hyvä. [pajasta kuuluu ääntä] Balladi voisi olla hyvä. Joo, tuo Lepuski Blueshan oli loistava nimi. Meidän täytyy varmaan tehdä toinen biisi, jossa olisi sitten blues-kaavalla. Mutta... Balladi Leppävaarasta tai Lepuski ... Mitäs mieltä te muut olette? Hieno ainakin.

[ryhmä keskustelee, hälyä]

Minä voin nostaa... Tai no minä en voi, olen jäävi, en voisi nostaa kättä ylös. Laitamme sen tänne nimeksi. Aika hieno siis. Joo, Balladi Leppävaarasta. Hyvä. Kiitos kovasti teille vielä kerran, ja oikein hyvää syksyn jatkoa. Ja sitten me tapaamme viimeistään silloin tammikuussa.

[haastattelu, pajan hälyä taustalla]

Sakari Heiskanen: Mitä sinä teet sille laululle tämän pajan jälkeen?

Tomi Pulkkinen: Kyllä minä kuuntelen sitten tuon äänityksen läpi, mitä on tehty, mutta sitten myös omasta muistista – omaa muistia hyödyntäen ja sitä tunnetta hyödyntäen, mikä siinä tilassa vallitsi, ja sitä tunnelmaa – niin sen avulla alan kirjoittaa sitä puhtaaksi ihan käsin.

Minulla on tämä käsityön periaate… menen pianon ääreen ja sillä tavalla katson sen läpi, onko sävelaji hyvä ja tulevatko kaikki mukaan. Useimmiten teksti on sellaisenaan, mutta joskus voi tulla pieni yksittäinen lisäys, joku sana tai joku rivi tai jokin vaihdos.

Ja sitten niissä melodialinjoissahan voi tapahtua jotain pientä elämää ja muutosta: niistä tuleekin ehkä vähän monipuolisempia ja vähän erilaisia, kun sitten teen sen, kun soitan sitä – ja laulan ja soitan sitä tosi paljon. Se vaatii sen, että sitä pitää laulaa ja soittaa tosi paljon. Sitten se itse löytää muotonsa, kun laulan ja soitan sitä. Ja sitten, kun minulla on se käsin lyijykynällä kirjoitettu hahmo, se voi elää vielä vähän.

[Laulupaja:]

Laulupajalainen: Tarvittaisi joku nuija tänne.

[naurahtaa] Tomi Pulkkinen: Nyt minä muuten huomaan täällä, että täällä oli tällainenkin hieno lause, joka on jäänyt meiltä käyttämättä: Ei olla mollissa Tapiolassa ollenkaan. Sekin oli niin hienosti sanottu. Voin kertoa teille tässä sellaisen asian, että tämä on huipennus. Olen kiertänyt kaikissa Espoon kuudessa suuralueessa ympäriinsä, ja on tehty aina jokaisesta alueesta uusi laulu. Nyt tämä oli tällä kertaa viimeinen tämä Tapiola. Voin sanoa, että koskaan aikaisemmin ei ole tullut näin paljon sanoja missään kuin teiltä täältä. Annetaan nyt jo ihan taputukset siitäkin – todella isot kiitokset teille, näin hienoa!

[taputuksia]

Ja nyt huomaan, että tämäkin ”ei olla, jos teille sopii...” Voin vaikka sitten, kun vähän työstän kotona, lisätä tähän johonkin vielä tämän ”ei olla mollissa”, jos vain saan sen mahtumaan, teidän luvallanne. Mutta teillä on niin paljon, että minun täytyy tätä vähän työstää. Kyllä se jonnekin menee. Mutta ei ole koskaan tullut näin monta säkeistöä, näin paljon. Otetaan yhteinen laulu vielä kerran.

[Yhteistä laulua, alkaa huuliharppumelodialla]

Tomi Pulkkinen: ”Kaikki alkoi ruusuverosta...”

[Haastattelu, pajan hälyä taustalla]

Sakari Heiskanen: Nämä on nimenomaan ikääntyneille tehtyjä. Ajatteletko sinä siinä tehdessä, että tämä on myös heille sellaista aivotreeniä, niin kuin yksi tänne osallistujista sanoi?

Tomi Pulkkinen: Sehän oli hienosti sanottu. Ja toki se, että nyt tässä valtaosa näistä tekijöistä on iäkkäämpiä henkilöitä, mutta ilman muuta ajattelen, että nämä laulut on tehty kyllä kaikille. Tässä tehdään ihmisiltä ihmisille. Tämä on sellaista arjen populaarimusiikkia ja arjen taidetta, joka tästä tulee.

Sakari Heiskanen: Kertaa vielä, mitä nyt tapahtuu?

Tomi Pulkkinen: Seuraavaksi tehdään videot näistä kaikista kuudesta laulusta, joissa kaikissa käy ilmi, missä nämä on tehty. Ja sitten ensi vuoden alusta heti tulee kiertue. Käyn pitämässä konsertit näissä kaikissa kuudessa paikassa, joissa näitä lauluntekotyöpajoja on pidetty. Sitä myöskin odotan innolla, että pääsen esittämään nämä kaikki laulut kerralla. Ja sitten tietysti lauletaan yhdessä ihmisten kanssa, varsinkin se heille tuttu laulu, jota he ovat itse olleet tekemässä.

[Laulupaja, yhteislaulua, naurua ha sormien napsitusta]

Tomi Pulkkinen: 

”Gardenin insinöörit jonotti 
Puku päällä tanssiin hakua odotti.  
He baarissa seisoi niin kuin kynttilät,  
välillä menoon hurjaan villiintyivät..”

[Laulupaja häipyy kuulumattomiin]

Loppumusiikki