Katse Espooseen -podcast, jakso 5: Espoon pohjoisosat – Missä tiet kiemurtelevat ja yhteisö hengittää

Katse Espooseen -podcastin viidennessä jaksossa suunnataan kohti Espoon pohjoisosien historiaa ja identiteettiä. Pohjois-Espoo on paikka, jossa metsät humisevat historian ääniä ja järvien rannat kantavat muistoja. Sakari Heiskanen sukeltaa Pohjois-Espoon kyliin ja kartanoihin – sinne, missä avattiin Olympiavuonna ”Tannerintie”, missä Takkulan baarin tunsivat kaikki ja mistä natsi-Saksa osti graniittia.

Opetusneuvos Martti Hellström tuo pöytään tarinoita kouluista ja kielitaisteluista, ja muistelupajojen väki avaa oven yhteisöihin, joissa rakennettiin taloja pokasahalla ja hoidettiin lapset yhdessä. Tämä jakso käy vanhojen polkujen, järvien ja ikivanhan kulttuuriympäristön Espoossa, joka on yhä kuin oma valtakuntansa. Mutta miksi se olisi Espoon Kainuu? 

Kuuntele jakso Soundcloudissa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan)

Kuuntele jakso Spotifyssa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan)

Kuuntele jakso Suplassa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan)

Kuuntele jakso Lämpiössä(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan)

Sakari Heiskanen, podcastin juontaja: 

Tervetuloa kuuntelemaan historian ääniä Pohjois-Espoosta. Tällä kertaa kuljemme sillä puolella Espoota, mihin rakennettiin Olympiavuonna 1952 nykyinen Vihdintie. Sen nimi oli muuten aluksi Tannerintie. Miksi? No se selviää tässä jaksossa myös. Me selvitetään myös, onko espoolaisessa keisarin vessassa pytty ja mitä kuuluu Takkulan baarille nykyään.

Ihmettelemme vähän myös espoolaista kouluhistoriaa, esimerkiksi sitä, kuka veti piikkilankaa aidan koulun ympärille. Katse Espooseen -sarjahan on Jussi Lahtisen Urban AI Art -mediataideteoksen alkuun sysäämä hanke, jossa on synnytetty Jussin tekemän tekoälytaiteen avulla kirja ja sen perusteella on tehty tämä podcast-sarja.

Pohjois-Espoon suuralueella asui vuonna 2023 noin 12 000 ihmistä, heistä suurin osa joku 8 000 Vanhankartanon–Röylän alueella, ja melkein kaikki loput sitten Kalajärven alueella, Niipperissä ja siellä päin. Mutta tässä jaksossa me liitetään tuohon Pohjois-Espoon suuralueeseen myös Järvenperä. Se lisää tämän jakson aihealueeseen viitisen tuhatta ihmistä, asukasmäärä on kaikista jaksoista pienin koko tässä sarjassa, eli tuollainen 17 000.

Tämän alueen merkitys on suuri. Täällä sijaitsee paljon merkittäviä kohteita, esimerkiksi etelässä Träskändan kartano, pohjoisessa Rinnekoti ja Velskola, joka on monen meidän espoolaisen rippileiripaikka, ja tuttu seurakuntakeskus. Puhumattakaan siitä luonnosta, jota tällä alueella todella riittää.

Järviä, metsää. Yksi näistä tässä jaksossa kuunneltavista muistelupajalaisista tuotesi että Pohjois-Espoo on kuin Espoon Kainuu. Hän taisi tarkoittaa sitä, että  tätä aluetta ei kehitetä ¨samalla tavalla kuin Etelä-Espoota. Mutta ainakin mä mietin että vaikka Nuuksio ei sinällään kuulu tähän Pohjois-Espooseen, niin ei kyllä Pohjois-Espoon metsä ja Nuuksiot ole kovin helppo erottaa toisistaan.

Ja tosiaan tähän jaksoon ei kuulu Nuuksio. Me ollaan otettu tähän jaksoon sen Järvenperän alue mukaan, koska se on niin lähellä Gammelgårdia eli Vanhaakartanoa, ja se on yksi reitti, jota kautta sitten tuolta tässä jaksossa käsitellyt, joilta alueelta on päässyt aikaisemmin Helsinkiin ennen kuin Vihdintie rakennettiin.

Nuuksion alue ja Ämmässuo itse asiassa kuuluvat Vanha-Espooseen niin kuin virallisesti tuo Järvenperäkin. Katse Espoosen -kirjassa Espoon pohjoisalueiden kuvaan on liitetty siis Järvenperässä olevia kohteita. Ja toki tätä jaksoa, niin kuin kaikkia muitakin näitä tämän sarjan jaksoja määrittää se, että ketä siellä muistelupajassa on ollut paikalla. Mä pyrin tuomaan historia laajemmaltikin esille, mutta niin kuin aina historian kanssa, joudutaan kertomaan vain pieni osa siitä, mistä on oikeasti kyse.

Studiovieraana tässä jaksossa täällä Löytö Studiolla on opetusneuvos ja pitkäaikainen opettaja, ex-reksi Auroran koululta, Martti “Mara” Hellström, joka asuu Järvenperässä. Minä olen Sakari Heiskanen, ja nyt otetaan katse Espoon pohjoisosiin.

Mutta ennen kuin sukellan Espoon pohjoisosien järviin ja historiaan, kuunnellaan, mitä puhuimme Bodomjärven pohjoispuolella talvella.

Sakari Heiskanen: 

Nyt me ylitetään niin sanottu rajajoki. Eli kehä kolmonen. Tää on semmonen sanonta Suomessa, että kun jotakin on Kehä 3 ulkopuolella, niin se ei ole enää pääkaupunkiseutua, mutta se ei ole totta. Me ollaan nyt Espoossa. Jussi, sä sanoit, että tämä on ollut sulle se ehkä vierain näistä Espoon alueista, kun sä oot tehnyt tätä työtä.

Jussi Lahtinen: 

Joo, jo tämä koko valtava alue hahmottuu metsään pohjoisessa. Nuuksion luonnonsuojelualue tuttu, mutta se leimaa koko tässä itä-länsisuunnassa myös tämän koko pohjoisen Espoon. Tämä on maaseutua, metsää. Mutta tässä projektissa, kun itse tähän tutustuin, käyttäisin sanontaa, että “kuninkaallinen” luontokokemus. Kaikki rakennelmat on tehty sitä luontoretkeilyä varten, että tässä on tämmöistä kuninkaallista kuninkaallisia viboja.

Sakari Heiskanen: 

Eikä ainoastaan kuninkaallisia, vaan keisarillisia!

Jussi Lahtinen: 

Joo, keisarillisia viboja, kyllä.

Sakari Heiskanen: 

Jussi tarkoittaa tässä sitä, että hän on valinnut tähän Katse Espooseen -kirjan aukeamalle aiheita, jotka liittyvät Espoon kartanovaiheeseen. Yksi merkittävimmistä kartanoista Espoossa oli nytkin ajankohtainen Träskändan kartano. Katsotaan mitä sille käy.

Opetusneuvos Martti Hellström oli mulla vieraana täällä Löytö Studiolla vuodenvaihteen jälkeen. Hänen kanssaan keskustellessa Espoon historia kytkeytyi suoraan nykypäivään.

Mara on kunnallispoliitikko, mikä voi kuulua hänen puheestaan myös, mutta hän tuntee suomalaisen koulujärjestelmän historian kuin omat taskunsa, ja hän on aikoinaan ollut hyvin pidetty rehtori Auroran koululla, joka muuten oli väistössä Kalajärvellä ainakin osaksi just ennen kuin Mara jäi eläkkeelle. Eli Maran kanssa keskustellessa historiasta tulee saumatta nykypäivää.

Sakari Heiskanen: 

Mitä sä ekana huomaat tästä kuvasta?

Martti Hellström: 

No tuo temppeli, joka on tuolta Träskändan kartanosta tuolla oikeassa yläreunassa, siellä on istuskeltu ja syöty eväitä myös oppilaiden kanssa. Sen siellä tunnistaa ensimmäisenä.

Sakari Heiskanen: 

Mikäs sen historia onkaan?

Martti Hellström: 

Sehän oli... sellainen paikka, kun vieraat kulki tuolla Träskändan kartanossa, niin ne saattoivat mennä ikään kuin keskustelemaan sinne pienemmässä ryhmässä. Mutta nyt se on suljettu tila, että varmaan siellä myöskin muut kävi kuin pelkästään viralliset vieraat. Nythän se on usein aika lailla töhritty, valitettavasti näitä ei pystytä oikein suojelemaan sillä tavalla.

Sakari Heiskanen: 

Tai suojaamaan, ellei panna jotain aitoja ympärille. Mä muistan kyllä että sitä oli töhritty jo aika kauankin sitten, kun oon käynyt siellä. He olivat sun sun koulun oppilaita. Eikö sä saanut niitä kuriin?

Martti Hellström: 

Murrosikä on mikä on. Hankala. Olen itsekin ollut töhrimässä. Jotenkin se poikien aivo, kun pudotaan neljävuotiaan tasolle, niin siihen kuuluu kaikenlaista tosi tyhmää rajojen kokeilua.

Sakari Heiskanen: 

Rakennus, josta Martti tässä puhuu, on Engelin suunnittelema Dianan temppeli. Engel on siis suunnitellut kartanon maille sekä temppelin että kappelin. Tai no, se nykyinen kappeli oli alun perin viljamakasiini. Engel suunnitteli myös kartanon puistoa 1800-luvun alkupuolella. Se oli silloin erilainen kuin mitä se on sitten kuvissa, joita nähdään sen jälkeen, kun Aurora Karamzin on vaikuttanut siellä.

Sakari Heiskanen: 

Mitä muuta sä löydät tästä kuvasta?

Martti Hellström: 

Sitten tässä on myöskin tämä keisarin käymälä.

Sakari Heiskanen: 

Niin, tuossa vasemmalla on tuommoinen aika näyttävän näköinen rakennus, joka on itse asiassa vessa. Missä se on?

Martti Hellström: 

No se on Träskändan kartanolla siinä vähän pohjoispuolella. Jossain vaiheessa sen ovet oli auki, niin oli pakko mennä katsomaan se pönttökin. Että siellä yllättäen oli ihan niin kuin... että se ei ollut mikään riuku. Kun ajatellaan, että se on kuitenkin 1800-luvun puoliväliä, niin katsos vaan, oli jo pönttö. Mutta huonossa kunnossahan sekin on tällä hetkellä.

Sakari Heiskanen: 

Niin... Mä huomaan, että sä puhut Träskändan kartanosta ja mulla on kaksi sanaa tälle kartanolle, se Auroran kartano ja sitten Träskändan kartano. Onko sulla joku syy miksi sä et puhu Auroran kartanosta?

Martti Hellström: 

No, se on nykyään se nimi millä sitä yritetään suojella, ja sehän ei ole varsinaisesti se Auroran oma kartano, vaan sehän paloi. Että tämähän on uudempi rakennus.

Sakari Heiskanen: 

Mun espoolaisessa sanavarastossa tuolla kartanolla on myös kolmas nimi, Karamzinin kartano, hänen toisen aviomiehensä nimen mukaan. Aurora Karamzinhan on paitsi espoolainen niin myös suomalainen suurnainen, Diakonissalaitoksen perustaja, joka nuoruudessaan oli tsaarin hovineiti eli hyvin merkittävässä roolissa autoritäärisen vallanpitäjän lähipiirissä.

Hänen aviomiehensä Paul Demidov oli upporikas venäläisupseeri, mutta kartano oli kyllä alunperin Auroran. Hän peri sen isäpuoleltaan, Karl-Johan Walléenilta. Tai olikohan se niin, että hän osti sen?

Alunperinhan Träskändan kartanon rakennettiin jo 1700-luvulla. Mun lähderantalaisessa lapsuudessa Auroran kartanon vaikutus näkyi siellä parin kilometrin päässä kartanosta metsikköinä, joissa kasvoi paljon jalopuita, pähkinää ja sellaista, ja kasvaa edelleen. Itse kartanon rakennus on Auroran jälkeiseltä ajalta. Se “oikea” Auroran kartano paloi jo hänen elinaikanaan, ja hän myi sen sitten sisarensa tyttärelle, joka rakennutti lopulta sen palaneen kartanon tilalle kesähuvilan. Se taas purettiin tämän nykyisen rakennuksen tieltä vuonna 1921. Nykyisen rakennuksen julkisivut on muuten suunnitellut ruotsalainen Isak Gustaf Clason joka on suunnitellut myös Nordiska Museetin Tukholmassa – se on todella näyttävä rakennus.

Keisariaika näkyy laajalla alueella, mutta täällä taiteilija Lahtisen muodostamalla Espoon pohjoisosien aukeamalla Katse Espooseen -kirjassa on myös luontoa. Martti Hellström.

Martti Hellström:

Se on huikeeta. Kymmeniä järviä ja raikasta vettä ja syvää. Kesä on mun vuodenaika – ja on nimenomaan aurinkoinen kesäpäivä.

Sakari Heiskanen: 

…järven rannalla…

Martti Hellström: 

...ja sitten pulahdus veteen. Harmi että siellä laitureita enää on yhtä paljon kuin ennen, tuolla Luukissa, mutta Oittaallahan on tällä hetkellä tosi hienot paikat ja paranee vielä ensi kesänä.

Sakari Heiskanen:

Aa, sinne on tulossa jotain uutta?

Martti Hellström: 

Sinne tulee oikein todella upea ja suihkutustila, vastaa odotuksiin, kun siellä on paljon talvellakin näitä, jotka käy uimassa järvessä… ja iso taistelu käytiin valtuustossa, että se saatiin läpi.

Sakari Heiskanen: 

Sanoit Luukissa ja Oittaalla. Mikä on sun lempijärvi?

Martti Hellström: 

Oittaa ehdottomasti,

Sakari Heiskanen: 

Bodomjärvi.

Martti Hellström: 

Se on tosi kiva mesta. Lyhyt matka ajaa sinne, ja aurinko tuntuu paistavan siellä paremmin kuin omalla pihalla.

Sakari Heiskanen: 

Käytkö sinä (luonnossa) kuljeksimassa tai vaeltamassa koskaan? Tai kävelyllä?

Martti Hellström:

Itse asiassa ihan liian vähän. Me ollaan nyt kun kouluvaarina toimii, niin sinne viedään usein näitä oppilaita ja silloin heidän kanssaan kuljetaan ne reitit siellä läpi.

Sakari Heiskanen: 

Palataan siihen kouluvaariasiaan myöhemmin tuolla ohjelman lopussa. Mutta toi Martti Hellströmin suhde luontoon on samanlainen kuin mulla itselläni, eli mä vaellan tavalla tai toisella järvien rantoja Pohjois-Espoossa ja käyn niissä uimassa. Pohjois-Espoossa mun lempipaikkojani on Sorvalampi, Myllyjärvi Bodomin lähellä, ja pohjoisempana Kaitalampi Luukijärvi ja toinen Myllyjärvi – se joka on Lahnuksen kupeessa.

Mä kerron nämä mun lempiuimapaikat, koska sillä tavalla mä saan Aasinsillan sinne Pohjois-Espoon toiselle puolelle eli sinne Kalajärven alueelle.

Kalajärven Ruskatalolla pidetyssä haastattelijana oli Espoon kaupungin kulttuuripalvelujen erityisasiantuntija Elina Pulli. Kun mä kuuntelin sitä keskustelua siellä, mä hämmästelin miten vähän luonnossa liikkuminen kuului näiden pohjoisespoolaisten jutuissa. Ja ei, kyse ei siis ole siitä, että ei pohjoisespoolainen kaipaisi luontoa. Pikemminkin sain sellaisen käsityksen, että se on niin arkinen osa elämää siellä, että ei se tule nostetuksi esiin.

Ja niinhän taiteilija Jussikin tuossa jakson alussa sanoi, että Espoon pohjoisalueita määrittää idästä länteen asti järvet ja metsä.

Nuuksiosta itään sijaitsee useita ulkoilualueita, esimerkiksi Luukki, joka on Helsingin omistuksessa, mutta saa siellä espoolaisetkin kiertää, vaikkapa Seitsemän lammen kierroksen. Nykyisin tuossa suunnassa Espoota on myös golfkenttä siellä Rinnekodin luona, ja Serenan hiihtomäet ja vesipuisto siellä Korpilammen lähellä. Vai onko Korpil<mpi Serenan lähellä?

Mutta tän alueen kirjoitettukin historia kantaa tonne 1400- ja 1500-luvuille, jolloin Espoon kirkkokin rakennettiin. Äsken kun mainittiin toi Träskända, niin senkin paikalla on ollut kyläasutusta jo kauan ennen kartanoa, ja täällä Espoon koilliskolkassa on ollut niin kartanoita kuin kyliä. Luukin kylä tunnettiin 1500-luvulla Sötbynä. Olisiko se sitten Sokerikylä, makee kylä. Siellä oli kolme taloa. Vuonna 1635 se yhdistettiin ratsutilaksi, jonka omisti Lucas Sigfridinpoika ja tämän veli. Ja siitä sitten jäi tämä nimi Luuk, Luukki. Ja myös Lahnuksessa on ollut 1500-luvulla taloja, joista syntyi sitten eri vaiheiden kautta muun muassa kartano, Storgård.

Yksi näistä Kalajärven muistelupajaan osallistuneista oli Riitta Salmela, joka on syntynyt siellä päin ja asuu siellä edelleen, Takkulassa. Takkulakin on ollut jo 1500-luvulla.

Riitta Salmela: 

Me kuulutaan nykyisin kaupungin alueena Velskolaan. Mutta ensin oli Takkula ja sitten tuli Velskolan tila. Takkulan tila oli ensin yhtenäinen ja sitten se jaettiin kahteen tilaan yli ja alitakkulaan ja sieltä sitten kaikkia tietoa tulee.

Elina Pulli: 

Ja oliko se niin, että se Takkulan tila oli se koko sen alueen nimi?

Riitta Salmela: 

Ei tilan, se oli siinä, ne tuli vaan Takkula, Takskug, ja sitten tuli Velskola, Velskug.

Ja ne oli erilliset, mutta sitten tämä nimi tuli vaan nyt tämän 1980-luvulla, 1990-luvulla muuttui, että siitä tuli Velskolan kaupunginosa.

Sakari Heiskanen: 

Riitta on kerännyt Takkulan historiatietoa kirjaa varten. Niinpä mä päätin lähteä Takkulaan käymään, rakennuksessa joka tunnettiin ennen Takkulan baarina ja ja jossa nykyään Riitan ja hänen jälkipolvien liiketoimintaa. Pienikylän luomutilan PieniKyläKauppa on sen nimi nyt

Sakari Heiskanen: 

Onko sillä kirjalla jo nimi?

Riitta Salmela: 

Sillä kirjalla ei ole nimeä, kun en ole vielä keksinyt, minkä laittaisin sille. Mutta tämä kertoo 1540 alkaen tähän päivään saakka suurin piirtein, että mitä täällä on tapahtunut suurin piirtein. Ja vähän olen saanut apuja naapureilta ja kansallisarkistosta ynnä muuta.

Sakari Heiskanen: 

Espoon historiahan on vähän sellaista, että täällä on ollut asukkaita suunnilleen sama määrä aika pitkälle tuonne 1800-luvulle asti mutta sitten 1800-luvun aikana Espoo kasvoi ehkä kymmenkertaiseksi, eli täällä oli huimat yhdeksän  kymmenen tuhatta ihmistä 1900-luvun vaihteessa.

Mitä täällä tapahtui silloin?

Riitta Salmela: 

Täällä vaan tilat jaettiin, ja sitten täällä ei tänne paljon tullut ihmisiä. Kyllä täällä joku per tila asui joku parikymmentä ihmistä per tila, ehkä neljäkymmentä, mutta sitten tuli nämä Rinnekodit ja tämmöiset tähän, niin siellä sitten rupesi enemmän tulemaan.

Sakari Heiskanen: Kun Riitta Salmela puhuu Rinnekodista, hän tarkoittaa sitä Rinnekotia, joka on Skogbyissä, Espoon ja Nurmijärven rajalla. Diakonissalaitos hankki tämän alueen vuonna 1939 paroni Johan Ramsaylta. Alunperin Diakonissalaitos perusti sen Rinnekodin kehitysvammaisille Alppilaan kallionrinteelle.

Silloin sisar Aino Miettinen oli ottanut hoitoon kaksi vaikeasti kehitysvammaista poikaa. Ja vuonna 1939 lopulla tämä rinnekoti siirtyi Skogbyyn, jossa sen ajan ideologiaan mukaisesti kehitysvammaiset pääsivät elämään omien kykyjensä mukaista elämää tällaisella maatilamaisella alueella. Nykyisin Rinnekodit on taas Diakonissalaitoksen osa. Se tarjoaa sote-palveluja niin kehitysvammaisille kuin ikääntyneille, vammautuneille, mielenterveys- ja päihdekuntoutujille ja asunnottomille henkilöille. Ja muille erityistä tukea tarvitseville. Sen palveluja on ympäri Suomea useissa kymmenissä yksiköissä.

Diakonissalaitoksen äiti oli siis espoolainen –  ainakin meidän mielestä – Aurora Karamzin, ja se Diakonissalaitos perustettiin vuonna 1867 rakennukseen, joka on nykyisin tuolla Skogbyissä.

Alunperin se sijaitsi Helsingin Unionkatu 9:ssä, empirepuutalo, joka siirrettiin sinne Rinnekotiin vuonna 1952. Nykyisin se nimi on Muistola, ja siinä toimii museo ja sinne on entisöity sisar Ainon asunto.

Riitta Salmela muisteli tuossa, että Takkulaan ei ollut tietä vielä ennen kuin vuonna 1952. Nykyinen Vihdintie rakennettiin silloin, tai sitä oli rakennettu jo pitkään, se valmistui tältä osin silloin, samoihin aikoihin rinnekodin kanssa.

Alunperin sitä ei kuitenkaan kutsuttu ainakaan tällä alueella nimellä Vihdintie. Muistelupajoissa kerrottiin näin:

Elina Pulli: 

Mainitsit tuossa, että ei ollut paljon noita liikennevälineitä, millä kulkea, ja oli jollain lailla köyhää, niin haluatko sä kertoa lisää siitä elämästä, että minkälaista se oli?

Leif Rolig: 

Silloin oli semmoinen kuin Saxén tuossa Lahnuksessa, ja siellä oli saha sitten siellä Myllyjärven rannalla, ja mun isä ja Masalin, ne olivat siellä töissä. Silloinhan sahattiin paljon. Sitten, kun Vihdintie aukesi ja bussiliikenne alkoi kulkea suoraan Helsinkiin, niin sitten isä oli Helsingissä töissä.

Elina Pulli: 

Milloin tää Vihdintie tuli?

Leif Rolig: 

1952. Olympialaiset oli jo käyty jo silloin. Ensin se kulki sellaisella nimellä kuin Tannerin tie. Se oli se ensimmäinen versio. Sitten siitä tuli Porin tie ja nyt se on vissiin Vihdintie.

Toinen muistipajalainen: 

Eikö se Tannerin tien nimitys tullut siitä, että politiikko Tannerilla oli huvila Vihdissä? Hän tarvitsi tien, että pääsee suoraan Helsinkiin politikoimaan.

Elina Pulli:

1952?

Riitta Salmela: 

Osaksi. Se Vihdintie oli tehty Takkulan saakka, josta sitten mentiin Gunnarsiin, Bemböleen ja Helsinkiin. Ja sitten se valmistui 1952 kokonaan. Se kallioleikkaus tehtiin.

Sakari Heiskanen: 

Tannerin perhe tosiaan hankki vuonna 1923 Sorkin tilan sieltä Vihdin puolelta läheltä Espoon rajaa, ja kyllähän tien myötä sujuvammin pääsi Helsinkiin politikoimaan. Mä en lähde nyt varmistamaan, miten poliitikko Väinö Tanner vaikutti Vihdintien linjauksiin, mutta annetaan sen tarinaan elää omaa elämäänsä.

Mutta Tannerintie ei tosiaan ollut silloin alun perin nimeltään, vaan Vihdintie, ja se rakennettiin osaksi Valtatie 2:sta, ja se todettiin jo valmistumisensa mennessä sopimattomaksi valtatiekäyttöön. Kun sinne ajaa ja se kiemurtelee se tie, ja menee aika jyrkkiä mäkiä ylös alas, niin en ihmettele. Ja ilmeisesti siinä oli kyse just siitä, että valtatieksi ei oikein soveltunut näin mutkitteleva tie.

Nykyään se tie 120 mutkittelee kauniisti siellä Velskolla ja Luukin tienoilla.

Mutta tämä Vihdintien rakentaminen muutti tämän Espoon kolkan kehityksen. Äsken Leif Rolig kertoi, että hänenkin isänsä meni töihin Helsinkiin, kun tie valmistui. 1950- ja 1960-luvulla, kun eteläisemmässä Espoossa jo rakennettiin isoja lähiöitä ja asuinalueita, niin Pohjois-Espoo oli aika toista maata.

Riitta Salmela muistelee omaa lapsuuttaan siellä Takkulassa näin:

Riitta Salmela: 

1950-luvulla meillä oli, tai meillä on ollut aikaisemminkin siellä maatila, meillä on maatila, ja siellä on ollut lehmiä navetassa. Ja sitten kaikki kesäasukkaat, jotka asuivat siinä naapurisella Tuhkurinjärven rannalla, ne tuli hakemaan tinkimaitoa meiltä.

Elina Pulli: 

Okei, tinkimaitoa.

Riitta Salmela: 

Niin ja minä en tiedä kuinka moni tietää mikä tinkimaito on. Se oli semmoista, ja sitten kesällä myös sieltä Tuhkurin puolella, kun se on se järvi, joka on siinä lähellä, että se kuuluu tilaan. Mutta kesällä nämä Tuhkurin lapsetr pojat ja meidän kylän pojat, niin niillä oli semmoista pientä kähnää aina siellä. Niillä oli leikkisota siellä aina kumpi voittaa ja tekee mitä. Ne teki siellä kaiken näköisiä korsuja ja tämmöistä, ja sitten mentiin, kuka voitti, ja kummalle puolelle Vihdintietä ne tuli.

Sakari Heiskanen: 

Tinkimaito on muuten raakamaito jota siis Takkulasta kesämökkiläistä haki. Eli sillä alueella oli myös kesäasutusta silloin. Myöhemmin kun vierailin Takkulan baarilla, kysyin Riitalta lisää

Sakari Heiskanen: 

Minkälainen paikka tämä on ollut asua silloin, kun ensimmäiset muistosi täältä on?

Riitta:

Tämä on kiva. Täällä sai tehdä kaikennäköistä. Meillä on maatila, siellä sai tehdä vaikka mitä. Tämä oli ihan maaseutua. Eihän tässä ollut Vihdintietä eikä mitään, me kuljettiin tuolta, mentiin Välskogin kautta tuonne Gunnarsiin ja sitten mentiin hevosella mentiin Gunnarsiin, että päästiin bussiin, ja siellä oli sellainen iso Haranmäki, jota hevonen talvella ei päässyt, sitä menee alas, jätettiin hevonen sinne ylös, ja sitten liu´uttiin mäkeen alas.

Sakari Heiskanen: 

Takkula on myöhempinäkin vuosikymmeninä ollut merkittävä keskus paikallisille. Riitta kertoo että siellä on järjestetty Halloween-juhlia, laskiaisriehoja ja vaikka mitä. Ja moni muistelupajalainen muistaa myös Takkulan baarin, varsinkin 1970-luvulta.

Leif Rolig: 

Niin joo, sitten oli baari, Takkulan baari oli suosittu silloin. Ja koska Ruskopirtti oli suosittu tanssipaikka, Helsingistä tuli kolme bussia joka viikonloppu Ruskopirtille, ja ne, jotka meni sitten omilla ajoneuvoilla, piipahti monesti Takkulan Baariin sitten.

Elina Pulli:

Joo, okei hienoa.

Riitta Salmela:

Meillä oli, 1947 rakennettiin tuohon Takkulan Vihdintien varteen kauppa. Takkulan kauppa, joka sitten muuttui baariksi ja siellä on Takkulan baari, josta on tehty myöskin laulu. Jarno Sarjanen tehnyt.

Elina Pulli: 

Pystytkö hyräilemään?

Riitta Salmela: 

En.

Sakari Heiskanen: 

No, se meni suunnilleen näin. [Laulaa: Mennään Takkulan baariin mennään sekoilemaan]. Huojuva Lato-bändikin on ainakin esittänyt sitä keikoilla, myöskin Jussin kanssa. Hienoin Espoosta kirjoitettu country-biisi. Eli jos tuo Takkula on siinä Velskolantien kohdalla, niin Röylän tie ja Niipperin tiet on ne kaksi muuta tietä, jotka on vieneet tältä alueelta sinne Vanhaankartanoon.

Leif Rolig kertoo muistelupajassa, miltä siellä näytti 1960-luvun alussa.

Leif Rolig:

Tosiaan kauppoja oli ehkä enemmän kuin tänä päivänä. Nyt ne on isompia ja niitä on, onko niitä nyt kolme tällä alueella? Silloin niitä oli kuusi-seitsemän.

Elina Pulli: 

Muistatko minkä niminen oli sun lähikauppa?

Leif Rolig: 

No ensimmäinen kauppa, minkä mä muistan oli Moringin kauppa. Ja se oli semmoinen pieni omakotitalo missä oli sitten tämä Emil Moring. Sen jälkeen tuli kai semmoinen kauppa kuin Handelslaget, joka muuttui sitten Varubodeniksi. Sitten tuli kaksi Elantoa. Tänne tuli Odinlammelle yksi Elanto ja Niipperin yksi elanto. Sitten tuli Lammin kauppa, sekin oli semmoinen pieni kauppa, mikä oli omakotitalossa. Sitten oli Saurénin kauppa, mikä oli tässä lähellä.

Röylän puolella niitä oli vissiin kaksi kolme kauppaa, mutta kaikki oli semmoisia pieniä. Hyvä puoli siinä oli, että jos tarvii rakennusmateriaalia, sementtiä rautaa, lautaa, nauloja, niin niistä sai sitten, jos ei ollut, niin tilaamalla. Ajattele, jos tänä päivänä menee tuohon K-kauppaan ja kysyy, että mä haluaisin kymmenen kiloa neljän tuuman nauloja, niin kassa kysyy, että onko lääkitys kohdalla.

[naurua] Elina Pulli: 

Okei.

Sakari Heiskanen: 

Leif kävi pikakelauksella läpi alueen, joka ulottuu vanhasta kartanosta aina tuonne koilliseen Odilammelle asti. Tuo Moringin kauppa, jonka Leif mainitsi toimi Vanhassakartanossa eli Gammelgårdissa vuodesta 1902 aina 1970-luvulle asti. Tämä suunta onkin se, mitä kautta yhteydet Helsinkiin päin pelasivat, ennen Vihdintien rakentamista. Gammelgård itsessään oli jo 1540-luvulla iso kylä. Ja tämä vanhan kartanon kylätie on edelleen viehättävä pätkä espoolaista historiaa siellä Pitkäjärven rannan tuntumassa.

Kannattaa joskus pyöräillä siellä, tai käydä vaikka pienellä autoretkellä.

Tämä muistelupaja väki Kalajärvellä tuntuu olevan kuin yhdestä kylästä veistettyä porukkaa. Ja onkin: sinne on valikoitunut muun muassa entisiä koulukavereita. Yhteinen historia saa meiningin vaikuttamaan aika idylliseltä.

Siellä on porukkaa, joka on syntynyt siellä, sitten siellä on porukkaa, joka on tullut silloin 1960–70-luvulla, ja joku on tullut vielä paljon myöhemminkin, mutta sieltä näkyy semmoinen ajatus siitä, että tämä on jengi joka on raivannut tietä. Siis ihan konkreettisesti, täällä alueella on rakennettu omin käsin, vähän liioitellen ”uudisraivaajahengellä”.

Kaikilla muistelupajalaisilla olisi oma tarinansa kerrottavana, ja olisi kiva jakaa ne kaikki. Mutta se yhteinen stoori on se, että moni kävi Helsingissä töissä, ja monissa perheissä sitten vaimo oli kotona lasten kanssa.

Mutta Helena Rytkösen oli toinen tarina. Hän tuli tänne töihin.

Helena Rytkönen: 

1971 vuonna olen tullut töihin Rinnekotiin ja tehnyt siellä pitkän uran, tuntenut muun muassa sisar Aino Miettisen, joka on perustanut Rinnekodin. Asunut siellä semmoisen kymmenkunta vuotta, ja sitten ostettiin tuosta Luukinjärven rannalta pieni vanha talo, jossa on ollut aikaisemmin joku puutarha myöskin. Siis oikein joku kasvihuone, ja siinä sitten järven rannalla aika isolla alueella asuttiin.

Ja siellä oli kuinkahan monta niitä osastoja, oli ihan hirveän monta. Ja sinne mä nuori sairaanhoitaja sitten jouduin ensimmäiseksi tehtäväkseni osastonhoitajaksi, joka oli aika kauhistuttava kokemus. Mä hain paikkaa sairaanhoitajaksi, ja kuvittelin, että siellä on oikeasti sairaita ihmisiä vuoteessa. Ja sitten mut pantiinkin esimieheksi. Ja siellä sitten muutamat vanhemmat työntekijät ei tykännyt siitä. Vaikka se ei ollut mun vika, mä en tiennyt, että musta tehdään heti osastonhoitaja.

Elina Pulli: 

Rinnekoti ei varmaan työpaikkana ylipäätään ole kovin helppo.

Helena Rytkönen: 

Joo, no mua varmaan auttoi se, että olin viiden lapsen perheestä vanhin, ja jouduin pari hoitaa nuorempia, terveitä lapsia.

Sakari Heiskanen: 

Kirsti Koskivuori ei ollut tuolla muistelupajassa, mutta mä haastattelin häntä siellä Takkulan baarissa. Hän tuli perheensä kanssa Niipperiin vuonna 1968 ja alkoi rakentaa.

Kirsti: 

Muurarit teki ulkoseinät, mutta kaikki muuten tehtiin itse: lonkan varassa… kun oli paksu metsä tontilla, pokasahalla sahattiin mieheni kanssa ja mun lonkan varassa toisesta päästä kuljetettiin, ja 1968 talo oli valmiina ja muutimme heinäkuussa.

Sakari Heiskanen: 

Siis tarkenna vielä, siis pokasahalla, kaadoitteko te puut pokasahalla 60-luvulla?

Kirsti: 

Nimenomaan, ei ollut moottorisahoja. Tai oli, mut ne oli hirveen raskaita ja nehän piti jostakin vuokrata. Pokasahalla, mut me olimme nuoria silloin ja voimaa oli kuin pienessä kylässä.

Sakari Heiskanen: 

Tarkoittaako se sitten, että teitte ne laudat myös käsin?

Kirsti: 

Ei ei todella. Ne vietiin... tämä tontti, minkä me ostimme oli näitä rintamamiestonteja, ja tämmöinen kun Pettersson, joka vaikuttaa vielä Vanhassakartanossa, hänellä oli saha, ja ne mielettömät määrät niitä tukkeja, niitä oli paljon, kuskattiin sitten sinne sahalle, ja hän teki niistä laudoiksi ja sitten myöskin kakkosnelosta, ja mitä siellä nyt tarvittiin raskaampaakin.

Silloin, kun me tultiin, me tunnettiin jokainen asukas ja tiedettiin pienestäkin merkistä, kuka missäkin on. Ja oli naapureita, jonka kanssa käytiin oikein niin kuin maalla kanssakäymistä. Ja koulut oli lähellä. Kun lapset meni kouluun, niin siinä sitten hoidettiin muidenkin lapsia samalla reissulla.

Sakari Heiskanen: 

Minkälaisia tiet oli silloin: minkälainen se oli se ympäristö olla, kun jotenkin se vaikuttaa mulle semmoiselta, että luonto on siinä hyvin merkittävä.

Kirsti: 

Kyllä, metsän keskelle. Ståhlentie itsessään oli jo aika hyvässä kunnossa, kun siinä oli kolme taloa ja oli tiehoitokunta, että ne oli näin saaneet sen ajokuntoon. Niipperin tie oli mutkainen ja savinen. Ja yksi valolyhty oli tuolla ja toinen tuolla, pitkällä. Ja sitten kun tuli bussit ja muuta, ja minä pyörällä lasten kanssa, niin kyllä se oli… mielenkiintoista.

Sakari Heiskanen: 

Siis te kävitte Niipperissä kaupassa?

Kirsti: 

Joo, Vihdintien toisella puolella oli Saurénin kauppa, ja sitten Niipperin puolella oli Elanto ja Lammi, ja kyllähän meillä sitten kävi myöskin tämä kauppa-auto ihan meidän portilla. Ei ollut mitään tämmöistä ongelmaa, mutta sitten, jos pitemmälle halusi lähteä, niin ei me Maxi Marketiin kyllä poljettu, se oli sen verran kaukana.

Mutta ottaen huomioon, että sitä oli silloin nuori. Ja ei ollut tottunut mihinkään sellaiseen, että ”apua, että enkö mä pärjää”. Vaan oli pärjättävä. Ja sitten oli huippu se, että kun mies oli kolmivuorotyössä, hänhän oli paljon tietysti poissa ja näin. Ja meillä talossa isot ikkunat, ja kun se on kalliorinnettä ja metsää, ja yhtenä kauniina päivänä hirvi tuijottaa minua olohuoneen ikkunan takana. Höyry kauhea nousi vaan sieraimista. Mä soitin Pentille töihin, että missä meidän kiväri on. Pakastin on tyhjä! [nauraa]

Sakari Heiskanen: 

Kun rakennetaan tarvitaan infrastruktuuria. Kirsti Koskivuoren kertomuksessa kauppoja oli ja kauppa-autokin kävi ja jo aiemmissa muistelupajan jutuissa kävi ilmi, että kauppoja oli jopa enemmän. Mutta näiden kauppojen ohella merkittävä osa infrastruktuuria on koulu.

Tällä alueella kouluja on ollut jo suhteellisen kauan. Träskändan koululla on pitkä historia vuodesta 1851, jolloin Aurora Karamzin perusti sen kartanon alueelle. Mutta Martti Hellströmin kanssa keskustelu koulustakin muuttuu osaksi laajempaa historiaa, johon liittyy myös kieliriitoja.

Martti Hellström: 

Tiedetään, että se on ollut maanviljelysaluetta, ja se on sitä ollut hyvin pitkään. Ruotsinkielinen alue, varakkaita ihmisiä. Se tiedetään, että suomenkielisiä siellä on ollut pitkään, mutta ei heitä sinne ole haluttu muuta kuin työtä tekemään. Esimerkiksi kouluja sinne perustettiin sitten vasta… se Lahnus taitaa olla ensimmäinen suomenkielinen koulu, ja sekin riita oli aivan karmee silloin 1906. Se oli myyty tämmöinen talo sitten, että sinne perustettaisiin suomenkielinen koulu, niin alueen varsinainen omistaja rakensi piikkilangat siihen ympärille,

Sakari Heiskanen: 

Kuka tämä oli?

Martti Hellström: 

En mä muista, kyllä se historiankirjoista löytyy.

Sakari Heiskanen: 

Riitta Salmela kertoi muistelupäjässä lisää näistä piikkilangoista.

Riitta Salmela: 

Siellä omisti tämmöinen kuin Karl-Gustav Avelaan, hän vastusti suomen kieltä, ja sitten Luukin koulu, se koulu oli hänen maillaan, ja hän rakensi piikkilangan koulun ympäri, jotta oppilaat eivät pääsisi sinne.

Sakari Heiskanen: 

Espoon yksityinen suomalainen koulu, se oli se virallinen nimi, perustettiin vuonna 1906 Ala-luukkiin ja tämä piikkilankaepisodi tapahtui mun tietojen mukaan vuonna 1908. Mutta tämä riita oli tosiaan osa paljon laajempaa keskustelua. Nyt jo teollistuvassa Espoossa työvoima oli muuttumassa suomenkieliseksi, ja 1891 aloitti ensimmäinen suomenkielinen koulu Åminnessa kiertokouluna. Sen pitäjät toivoivat kunnan perustavan suomenkielisen koulun, josta kiisteltiin ja vasta 1902 perustettiin ensimmäinen pysyvä suomenkielinen koulu Espoon keskukseen. Nämä piikkilangat omilla mailla olleen talonsa ympärille rakentanut Karl-Gustav Avellan, oli kova ruotsalaisuusaktivisti ja sai lopulta tahtonsa läpi. Lahnuksen koulu muutti Ali-Luukista Snettanssiin Röylään vuonna 1909. Siellä ne olosuhteet olivat huonommat. Jos lukee nyt kouluhistoriaa, niin aika pieniä ne ovat olleet ne koulut, ja opettajat eivät ole olleet kovin kaksisia, ainakaan aikalaisraporttien perusteella, mutta ei mennä niihin niin tarkkaan nyt.

Tämä ruotsinkielisen ja suomenkielisen Espoon kehitys on ollut iso kysymys koko kunnassa silloin 1900-luvun alkupuolella. Martti Hellström.

Martti Hellström:

Alue oli hyvin tyypillinen osa Espoota, joka oli ruotsinkielinen, ja jossa vielä sitten noinkin aikoihin toivottiin, että teollistuminen on vain tilapäinen aika, että kyllä se sitten palaa takaisin tämä maanviljelysaika, ja ne maanviljelijät eivät olleet suomenkielisiä; ne on olleet sitten lähinnä palvelijoita.

Sakari Heiskanen: 

Tulleet töihin sinne.

Martti Hellström: 

Kyllähän sinne sitten on rakennuksia tullut. Se tullut samaan aikaan, kun muutenkin Espooseen muutettiin, ja se on sellaista omakotialuetta pitkälti, ja suomenkielisiä sielläkin on tietysti nykyään jo enemmistö. Kieli vaihtui sitten 1950. 1950 suomen kieli oli sitten se pääkieli, enemmistön kieli.

Mulla on sellainen tunne, että Pohjois-Espoossa se suurin piirtein samaan tahtiin on edennyt, vaikka siellä ei varsinaisia teollisuuslaitoksia ollutkaan, jotka toivat sitten Etelä-Espooseen enemmän näitä suomenkielisiä.

Sakari Heiskanen: 

Tämä ruotsinkielisen Espoon muuttuminen suomenkieliseksi näkyy oikeastaan kaikissa näissä tämän podcast-sarjan jaksoissa jollain lailla, ja sanoisin, että tuossa Leppävaara-jaksossa Markku ja Arja Salmi otti sitä aika hyvin esille, että kuunnelkaa se, jos ette ole vielä kuunnellut.

Nykyään näitä kieliriitoja ei enää Espoossa ole samalla lailla. Voisi ehkä ajatella, että Suomen valta-asema on aiheuttanut senkin, että ruotsinkielinen historia on muuttunut osaksi tätä meidän nykyistä valtavirtaa.

Se näkyy pienissäkin asioissa. Tai sanotaanko pienissä suurissa asioissa, kuten siinä, että Röylän eli Rödskogin vanha koulunrakennus vuodelta 1892 on kunnostettu paikallisten kyläläisten toimesta. Röyläläiset kertovat, että vanhan koulunrakennuksen sisäilmaongelmat johtuivat piipunhormiin pudonneesta linnunpesästä. Mutta talo on nyt hyväksi kunnossa kuulemma. Näistä koulujen historiasta saisi muutaman oman podcast-sarjansa jo pelkästään Espoon alueella. Martti Hellström oli Auroran koulun rehtori väistössä osaksi viimeisinä virkavuosinaan.

Martti Hellström: 

Kun Vespalla piti painaa edestakaisin sen Auroran kouluun vanhan rakennuksen osan, joka vielä oli käytössä, ja Kalajärven välillä, niin totta kai sitä kuulin. Pohjois-Espoon opettajien näkemyksiä asioista. Kyllähän niiden vuosien jälkeen siellä on todella paljon hyvää saatu aikaan. Siellä on tosiaan Kalajärvellä tosi hieno koulurakennus, ja siellä on saatu myöskin Espoon toisiksi suurin koulu ja liikuntasali.

Siinä mielessä siellä on paljon hyvää tapahtunut, ja vielä Lahnuskin on saatu pelastettua, että sitä ei ole vielä lakkautettu, ja samoin Pakankylä vielä toimii. Harvaan asutulla alueella, joka Pohjois-Espoo on, niin siellä päättäjien toiveet mahdollisimman edullisista ratkaisuista eivät aina vastaa huoltajien toiveita, jotka haluaa sellaisen koulun, joka voi olla vähän pienempi ja tietysti oppilasta kohti kalliimpi, mutta se on turvallinen, ja siellä on oma koulun henki.

Nythän Pohjois-Espoossa ei ole, tai joudutaan menemään... lähin lukio on Leppävaarassa ja yhteydet on tosi huonot, mutta jos sä haluat mennä johonkin muuhun lukioon, niin on todella mutkikasta matkustaa. Vastaavaa ongelmaa ei juuri muilla ole kuin pohjoisespoolaisilla nuorilla. Siellä ei myöskään ole ammatillisen koulutuksen palveluita, että nekin löytyy sitten vasta täältä Espoon keskuksesta.

Minusta näyttää, kun historiaa tutkii ja muistelee näitä aikoja, että Espoo hoiti 1970- ja 80-luvuilla vastuunsa todella hyvin. Opettajia koulutettiin, ja tarvikerahat riitti, ja tiloja rakennettiin sillä tavalla, että kaikki oppilaat mahtuivat.

Se käänne tapahtui 1990-luvulla. Yhä kasvava lapsimäärä ja yhä vähenevät rahat kunnostaa kouluja johtivat siihen sisäilmaongelmien, ja homeongelmien vaiheeseen, joka oli kammottava.

Sakari Heiskanen: 

Espoon koulujen tilanne ei ole tämän yhden podcast-jakson ratkaistavissa, vaikka siitä olisikin hienoa Maran kanssa keskustella pidempään. Mutta tämä jatkumo on kiinnostava sikäli että täällä Röylän, Niipperin ja Kalajärven suunnassa näkyy koko Espoon koulujen kehityskaari. Pieniä kouluja lakkautetaan, isoja yksiköitä luodaan, ja sitten kuitenkin ammattikoulutus ja lukio puuttuu.

Isoja kysymyksiä, mutta me ei ratkaista niitä tässä.

Mitäs vielä?

Teollisuus. Se on tosiaan tällä alueella ollut pienempää verrattuna vaikkapa Kauklahteen ja Leppävaara-alueeseen. Sahoja on tietenkin ollut metsämailla monissakin paikoissa, mutta raskaampaa teollisuutta on ollut vähemmän, ennen kuin sitten vasta viime vuosikymmeninä. Ja nyt kun katsoo tätä Juvan teollisuusalueetta, niin sitä on vaikea pitää edes samana alueena kuin jotain Velskolan tai Odinlammen vehreyttä. Se on ihan oma todellisuutensa, mutta sillä on mielenkiintoinen historia.

1930-luvulla suomalainen kiviteollisuus kiinnostui tästä alueesta, ja siitä kaiketti se lisä “malmi” siihen Juvan nimeen tulee. Juva oli 1600-luvulla ratsupalvelustila ja se on ollut kartano siinä missä nämä monet muutkin espoolaiset tilat. Mutta silloin 1930-luvulla siellä alettiin louhia punaista graniittia, jota on kuulemma sillä alueella paljon. Sodan aikana graniittia osti natsi-Saksa. Mutta suurin osa Espoossa ja myös muualla Suomessa louhitusta punaisesta graniitista ei koskaan ehtinyt Saksaan asti, vaikka se oli niistä maksanut sitä mukaa, kun niitä louhittiin. Sitten kun rauha tuli, ne katsottiin Saksan omaisuudeksi. Ne sai sotakorvauksina Neuvostoliitto. Niinpä Juvan kivistä on rakennettu pieniä paloja Moskovaa, joskin myös Espoota ja Helsinkiä, ja louhostoiminta jatkui siellä 1960-luvulle asti.

Tästä tuli muuten mieleen, että kun tuolla jakson alkupuolella puhuttiin Tannerin tiestä ja kun nyt puhutaan teollisuudestakin, niin on kokonaan meinannut unohtua Korpilampi. Sehän on siis hotelli siellä nykyisen Serenan vieressä. Sillä on semmoinen historiallinen merkitys, että siellä tämä ei niin tannerilainen SDP:n puheenjohtaja Kalevi Sorsa veti uransa ehkä merkittävimmän kokouksen, jossa ammattiyhdistysliike, valtio ja työnantajat vahvisti kolmikannan asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Mutta se valtakunnan politiikasta. Muistelupajalaisille Korpilampi on kuitenkin ollut bilemesta.

Leif Rolig: 

Siellä käytiin suuria neuvotteluja. Siellä tuli tuolta itänaapurista niitä herroja ja ympäri. Sehän oli semmoinen konferanssihoteli silloin alussa.

Elina Pulli:

Joo. Mutta kävikö Korpilammella sitten nuorison juhlimassa?

Leif Rolig: 

Paljon kävi. Se piti olla ajoissa, että pääsisi sisälle sinne että... Jos vähän myöhästyi niin jonoa tuli pitkälti.

Sakari Heiskanen: 

Tässä sarjassa on mietitty espoolaisuutta eri suunnista. Mutta kaikissa näistä jaksoista on jollain lailla pohdittu myös espoolaista identiteettiä ja yhteisöllisyyttä. Mä oon kysynyt sitä identiteettiasiaa, mutta se yhteisöllisyys on tullut sieltä mun haastateltavien kautta.

1950-luvun, 1960-luvun Tapiolan henkeä mietittiin. Sitten mietittiin, että voiko olla yhteisöllisyyttä Matinkylän tai Olarin kaltaisissa lähiöissä. Ja saatu myös jonkun verran käsitystä nykyespoolaisesta aktiivisuudesta oman kaupunginosan suhteen esimerkiksi Leppävaarassa ja Espoonlahdessa. Olisiko se niin, että yhteisöllisyys on lähes kaikissa näissä jaksoissa osa menneisyyttä? Pohjois-Espoossa saa kuvan, että se on hieman lähempänä historiallisesti. Voi tietysti olla, että muistelupajan valikoitunut porukka antaa sen käsitykseen,

En tiedä. Raili Heinonen.

Elina Pulli: 

Millä vuosikymmenellä olet tullut pohjoiseen?

Raili Heinonen: 

79, kun rakennettiin tuohon Niipperiin kolme rivitaloyhteisöä, tai tämmöistä rivitaloa. Ja meidän talossa on 28 asuntoa. Eli sinne varmaan semmoinen 300 ihmistä muutti kerralla. Niipperin koulu oli jo vähän niin kuin vailla oppilaita, meidän lapsista sitten täyttyi ensimmäinen luokka.

Siinä se ympäristöhän oli semmoista kesämökki, tai miksei sitä saada siirtolapuutarhamökiksi, voiko nyt sanoa, niitä vanhoja mökkejä, joita oli se alue täysi. Ja nythän se on täysi omakotitaloja. Meillä kävi siellä kauppa-auto, kirjasto-auto, ja sitten oli tämä Lammin kauppa, jossa käytiin.

Ne oli ne palvelut, ja sitten aika paljon oli semmoista yhteisöllisyyttä, että nyt jos ajattelee tänä päivänä sitä meidänkin aluetta, niin ei oikein mitään tekemistä ole naapureilla keskenään. Mutta silloin me järjestettiin kaiken maailman juhlia lapsille ja aikuisille.

Elina Pulli: 

Liittyykö se sinun mielestäsi siihen, että muutti paljon yhtä aikaa?

Raili Heinonen: 

Joo, kaikilla oli saman ikäisiä suurin piirtein ne lapset, ja siitä se varmaan muodostui se yhteishenki. Sitten kun ei ollut muuta, niin itse järjestettiin. Nythän kaikenlaista harrastusta ja menoa on lapsilla. Hyvä että ehtii aikuiset kuskailla eri puolelle.

Sakari Heiskanen: 

Timo Peltonen tuli tänne kuinkas muuten, rakentamaan taloa, muumitaloa.

Timo Peltola: 

Minä tulin joskus 70–80-luvulla. Ajoin tuosta Vihdintietä ja katsoin, että tuonne minä en voi ikinä muuta. Ei pitäisi sanoa. Oikein kiva paikka, kun rakennettiin tuohon sellainen muumitalo ja täälä sanotaan minua Muumipapaksi, kun se talo on sen tyyppinen.

Nykyään tuossa Isomäellä uuden vuoden tulet pidetään aina, ja sitten nyt se on jäänyt minun kontolleni, ja minä kyllä tarvitsisin joku muun hoitamaan sitä. Uutena vuotena siinä on semmoinen, kuinka kauan ne on ollut, että se on pitkä traditio. Palokunta yritti lopettaa sen, mutta ei me lopeteta.

Elina Pulli:

Sanoit, että oikein mukava paikka, niin mikä täällä on parasta?

Timo Peltonen: 

No tämä lintukoto, täähän on sitä, ei täällä tarvitse... naapurit kivoja, minulla on paljon paremmat naapurit kuin minulla on, ei kun siis minulla on paljon paremmat naapurit kuin minun naapureilla on. [Naurua]

Sakari Heiskanen: 

Siinä se vastaus kai on, että yhteisöllisyyttä on pidettävä yllä huumorilla ja välillä niin, ettei kuunnella ihan kaikkia ohjeistuksia. Raimo Kaarnakorpi on rakentanut talonsa vasta ihan hiljattain, siis neljännesvuosisata sitten. Ja hänen näkökulmansa Espooseen on, sanotaanko kokonaisvaltainen.

Raimo Kaarnakorpi: 

Mä olen alkuperäinen helsinkiläinen, ja mä muutin tänne sitten vuonna 2000, kun mä aloin rakentaa kanssa omakotitaloa. Espoohan on ollut, varsinkin tämä Pohjois-Espoo, niin tämähän on verrattavissa Suomen Kainuuseen.

Elina Pulli: 

Suomen Kainuuseen?

Raimo Kaarnakorpi: 

Joo, ei yleensä tapahdu mitään kunnon kehitystä. Kun ajatellaan, että Espoon muuttui kaupungiksi 70-luvun alussa, ja kaikki muut Espoon alueet ovat kehittyneet merkittävästi, niin kuin väestöluvuista tiedetään, niin jos oli joku 27 000, nyt kun alkaa olemaan 300 000 reilusti niin eihän se täällä näy millään tavalla tämä kehitys. Mehän ollaan niin kuin lintukodossa täällä näin.

Joskus tuntuu, että edessä loistava menneisyys ja rakentaminenhan on aina ollut vaikeaa. Se, mitä tietysti kaupunki rakentaa… luojan kiitos jotakin, on viimeinen tämä Kalajärven uusi koulu. Ja jotakin pientä siihen lisäksi. Mutta varsinaista kaupunkikuvallista merkityksestä eli sitä rakentamista tänne ei ole tullut, ja erittäin vaikea saada omakotirakennuksille, koska rakennuslupa on aina taistelu. Joskus tuntuu, että ei ole sellaista reilua rehellistä järjestelmää. Tuntuu, että jos sinä menet hakemaan rakennuslupaa, niin se on melkein sama kuin menisi rukoushuoneeseen.

Elina Pulli: 

Okei, mutta sinä kuitenkin käytit Pohjois-Espoosta sanaa lintukoto, niin sinun mielestäsi tämä kehittymättömyys ei kuitenkaan ole pelkästään negatiivinen asia?

Raimo Kaarnakorpi: 

Ei, kyllähän se tietysti on valintakysymys. Täällä on oma fiiliksensä, luonto lähellä, kaikki toimii sillä tavalla parkit päällä. Mutta täällä on hienoa asua, koska täällä on puhdas ilma ja harva asutus. Ja sitten... Ei ole mitään kehitystä. Ei jää kehityksen jalkoihin. [naurua]

Elina Pulli: 

Ei jää kehityksen jalkoihin, mutta en ole osannut ajatella, että Pohjois-Espoo on Espoon Kainuu.

Raimo Kaarnakorpi: 

Se on suhteessa siihen rakentamisen massoitteluun, niin sehän on Kainuuta. Eli sinne syntyy yhtä vähän uudisrakennusta. Sun on helppo tietysti verrata sitä, kun Hakahan osti aikanaan Matinkylän kartanon maat ja mä olin Hakassa myymässä niitä Matinkylän asuntoja. Sehän kehittyi, ja kehitys edelleenkin... painopistealueena on Jorvaksentien molemminpuolinen maamassa-alue. Ja tänne tulevaisuudessakin, painopistealueena tänne rakentamisen todennäköisyys on 20 prosenttia suhteessa Espoon muuhun rakentamiseen. Ja Espoohan oikeastaan ei ole kaupunki, vaan se on Suomen suurin maalaiskunta, kun eihän sitä kaupunkia ole missään.

Elina Pulli: 

Niin kuin ei ole suoraan semmoista keskustaa?

Raimo Kaarnakorpi: 

Niin ei. Mikkelikin on enemmän kaupunki kuin Espoo.

Sakari Heiskanen: 

Eli Pohjois-Espoo on Espoon Kainuu, ja Mikkelikin on enemmän kaupunki kuin Espoo. Kuulostaa taas vitsiltä mutta mun on aika helppo yhtyä tähän näkemykseen. Jos kaupunki on sellainen missä on kirkko, koulu, kaupat ja kaupungintalo keskustassa, ja niiden ympärillä työpaikkoja ja asutusta, niin Espoo ei ole kyllä sellainen. Tai täällä on viisi sellaista.

Mutta jos saa käyttää sanaa kaupunki vapaammin, Espoo tosiaan voi sisältää vaikkapa palan Kainuuta. Ja tästä päästäänkin sitten sarjan kestokysymykseen, espoolaiseen identiteettiin. Kun mä lähdin tekemään tätä sarjaa, mun ennakko-odotus oli, että Tapiolassa olisi vahvin paikallisidentiteetti. No kaikissa jaksoissa on saanut kuulla siitä, mutta täällä Espoon Kainuussa se tuntuu vahvimmalta kaikista.

Elina Pulli: 

Tuli mieleen semmoinen kysymys teiltä alkuperäisiltä että omasta mielestänne niin kuin espoolaisia vai pohjois-espoolaisia?

[naurua]

Vai odilampilaisia?

Muistipajalaiset:

Kyllä mun mielestä pohjoisespoolaisia. Pohjois-Espoo. Joo, joo, sama.

En ole kyllä ajatellut, kyllähän mä olen vain espoolainen.

Kato mun t-paitaa.

Elina Pulli: 

Mitäs, täällä on t-paita, jossa lukee Röylä Bodom Pohjois-Espoo. Eli sä olet ilmeisesti pohjoisespoolainen.

Muistelupajan tuolijumpan vetäjä:

Kyllä, kyllä. Olen pohjoisespoolainen.

Elina Pulli: 

Mutta mitä sä sanoisit tämmöisestä espoolaisuudesta tai pohjois-espoolaisesta identiteetistä, niin mitä se pohjoisespoolaisuus on?

Muistelupajan tuolijumpan vetäjä: 

Pohjois-espoolaisuus ainakin on ollut, en tiedä onko tällä hetkellä enää, mutta semmoinen enemmän yhteisöllinen kuin Etelä-Espoo. Ainakin se, mitä minulla on kokemusta täällä näistä ihmisistä. Tuossa kun mä vedän tätä jumppaakin, niin kyllä tämä niin yhteisöllinen on ollut. Ja on mun mielestä vieläkin.

Elina Pulli: 

Eli sä pidät täällä Ruskatalolla vedät jumppaa pohjois-espoolaisille.

Muistelupajan tuolijumpan vetäjä: 

Joo. Tuo oli jumppaa näille ihan ihmisille.

Elina Pulli: 

Kyllä kyllä. Hyvä, kiitos.

Sakari Heiskanen: 

Martti Hellström on kunnallispoliitikkon ja jos häneltä kysyy espoolaisesta identiteetistä, niin se on tietenkin espoolainen. Hän asuu Järvenperän puolella, eli sillä alueella, joka me ollaan otettu tässä jaksossa mukaan tähän Pohjois-Espoon alueeseen, vaikka se teknisesti kuuluisi seuraavaan jaksoon tuonne Vanha -puolelle eli Espoon keskuksen alueeseen. Mutta hän oli siinä rehtorityössään niin yhteisöllinen, tai teki niin paljon yhteisöllisyyden eteen siinä koulussa, että jotenkin tuntui siltä, että hän persoonana sellainen, että se yhteisöllisyyden luominen olisi vieläkin osa hänen elämäänsä. Ja niinpä kävikin ilmi, että hän on nykyään myös kouluvaari.

Mikä se on, Martti?

Martti Hellström: 

No niin! kouluvaarihan on tällainen vapaaehtoistyöntekijä. Itse asiassa idea on kai syntynyt – Turussa? Tampereella? – monta vuosikymmentä sitten, että kun kouluissa tarvittaisiin apukäsiä, opettajilla on kohtuullisen isot ryhmät ja ei pystytä palkkaamaan koulunkäynninohjaajia, jotka ovat oikeassa työsuhteessa, niin käytetään vapaaehtoisia.

Kun ne on näitä kouluvaareja ja mummeja, niin se tarkoittaa, että ne on yleensä eläkkeellä, jolloin on aikaa, ja sitten siellä tehdään sellainen diili, että ollaan yksi päivä viikossa ainakin vuoden ympäri siellä, ja tehdään niitä hommia, mitä ne opettajat toivoo, ja mitä lapset haluaa

Muistan hyvin, kun yksi tyttö tuli hetkeksi syliin istumaan ja sanoi, että isä äiti muuten eroas äsken. Ai jaa, onks se kauheeta? On. No sitten se meni takaisin laskemaan matematiikan laskun. Sai sanottua sellaisen asian, ja kannustellaan jos on tarve. Se on sellainen varajoukko, varakasvatusjoukko, joka siellä koulussa on.

Sakari Heiskanen: 

Näin on tässä jaksossa edetty Takkulan baarista kouluvaariin. Taiteilija Jussi Lahtinen näki siis Pohjois-Espoon paljon luontoalueena, ja tässä jaksossa se luonnonläheisyys on tuntunut, vaikka jutut tietenkin on pyörineet enemmän ihmisten historian ympärillä. Meillä espoolaisilla on kaksi Pohjois-Espoota. Se, mitä me käytetään virkistysalueena, ja toisaalta se, missä jotkut saavat asua. Joka kerta kun mä ajan sinne uimaan, mä mietin, että joillekin tämä matka on paljon lyhyempi. Voisiko muuttaa tänne?

Tuossa alkupuolella mä sanoin, että kun Martti Hellströmin kanssa puhuu asioista, niin ne jotenkin nivoutuu aina yhdeksi kokonaisuudeksi. Ja tässä tapauksessa tämän alueen historia nivoutuu osaksi koko Espoon tai koko Suomenkin historiaa.

Niin annetaan Martti Hellströmin koota Pohjois-Espoon asiat, olkoonkin että vähän tämmöisellä kunnallispoliitikon kielellä, mutta aika hyvin se tulee tässä vedettyä yhteen:

Martti Hellström: 

Meidän pitäisi kuitenkin pyrkiä rakentamaan kaupunkia siten, että ihan kaikissa osissa kaupunkia palvelut on saatavissa kohtuullisesti, ja ei välttämättä tarvita omaa autoa, jotta pääsee niiden luokse.

Sakari Heiskanen: 

Mutta eikö tuo ole sama asia, jos ajatellaan vaikka lähiöitä, isoja lähiöitä, Espoossakin on isoja lähiöitä, joissa palvelut ei oikein tahdo olla tarpeeksi lähellä.

Martti Hellström: 

Se on mahdollista, ja varsinkin sitten jos ne on sielläkin keskitetty joidenkin ostoskeskusten yhteyteen, että varsinkin sellaisilla ihmisillä, joilla on vaikea liikkua, tai on muita esteitä, niin eivät he suinkaan pääse niihin yhtä helposti. Mutta ymmärtäähän senkin, että on tietyllä tavalla kustannustehokasta saada useampia palveluja lähelle toisiaan, kun nyt kaikki on sirpaleina eri puolilla, henkilöstön saannin kannalta, varsinkin terveydenhuollon henkilökunnan kannalta, niin mitä etäämpänä nämä työpaikat on seltä, missä  ihmiset asuvat, sitä hankalampi on sinne saada sitten työvoimaa.

Sakari Heiskanen: 

Tuohon me voidaan lopettaa. Mä kysyn lisäkysymyksen. Mä muistin just, että eihän kolmosta pidetään susin rajana, mutta eikö se ole niin, että nyt on viime aikoina sudet on ylittäntee sen rajan.

Martti Hellström: 

Joo, se on ihan hyvä, että saadaan pelätä eläimiä joka puolella Espoota.

Sakari Heiskanen: 

Kiitos paljon, Martti, että kävit.

Martti Hellström: 

Oli mukava käydä. Kiitos.

Sakari Heiskanen: 

Kiitos kaikille kuuntelijoille ja kiitos erityisesti Pohjois-Espoon eläkkeensaajille ja muistelupajaan osallistuneille, ja kaikille muillekin, jotka ovat olleet tässä jaksossa mukana, myös Martti Hellströmille. Tämä on siis Katse Espooseen podcast-sarja ja sen Espoon pohjoisosia käsitellyt jakso. Sarjan on tilannut Espoon kaupunki ja se on osittain rahoitettu Estradin rahoilla. Muista kuunnella myös muut jaksot ja kerro niistä eteenpäin, jos tykkäät!

[laulaa hyräillen] Mennään Takkulan baariin Mennään Tydydydyttyy, sinne hitto taas vie, kai miehien tie.