Katse Espooseen, jakso 4: Matinkylä – tarina suomalaisesta lähiöstä

Katse Espooseen -podcastin neljännessä jaksossa Espoon suuri kasvu ja lähiösukupolvet saavat kasvot. Suur-Matinkylän alue alkoi rakentua 1960–70-luvuilla metsien ja huviloiden keskelle. Jaksossa Matinkylä ja Olarin alue ovat esinerkkejä suomalaisen rakentamisen käännekohdasta. Betonilähiö tuli jäädäkseen suuren muuton aikana. Sittemmin sen estetiikasta on puhuttu ikävästikin. Puhutaanko entisistä lähiöistä nyt toisin sanoin – jopa romanttisina maisemina? Ja mikä on matinkyläläisen salarakas?

Ääneen pääsee yhdyskuntasuunnittelun asiantuntija ja kuvataitelija, Olarissa yli 50 vuotta asunut Liisa Knuuti. Jaksossa kuullaan Matinkylässä järjestetyn Elä ja asu -keskuksen muistelupajan osallistujia: asukkaita, jotka kertovat elämästä ennen lähiörakentamista, asumisesta metsän reunalla, luonnon merkityksestä, ja siitä, miten Iso Omena muutti arjen. Juontajana Sakari Heiskanen. 

Kuuntele jakso Soundcloudissa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan)

Kuuntele jakso Spotifyssa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan)

Kuuntele jakso Suplassa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan)

Kuuntele jakso Lämpiössä(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan)

Muistelupajalainen:

Ensimmäinen taloyhtiö, Matinraitti 7. Ja se oli, nyt mä en muista oliko se 1969 tai -70. Mutta me oltiin Arava-säästäjiä, se oli Arava-talo. Neljä taloa, kaksi kolmekerroksista ja kaksi seitsemänkerroksista.

Sakari Heiskanen:

Miltä tää näytti silloin?

Pajalainen:

No aivan ihanaa. Sehän oli maalla. Tämä ei ollut mitään taloja, että kaikki nämä muut tuli sen jälkeen nämä talot. Mä olin kaupungissa töissä. Kun mä menin bussipysäkille, niin se oli siellä missä jäähallit on. Siellä pitkä punainen lato ja siellä se bussipysäkki.

Sitten tuli pikku-Elanto tuohon Matinraitin, oliko se yhdeksän. Se oli lähin kauppa.

Sakari Heiskanen:

Se oli espoolaisen Matinkylän muistelupajan satoa. Päästiin sinne äänittämään tuossa viime joulun aikaan Nyt mä istun täällä studiolla yksin ja katson tätä Katse Espooseen, En blick på Esbo, Glance at Espoo -kirjaa. Mä avaan sen tuosta Matinkylä aukeaman kohdalta. Siinä näkyy merta. Siinä meren keskellä on tuommoinen pieni peräprutku.

Jos katsoo tarkkaan, niin siellä näyttää siltä että toi sen ajaja heiluttaa. Sitten tuolla pidemmällä merellä näkyy... Ravintola Majakka, tai onko se Kahvila Majakka, sitten tässä näkyy tämmöisiä puurakennuksia, kartanon myllyn vanhat jäänteet joita ei enää ole olemassa.

Sitten tässä näiden puurakennusten edessä on betoninen ostoskeskusrakennus, yksikerroksinen talo, joka on itse asiassa mulle aika nostalginen näky. Ei varmaan kaikille, siinä ei ole enää kauppaakaan. Tuo betoni on jo tuolleen kesinyt ja metallireunuksetkin alkaa katolta jo varmaan syöpyä puhki. Tässä oikealla puolella tätä aukeamaa näkyy sitten enemmän tätä Matinkylän betonirakentamista. Sen edessä on aivan mahtavia autoja, autonkuvia. Tossa on Simca. Nää on siis jostain 70-luvulta. Mä en tiedä miksi mä tiedän minkä merkkisiä nää on. Vanha Simca. Tipparellu tossa vieressä eli Renault 4. Noista aloista ei voi erehtyä, se on Lada! Mä luulen että toi on Vauxhall toi yksi. Sitten tuolla on kuplia ja ainakin yksi tuommoinen kleinbussi. Hauskoja.

Tämä on siis Katse Espooseen podcast-sarjan jakso Matinkylän suuralueesta. Mä olen Sakari Heiskanen, tämän koko sarjan juontaja ja tuottaja. Tervetuloa. Mikä on Matinkylä? Monillehan se on siis iso omena toisille se on uimahalli, joillekin se on vaan metroasema. ja monille se on sitten kuitenkin myös luontoa. Siellä asuu tuommoinen 25 000 ihmistä.

Mutta Suur-Matinkylän alue taas on sitten. 50 000 ihmisen alue. Kartoissa Espoo oli 1700-luvun puolivälissä suunnilleen saman näköinen kuin miltä se nyt näyttäisi. Ja sen takia siis myös Matinkylä kuului jo silloin Espoon pitäjään. Alun perin Espoossa on ollut paljon pikkukyliä ja niiden rakennukset on ollut sellaisia paritupia.

Eli peltojen reunoilla on ollut muutamia rakennuksia ja ne ovat muodostuneet pieniksi kyliksi. Joku kertoi että 1800-luvun lopussa oli niin suuri myrsky että se kaatoi paljon puita, ja niistä puista aiheutui se, että Espoossa alettiin rakentamaan enemmän, ja silloin syntyi kaksikerroksisia asuinrakennuksia, joita silloin näkee Espoossa vieläkin.

Gräsan kartano oli yksi merkittävimmistä espoolaisista kartanoista.

Se oli siinä Olarin kirkon kohdalla ja purettiin pois, mutta sen talousrakennuksia on vielä jäljellä siellä kirkon takana.

Vanha Matinkylä näkyy paitsi katujen nimissä ja muistoissa, niin myöskin joissakin rakennuksissa. Täällä on Villa Carlstedt joka on siis Lars Sonkin piirtämä huvila. Siinä asui silloin Birger Carlstedt, joka rakensi myöhemmin itselleen tämmöisen funkkistalon Villa Fyrenesin.

Sitten on pursiseuran entinen paviljonki, nykyinen Villa Pentry, jonka siirsi mahtikauppias Matrosoff 1900-luvun vaihteessa. Se on aito terijokelaishuvila siis. Sitten on Wivi Lönnin suunnittelema villa Koli Koukkuniemessä. Puhumattakaan kaikista lähisaarten rakennuksista ja siellä taitaa olla ihan huviloitakin. Onhan noita. ‘

Mutta mun onnellinen asema on se, että mä oon tämän sarjan myötä päässyt kuuntelemaan matinkyläläisiä, jotka ovat asuneet täällä jo 1960-luvulla. Tässä on ensimmäinen pätkä.

Pajalainen:

Niin tämähän oli semmoista helsinkiläisten huvila-asutusaluetta. Täällähän oli vanhoja koristellisia huviloita vielä jokin aika sitten, mutta enää ei ole juuri kuin yksi tai kaksi.

Sakari Heiskanen:

Kerro niistä, minkänäköisiä ne oli?

Pajalainen:

No semmoisia, niin kuin siihen aikaan, kun puhutaan Terijoen huviloista, niin muistaakseni ne olivat tosi komeita pytingöjä. Ja ne olivat helsinkiläisten kesämökkejä.

Toinen muistelupajalainen:

Mun vanhemmat on itse asiassa asunut 53 kenties. Se oli sodan jälkeistä aikaa ja tai siis lähellä sota oli.

Sakari Heiskanen:

Asuivat täällä?

Muistelupajalainen:

No ne asui siis jonkun... Puoli vuotta vuoden vuokralla jossain tämmöisessä lisärakennuksessa tuolla rannalla.

Sakari Heiskanen:

Nyt tuntuu erikoiselta ajatus että ei olisi lähiöitä, mutta se sana otettiin käyttöön vasta parikymmentä vuotta ennen Olarin rakentamista, silloin kun Tapiola visioitiin. Sana lähiö tarkoitti alun perin 1930-luvulla lähiympäristöä. Sen otti käyttöön rakentamisen yhteyteen Tapiolan ideologian isä Otto Meurman kumppaneineen.

Siinä missä Tapiola oli rakennushistoriallisesti puutarhakaupunkiaatteen suomalainen huipentuma, esimerkiksi Käpylän ja Oulunkylän jälkeen, niin sodan jälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien asuntotarvetta alettiin paikata paljon laajemmin, paljon voimallisemmin sitten Tapiolan rakentamisen jälkeen.

Nyt tämä 50 000 ihmisen suuralue muodostaa alueen, jossa on historiallisia kerrostumia kertomassa siitä, miten asuminen on kehittynyt. Siellä näkyy vielä huvilarakentamisen jälkiä, eli siellä on vanhoja huviloita. Sitten siellä näkyy se ensimmäinen lähiorakentamisvaihe, Matinkylä, Olari, Arjatsalon Olari, Puolimatkan Olari, Kuitinmäki...

Sitten siellä näkyy kaikki se, mitä on tullut sen jälkeen, aina Isoon Omenaan asti, ja rakentaminen jatkuu edelleen. Mutta silloin, kun sitä alettiin rakentaa, niin palvelut olivat oikeastaan Helsingissä, koska ihmiset kävivät töissä Helsingissä, ja bussilla pääsi sitten parissakymmenessä minuutissa Länsiväylää pitkin jo 1970-luvulla.

Mutta 1970-luvulla siellä näkyi vielä enemmän: Frisansin kartanon mailla, jotka olivat suunnilleen sillä kohtaa, missä on Gasumin täyttöasema nykyään, Länsiväylän vieressä, niin samalla kohtaa mutta toisella puolella Länsiväylää on Frisansin mäki. Ei siis se, mikä on nykyään Frisans eli Friisilä, mutta hyvin lähellä. Siellä oli vielä kartanon rakennelmia jäljellä. Siellä oli muun muassa tämä Katse Espooseen -kirjassakin näkyvä tuulimyllyn runko, jota pidettiin näkötornina. Mutta silloin se purettiin.

Ja se Finnoon joki on syy, miksi siinä oli kartano, eli siitä pystyi hyvin kulkemaan aikoinaan pitkin jokea sitten merelle. Sitten täällä toisella puolella, eli itäpuolella nykyistä Matinkylää, Kehä Kakkosen varressa suunnilleen, siinä missä on Olarin kirkko nyt, niin siinä oli sitten taas Gräsan kartano.

Ja Gräsan kartano oli yksi Espoon merkittävimmistä kartanoista. Vanhoissa valokuvissa se on aika näyttävä paikka. Se taas purettiin Olarin kirkon tieltä.

Olarin rakentaminen alkoi vuonna 1969, siis Puolimatka ja Arjatsalo rakensivat sinne sitä. Ne ostivat Storsin tilan, jossa oli 150 hehtaaria, ja tekivät sopimuksen Espoon kauppalan kanssa. Niin Espoohan muuten oli kauppala silloin vielä, vuonna 1968. Ja seuraavana vuonna alkoi rakentaminen, ihan samaan aikaan kuin Matinkylässäkin.

Olarin suunnittelusta vastasi Simo Järvinen ja Eero Valjakka. He loivat asemakaavan, jossa jalankulku reitit pihat ja puistot liittyivät toisiinsa saumattomasti. Alue rakennettiin niin , että siinä käytettiin pilarilaattarakenteita, jotka mahdollisti huoneistokohtaiset saunat ja avarat parvekkeet. Korttelipihoista tehtiin sellaisia, että ne olivat puolijulkisia. Mäkin olen siellä kavereiden luona käynyt, niin en ole ihan tiennyt, että saako tuosta kulkea vai ei, mutta totta kai sai. Ne olivat aika suljettuja piha-alueita, joissa oli tarkoitus olla yhdessä muiden siellä asuvien kanssa.

Mutta noista saunoista... Liisa Knuuti on mun tämän jakson päähahastateltava. Hän on tehnyt työuransa yhdyskuntasuunnittelijana ja on asunut vuodesta 1973 Olarissa, eli pystyy kertomaan sekä siitä rakentamisesta Olarin ja Matinkylän alueella, mutta myöskin koko Suomen näkökulmasta –  ja mennään vähän pidemmällekin.

Ja toisaalta hän on ollut täällä äitinä ja kokenut sen, miten lähiö rakentuu; minkälaista on ensin ja miten se muuttuu. Se on pitkä kaari, vuodesta 1973 vuoteen 2025. Mutta aloitetaan Liisan kanssa saunoista.

Sakari Heiskanen:

Koska te olette muuttaneet Olariin?

Liisa Knuuti:

Vuonna 1973 muutettiin Olariin tänne Ylä-Olariin.

Sakari Heiskanen:

Minkä näköistä siellä oli silloin?

Liisa Knuuti:

Muistan, että Olarin ympärillä oli pelkästään metsiä. Meidän ensimmäinen lastenhoitaja tuli sieltä metsäpolkua pitkin Friisilästä meille, Olarin kerrostaloalueelle. Siellä ei ollut mitään muuta tässä välissä.

Oli näitä Arjatsalon taloja, jotka oli tehty pilarilaattamenetelmällä ja erittäin tärkeä houkutustekijä oli sauna, josta pääsi parvekkeelle.

Sakari Heiskanen:

Miten niin erittäin suuri houkutus? Kyllähän saunoja on Suomessa aina ollut.

Liisa Knuuti:

Tuolla oli oma sauna. Sai mennä koska vaan. Ja niitä ei ollut silloin vielä kovin paljon.

Sakari Heiskanen:

Niin että se oli uusi keksintö tavallaan tällainen asunnon sisäinen sauna.

Liisa Knuuti:

Kyllä.

Sakari Heiskanen:

Hei, mennään nyt tähän itse projektiin ja katsotaan tätä Katse Espooseen -kirjaa ja mä näytän nyt sulle Matinkylä-aukeaman, ja se näkyy tossa. Sä näet tämän nyt ensimmäistä kertaa, ja sä olet kuvataiteilija itse, niin voit puhua tietenkin myös tästä taiteellisesta näkemyksestä, jonka Jussi Lahtinen on tehnyt, mutta ehkä mua enemmän kiinnostaa se, että mitä sä poimit tuosta noista kuva-aiheista.

Liisa Knuuti:

No kieltämättä heti tulee ikävällä tavalla esille tämä betonilähiön kerrostalo tuossa keskellä kuvaa mutta kuitenkin tuolta kauempaa kurkistaa tämmöinen romanttinen puutalo.

Sakari Heiskanen:

Romantiikka on semmoinen asia, josta me tuon Jussin kanssa puhuttiinkin pikkasen. Me ollaan molemmat Jussin kanssa sitä ikäpolvea Joka on syntynyt tällaiseen maisemaan ja meille se betoni on itse asiassa romanttista.

Liisa Knuuti

Niin, ja itse asiassa arkkitehdit arvostivat kovasti tätä betonilähiöiden erilaisten suhteita, että niissä on se kauneus ja tämmöinen pelkistys, joka toteutuu niiden kautta.

60-70-luvulla Suomessa oli tämä suuri muutto, eli joka puolella muutettiin kaupunkien läheisyyteen ja joka puolelle rakennettiin näitä lähiöitä, mutta kun niitä jouduttiin rakentamaan niin valtava määrä niin siinä matkan varrella unohtui nämä hienot periaatteet, ja tuloksena oli kuitenkin vain jonkun tyyppisiä betonilähiöitä, joita pyrittiin mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti rakentamaan, että ihmiset saivat asuntoja.

Sakari Heiskanen:

Rakentaminen alkoi Espoossa oikein kunnolla 1960-luvulla ja se on jatkunut enemmän tai vähemmän tähän asti. Grynderit hankki omistuksensa maa-alueita niiden omistajilta, ja saman aikaan poliittisilla päätöksillä kaavoitettiin vimmatusti.a

Lähiörakentamisen aikana arkkitehtuurista puhuttiin enemmän näiden rakennuttajayhtiöiden, eli näiden gryndereiden nimillä kuin arkkitehtien nimillä. Me mielletään nyt Tapiola Ervin tai Revellin Kenen nyt arkkitehdin nimellä me halutaankin sitä muistaa, niin mielitään Tapiolla heidän tekemäksi, mutta itse asiassa sitä suunniteltiin Asuntosäätiön toimesta.

Olarissa vaikuttivat Arjatsalo-yhtiö ja Puolimatka-yhtiö, ja Matinkylässä oli sitten taas Haka, joka teki osan siitä ensimmäisestä Matinkylästä. Matinkylän kaavaa oli suunnittelemassa Simo Järvinen, sama mies joka suunnitteli Eero Valjakan kanssa niin sanotun Arjatsalon olari, josta puhutaan tuossa Liisan kanssa myöhemmin.

Järvistä voi hyvin pitää yhtenä Espoon merkittävimmistä arkkitehdeistä, vaikka hänen nimeänsä ei aina muistetakkaan. Hän asui Olarissa pitkään, itse suunnittelemassa talossa ja suunnitteli paljon myös myöhemmin esimerkiksi Kivenlahden meriamfia.

Järvinen ja Valjakka ei ollut siis talojen suunnittelijoita tavalla perinteisiä arkkitehtejä siellä.

Esimerkiksi Matinkylän ensimmäisen kerrostalon tai talo jota pidetään Matinkylän ensimmäisenä kerrostalona Matinraitti 7, niin sen [00:15:00] suunnitteli Guy Michaels ja Aino Virpi Maamies. Se valmistui vuonna 1969.

Mitä sanoo Liisa Knuuti tähän?

Liisa Knuuti:

Sitähän voi ajatella, että silloin aluksi oli hyvinkin kokonaisvaltaista tämä suunnittelu. Siinä yksi arkkitehti sai melko hyvät mahdollisuudet luoda kokonaisidean laajemmallekin alueelle. Mutta silloinhan oli tämmöinen lähiöteoria, joka oli amerikkalaisen Perryn idea. Se levisi, englantilaisten suunnittelijoiden toimista Englantiin ja sieltä Ruotsin kautta Suomeen Ja tämä oli ihan tietty tämmöinen ihmisiin perustuva lähtökohta siinä suunnittelussa. Ja siinä ei tosiaan enää tämmöistä mestarisuunnittelijaa ollut taustalla, vaan siinä vaan laskettiin näitä eri asioita, että niitä piti olla riittävän paljon.

Toisaalta se sopi myös tähän funktionalismiin, joka Suomessa vallitsi aika voimakkaana. Elikkä eri alueilla oli erilaisia toimintoja, jotka tavallaan erotettiin toisistaan ja se oli tämän lähiöteorian idean mukaista. Oli eri paikassa virkistysalueet, koulut, ja toisaalta sitten asuinalueet oli erotettuna toiminnoiltaan.

Sakari Heiskanen:

Kun sitten oli päätetty rakentaa jollain lailla, Järvinen ja kumppanit oli suunnitellut sen asemakaavan, niin piti myös alkaa suunnitella niiden talojen lisäksi sitä luontoa siellä. Siinä on hauska nostaa esille henkilö nimeltä Leena Iisakkila, joka oli legendaarinen suomalainen viheralueiden suunnittelija ja opettaja, ja hän pystyi suunnittelemaan silloin sen Matinkylän alueen. Hän on myös ollut suunnittelemassa monia muita lähiöitä tai lähiöiden maisemointia, esimerkiksi Itä-Pasilaa. Valitettavasti Leena Iisakkila menehtyi ihan tässä kuukausi sitten, 98-vuotiaana.

Sakari Heiskanen:

Matinkylän päägrynderi oli osuuskunta Haka. Hakan taustalla oli työväenliikettä lähellä olleet osuuskaupparyhmät esimerkiksi Elanto ja muut, ja 1970-luvulla Suomen ammattijärjestöjen keskusliitto tuli mukaan Hakaan.   

Hakaa on monesti pidetty niin sanotusti punaisen pääoman osuuskuntana, ja kai sitä voi sellaiseksi sanoakin. Pitää kuitenkin muistaa että Tapiola tehneen Asuntosäätiönkin taustavoimana oli paitsi Mannerheimin lastensuojeluliitto,  myöskin SAK.

Asuntosäätiö ja Haka jatkoivat siis sellaista jo aika pitkään jatkunutta keskustelua Suomen asuntokannan uudistamisesta. Jo vuonna 1910 oli perustettu asuntoreformisäätiö, joka oli Hakankin kehityksen takana. Mutta näihin keskusteluihin on osallistunut varmaan kaikki poliitikot ja rahoittajat ja myöskin arkkitehdit Alvar Aaltoa myöten. Siinä 1900-luvun mittaan, viimeistään sodan jälkeen kun nähtiin nämä tarpeet

Sä sanoit, että koulut ja kaupat rakennettiin eri paikkaan, niin mulla on sellainen mielikuva, että kuitenkin ne on ollut aika keskellä tätä asuinaluetta.

Liisa Knuuti:

Ne olivat yleensä hyvin keskellä ja tuon tyyppisellä alueella, kun Olarikin niin siellähän suunniteltiin, että siellä on vain yksi myymälä. Mutta itse asiassa kun me muutettiin Olariin 1973, ei siellä ollut yhtään myymälää, koska niitähän ei yhdyskuntasuunnittelija aseta paikoilleen.

Sakari Heiskanen:

Odotettiin sitä, että sinne tulee joku ja tuo kuulostaa jotenkin aika tutulta.Eikö Suurpellossa ollut vähän samanlainen kysymys nyt myöhemmin?

Liisa Knuuti:

Totta, näinhän kävi, mutta loppujen lopuksi jos ajattelee tätä Matinkylä-Olarin  suuraluetta, niin me asuttiin vuosi Tukholmassa pois täältä Suomesta. Ja kun tultiin takaisin oli tullut 200 kauppaa meidän lähelle, eli Ison Omenan kauppakeskus.

Sakari Heiskanen:

Hops, ei mennä asian edelle kuitenkaan. Palataan Isoon Omenaan kohta. Sitä ennen käydään kuuntelemassa mitä Matinkylän ä ja asu -keskuksen muistelupajalaiset kertovat Matinkylästä tuolloin.

Sakari Heiskanen:

Milloin sinä olet muuttanut tänne Matinkylään?

Pajalainen:

60-luvun alussa.

Sakari Heiskanen:

Okei. Minkälaista täällä oli silloin?

Pajalainen:

No, silloin, kun minä kuljin tuolta Olarista päin tuonne rantaan, niin tuossa oli semmoisia hökkelimökkejä tuolla metsässä. Ja siellä asui semmoisia satunnaisia ihmisiä.

Sakari Heiskanen:

Tarkoitatko sinä hökkelimökkejä semmoisella asunnottomien sinne kyhäämillä?

Pajalainen:

Joo .

Toinen pajalainen:

No, minä muistan ne samat, kun minä pyöräilin sieltä Matinkylään Olarissa ja tulin tänne töihin, niin siellä oli ihan paljonkin. Ja sitten niissä kaivannoissa.

Sakari Heiskanen:

Niin että ihmiset asuvat maakuopissa?

Pajalainen:

No en juoksuhaidoissa niin sillä tavalla, joo.

Sakari Heiskanen:

Täällä oli niitä hökkelimökkejä, mutta mitä muuta täällä oli?

Pajalainen:

Ihan kiva metsikkö. Sieltä sai vähän marjoja ja keräsin sieniä. Mutta niitä ihmisiä, ketä siellä mökeissä oli, ne oli ihan kilttiä. Ei niitä tarvinnut pelätä. Ne asuu vaan, kun ei ollut asuntoa.

Sakari Heiskanen:

Tämä kuvaa ehkä tuota aikakautta. Siis lähiöitähän on alettu rakentaa vimmatusti juuri siksi, että näytti siltä, että kohta väki asuu kaduilla tai metsässä. Edellisessä jaksossahan vanhat tapiolalaiset kuvailivat sitä, kuinka nykyisen Tapiolan keskustan tuntumassa oli väliaikaisia asuntokyhäilmiä. Liisa.

Liisa Knuuti:

Tää pitää paikkansa, että siellähän oli tämmöisiä tilapäisasumuksia ja myöhemminhän niitä sitten alkoi kaikkien eniten olla siellä Mankkaan tienoilla, jonne tuli tämmöinen ihan isompi kylä, jonne ihmiset keskittyivät sitten rakentamaan näitä omia majojaan.

Sakari Heiskanen:

Millä tavalla siihen julkinen puoli, tai vallanpitäjät suhtautuivat siihen asunnottomuuteen tällaisessa kontekstissa?

Liisa Knuuti:

Kyllä mun mielestä siellä Mankkaalla yritettiin näitä ihmisiä saada muuttamaan pois, ja siihen kiinnitettiin kyllä aika paljonkin huomiota. Ja lopulta kai saatiinkin tämä alue hajotettua.

Sakari Heiskanen:

Mutta se on ollut sellainen aika ja on ollut paljon myös tämmöistä yhteiskunnallista liikehdintää sen eteen, että oli sellaisia talvia, että ihmiset kuoli näihin asuntoihinsa.

Liisa Knuuti:

Se on totta Ja silloinhan oli myös näitä yhden asian liikkeeksi kutsuttu. Ja yksi oli näitä Ilkka Taipaleen aikanaan perusti tämmöisen asunnottomia puolustavan liikkeen.

Sakari Heiskanen:

Ja onnistui saamaan aikaankin paljon.

Liisa Knuuti:

Kyllä, 60-luvulla oli paljon tämmöisiä yhteiskunnallisia uudistuksia ajavia liikkeitä.

Sakari Heiskanen:

Kyllä.

Sakari Heiskanen:

Liisa Knuuti mainitsi Mankkaan kaatopaikan. Sehän on nykyään golfkenttä, mutta harva muistaa että siellä oli vuoteen 1991 asti diakoniasäätiön parakkiasuntoja asunnottomille, jotka siirtyivät silloin tai siirrettiin Olarinluoman asuntolaan. Eli se asunnottomuuden iso ongelma jatkui eri muodoissaan tosi pitkään vielä tuon jälkeen.

Nythän tämä on kaikki helppo nähdä kun katsotaan taaksepäin. Asumisongelman eli väestön ja talouskasvun keskellä syntyi eriarvoisuutta, jota pyrittiin kitkemään. Ja Liisa Knuuti on nähnyt tätä kaikkea yhdyskuntasuunnittelijana ja myöskin sitten Olarilaisena.     

Liisa Knuuti:

Oli Ariatsalon talot ja Puolimatkan talot, ja Puolimatkan talot oli halvempia ja tätä Arjatsalon osuutta kutsuttiin jonkinlaiseksi Marimekko-keskiluokkan alueeksi.

Sakari Heiskanen:

Ja entäs Matinkylä? Miten se suhtautui tähän arjotsalolaiseen maailmaan?

Liisa Knuuti:

No Matinkylä oli taas semmoinen harmaampi ja ikävämpi ulkomuodoltaan

Sakari Heiskanen:

Oliko siinä ihan siis näkemyserosta kyse?

Liisa Knuuti:

Kyllä mä luulisin, että se on ihan näkemysero, että Arjatsalolla oli kunnianhimo luoda tämmöinen värikäs kokonaisvaltainen alue.

Sakari Heiskanen:

Elettiin siis 1970-lukua. Jo alunperin Haka oli suunnitellut Matinkylästä jopa 35 000 asukkaan aluetta ja vuonna 1975 Matinkylä oli nykyisen Hangon kokonen keskittymä. Sen olemusta määritteli, niin kuin Espoota paljon muutenkin, Helsingin läheisyys, eli ei ollut palveluita – paitsi pankkeja. Näin tätä muistelevat muistelupajalaiset.

Pajalainen:

Helsingistä kulki linja-auto. Ei sitten muuta kulkuneuvoa ollutkaan, jos ei kenellä ollut omaa.

Sakari Heiskanen:

Kävitkö töissä Helsingissä?

Pajalinen:

Kyllä minä kävin. Joo. Minia-autolla.

Sakari Heiskanen:

Niin ja montako kertaa tunnissa se meni tai päivässä?

Pajalainen:

No kyllä aika monta kertaa kuitenkin. Iltaa aamua, kaikesta eniten keskipäivällä vähemmän tietenkin.

Ehkä se on nytkin samalla lailla.

Sakari Heiskanen:

Oliko tänne alettu rakentaa silloin jo näitä, tai kuinka paljon tänne oli rakennettu silloin, kun sinä muutit? Ei ollut vielä kovin paljon. Se oli ihan vähäistä.

Pajalainen:

Oliko palveluita? No en näe oikein niitä. Kyllä niitä nyt oli, mutta ei kovin paljon. Niittykummussa oli semmoinen pitkä rakennus. Siellä oli kauppoja ja kaikkia. Pankkeja oli paljon siihen aikaan. Olarissakin oli muistaakseni kolme pankkia.

Sakari Heiskanen:

Rakentamiseen tarvitaan rahaa ja asuntojen ostamiseen tarvitaan lainaa, eikö niin?

Liisa Knuuti:

Niin tosiaan että toi kuulostaa nykyään suorastaan huvittavalta, että pankkeja oli hyvin paljon tuohon aikaan, mutta nykyään ei pankkiin edes pääse sisälle mihinkään konttoriin enää. [naurua]

Mutta sen kyllä itse muistan, kun muutin Olariin ja siellä ei ollut päivittäisruokamyymälää edes. Että toin kaupungista, siis Helsingin keskustasta, jossa olin työssä, niin linja-autolla kasseissa ruuat. Ja usein oli niin väsynyt, että käsi kirpos ja ne kassit levisi bussin lattialle. Eli kyllä sieltä olisi myymälää kaivattu enemmän kuin näitä pankkeja. [naurua]

Sakari Heiskanen:

Mutta yksi asia, minkä sä otit esille ja minkä tää muistelijakin otti tässä on bussit.

Liisa Knuuti:

Kyllä. Ja sikäli kyllä oli aika hauskaa että meilläkin oli ihan meidän talon vieressä pysäkki. Siihen ei ollut kuin muutama askel ja sillä pääsi Helsingin keskustaan vaivatta.

Sakari Heiskanen:

Anna mä arvaan 194 tai 195.

Liisa Knuuti:

Näin taisi olla.   

Sakari Heiskanen:

Ja 132 on varmaan semmonen, joka on määritellyt aika paljon matinkyläläisille heidän maailmaansa silloin. Elämän linja.

Liisa Knuuti:

Ja sillä pääsi suoraan Helsinkiin, siihen meni 20 minuuttia. Että se oli aika tehokas, vaikka oli 15 kilometriä.

Sakari Heiskanen: .

Matinkylää rakentanutta Hakaa johti vuosikymmenet Antti Pelkola. Jota voisi oikeastaan pitää yhtenä suomalaisen lähiöasumisen isistä. Haka pisti alulle alkuperäisen Matinkylän lisäksi muun muassa Karakallion Espoossa, Roihuvuoren, Pihlajamäen ja Kontulan Helsingissä ja Koivukylän Vantaalla.

Pelkolalla oli näppinsä myös siinä, miten rakentaminen järjestettiin. Rakentamisen kolmikantamalli. Siinä oli siis rakennusliike eli grynderi, joka osti maan ja rakensi, Samalla kun kunta tai kaupunki kaavoitti maata ja sitten tarvittiin tietenkin rahaa ja sitä sitten tarjosi valtio esimerkiksi Arava-rahoituksen muodossa osakkeen ostajille.

Pajalinen:

Matinkylän muistelupajassa Arava oli tuttu käsite.

Muutettiin 1983 tammikuussa. Espoolaiset oltiin viisi vuotta asuttu Olarissa, tai tarkemmin sanottuna Olarin Kuitinmäessä, koska siellä asuivat ne, joilla oli vähemmän rahaa, ja me oltiin opiskelijoita. Mutta sitten tosiaan tämä Arava, saatiin Arava-laina, kun alettiinkin odottaa ekaa vauvaa, niin se oli se kolmas henkilö siinä, niin me saatiin se Aravalaina.

Liisa Knuuti:

Aravahan oli valtion lainattama asuintyyppi jonka kautta sai hyvinkin edullisesti lainaa. Ja toisaalta silloinhan myös kaupungit tuottivat näitä kaupungin vuokra-asuntoja. Silloin oli myös mahdollisuus saada vuokra-asunto, jos oli pienet tulot.

Sakari Heiskanen:

Toi on ollut semmoista taistelua, löytämistä, että millä tavalla me rahoitetaan meidän osuus tästä kasvamisesta.

Liisa Knuuti:

Suomessa tämä omistusasuminen on ollut hyvin keskeisellä sijalla, mitä ei muissa maissa samalla lailla ollutkaan, joka tarkoittaa sitä, että sitä rahaa on ollut pakko kerätä, että voidaan saada oma asunto. Mutta siihen on mennyt myös suuri osa palkasta. Mutta ei ollut tätä vuokra-asuntopuolta kehitetty kovin paljon.

Sakari Heiskanen:

Eikö tähän lähi- ja suunnitteluun liittynyt se, että yritetään tehdä sitä kerroksellisesti tai ainakin silloin kun Tapiolla on suunniteltu niin on ollut kerrostaloja rivitaloja ja omakotitaloja lähekkäin.

Liisa Knuuti:

Suomessa on nimenomaan ollut tavoitteena tämä monimuotoisuus  eli ihan todella paljon segregaatiota, mitä esimerkiksi Ruotsissa katsottiin, että oli hyvin paljon syntynyt.

Sakari Heiskanen:

Silloin jo nähtiin tämä.

Liisa Knuuti:

Se on ollut ihan tietoinen kaupunkisuunnittelijoiden valinta. Että sekoitetaan näitä erityyppisiä asumismuotoja keskenään että ei synny tämmöisiä selvästi huonompi osasten lähiöitä. Tätä tietoista periaatetta, jota yhdyskuntasuunnittelijat noudatti, niin sitä ihailtiin ulkomailla asti

Sakari Heiskanen:

Otettiinko siitä mallia mihinkään muualle?

Liisa Knuuti:

Kyllä Ruotsissa esimerkiksi kovasti väitettiin että otetaan mallia. Mutta siellä oli ihan onnettomia lähiöitä kyllä jossa oli paljon ongelmia.   

Sakari Heiskanen: ‘

Nyt aletaan tulla jo 1980-luvulle, joka on mullekin tutumpaa aikaa. Liisa Knuuti oli 1980-luvun alussa tekemässä tutkimusta, jossa kävi ilmi nämä alueelliset erot. Eli tuloeroja näkyi jo Olarin sisällä ja sitten toisaalta Olarin ja Matinkylän välillä. Sieltä löytyi myös häiriökäyttäytymistä tai lieveilmiöitä.

Muistelupajalainen:

Kun Matinkylällä oli siihen aikaan vähän huono maine, että Matinkylällä on nyt “ silloin 40 vuotta sitten. Mutta sitten me saatiin sitten se osoite, missä se meidän asunto olisi – just sattumalta oli auto silloin käytössä. Auto, jonka nuorin tyttäreni jo arpajaisista oli voittanut. Tultiin sillä autolla sitten siihen paikkaan missä se asunto-osoite meillä oli, ja me oltiin ihan haavi auki, että se olikin rivitalo, eikä sellainen korkea kolossikerrostalo.

Toinen pajalainen:

Niin se oli siitä, kun haka oli rakentanut tänne. Sitten meidän tuttavat aina älkää sinne että kun se on Hakan rakentama se on niin huonomaineinen ja muuta. Mä oon asunut, samassa asunnossa, ja asun edelleen, enkä meinaa lähteä. Siinä ei ole hissiä, se on toinen kerros. Sitten kun nälkä nousi niin sitten on varmaan pakko.

Sakari Heiskanen:

Jotain tapahtuu, että kaupungin osa saa huonon maineen. Mitä sinä ajattelet yhdyskuntasuunnittelun näkökulmassa tästä?

Liisa Knuuti:

Se on hirveän ikävää kehitystä, jos ajattelee, että kuitenkin ihmiset saivat kaikki mukavuudet ja palvelut lähelleen. Mutta kieltämättä siellä oli myös sitten häiriökäyttäytymistä, koska sehän sitten kaikkein eniten leimasi lopulta niin niiden kautta tuli sitten huonompi maine, joka sitten vaikutti myös asuntojen hintoihin ja ihmisten viihtymiseen näillä alueilla .

Sakari Heiskanen:

Tuossa puhuttiin siitä, että Olarista katsottuna sillä oli huonomainen, ja sä oot asunut siellä Olarissa, niin olitteko te ne, jotka puhuu siitä sitten?

Liisa Knuuti:

No niin kuin minä sanoin, että ainakin yhdyskuntasuunnittelijana vältettiin viimeiseen asti leimaamista ja sitä pidettiin suorastaan kardinaalivirheenä jos alettiin puhua huonoa joistakin lähiöistä tai alueista.

Sakari Heiskanen:

Muistaksä näin äitinä ja olarilaisena siellä asuvana ihmisenä että tämmöinen jako oli olemassa?

Liisa Knuuti:

No tämä voi olla, että minä en halua muistaa sitä, mutta...

Sakari Heiskanen:

Mä itse muistan jo 90-luvun puolivälissä kirjoittaneeni lehtijutun Olarista ja pohtineeni siinä lähiöiden huonoa mainetta.   Mutta eikö eri asiat ole oikeita ongelmia kuin se, että niistä puhutaan Onko se pelkkä mainehaitta vai onko siellä oikeasti jotain ongelmia? Kuinka paljon tästä on totta? Liisa Knuuti.

Liisa Knuuti:

Niinhän se on, että se on tämä häiriökäyttäytyminen. Tapahtuu jotain väkivaltaa. Ja tarvitaan poliisia paikalle ja sitä kautta syntyy.

Sakari Heiskanen:

Kyllä.

Liisa Knuuti:

Mutta kyllähän sitten Olarissakin, kun mä tein tämän pikkututkimuksen, niin kyllähän siitä tuli ilmi että myös Olarissa oli tätä nuorten häiriökäyttäytymistä, johon poliisia tarvittiin siellä oli tämä kaupungin Tämä talvipuutarha, jossa oli tämmöinen nuorisoklubi jossa nuoret kokoontui

Sakari Heiskanen:

Muistan hyvin.

Liisa Knuuti:

Kai se oli ihan loppujen lopuksi luonnollista, että nuoret pyrkii ilmaisemaan omalla tavalla jonkun näköistä pahaa oloa.

Sakari Heiskanen:

No mä en tiedä Mä oon miettinyt tätä samaa asiaa ja mä itse ajattelen niin, että se, että nuoret purkaa pahaa oloaan johonkin, niin se on hirveän yksinkertaistava selitys.

Liisa Knuuti:

Niin lopultahan se on arvotuksellista, että mistä tämmöinen häiriökäyttäytyminen sitten

Sakari Heiskanen:

Mutta eikö tämä liity yhdyskuntasuunnitteluun nimenomaan että mietitään että miten ihmiset toimii minkäkinlaisilla alueilla ja minkälaisiin heistä tulee. Että se on systeeminen kysymys se häiriökäyttäytyminen.

Liisa Knuuti:

Kyllähän sitä kohdasti mietitään ja pohditaan ja pyritään estämään. Niin kuin minä sanoin, että yksi tämmöinen tapa estää oli, että on mahdollisimman monimuotoisia jo valmiiksi nämä alueet Eli siellä on sekä vuokra että omistusasuntoja eri yhteiskuntaluokista olevia ihmisiä, jotka kohtaa toisiaan ihan tuommoisissa arjen askareissa, vaikka roskalahtikolla.

Sakari Heiskanen:

Aivan viime vuosikymmeninä Matinkylä ja koko eteläisen Espoon rakentamista onkin sitten määrittänyt metro Sen varrelle on kaavoitettu paljon asumista ja Matinkylä on kasvanut jo, niin kuin mä sanoin 50 000 asukkaan Suur-Matinkyläksi. Ja kaikki liikenne menee sen yhden metroaseman kautta. No, ei kaikki, mutta melkein.

Metroasemien yhteyteen on rakennettu ostoskeskuksia, ja yksi Suomen suurimmista sellaisista on tietenkin Matinkylän Iso Omena Se on entisillä pelloilla länsiväylän vieressä. Liisa Knuuti oli alunperin sen vastustaja, mutta miten kävi, Liisa?

Liisa Knuuti:

Aikanaan ajattelin noin yhdyskuntasuunnittelijana, että nämä kauppakeskukset nehän ei ole toimivia systeemeitä. Mutta muistan silloin kun työskentelin tämän Espoon kulttuuritoimenjohtajan Jori Dolivon kanssa, että hän sanoi, että hänen mielestään juuri Isossa Omenassa on tällaista urbaania elämää ja liikettä että se toimii. Ja nykyään minä alan olla samaa mieltä.

Sakari Heiskanen:

Niin sinne on tullut yksi kierros lisää sitten tätä kasvua.

Liisa Knuuti: Siellä on vielä lämpimässä katon alla näitä kaupungin urbaaneja toimintoja. Ei tarvitse rämpiä rännässä eikä kulkea sateessa. Ja kyllähän se on totta, että Helsingin keskusta on tästä kärsinyt, kun näitä kauppakeskuksia on tullut niin valtavasti muualle. Lähialueille, jossa ihmiset viihtyvät.

Sakari Heiskanen:

Mutta jos ajatellaan, että nykyään ei enää pääse bussilla samalla tavalla Helsinkiin, niin eipä tarvitse mennäkään.

Liisa Knuuti:

Niinhän se vaan käy. Sä otat sen, mikä on lähimpänä ja mistä saat ne palvelut mitä tarvitset. Kyllä.

Sakari Heiskanen:

Tämä ei ole millään lailla yksinkertainen muutos mikä tässä tapahtuu. Joillekin se vanhan päättyminen on valtava iso menetys

Pajalainen:

Sitten vanhasta ostarista. Siellä oli kaikki, mitä ihminen tarvii. Monta kauppaa, kenkäkauppa, kukkakauppa, pankkejaa oli useampi. Parturi, ravintola Taskumatti, ja mä kaipaan sitä vanhaa ostaria. Sitten rakennettiin korkeat talot eteen, aurinko häipyi ja tuli tämä Iso Omena, josta mä en tykkää, kun sinne on pitkä matka rollaattorilla mennä.

Sakari Heiskanen:

Tämä jakso on siis Matinkylän suuralueesta ja yhdyskuntasuunnittelusta. Yksi yhdyskuntasuunnittelun kuumista perunoista tällä hetkellä on purkaminen.  Matinkylän vanhallekin ostarille löytyisi uusi elämä. Itse asiassa koko tämä Katse Espooseen-sarjan yksi havainto minulle on se, että se muutos joka on Espoolle ominaista, sisältää kiperiä kysymyksiä joista yksi keskeisimmistä on talojen, vanhojen rakennusten purkaminen uuden tieltä. Uudistaako remontoimalla vai purkujen kautta? Mitä sanoo yhdyskuntasuunnittelija Liisa Knuuti?

Liisa Knuuti: Kyllä tämä purkaminen on sellainen kysymys, josta tämän päivän yhdyskuntasuunnittelijat puhuu hyvin paljon, että sitä tehdään aivan liian kevyin perustein se on todella sääli. Nyt yhden entisen työtoverini tytär, joka on väitellyt tohtoriksi Aalto-yliopistossa, niin sai nyt ihan 500 000 euron suuruisen tutkimusmäärärahan, jossa hän pyrkii selvittämään tätä tämän päivän purkamista, että minkälaisia perusteita siinä on.

Sakari Heiskanen:

Sano nimi.

Liisa Knuuti: Laura Berger on tämä, joka tekee tätä tutkimusta. Ja toivotaan, että siitä löytyy jonkinlaista keskustelun pohjaa tälle, että jatkossa ei ihan yhtä herkästi lähdettäisi purkamaan. Saanko mä kertoa, kun minun lasten [00:40:00] lasten koulut oli purettu. Minun piti mennä vain katsomaan ohimennen Oonan koulua, niin sitä ei enää ollutkaan samoin kävi pojanpoikien koulun kanssa Olarissa. Ilmeisesti tämä on ollut se homekouluongelma, mikä on Espoossa ollut tavallista suurempi. Että kenties sitten on ollut todellista syytä purkaa nämä koulut todella nopeasti. Mutta näitä vanhoja ostoskeskuksia niitähän ei ole samalla vauhdilla kuitenkaan purettu

Sakari Heiskanen:

Ei ole vielä, joo.

Liisa Knuuti: mutta ilmeisesti niissä on aika kituliasta sitten tulla toimeen näillä yrittäjillä.

Sakari Heiskanen:

Aika monet näistä meidän muistelupajojen osallistujista on suurta ikäluokkaa. Sitä ikäluokkaa voisi oikeastaan sanoa lähiöikäluokaksi, jolloin siihen voisi ottaa myös mukaan aika paljon muitakin, esimerkiksi minut. Meitä, tai siis teitä, miten nyt sanotaan hyvät kuulijat oli ja on edelleen paljon. ikäluokkien tullessa aikuisikään silloin 1960-luvulla voisi ajatella, että silloin tapahtui suurin suomalainen muutos, mitä on ollut.

Siirryttiin maalta kaupunkiin. Silloin Lähiöistä tuli ehkä perustavin asumismuoto Suomessa. Matinkylä ja moni muukin alue Espoossa, Helsingissä, Vantaalla, missä vaan suomalaiskaupungissa, muuttui.

Koko Suomen maisema muuttui. Keskuksista oli toisen näköisiä ja niin myös Espoossa ja sen takia Espoota ehkä sanotaan että tämä on Suomi pienoiskoossa.

Mikä on näiden suurten ikäluokkien ja siitä vähän nuorempien ja vanhempien tilanne nyt? Siihen ei voi tietenkään suoraan vastata. Suomessahan on 1,3 miljoonaa yli 65-vuotiaista ihmistä. Se tarkoittaa sitä, että meidän asukkaista siis viidesosa vähintään on sen ikäisiä. Tilanne kaikkien teidän kohdalla on hyvin erilainen

Liisa Knuuti: Yksinäisyys on koko suomalaisen yhteiskunnan iso ongelma liittyy jollain tavalla suomalaisen ihmisen elämäntapaan ja ei ole ihan luontevaa siinä naapureiden kanssa kesken. Mutta ehkä sitä voi sanoa, että se on Espoon ongelma siinä suhteessa tavallista enemmän kun täällä liikkuminen ei ole niin helppoa. Jos vertaa Helsingin raitiovaunuihin ja julkiseen liikenteeseen, niin ole aina niin helppoa lähteä harrastuspaikkoihin.

Sakari Heiskanen:

Niin meinasin just kysyä, että minne sit menis, mutta sä tarkotat harrastamista.

Liisa Knuuti: Niin mä nyt ajattelen harrastamista, mitä itse olen tässä eläkevuosina tehnyt aika voimakkaasti, niin ei mulla ole kovin paljon ollut yksinäisiä hetkiä.

Sakari Heiskanen:

Niin sä oot itse kuvataiteilija ja harrastat myös, oot myös tämmöisessä taidejärjestötoiminnassa mukana.

Liisa Knuuti:

Meillä on tämmöinen yhdistys ja se on sen verran vilkasta toimintaa ollut, että minulla ei ole kovin yksinäisiä hetkiä vielä tullut eteen. ehkä minä olen vielä niin nuori, mutta ainakin onnellisessa asemassa siinä mielessä. Siinä, että lapset vielä on aika lähellä ja sitten tosiaan ystäviä on vielä hengissä.

Sakari Heiskanen:

Ja pystyt liikkumaan autolla? Autolla pystyn liikkumaan ihan hyvin vielä.

Sakari Heiskanen:

Tässä jaksossa aika usein käännytään miettimään lähiöiden ongelmia ja mä oon miettinyt tässä jälkikäteen sitä, että onko se järkevää puhua aina siitä. Mutta sitten toisaalta lähiöiden kehitys oli sellainen, että historian vaihetta ei oikeastaan voi sivuuttaa ja joku voi olla sitä mieltä, että edelleenkin on niitä ongelmia häiriökäyttäytymistä.

Mutta todellisuudessa tutkimusten mukaan lähiöissä asuvat ihmiset kokee sen lähiön paljon paremmaksi kuin mitä niiden maine on. Tämä on mun mielestä keskeinen asia lähiöitä ajatellessa.

Mä oon itse kotosin Lähiöstä, Lähdenrannasta, ja itse koin siellä. Samalla tavalla kuin Matinkylässä, niin oli paljon luontoa Se oli mun koti, niin ei siitä oikein pystynyt ajattelemaan että täällä on kaikki huonosti

Ja mä luulen, että Matinkylässä on sama tilanne.

Ja onneksi tässä jaksossa me ollaan päästy puhumaan muistelupajalaisten kanssa, joiden puheissa siis risteilee, joo, kyllä niitä ongelmia, mutta myöskin hyvin paljon ihania nostalgisia muistoja.

Ja lopputulema on varmaan se, että en muuttaisi pois täältä.

Sakari Heiskanen:

Mitä sinä ajattelet espoolaisuudesta identiteettinä, yhdyskuntasuunnittelijana, täällä pitkään asuneena ja toisaalta myös tämän meidän keskustelun pohjalta?

Liisa Knuuti:

No siinä mielessä mulla on tullut kyllä tämmöinen espoolainen identiteetti, kun mä oon nyt ollut tän Espoo Art ry:n puheenjohtajanakin, että vaikka Espoo on hyvin tämmöinen hajanainen ja eri puolille leviävä kaupunki, niin kyllä semmoinen tietty espoolaisuus on munkin mielessä syntynyt vuosien varrella.

Sakari Heiskanen:

Miksi sanot siinä mielessä? Eikö se ole itsestään selvää?

Liisa Knuuti:

No e ei ole ihan itsestäänselvää. Pääkaupunkiseutu on kuitenkin semmoinen määrätullainen kokonaisuus johon kuuluu sitten Helsinki kaikista keskeisimpänä osana sitä. Eli liitän siihen tämä espoolaisuuden. Mutta toisaalta mä liittäisin tuohon espoolaisuuteen tämän luonnonläheisyyden, meren rantaraitin ja sitten nämä vanhat huvilat ja sen vanhan historian.

Liisa Knuuti:

No jos sulta pistetään seinää vasten niin oot sä olarilainen vai espoolainen?

Sakari Heiskanen:

No myönnän tuossa, että olarilaisuus voi viedä voiton vielä.

Liisa Knuuti:

Kuunnellaan tästä, mitä muistelupajalaiset puhuu tästä asiasta.

Pajalinen:

Mä rakastan Espoota. Sano tänne. Mä rakastan Matikylää ja Espoota, mutta mä oon paljasalkainen helsinkiläinen, mutta Helsinki on se salarakas ja tää on se mun oikein rakas. [pajalaiset nauravat] Niinhän se menee. Koska mä oon nyt täällä, enkä lähde.

Sakari Heiskanen:

Mitä se espoolaisuus tarkoittaa?

Pajalainen:

No tää on tämmönen uusi kaupunki uudempi kuin Helsinki ja tää on jotain semmoista tuoreutta ja semmoista, täällä me voidaan keksiä, kyllä varmaan Helsingissäkin voi keksiä kaikkea täällä voi keksiä kaikkea uutta. Tietysti aina voi arvostellakin, mutta että rakennetaan ja tehdään ja laitetaankin tohon tommonen ja säilytetään tää viheralue ja... Ja raitiovaunu tuli tänne ja kaikkea tuollaista.

Sakari Heiskanen:

Niin oletko sinä matinkyläläinen vai espoolainen?

Pajalainen:

Minä olen kyllä matinkyläläinen, mutta Espoon on ok. Espoossa on ihania juttuja.

Sakari Heiskanen:

Miten koetko sinä olevasi espoolainen?

Pajalainen (mies):

No minä en tiedä. Se on minulle vähänkään semmoinen vaikea asia ollut, mutta kyllä minä täytyy espoolainen olla ja matinkyläläinen, että olen piaa. Niin täällä minä tuun kuitenkin olemaan sitten.

Sakari Heiskanen:

[naureskelua Liisa Knuuti:n kanssa]: Niin että joidenkin mielestä se on autuus ja joidenkin mielestä se nyt vaan asiain tila, että mä oon espoolainen.

Liisa Knuuti:

Poikani Samuli Knuuti on julkaisemassa juuri WSOY:llä omaa romaaniaan. Ja siihen hän on laittanut liepeeseen että hän on olarilainen kirjailija.

Sakari Heiskanen:

 Mutta että olosuhteiden pakosta vai halusta, kumpaa se sitten on?

Liisa Knuuti:

Se oli kuulemma tietoinen valinta.

Sakari Heiskanen:

Tosi paljon kiitoksia Liisa Knuuti että tulit haastateltavaksi.

Liisa Knuuti: 

No kiitos. Oli mukava olla.

Sakari Heiskanen:

Eli siis kiitos Liisa Knuutille ja jos en ole vielä muissa jaksoissa tarpeeksi kiitellyt, niin nyt kiitos kaikille teille kuuntelijoille ja Matinkylän muistelupajalaisille ja kaikille muillekin pajalaisille. Tätä ennen on julkaistu jaksot Espoonlahdesta, Leppävaarasta, Tapiolasta. Muistakaa kuunnella myös ne ja kertokaa kaikille.

Ja kuunnelkaa myös ne, jotka julkaistaan tämän jälkeen.

Katse Espooseen -sarjan on tilannut Espoon kaupunki. Tätä on rahoitettu osittain Estradin rahoilla ja tämän on tuottanut Löytöstudio. Minä olen Sakari Heiskanen, paitsi juontaja niin myöskin tämän ohjelman tuottaja.

Pajalainen, lopetus:

Sano tänne. Mä rakastan Matinkylää ja Espoota, mutta mä oon paljasjalkainen helsinkiläinen, mutta Helsinki on se salarakas ja tää on se mun oikein rakas. Niinhän se menee.