Katse Espooseen -podcast, introjakso: Muistelupajoja, tekoälyä ja Katse Espooseen -kirja

Katse Espooseen -podcastin esittelyjaksossa tutustutaan podcastin taustalla vaikuttaneeseen kirjaprojektiin. Vieraina ovat Elina Pulli Espoon kaupungin kulttuuriyksiköstä sekä taiteilija Jussi Lahtinen, jonka kanssa jaksossa lähdetään autoajelulle.

Kuuntele jakso Soundcloudissa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan)

Kuuntele jakso Spotifyssa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan)

Kuuntele jakso Suplassa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan)

Kuuntele jakso Lämpiössä(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan)

Sakari Heiskanen, podcastin juontaja:

Espoolaisissa palvelutaloissa ja Senioripaku-pysäkeillä toteutettiin vuonna 2024 muistelutyöpajojen sarja. Niissä ikäihmiset pääsivät kertomaan kotikaupunkiinsa liittyviä muistoja. Kerätty aineisto annettiin taiteilijan käyttöön ja siltä pohjalta syntyi kuvakirja ja mediataideteos. Nyt tämän kirjan inspiroimana julkaistaan tämä podcast-sarja.

Tässä sarjassa käsitellään sen kirjan aukeamien mukaisesti Espoon suuralueita Tapiolaa, Matinkylää, Espoonlahtea, Espoon keskusta, Espoon pohjoisalueita ja Leppävaaraa. Tämän kirjan kuvitusten ja myöskin tämän podcast-sarjan jaksojen tarkoituksena on herättää muistoja ja synnyttää samalla keskusteluja ja uusia tarinoita.

Teos on suunnattu kaikenikäisille ihmisille. Se jaetaan palvelutaloihin ja hoivakoteihin, mutta sitä voi myös lainata kirjastosta. Ja me toivotaankin, me tekijät, että menisitte katsomaan sitä kirjaa ja keskustelemaan sen aukeamista yhdessä. Tai kun kuuntelette näitä podcast-jaksoja, niin vedätte hihasta toisianne ja alatte muistella omia muistojanne.

Tämä kirja, mediataideteos ja myöskin tämä podcast on osin mahdollistettu opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittaman Estradi-hankkeen tuella. Minä olen Sakari Heiskanen ja vien teitä Espooseen tässä podcast-sarjassa. Ja tässä esittelyjaksossa haastattelen Elina Pullia, joka vetää tätä kokonaisprojektia Espoossa, ja sitten taiteilija Jussi Lahtista, jonka kanssa käytiin automatkalla. Ajettiin Tapiolasta Matinkylään ja siinä automatkan aikana Jussi kertoi, että miksi ja miten hän käyttää tekoälyä taiteen tekemiseen.

Tervetuloa, otetaan katse Espooseen!

Elina Pulli:

No ihan alun perin Katse Espooseen -kirjan juttu lähti siitä, että vuonna 2021 me tuotettiin Kurkkaa Espooseen -niminen kirja, jonka kuvittamiseen osallistettiin eskari-ikäisiä lapsia. Se toimi niin, että me ekaksi kysyttiin päiväkodeista ja sitten toisaalta myös noista kotiseutuyhdistyksistä, että mitä kunkin alueen aukeamalla tällaisessa tekstittömässä kuvakirjassa pitäisi olla.

Ja siitä kirjasta tuli tosi suosittu ja sitä on pyydelty myöskin, että sitä saisi ostaa, vaikka se oli sellainen vastikkeetta jaettava lahjakirja silloin. Se asia jäi hautumaan sillä tavalla, että sitten kun ryhdyttiin tekemään Senioripaku-toimintaa, eli ikäihmisille tarkotettuja kulttuuripalveluita, vietiin niin kuin pakuautolla sinne mihin senioreiden on helppo tulla, niin siitä syntyi semmoinen idea ja sitten toteutettiin samantyyppinen prosessi. Eli ensin pidettiin muistelupajoja palvelutaloissa ja hoivakodeissa ja sen jälkeen lähetettiin näitä saatuja ideoita Jussi Lahtiselle ihan sanalistoina, idealistoina. Sitten hän teki työtä niin, että kaivoi näitä kuvia tuolta Finna-palvelusta ja Kaupunginmuseon arkistosta, ja sitten Senioripaku-pysäkeillä oli jo ihan tällaisella yksinkertaisella menetelmällä jututettu ikäihmisiä sillä tavalla, että heille näytettiin kuvia vaikka aiemmin Espoossa olleista kartanoista ja kyseltiin että muistatteko näitä ja erilaisia rakennuksia.

Meillä oli työntekijä, Loviisa Kuzay, joka aloitti tämän työn, tämän aineiston keräämisen. Jussi sai tosissaan ne ideat, sitten hän käsitteli niitä kuvia ja me tehtiin niistä koonteja. Me vietiin ne samaan tapaan kuin siinä Kurkkaa Espooseen -prosessissa, niin me palautettiin ne kuvitusideat sitten näihin muistelupajoihin. Paikalla olevat ikäihmiset saivat sitten kertoa, että oliko ne nyt oikeat valinnat ja tunnistatko oman alueesi tästä ja mitä muuta muistat ja pitäisikö lisätä jotain, mikä ehkä ei kuulu tähän kokonaisuuteen. Ja sitten kun toinen kierros niitä muistelupajoja oli vedetty, niin sen jälkeen kuvittaja sai sitten vapaat kädet toimia yhdessä taiteilijalähtöisen tekoälynsä kanssa.

Sakari Heiskanen:

Eli oikeastaan voisi ajatella, että tämä on espoolaisten ideoima tämä kirja. Vaikka se idea on sulta lähtenyt, niin ne on itse ollut rakentamassa sitä sisältöä.

Elina Pulli:

Kyllä nimenomaan sillä tavalla, että idea siitä, että osallistetaan ikäihmisiä tähän prosessiin samaan tapaan kuin Kurkkaa Espooseen -kirjassa oli lapset mukana, niin sen nyt voi sanoa olevan meikäläisen idea ja mä oon sen jollain lailla konseptoinut. Mutta ilman muuta niin, että ne ideat siitä, että mitä kuvia valitaan, mitkä asiat on merkityksellisiä milläkin alueella – niin ne on ihan niin kuin espoolaisten tekemiä valintoja.

Sakari Heiskanen:

Millä tavalla te päädyitte sitten Jussi Lahtiseen tässä taiteilijana?

Elina Pulli:

No siis ihan normaalikäytännön mukaisesti niin kun päätös tämän kirjan tekemisestä oli tehty, niin sitten me tehtiin tarjouspyynnöt muistaakseni kolmelle eri kuvataiteilijalle. Ja mä ihastuin tähän taiteilijalähtöinen tekoäly -asiaan niin, että ryhdyin sitten enemmänkin tutkimaan, että millä tavalla Jussi työtään tekee. Ja itse asiassa tämä on hänen ensimmäinen kirjakuvituksensa, mutta muuten se maailma jota hän omissa töissään näyttää, on hyvin kiehtova ja sen takia päädyttiin tämmöiseen mustavalkoiseen graafiseen toteutukseen.

Sakari Heiskanen:

Mulle tulee mieleen sellainen, että nyt tämä näyttää hirveän digitaaliselta tässä, kun me ollaan podcastissa ja on tekoälyä ja kaikkea, mutta itse asiassa tuo, mitä sä kerrot kuvaa enemmän sitä, että tämä on valtavan syvä prosessi, jossa käydään keskustelua ihmisten kesken. Ja sieltä sitten syntyy lopputuloksia, eli tämä on myöskin tämmöinen kohtaamisiin liittyvä projekti.

Elina Pulli:

No kyllä joo että siinä on tärkeimpänä pointtina on se, että me ollaan kuultu näitä ikäihmisiä haluttu kuulla heidän tarinoitaan, keskusteltu ja kohdattu ihmisiä. Ne on ollut aivan valtavan hienoja tilaisuuksia, missä me ollaan saatu keskustella.

Isoimman duunin siinä teki sitten nämä palvelutaloissa ja hoivalaitoksissa olevat hyvinvointialueen työntekijät, mutta mä olin itsekin niissä joissain mukana. Nimenomaan kyse on kohtaamisesta ja kuulemisesta, ja voi ihan henkilökohtaisestikin sanoa, että ne tilanteet on siitä synnyttänyt myös itsessä hyvin paljon muistoja ja uudenlaisiakin tarinoita.

Sakari Heiskanen:

Ja niin on tehnyt mullekin. Tämä oli mullekin rikastava kokemus saada käydä kuuntelemassa ja haastattelemassa muistelulupajoissa ihmisiä. Mä ite ajattelen niin, että digitalisoitumisessa on semmosia vaaroja, että me ajatellaan, että kaikki tulee vaan tuolta tuutista, mutta todellisuudessa jos siellä takana on työtä ihmisten kanssa, me voidaan myös levittää sitä tietämystä, mitä me saadaan.

Ja sit toisaalta mä ajattelen myös niin, että tota kirjaa, eikö se ole niin, että siinä tarkoitus onkin se, että sitä käytetään niin, että ikään kuin katsotaan yhdessä ja pohditaan, että minkälaisia tarinoita siitä saa irti itse?

Elina Pulli:

Joo ajatus on, että ne kuvat synnyttää uusia tarinoita ja se synnyttää muistoja ja myöskin pohdintaa siitä, että millä tavalla Espoon kaupunkikuva on muuttunut.

Siellä on sellaisia rakennuksia, joita ei enää ole edes olemassa, ja osa ihmisistä ne muistaa, ja varsinkin nyt sitten museoalan ja historian tuntijat tunnistavat niitä. Osa tämän kirjan kuvituksesta on rahoitettu Estradi-hankkeen rahoilla, ja Estradi on semmoinen hanke, jossa on muitakin kaupunkeja mukana, niin siinä on semmoinen ajatus, että kehitetään digitaalisia palveluja ikäihmisille, kulttuuripalveluja ikäihmisille. Meillä on koko ajan ollut ajatuksena se, että se pelkkä digitaalisuus ei riitä, vaan me halutaan että digitaalisuutta hyödynnetään tilanteissa, joissa ollaan osittain myös läsnä. Toki on sellaisia kulttuuripalveluita ja tämäkin varmaan tulee toimimaan osittain niin, että henkilöt voivat kuunnella ja katsella vaikka omissa kodeissansa, mutta mun mielestä on tärkeää ajatella sillä tavalla, että me yhdistetään näitä asioita. Eli ollaan läsnä – että ollaan digitaalisesti yhteydessä mutta ei pelkästään niin, että digitaalisuudella korvataan kaikki kulttuuripalvelut, vaan se on jonkunnäköinen hybridi on hyvä.

Sakari Heiskanen:

No mitäs Katse Espoolle tapahtuu tämän jälkeen?

Elina Pulli:

No nyt meillä on siis, kun podcast-jaksot näitä tulee nyt kuusi niin sen jälkeen -  mitään sopimuksia ei ole vielä tehty - mutta ensi syksynä meille tulee olemaan hyvin todennäköisesti biisipajoja, sukupolvet yhdessä -tapahtumia, johon me kutsutaan tämän Katse Espooseen -teeman äärelle sekä ikäihmisiä että perheitä, pieniä lapsia, koululaisia.

Ne tulee todennäköisesti tapahtumaan espoolaisissa asukaspuistoissa. Myöskin semmoista on suunnitteilla, että tähän saman otsikon alle tulee runokilpailu. Ja ajattelisin niin, että tämä Katse Espooseen -kirja, tämä kokonaisuus, ei todellakaan mene niin kuin vanhaksi yhdessä eikä kahdessa vuodessa, vaan tässä on todella paljon mahdollisuuksia liittää tähän monenlaista toimintaa – monenlaista mukavaa tekemistä.

Sakari Heiskanen:

Saanko mä kysyä, kun me ollaan puhuttu tässä ikäihmisistä paljon, ja mä oon tehnyt myös paljon kulttuuriprojekteja ikäihmisten kanssa. Ja sitten kun heidän kanssa puhuu, niin tulee usein esiin se, että mikä se on se oikea termi? Ikäihminen, seniori, jotkut haluavat itseään kutsuttavan vanhoiksi ihmisiksi. Mitä sinä ajattelet tästä?

Elina Pulli:

No minä ajattelen, että tämä on mielenkiintoinen kysymys siinä mielessä, että silloin kun minä aloitin Espoon kulttuuripalveluissa työskentelyn ja yhdeksi yhteistyökumppaniksi asettui silloin tietysti Espoon vanhuspalvelut. Niin mä olin silloin yhteydessä heihin siellä työskenteleviin ja kysyin, että mikä nyt on korrekti ilmaisu. Mä oletin, että vanhuspalveluissa olisi jotenkin yhteisesti sovittu, että mikä on oikea sana.

Mutta ei he ollut, ainakaan se henkilö jolta kysyin, niin sanoi että ei he ole koskaan siitä mitään ainakaan päättänyt. Eikä varsinaisesti valintamielessä edes keskustelleet, vaan se on aina tilanteesta riippuvainen. Olin just jokin aika sitten vanhusneuvoston kokouksessa, jossa keskusteltiin tästä samasta asiasta, että kun valtakunnallisesti on olemassa näitä vanhusneuvostoja, niin nyt on osa haluaisi että ne olisi ikäneuvostoja.

Siellä keskusteltiin, että no kaikkihan me ollaan jonkun ikäisiä. Seniori ei ole hyvä sana joidenkin mielessä siksi koska se ei ole suomea, ja ikääntyväkään ei ole hyvä, koska kaikkihan me ikäännymme. Mä en tiedä mikä on oikea sana. Se on ehkä... Mun mielestä hyvä esimerkki tässä on se, että yksi mun tuttu sanoi näin: ”Enhän mä ole mikään vanhus. Mä oon 78. Mun mutsi on vanha, se on 96!”

Sakari Heiskanen:

No niin. Saman mäkin koen. Ja jos ajattelee tätä podcastien vieraskaartia, niin sielläkin on kaikkea 65-vuotiaasta 99-vuotiaaksi asti, että se on kyllä tosi laaja. Jos ajattelee että siihen menee 35 vuotta pelkästään tähän eläkeiästä eteenpäin, niin aika vaikea on kategorisoida ihmisiä millään tavalla.

Elina Pulli:

Joo, siis mä olin just tästä samaisesta aiheesta keskustelin italialaisten kollegojen kanssa, ja siellä oli mun mielestä jaettu ikäihmiset kolmeen eri... Eri ryhmään, jos oli semmoiset niin kuin nuoremmat vanhat ja keskivanhat ja sitten tämmöiset niin kuin supervanhat.

Sakari Heiskanen:

No niin, sovitaanko, että me ollaan kaikki supervanhoja, koska me ollaan niin supereita.

Hei nyt mä teen sulle Elina semmoisen taikatempun, että kun mä oon ollut tekemässä näitä podcasteja, niin mitä jos sä kysyisitkin nyt multa kysymyksiä? Koska en mä tiedä mitä mä tästä podcastista niin kuin luonnosta niin alkaisin puhua.

Elina Pulli:

Siis sinäkö et laita kysymyksiä mun suuhun vai?

Sakari Heiskanen:

En.

Elina Pulli:

Okei. No tota, kun tota tosissaan kuten kerroin niin mä oon jonkin verran ollut itsekin niissä muistelupajoissa mukana silloin kahdella ekalla kierroksella kun Kun etsittiin näitä kuva-aihioita.

Ja nyt kun tehdään tätä podcastia, ja sä oot päässyt kyselemään näiltä ikäihmisiltä ja senioreilta heidän suhteestaan Espooseen ja kääntämään katseen Espooseen niin mikä sulle on ollut kaikista sykähdyttävintä?

Sakari Heiskanen:

No ehdottomasti mulle oli se sykähdyttävin kokemus ylipäätään päästä mukaan niihin. Se ei ole mulle mitenkään normaali tilanne, että mä pääsisin vanhempien ihmisten kanssa keskustelemaan niin paljon, ja ehkä siinä kaikista arvokkainta oli se, että miten erilaista porukkaa oli niissä.

Ja sitten toisaalta se oli mulle myös tosi tärkeää saada hirveästi tietoa Espoosta, joka on mulle kuitenkin kotikaupunki, niin aina sitä tulee mieleen, että mistä voisi saada sellaisia yksityiskohtaisia tietoja, mitä ei välttämättä kirjoista löydy, niin tämä oli nyt sellainen tilanne.

Elina Pulli:

No, mutta kun sä sanoit että sä oot itse espoolainen, niin millä tavalla sä koit sen keskustelun niin kuin siinä suhteessa, että osa meidän tai sun haastateltavista oli asunut ikänsä Espoossa ja toiset olivat itse asiassa muuttaneet aika vähän aikaa sitten.

Sakari Heiskanen:

Mun isä on aikoinaan muuttanut Helsingistä Espooseen ja se sanoi mulle aina, että hän on stadilaisempi kuin stadilaiset kun hän on muuttanut Espooseen silloin, kun muut lähtivät tulemaan sieltä muualta Helsinkiin.

Jos meitä on nyt täällä yli 300 000, ja sata vuotta sitten täällä on ollut vajaa 10 000 ihmistä niin mun mielestä Espooseen kuuluu muutos. Sen kuuluu muuttua koko ajan, ja sit me enemmän ja vähemmän taistellaan siitä, että miten se saa muuttua.

Elina Pulli:

Tuliko näissä muistelupajoissa esille jotain sellaista, joka oikein kunnolla yllätti sut?

Sakari Heiskanen:

No ehkä se yllättää, että miten lyhyttä aika sit kuitenkin on. Että jos mulla on 99-vuotias ihminen, joka on lähtenyt Viipurista tai Käkisalmelta ja päätynyt Tapiolaan rehtoriksi ja jota mä nyt sitten haastattelen Tapiolassa, niin tässä on tosi lyhyt aika, minä aikana tämä koko kaupunki on kehittynyt.

Mutta sitten siellä on paljon semmoisia tapauksia, joista mä en kyllä tiennyt paljon, vaikka luulin tietäväni. Esimerkiksi oltiin Takkulan baarissa, joka on legendaarinen baari. Mutta että sielläkin Takkulan tila on semmoinen, joka on 1500-luvulta lähtien ollut olemassa ja nyt siellä on ihmisiä, jotka viljelee siellä, tekee siellä luomuviljelyä.

Tai sitten, jos ajattelee Kivenlahtea, niin millä tavalla Kivelahti ja Espoonlahti on siinä Porkkalan, eli luovutetun Porkkalan vastarannalla ollut, ja minkälaista on ollut elämä silloin kun on voitu katsoa koti-ikkunasta Neuvostoliittoon ja miettiä, että tuleeko sieltä jään yli joku. Että siellä on ihmisiä, jotka on pelännyt.

Aika paljon tämmöisiä tarinoita. Ne on yksityiskohtia, mutta ne on tosi ihastuttavia mun mielestä.

Elina Pulli:

Mä sanon nyt semmoisen mikä mua yllätti näissä muistolupajoissa, iloisesti yllätti se, että niissä oli aika paljon myös miehiä paikalla, että helposti tulee semmoinen mielikuva siitä, että naiset on niitä, jotka osallistuu yhteisiin sosiaalisiin tapahtumiin ja kulttuuritapahtumiin ja kaikenlaisiin rientoihin, mutta mä olin tosi iloisesti yllättynyt siitä, että kaikissa muistelupajoissa, joissa mä kävin, niin siellä oli sekä miehiä että naisia. Se oli mun mielestä mukavaa.

Sakari Heiskanen:

Joo. Mä voisin sanoa tosta, että tähän sarjaan me on pyritty löytämään molempia haastateltavia ja kaikki nämä mun haastateltavat ei ole ollut siis näissä muistelupajoissa mukana, vaan me on pyritty löytämään semmoisia ikään kuin erilaisia näkökulmia sitten Espooseen. Paitsi että tässä on jokaisesta kuudesta aukeamasta tuon kirjanmukaisesta aukeamasta tarinaa, niin näissä jokaisessa podcast-jaksossa on tietyllä lailla vähän eri kulmaa, että mistä lähdetään.

Esimerkiksi yhdessä saattaa olla vähän enemmän kaupunkisuunnittelua, yhdessä on enemmän semmoista maaseudun muuttumiseen liittyvää, joissakin on vähän enemmän historiaa. Esimerkiksi Leppävaara-jakso on semmoinen jossa on tosi paljon sisällissotaan liittyvää historiaa. Ne on aika erilaisia jaksoja ja se täytyy myös sanoa näistä, että olisi varmaan kivaa, jos voisi kaikille kertoa jotain niiden omasta kotipihasta, mutta meitä on kuitenkin täällä niin paljon että ei me voida sellaista luvata kaikille, että joissakin kohdissa mennään…

Vähän niin kuin toi Jussi on valinnut siihen kuvia, siihen kirjaan ja se on kehystänyt Espoota tietyllä tavalla, niin nämä podcast-jaksot myöskin on kehystetty omalla tavalla.

Elina Pulli:

Joo, toi on kiva kuulla. Mä mietin just tuota, että silloin kun muissa lupajoissa käytiin, niin hyvinkin selkeästi sanottiin se asia ääneen, että tietenkään ihan kaikkia toiveita ei voida täyttää.

Että yhdelle aukeamalle ei millään kaikki ideat ja rakkaatkaan rakennukset mahdu, mutta tästä tulee mieleen se, että kun tehtiin Kurkkaa Espooseen -kirjaa, niin kaikilta alueilta lasten toiveena tuli se, että siellä pitäisi olla oma ruokakauppa, se oma lähikauppa. Ja tässä Katse Espooseen -kirjassa ei ole muuta kuin Maxi-market sitten siellä Leppävaaran aukeamall,a ja kun mainitsit äsken Leppävaaran, niin se oli hyvin merkityksellinen sille porukalle, joka siellä oli paikalla.

Sen tunnisti kaikki sellaisetkin, jotka on vielä myöhemminkin Espooseen muuttaneet.

Sakari Heiskanen:

Hei kiitos Elina tästä haastattelusta. Mä sanon nyt kuuntelijoille, että kommentoikaa meille, kertokaa mitä te toivoisitte lisää, mitä siellä olisi voinut olla vielä. Ja kuunnelkaa näitä jaksoja. Nämä julkaistaan tässä kevään aikana kahden viikon välein aina yksi jakso tulee lisää.

Ja tämän jakson loppuun me kuunnellaan vielä taiteilija Jussi Lahtisen näkökulmaa tekoälystä, joka ei ole ihan simppeli asia. Kaikki ei siitä pidä, mutta tämä Jussin tapa ajatella siitä on mun mielestä todella tuore ja hyvä.

****

Sakari Heiskanen:

Jos mä ymmärsin oikein niin se... Se on se... Mitä? Käsijarru. Käsijarru pois päältä. Hyvä, että on tuottaja mukana.

Niin Jussi, mehän tehdään nyt siis Katse Espooseen -sarjaa, mutta se on niin että sen kirjan nimi on Katse Espooseen ja se on osa kokonaistaideteosta, joka on sun aikaansaamaa aika uudenlaisella tavalla. Pystytkö sä kertomaan siitä nyt tässä kun ajetaan?

Jussi Lahtinen:

Katse Espooseen -kirjan taustalla tai pohjalla on tämmöinen digitaalinen tekoälytaideteos nimeltä Urban AI Art Espoo.

Sakari Heiskanen:

Oletko siis koodari myös?

Jussi Lahtinen:

En. Tässä Urban AI -hankkeessa, mikä Koneen Säätiö rahoitti, niin minulla oli ohjelmoija. Eli minä olen tehnyt yhteistyössä ohjelmoijan kanssa oman tekoälyyn pohjautuvan ohjelmiston.

Sakari Heiskanen:

Yhden ohjelmoijan?

Jussi Lahtinen:

Yhden. Henri Sarasvirta.

Sakari Heiskanen:

No kumman taidetteos, jos se on sinun vai Henrin, vai onko sen AI-taideteos jossa AI on käytetty, eli siis tekoälyä suomeksi?

Jussi Lahtinen:

Kyllä. Jos tässä prosessit jakaa, niin taiteilija on tässä se luovasta työstä vastaava ja visioija, eli minä vastaan kokonaistaideteoksesta ja koko ideasta. Taiteilijalähtöinen tekoäly tarkoittaa sitä, että taiteilija on itse tähän ohjelmistoon jo vaikuttanut. Eli se luodaan tämän taiteilijan vision mukaisesti.

Ja vielä niin, että mä oon syöttänyt tälle omalle ohjelmistolle mun omat taideteokset. Eli silloin se kokonaisidea on myös taiteilija.

Sakari Heiskanen:

Ja nyt sä tarkoitat valokuvia ja piirustuksia…

Jussi Lahtinen:

Kyllä, kuvallista materiaalia, mitä on. Ja totta kai siis ohjelmoijallahan on tässä erittäin tärkeä rooli siinä, että se tekninen osaaminen mikä tulee, niin mä oon visioinut ja ohjelmoija on sen käytännössä teknisesti toteuttanut.

Sakari Heiskanen:

Mene vähän syvemmälle. Kerro, mitä se tarkoittaa, että sä visioit sitä tekoälyn toiminnallisuutta. Mikä se sun visio oli, että mitä sen tekoälyn pitäisi tehdä?

Jussi Lahtinen:

Mun ihan ydinjuttu oli siinä, että lähtee miettimään, että mikä on sellaista, mitä ihminen ei pysty toteuttamaan. Että se menee ihmisen kykyjen ja rajojen ulkopuolelle. Elikkä mitä on tämmönen teknologia. Siihen liitetään usein tehokkuus ja nopeus, mutta mietin tämän prosessin aikana, luomisprosessin aikana myös sitä, tarviiko esimerkiksi taiteilijat sitä. Onko se tarpeellista?

Sakari Heiskanen:

Nopeutta?

Jussi Lahtinen:

Niin.

Sakari Heiskanen:

No mihin sä päädyit?

Jussi Lahtinen:

Sillä nopeudella en mä näe, että sillä on oikeastaan mitään sen suurempaa merkitystä. Tässä se, mitä tämä mun taideteos tekee,  niin loputtoman määrän uusia kuvia ja luonnoksia.

Kun taiteilijalähtöisessä tekoälytaiteessa, niin taiteilija ei enää hallitse sitä prosessia ja hallinnoi mitä se kone tekee, vaan saattanut antaa tälle ohjelmistolle ohjeet ja koodin, mutta silloin tämä tekoäly ja ohjelmisto toimii itsenäisesti. Silloin jos minä taiteilijana menisin puuttumaan tämän ohjelmiston toimintaan, niin silloin se muuttuisi ihmislähtöisesti tehtäväksi taiteeksi.

Sakari Heiskanen:

Jos sanot et sä et voi päättää mitä se tekoäly tekee, niin niin kyllähän sä itseasiassa päätät sen. Se tekee sen tietyllä tavalla kuitenkin, vaikka sä et päätä että mitä kuvia se valitsee ja millä tavalla se valitsee, eikö niin?

Jussi Lahtinen:

Totta kai sinne on jonkunnäköinen ohjeistus annettu, miten se kone ja ohjelmisto itsessään toimii.

Sakari Heiskanen:
Se on itseasiassa prosessi jota sinä olet tehnyt tuossa, eikö niin?

Jussi Lahtinen:

Jep.

Sakari Heiskanen:

Niin siitä syntyy sitten tämä Katse Espooseen kirja. Mutta se on vain yksi tapa tuoda sen esiin. Toinen on se nettisivu, minne voi kuka tahansa mennä katsomaan. Mutta mitä muuta sillä voi tehdä? Voisi kuvitella, että ne kuvat voi olla missä vaan, jos ne nyt on kirjassa ja ne on kännykässä.

Jussi Lahtinen:

Jep, sehän tässä on, että tekoäly luo aivan uudet mahdollisuudet taiteen esittämiselle, ja uudet paikat. Elikkä tämän taideteoksen pystyy katsomaan ja esittämään kaikilta digitaalisilta pinnoilta, mihin tulee vaan internet. Eli kaikki suuret skriinit mobiilina, kännykältä, tableteilta ja kaikki digitaaliset näytöt on, mistä tätä teosta pystyy esittämään.

Sakari Heiskanen:

Hetkinen, sori jos mä toistan mitä sä sanot, mutta mun kestää hetki tajuta se. Eli käytännössä me voidaan kytkeä johonkin systeemiin, missä on erikokoisia näyttöjä ja tuo tekoäly itse asiassa tekee niistä kuvista sellaiset että ne sopii niihin näyttöihin.

Jussi Lahtinen:

Jep, se tekee tämän säätötyön automaattisesti, eli tämä taideteos on responsiivinen.

Sakari Heiskanen:

Se kirja ei kuitenkaan päivity itsestään, ja itse asiassa ne kirjan kuvat on aika lailla sit… Voit tähän kerrottuna perinteisiä taideteoksia, niin kerro miten tämä kirjan laukeamien tekeminen tapahtuu niin, että sä voit käyttää sen tekoälyn materiaalia tai tekoälyn tekemään työtä?

Jussi Lahtinen:

Mulla on tekijänä mahdollisuus saada sieltä poimittua kuvia, tästä tekoälytaideteoksesta. Mä laitoin tän ohjelmiston luonnostelemaan näitä kaupunginosia tai kuvia Espoosta - jokaisesta kaupunginosasta kerrallaan. Ja käytännössä silloin, kun mulla tuli haluttu luonnos, mihin mä olin tyytyväinen, sen jälkeen mä otin sieltä ohjelmistolta sen kuvan ja aloin jatkamaan käsityönä, sommittelemaan ja piirtämään ja jatkamaan sen loppuun tähän kirjaan tulevaksi kuvaksi. Mä annan ohjelmistolle ja otan takaisin myös tältä ohjelmistolta. Mutta se täytyy muistaa tässä, että mikään ei tule valmiina, vaan tämä kaikki sisältää käsityötä. Aika pitkälti perinteistä kuvan tekemistä.

Sakari Heiskanen:

Just tähän mä olin tuossa. Tekoälyyn liittyy hirveesti pelkoja ja jokunlaista mystifiointia. Se on aika semmoista tuomiopäivän keskustelua joidenkin kohdalla. Mitä sä ajattelet siitä?

Jussi Lahtinen:

Yksinkertaistettuna ajattelen täysin päinvastoin, että tämä tekoäly olisi taiteilijalle enemmänkin mahdollisuus kuin uhka. Uhkien sijaan itse yritän rakentaa enemmänkin siltaa taiteen ja teknologian välille kuin luoda uhkakuvia.

Ja esimerkkinä tästä on juuri tämä taiteilijalähtöinen tekoälytaide, milloin taiteilijat on näiden uusien teknologioiden haltuunottajia, kokeilijoita, testaajia, innovoijia. Elikkä ajatus siitä, että taiteilija odottaa jotain valmista ohjelmistoa, joka on hänen käyttöönsä, niin toki se on yksi tapa, mikä ehkä tämä uhkakuvamaailma tekee, mutta ihan puhtaasti taiteen näkökulmasta silloin kun taiteilija itse alkaa luomaan yhdessä tämän ohjelmiston kanssa, se toimintatapa muuttuu.

Ja toki sitten on tässä se, että menee sinne ihan juurelle, että mikä se lopullinen käyttötarkoitus ja tapa tällä teoksella tai taiteella on, että tuleeko siitä, onko se osa tuotannon välinettä vai… Tämä päätyy kokonaisen kysymykseen juuri tähän, että mitä on taide ja missä on taide, mikä on kuvitustaide, mitä on…

Se oikeastaan ajaa kaikkien näiden taiteen eri osa-alueiden läpi, että tulee omat määränsä. Niin kuin kaikkien muidenkin alojen kohdalla uskon, että tulee tapahtumaan, että tekoäly aiheuttaa sen keskustelun. Varmaan kirjailijoilla on hyvin samankaltainen homma, että mitä on kirjoittaminen, kuka on se kirjailija.

Sakari Heiskanen:

Eli jos keksitään joku uusi väline, oli se sit valokuvaaminen tai vaikka pensseli, se muuttaa sitä, että miten taiteilija luo.

Jussi Lahtinen:

Jep. Olen miettinyt paljon tätä prosessia ja roolia, mikä siinä on. Mikä tämä tekoäly, onko tämä tekoäly assistentti? Sitä mä en näe, että se ei siinä se taiteilija, se ei ole.

Sakari Heiskanen:

Okei, sä ajattelet niin, että se ei kuitenkaan voi ottaa taiteilijan roolia?

Jussi Lahtinen:

Ei, koska sehän vaan tuottaa. Se ei päätä, se tuottaa. Ja silloin kun se joka tekee - karrikoiden - näin että se joka tekee sen päätöksen on taiteilija vai riittääkö sekään? Mikä on se ratkaiseva kohta siinä.

Sakari Heiskanhen:

Itse asiassa tämän koko sarjan voisi ajatella, että tämä on ikuinen kysymys johon on hirveästi erilaisia näkemyksiä.

Yhdellä tavallahan me tässä sarjassa käydään sitä keskustelua, että mitä on taide. Tietysti tämän sarjan tarkoitus on se, että me katsotaan Espoota ja meille tää sun taide on jollain lailla semmoinen kurkistusaukko siihen, että mitä Espoo on ollut ja mitä se voisi olla. Ja se, että tämä on AI tekoälyn avulla tehtyä, niin sekin on jollain lailla hyvin espoolainen tulevaisuus, kun me ollaan niin Suomen piilaaksoa.

Jussi Lahtinen:

Kyllä. Ja se, mikä tämän teoksen siis erottaa generatiivisesta tekoälytaiteesta on siinä, että generatiivisilla tekoälytaiteilla ei olisi pystynyt tekemään tällaista yksityiskohtaista, esimerkkinä Tapiola Garden on Tapiola Garden, Haukilahden vesitorni on Haukilahden vesitorni. Ja olen tehnyt tämän syötteen tähän oman ohjelmistojen olemassa olevista kuvista. Kun generatiivinen tekoälytaide toimii niin, että sinne syötetään tekstiä ja se hakee valtavasta kuvamateriaalista ympäri maailmaa ja soveltaa.

Esimerkkinä voi jokainen kokeilla, että kirjoitetaan vaikka Espoo generatiiviseen tekoälyyn ja katsoo mitä tulee. Se voi antaa viitteellisen kuvan, mutta kun puhutaan tarkasti siitä, että rakennus on olemassa ja se on juuri sen näköinen, mielestäni tämä mun tekniikka ja tapa on paras mahdollinen siihen.

Sakari Heiskanen:

Lähdetään nyt tutkimaan niitä paikkoja ja minulle tulee vieraita eri suunnista Espoota puhumaan niistä asioista, joita nuo sinun kuvat kuvaavat. Mutta ennen kuin lähdetään sinne niin kerro: nimittäin noin kymmenen vuotta sitten teit tällaisen Metropolis-sarjan, eikö niin? Palaatko sinä enää koskaan tekemään tällaista nysväämistä?

Jussi Lahtinen:

Kyllä minä palaan. Sehän edelleenkin elää ja kasvaa. Tämä on yksi sivujuonne. Tämä Metropolis-sarja on olennainen osa myös tätä kokonaistaideteosta siinä, että se oli se oikeastaan kaiken lähtökohta. Minä olen siis tähän aikaisempaan tekoälyohjelmista syöttänyt juurikin nämä Metropolis-taideteokset. Se oli alunperin käsin tehtyä taidegrafiikkaa, kuuden kaupungin sarja, ja Espoo omana syntymäkaupunkina oli yksi luonnollinen osa sitä, että mä oon ihan siis fiilispohjalla valinnut kuusi eri kaupunkia ympäri Suomea, joita sit aloin rakentamaan. Ja tää Metropolis sanana viittaa siis Fritz Langin elokuvaan Metropolis. Mennään taas sata vuotta taaksepäin mustavalkoista. Mä näin se koko idean, Metropolis-sarjan idean juuri oli siinä, että mä ihastuin niihin Fritz Langin Metropolis-elokuvan lavasteisiin ja sitä kautta tää mustavalkoisuus, graafisuus, muotokieli ja muu minkä mä sovelsin sitten omaan käsialaan.

Sakari Heiskanen:

Ja vielä toinen, viimeinen kysymys semmonen voi olla, niin sä sanoit, että sä oot syntysin Espoosta. Mikä sun suhde on Espooseen?

Jussi Lahtinen:

Kyllä se sinne ensimmäisinä on, kun menee lapsuusmuistoihin… Paikka, jossa on oppinut ajamaan pyörällä Tapiol… Otaniemessä. Tai onko sitä, että muistan vielä, Tapiola Gardenin edessä, siinä on pyörällä oppinut ja paikka jossa on oppinut luistelemaan. Ja se… ensimmäiset itseasiassa lapsuuden muistot kerrostaloista, mutta myös ympärillä olevasta luonnosta.

Espoo on semmoinen… Itse asiassa mä palaan siihen vanhaan Espooseen, mikä mulla on mielessä, mutta sitten onhan tää kaupunki kasvanut ihan valtavasti siitä mikä on, ja mä hahmotan aina Espoon missään mikäkin, eli kyllä aina silloin tällöin täällä tulee yhä käytyä.

Sakari Heiskanen:

Joo, ja musta oli hauska kun sä kerroit etukäteen siitä, että olet kuitenkin Myyrmäessä sitten Espoon jälkeen kasvanut, mutta Myyrmäkikin oli jotenkin Espoon vaikutuspiirissä. Kerro siitä.

Jussi Lahtinen:

Se on kiitos kirjastolaitoksen ja kuka on päättänyt sen, että pääkaupunkiseudulla Espoon, Vantaan ja Helsinkin saa tehdä kirjastolainoja. Vaikka olet vantaalainen, niin Espoosta saa lainata kirjoja ja varsinkin nuotteja.

Yläasteaikaan Leppävaaran kirjasto oli se numero ykkönen, mistä käytiin hakemassa nuotit. Siellä oli erittäin hyvä musiikkikokoelma, mutta en ainakaan tässä Länsi-Vantaan, Etelä-Vantaan alueella sitä rajaa Leppävaaraan ei juurikaan näkynyt. Leppävaara, Tapiola oli ihan luonnollinen osa liikkua länteenpäin.

Itse asiassa olen käynyt enemmän Leppävaarassa, Tapiolassa kuin Tikkurilassa koko elämän aikana.

Sakari Heiskanen:

Nyt sä asut Tampereella, mutta ei mennä siihen sen tarkemmin. Hei, kiitos Jussi tästä ja kiitos näistä töistä, jotka pistää meidät matkaan tälle. Tämä on mullekin iso kysymys aina, että mikä on tämä espoolainen identiteetti ja me aletaan sitä nyt selvitellä.

Jussi Lahtinen:

Jep, olepa hyvä.