Katse Espooseen, jakso 3: Tapiola – kuihtuuko vai kasvaako Garden City?

Katse Espooseen -podcastin kolmannessa jaksossa sukelletaan syvälle Tapiolan tarinaan – sen historiaan, henkeen ja ristiriitoihinkin. Juontaja Sakari Heiskasen vieraana on tuore eläkeläinen, entinen kaupunginjohtaja Jukka "Mäksy" Mäkelä, jolla on aina taskussa muistoja ja mielipide kotiseudustaan Tapiolasta. Miten Tapiolasta tuli Suomen modernin asumisen esikuva – ja miksi siitä myös kiistellään yhä? Millaisia olivat nahistelut 1960-luvun Naavakalliolla, kun “kinolaiset” tai “jedalaiset” uhkasivat? Mäkelä muistaa Tapiolan hengen idyllisenä, mutta mitä sitten tapahtui? Niin, ja pääseekö Mäksy Tapiolan kahviloiden äijäkerhoon? Jakso on täynnä tarinoita Tapiolasta.

Kuuntele jakso Soundcloudissa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan)

Kuuntele jakso Spotifyssa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan)

Kuuntele jakso Suplassa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan)

Kuuntele jakso Lämpiössä(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan)

Jukka Mäkelä:

Minun silmissä niin Espoo on aina näyttänyt kasvutarinalta. Me ollaan nyt tässä pienteollisuustalossa, WeeGeen edessä, niin mähän olen tosta vierestä kotoisin. Kaupunginjohtajan homman jälkeen muutettiin samoille huudeille, että veri vetää takas näille konnuille. Silloin, siinä Naavakalliontie 4:n pihalla, oli väestörekisterin mukaan parhaimmillaan 120 lasta ja vuonna 2000 kun katsoin sen saman luvun, niin siinä oli enää 10 % siitä et siinä oli 12 lasta. Nyt se on tasaantunut siihen, että siinä on ehkä nelisenkymmentä. Et siinä pihalla joko työnnetään lastenvaunuja tai rollaattoria.

Sakari Heiskanen, podcastin juontaja:

Hän on Jukka Mäkelä, joka jätti kaupunginjohtajan pestiin Espoossa helmikuun lopussa – Tapiolasta lähtenyt mies, joka muutti Gumbölen kartanoista Naavakalliontielle kotikonnuille.

Mennään kohta tuohon Mäksyn haastatteluun, mutta sitä ennen vähän Tapiolasta muuten. Mä olen itse ollut tapiolalainen kohta neljännesvuosisadan, mutta Espoosta kotosin ja mulla on tuntuma jo sieltä ennen näitä Tapiolan vuosia, että Tapiolaan kohdistuu valtava määrä intohimoja.

Jostain syystä Tapiola on nostettu tikunnokkaan. No ehkä siksi, että 1900-luvulla, kun Suomessa tarvittiin isoja muutoksia asumispolitiikkaan, niin Tapiola oli yksi sellainen esimerkkipaikka, jossa kokeiltiin erilaisia tapoja toimia ja ilmeisesti myös onnistuttiin jollain lailla.

Mutta tämä johti sitten siihen, että Tapiola on ollut mediassa paljon. Täällä on kierrätetty milloin ketäkin valtionvieraita. Shaahi on käynyt täällä ja on kuvia, jossa Neuvostoliiton johtajat käyvät Tapiolassa tutustumassa. Niin ihmisillä on ollut median kautta jo jonkunlainen kuva siitä, että mikä on Tapiola ja tietysti sellaisesti sitten aiheutuu se, että ihmisillä on mielipiteitä.

Se intohimo voi olla sellaista, että ihaillaan että olisi kiva asua Tapiolassa. No, onhan täällä kiva asua. Mutta yhtä lailla ne voi olla sellaisia että sitten kritisoidaan sitä, että miksi just Tapiolaan laitetaan niin paljon rahaa – että jos näytetään miljoonan lukuja ja sitten kerrotaan että näillä puretaan tai uudistetaan jotain rakennusta, niin ihmetellään sitä. Tai sitten ne voi olla ne intohimot vaan sitä, että naureskellaan sille, että miksi kaikki puhuu asiasta kaiken maailman podcasteissa. Mun mielestä nämä kaikki näkökulmat on perusteltuja.

Eikä mulla ole mitään selkeää mielipidettä siitä, että mikä sen intohimon perustelu on, mutta tämä sarja oikeastaan perustuu just tälle kysymykselle, eli “Mistä on kyse kun me puhutaan siitä, mistä me puhutaan”, ja tässä tapauksessa Tapiolasta.

Katse Espoosenhan on lähtenyt siis muistelupajoista, joissa on ensin haastateltu ihmisiä ja Jussi Lahtinen lähti sitten sillä perusteella tekemään tällaista Urban AI Art Espoo eli Urban AI Art Espoo -mediataideteosta.

Jussin työ on taiteilijalähtöinen tekoäly. Hän on laittanut sinne kuvia ja käskenyt sitä tekoälyä tekemään niistä kuvista uusia kuvia tietyllä tavalla. Ja sitten sen perusteella on tehty Katse Espooseen -kirja. Ja siinä kirjassa on kuusi aukeamaa, yksi kutakin Espoon suuraluetta kohden. Ja tässä podcast-sarjassa on kyse siitä, että me katsotaan niitä kutakin aukeamaa siellä vaikuttaneiden ja siellä asuneiden ihmisten silmin.

Eli tässä on kyse tarinoista. Ja ihan yksinkertaisesti sen takia että ne tarinat on mun mielestä hienoja, niin mä haluaisin tuoda niitä nyt ennen tätä Mäkelän haastattelua vähän lisää esille. Ja sitten siinä Jukan haastattelun aikana me kuullaan niitä lisää. Eli nyt käännetään katse Tapiolaan.

Anja-Marja Lehtijärvi:

...meidän talo täytti 60 vuotta. Meillä oli sitten juhlat ja siellä oli näitä arkkitehtejä, jotka sanoivat, että kun muuttivat Tapiolaan, ei kehdannut kenellekään kertoa, että semmoiseen metsään on muuttanut. Mutta ne muutti juuri koulun takia kun täällä on niin hyvät koulut.

Sakari Heiskanen:

Voitko kertoa siitä vuoden 60-luvun alun Tapiolasta, miltä tämä näytti silloin?

Anja-Marja Lehtijärvi:

Keskushan oli silloin siinä Mäntyviidassa ja kyllä esimerkiksi Itäranta, missä mä asun siellä oli vaikka mitään. Nykyään ei ole enää yhtään mitään muuta kuin asuntoja. Siellä oli talouskauppa ja oli kampaamo- ja kukkakauppa.

Elina Keloharju:

Tapiolan yhteiskoulu oli muistaakseni kolme vuotta vanha kun tulin sinne opettajaksi. Siinä oli se alkuinnostus siis vanhemmat olivat tavattoman innokkaita, oli ja sitten Tapiolan tuki ry. Ja sitten samana vuonna 1962 tuli Erkki Pohjola sinne kouluun hänellä oli sitten kuoronpohjat melkein valmiina siinä. Ja vuoden 1963 keväällä koko koulu oli kuuntelemassa konserttia, jossa tämä kuoro lauloi. Ja sitten mä ajattelin, että mikä ihme... kuinka kauniisti ne laulaa! Mulle nämä on ihan tavallisia lapsia, joita opetan,  mutta kuinka tuo mies saa jotain niin paljon näistä irti.

Sakari Heiskanen:

Tässä olivat äänessä Anja-Maria Lehtijärvi ja Elina Keloharju Tapiolasta. Niin arkkitehtuuria, kouluja, musiikkia. Kaikki nytkin tuttuja kysymyksiä Tapiolassa. Mutta ennen kaikkea näitä tarinoita vasten syntyy kuva siitä, miten lyhyestä ajanjaksosta on kyse Espoon kehityksessä. Joskus tulee mieleen, että kehitys pilaa paikat, mutta ei se ole päättynyt. Ei se pääty koskaan. Joka paikassa rakennetaan, Espooseen syntyy ja Espooseen muuttaa paljon ihmisiä ja siis myös Suomesta.   

Arto Kurittu:

Ja kun mä tuolta synkästä Savosta muutin tänne niin kun mä kerroin kaverille, että mä olen muuttamassa Tapiolaan, niin kyllä siellä vähän semmoinen mielipide oli, että ikään kuin olisin DDR:stä muuttanut Monacoon. Elikkä tämä taso oli jotain semmoista, että ihan oikeasti... ihan oikeasti se on oikeastaan jopa ollutkin. Mä olen jopa vähän kokenutkin tämän asian tämmöisenä sitten.

Sakari Heiskanen:

Arto Kurittu on vasta hiljattain muuttanut Mikkelistä Tapiolaan. Siinä on vähän tai ehkä paljonkin semmoista savolaiset huumoria, että Tapiola olisi jotenkin verrattavissa Monacoon. Mutta se on totta että Tapiolalla on maine. Siitä ei pääse mihinkään. Mitä siellä on taustalla? Onko aina kyse vain yhden ihmisen mielipiteestä, joka pääsee vahvasti esille, vai onko joku ikään kuin riippumaton totuus olemassa siitä asiasta?

Se mun Jukka Mäkelän kanssa käymä keskustelu avasi ihan toisenlaisen näkökulman kuin mistä mä oon koskaan saanut katsoa Espoota. Kaupunginjohtaja on päättänyt niistä asioista, joita me nähdään tässä ympärillä. Eli Tapiolassa, kun me katsotaan sitä, miten Tapiola on muuttunut, niin Mäkelä ei ainoastaan puhu siinä kokijana ja kaupunkilaisena, vaan hän on itse asiassa ollut vastuussa monista asioista, joita me nähdään.

Sakari Heiskanen:

Tervetuloa Jukka Mäkelä. Sä oot nyt kuukauden ollut vissiin ex-kaupunginjohtaja. Mä kysyn sulta ehkä vähän provosoivan kysymyksen, että mitä sä voit nyt sanoa mitä sä et voinut sanoa silloin kun sä olit kaupunginjohtaja?

Jukka Mäkelä:

No, ehkä mä sanon sen, että kaupunginjohtajana mä en pystynyt ottamaan – jääkekkotermein – viivelähtöjä.

Kun mä oon opetellut tätä uutta roolia – tosin voin sanoa kuukauden kokemuksella, syvällä rintäänellä – niin parasta tähän mennessä on ollut se, että voi ottaa aamuisin tämmöisen viivelähtön. Että ei tarvitsekaan herätä herätyskelloon kello kuusi vaan voi herätä silloin kun keho herättää, ja syödä siinä, juoda aamukahvit ja syödä terveellinen aamiainen ja lähteä sitten parin tunnin kävelylenkille, vaikka Rantaraitille. Kaupunginjohtajana se ei ollut mahdollista valitettavasti.

Että kesään asti mä oon luvannut itselleni, että mä otan iisisti ja annan ikään kuin ajatuksien rauhoittua, ja niin kauan otan iisisti, kun aivot ja ajatukset tuntuu omilta. Sitten voi ryhtyä katsomaan että mitä se tekeminen olisi.

Sakari Heiskanen:

Saatko olla rauhassa kaiken maailman podcastaajilta?

Jukka Mäkelä:

No kyllä yhteydenottoja on ollut paljon, olen yrittänyt niitä väistellä, mutta kun tässä tai hissipuheessa sanoit että tässä puhutaan Tapiolasta, niin pitihän siihen ikään kuin suostua. Olen saanut paljon palautetta, että kauppareissut edelleenkin kestää kohtuu pitkään, mutta se on ollut sataprosenttiset myönteistä.

Kyllä ihmiset tuntuu suhtautuvan myönteisesti siihen, että vihdoinkin toi Mäksy jäi eläkkeelle.

Sakari Heiskanen:

Mitä sä teit ensimmäiseksi kun sä jäit?

Jukka Mäkelä:

Kyllä mun ensimmäinen kuukausi meni muuttohommiin. Meille oli kertynyt Gumbölen kartanoon meidän perheelle ihan valtavasti tavaroita. Siellä on äärettömät varastotilat – asunto sinänsä ei ole niin iso, mutta äärettömät varastotilat ja kaikki tietää että se on todella vaarallista. Siellä oli kaikki lasten harrastusvälineet jääkiekosta salibandyyn ja rumpuihin ja sähkökitaroihin ja pianoihin. Ja sitten kaikki koulukirjat, lastenvaatteet sen aikaa kun he siellä asuivat. Siellä oli meidän tavarat vaimon kanssa ja meidän vanhempien tavarat.

Että kyllä siinä kaupunginjohtaja sen virkatyön jälkeen ja paperinen pyörittämisen jälkeen joutui heti kuukaudeksi ruumillisiin töihin, ja se oli musta aivan oikein.

Sakari Heiskanen:

No hei mennään kohta Tapiolaan, mutta otetaan tämmöinen pieni vakava hetki tässä siitä, että miten sun ura tai minkälainen se sun kaupunginjohtajakausi oli. Jos sä muistelet nyt sinne taaksepäin, kun sä oot aloittanut siinä hommassa ja ajattelet Espoota silloin – tässä sarjassahan on kyse Espoosta ja Espoo-identiteetistä – niin minkälainen se Espoon oli siinä tilanteessa?

Jukka Mäkelä:

No, minun silmissäni Espoo on aina näyttänyt kasvutarinalta.

Ehkä sitä on hyvä aloittaa ihan lapsesta asti, kun me ollaan nyt tässä pienteollisuustalossa WeeGeen edessä. Minähän olen tuosta vierestä kotoisin, ja nyt tietenkin tämän kaupunginjohtajan homman jälkeen muutettiin samoille huudeille, että veri vetää takaisin näille konnuille.

Se on hyvä esimerkki siitä, että miten Espoo on kasvanut. Silloin siinä Naavakalliontie 4:n pihalla oli väestörekisterin mukaan parhaimmillaan 120 lasta, ja vuonna 2000, kun katsoin sen saman luvun, niin siinä oli enää 10 prosenttia siitä, että siinä oli 12 lasta. Nyt se on tasaantunut siihen, että siinä on ehkä 40 lasta Siinä joko pihalla työnnetään lastenvaunuja tai rollaattoria, mutta se on hyvä, että se on vähän tasaantunut.

Mutta se kertoo siitä, että siinä aikana kun minä olen elänyt, Niin Espooseen on syntynyt 170 000 uutta lasta. Minulle tämä ikään kuin koko elinikäinen espoolaisuus ja kaupunginjohtajuus on osa tätä kasvutarinaa.

Sakari Heiskanen:

Ja nyt kun sä jätit sen homman, niin voiko sä olla tyytyväinen?

Jukka Mäkelä:

No, ei koskaan varmaan. Riittämättömyys on aina läsnä kaikissa tämmöisissä tehtävissä, mutta karkeasti ottaen kyllä. Jos vertaan tätä Espoon kasvutarinaa vaikkapa eri kaupunkeihin Suomessa ja maailman metropoleissa, niin me ollaan pystytty pitämään meidän kasvu kestävänä. Ja edelleenkin pidän tosi tärkeänä sitä, että se Espoon kasvu on aina perustunut suunnilleen samoihin asioihin. Lapsiperheet on muuttaneet Espooseen töiden perässä. Ja edelleenkin se menee niin, että Espooseen muutetaan, että lapsiperheet ja nuoret aikuiset muuttavat Espooseen töiden perässä. Se tarkoittaa silloin sitä, että silloin, kun Suomen elinkeinoelämällä menee hyvin, niin silloin Espoo kasvaa, ja sitten kun menee huonosti niin sitten kasvaa hitaammin.

Sen voi ajatella myöskin toisinpäin, että Suomen kansantalouden elinehto on se, että Espoossa on sitä elinvoimaa; että Espoossa olevat toimijat, Aalto-yliopistot, VTT:t, 400 tutkimuslaitosta ja tuhannet yritykset, ja varsinkin isot kansainvälistä yritykset menestyvät. Tiedon ja osaamisen Suomen ehdoton edellytys sen menestymiselle on se, että Espoo menestyy.

Sakari Heiskanen:

Siinä on molemmat kolikon kääntöpuolet

Jukka Mäkelä:

Silloin se tarkoittaa sitä, että silloin myöskin Espoo kasvaa. Sanoisin, että tuohon vuoteen 2000 asti suunnilleen Espoo kasvoi sillä tavalla, että meillä oli paljon maassamuuttoa ja syntyvyyden enemmyyttä. Nyt meille sitten muuttaa sen lisäksi kansainvälisiä osaajaperheitä, mutta edelleenkin se syntyvyyden enemmyys on Espoon kasvun suurin tekijä.

Kun oon Tapiolan poikia, niin silloin Tapiolaa rakennettiin lapsiperheiden tarpeita varten, niin edelleenkin Espoon pitää pystyä huolehtimaan hyvin näistä lapsiperheistä ja siitä, että lapsilla ja nuorilla on hyvät koulu- ja harrastuspolut. Meidän nuorten eläkeläisten ja vähän vanhempienkin eläkeläisten palveluiden lisäksi.

Sakari Heiskanen:

Miltä sinusta tuntuu tulla tällaisen projektin podcastiin, jossa puhutaan ikäihmisistä?

Jukka Mäkelä:

Mä olen aina tykännyt olla sen ikäinen kuin mä olen. Tämän podcastin jälkeen mä olen muuten menossa katsomaan äitiäni tuonne palvelutalon Hopeakuuhun.

Äiti on hyvässä kunnossa, virkeä 94-vuotias, mutta alzheimer on vienyt muistin. Katsotaan, että muistaakohan tänään, että kuka minä olen. Meillä on aidosti paljon vanhuksia hoidettavana, mutta mä pidän tosi tärkeänä sitä, että myöskin me seniorit tai nuoret eläkeläiset... voi olla tietenkin, että tässä vielä työtarjouksiakin tulee. Olen sen huomannut, että aika paljon yhteydenottoja on nyt tämän kaupunginjohtajapestin jälkeen tullut. Toistaiseksi se on vielä ollut niiden suhteen maltillinen... Mutta on tosi tärkeää että onnistuttaisiin toimimaan niin, että se porukka pysyisi virkeänä. Että tuommoinen tunti liikuntaa ja tunti kulttuuria per päivä niin varmaan vaikuttaisi siihen, että pystyttäisiin itse pitämään itsestämme huolta; että ei tulisi ikään kuin kaupungille ja yhteiskunnalle niin paljon tarpeita.

Kyllä mä aion noudattaa tätä viivelähtöhommaa, että kyllä mä aion nauttia jokaisesta aamupäivästä sillä tavalla, että nukun riittävästi ja sitten harrastan liikuntaa riittävästi, ja sitten lupaan myöskin palautua oikein kunnolla.

Sakari Heiskanen: Aiotko ottaa niihin semmoisiin tapiolalaisiin kahvila-ukkoseuroihin osaa?

Jukka Mäkelä:

No, vielä en ole uskaltanut, että pitääköhän mun odottaa siihen asti, että se Tapiolan uimahalli saataisiin kuntoon.

[naurua]

Tosin Jukka Puotila on luvannut puolustaa mua. Että kyllä mä varmaan sitten...

Sakari Heiskanen:

Niin että kutsu on käynyt kuitenkin.

Jukka Mäkelä: 

kohta liityn näihin porukoihin.

Sakari Heiskanen:

Mutta mennään sitten tällä aasinsillalla Tapiolan aukeamaan, jossa siis, niin kuin huomaat, näkyy muutakin kuin Tapiolaa. Siellä on Haukilahden vesitorni takana ja Dipoli näkyy tuossa. Mikä sinulla ihan ensimmäisenä nousi silmään, kun näit tämän kuvan?

Jukka Mäkelä:

Tietenkin tuosta mun silmään varmaan ensimmäisenä tarttuu Tornitasot, me ollaan nyt niiden juurella tässä Ahertajalla WeeGeen vieressä ja mun nykyisenkin kodin Naavakalliontien lähipiirissä. Tornitasojen kautta kävi niin, että minä opin tykkäämään korkeista rakennuksista ja korkeasta rakentamisesta. Sehän on aina ollut Tapiolan maamerkki. Esimerkiksi Tapiontorni on ikään kuin symboloinut sitä rakentamista. Ja sellaista Espoolle tyypillistä, että pannaan korkeata ja matalaa vierekkäin. Niin jotenkin mieltynyt siihen maisemaan, ja nytkin vaikka, kun Gumbölestä pois muutettiin niin kyllä se sitten vaan kääntyi tänne Tapiolaan.

Sakari Heiskanen:

Mitä muuta?

Jukka Mäkelä:

No kyllä kaikki aihiot on tietenkin tuttuja. Että sitten, että kun on vaikka Dipoli. Oon saanut siellä opiskella, ja kun tuossa on tuo Dipoli-talo niin sain olla silloin opiskeluaikana myöskin sen oppilaskunnan puheenjohtaja ja silloin me omistettiin vielä Dipoli, että sai olla sen talon isäntä. [nauraa] Kyllähän sieltä on ihan valtavasti hienoa muistoa sieltäkin. Kuten myöskin tuosta Gardenista ja keskusaltaalta, ja siinä on nytkin kiva käydä talvisin luisteleen siinä edessä ja sitten ne Kulttuurikeskuksen rakenteet.

Kyllä mä olin tosi ylpeä siitä... se oli yksi suuri syy, minkä takia halusin kaupunginjohtajaksi. Jos mä vertasin Tapiolaa siihen mun lapsuuden Tapiolaan, missä sitä pystyi määrittelemään vain sillä, että se oli valtavan elinvoimainen. Kun meni Tapiolan keskuskentälle, ja näki siellä kaikkien lasten ja isien ja äitien riemun ja itkut ja parut ja pelit ja kaikki värit, ja sen loiston. Että jos teatteri pystyy vähääkään palauttamaan siihen samanlaista elinvoimaa, mikä sillä pelikentällä silloin oli, niin sitten se on tehnyt tehtävänsä. Niin kyllä Tapiola oli siinä 2000-luvun alkupuolella sammaloitunut tosi vahvasti. Ostovoima oli hävinnyt ja suurin osa liikkeestä oli lähtenyt ja ne, jotka oli vielä jäljellä – Stockmann mukaan lukien – olivat jo ilmoittaneet, että he lähtevät kaikki.

Ja sama sammaloituminen oli käymässä myöskin sitten Otaniemessä. Että sieltä lähti myöskin toimijoita, niin minua kovasti motivoi se, että millä tavalla sitä elinvoimaa saisi näille alueille palautettua. Ja kun Museoviraston kanssa on sitä asiaa läpikäyty, niin Museovirastolla on myös samanlaiset kuvat, että niillä on näitä rakennuksia, mutta ihmiset puuttuu kokonaan.

Ja olen Museoviraston pääjohtajallekin kertonut, että ne on vahingossa mennyt suojelemaan sen Tapiolan kansallismaiseman väärillä papereilla. Kun ei silloin 60-70-luvulla, niin ei Tapiolasta olisi voinut ottaa yhtään kuvaa ilman, että siinä on sata lasta, ja se itku ja parku ja ilo ja riemu, ja se talonmies ja ne vanhemmat, jotka sitten ajaa niitä lapsia takaa, niin tossakaan nyt... se on vähän niin kuin epätodellinen tuo kuva, että siinä ei ole niitä ihmisiä. 2000-luvun alussa Tapiola oli vähän ryhtynyt näyttämään jo siltä, että oli yhtä tyhjä kuin uimahalli nykyään. Sen on tosi tärkeää, että olisi sekä viihtyisä ympäristö ja luontoa siinä mukana, hyvää arkkitehtuuria, mutta myöskin elinvoimaa.

Luulen, että se elinvoimaisuus oli paljon sitä, mitä siinä alkuperäisessä Tapiolassa on ajatuksessa, että se palvelee lapsiperheiden tarpeita, niin tavoiteltiin.

Sakari Heiskanen:

Meillä olisi tapiolalaisia ihmisiä, joita me voitaisiin nyt kuunnella. Olitko sä Eino Luostarisen oppilaana?

Jukka Mäkelä:

En mä varmaan ollu hänen oppilaana.

Sakari Heiskanen:

Mulla on pätkä Eino Luostarisen, Aarnivalkean entisen rehtorin tarinasta, ja me mennään aika kauas itse asiassa, mutta minä jotenkin ajattelen niin, että kuten sinäkin sanoit, niin Tapiola on ihmisten historiaa ja minun mielestä on tärkeää, että me tiedetään, mistä nämä ihmiset on tullut.

En tiedä kuinka moni tapiolalainen muistaa, mistä Eino Luostarinen on tullut ja tässä on tämmöinen tarina, jonka hän kertoi.

[insertti]

Pääsittekö te ampumaan niillä tykeillä... tai jouduitteko?

Eino Luostarinen:

No ei varsinaisesti, se oli just silloin kaikkein kirein, kun meidän piti sitä Hitler-poikaa ampua ales.

Sakari Heiskanen:

Kerro siitä.

Eino Luostarinen:

No se oli just semmonen kesäaikaa siinä, niin sit tuli hälytys ja vänrikki, meidän jaosjohtaja... niin no sitten komennettiin tykeille ja no mehän riensimme sinne ja sanoivat, että Lotat oli ilmoittanut, että sieltä tulee tuntematon kone – siis IT, ilmavalvonta.

Lotat ilmoitti, että sieltä tulee sellainen tuntematon kone. No mehän olimme valmiina siinä pyssyllä ja ei kauan tarvinnut odottaa, kun ääni kuului, ja sitä ei kauan tarvinnut odottaa, kun se alkoi sieltä nousemaan. Ja se tuli ihan kohti. Mä ajattelin, että unelma, sivusuuntajan unelma oli täyttymässä, kun tulee ihan kohti tuohon.

Ei tarvitse paljon veivata. Mutta ei päästy ampumaan, onneksi.

Sakari Heiskanen:

Ei tullut käskyä.

Eino Luostarinen:

Ei mutta oltiin kyllä aika lähellä. Me oltiin niin pitkällä, että kun siellä vänrikillä ja sillä vääpellillä oli oma koppi siinä, missä se oli, mä ajattelin, että juoksi sieltä ulos, hän, että “älkää ampuko”. Meillä oli pyssyt valmiina.

Tiesiköhän kuka siellä on? Ei. Ei tiedettä mutta sitten se lensi siitä meidän yli ja meni sitten sinne Immolaan.

[Studio]

‘Sakari Heiskanen:

Olitko kuullut tämän tarinan?

Jukka Mäkelä:

En ollut.

Sakari Heiskanen:

Eli Eino, joka asuu tässä Tapiolassa ja täytti 99, on lähtöisin Käkisalmesta, ja on ollut siis jo sodassa mukana tällä tavalla. Tämä on aika lyhyt tämä historia.

Jukka Mäkelä:

Joo Einon tunnen Espoon sotaveteraanien kautta. Se on todella hyvä tarina, ja se on tavallaan liipannut läheltä myöskin ikään kuin omia ajatuksia, sen takia, että Tapiolahan on rakennettu 50- ja 60-luvulla ja mua on aina mietityttänyt ja ihmetyttänyt se, että vaikka silloin kun minä synnyin, niin sodan päättymisestä oli kestänyt vain 15 vuotta. Ja me saatiin elää semmoisessa Tapiolassa, missä me ei tiedetty sodan kauhuista mitään. Me ei puhuttu sodasta. Leikittiin varmaan siinä pihalla sotaa, mutta me vallareilla ja jokaisella pihalla

Sakari Heiskanen:

It-tykin luona...

Jukka Mäkelä:

Varsinkin naapuritaloyhtiötä vastaan ja talonmies yritti pitää meitä kurissa. Se oli muuten hienoa siinä Tapiolan pihalla, että me saatiin olla kaikki ipanat vertaisia. Ei ollut väliä että olitko pomon poika vai duunarin tytär Meillä oli vain yksi auktoriteetti ja se oli talonmies. Ja hyvä niin.

Mutta me ei puhuttu siitä, ei kotona, ei pihalla, ei koulussa. Meillä oli kaikki kohdallaan, ja yhteiskunta tuntui tosi ehyeltä, me tehtiin kaikki yhdessä. Sen lisäksi, että veteraanit oli taistellut itsenäisyyden ja rauhan meille, niin myöskin sen jälleenrakennuksen ihmeen läpitehneet.

Kun nyt vaikka ukrainalaisia on vieraillut täällä paljon, ja Espookin on ottanut Ukrainasta Kryvyi Rihin kaupungin ikään kuin tämmöiseksi kumppanuuskaupungiksi, jota yritetään parhaanmukaisin keinoin auttaa, niin kun ukrainalaisille on kertonut, että tää Tapiola on rakennettu ikään kuin sodan jälkeen ja siinä jälleenrakennuksen aallossa, niin he on ollut todella kiinnostuneita siitä, että miten Ukrainassa voisi toimia.

Sakari Heiskanen:

Antaa toivoa

Jukka Mäkelä:

Nimenomaan antaa toivoa, ja varsinkin kun kerroin sen, että osa Teekkarikylästäkin on rakennettu niistä tiilistä, mitä venäläiset, kun ne on pommittanut oman Helsingissä nurin, niin teekkarit on niistä rakentanut pari taloa. Mutta antaa toivoa ja vähän myöskin perspektiiviä.

Silloin lapsena ja nuorena tuntui, että se sota oli kovin kaukainen asia, ja tuossa kun Einokin puhui, ja Einon kanssa on saanut puhua, niin sen on tullut ajatelleeksi niin, että se olisi pitkällä historiassa. Mutta sitten kuitenkin faktisesti siitä sodan loppumisesta oli vain 15 vuotta. Nyt, kun omat lapsetkin on jo tuplaten sen ikäisiä, niin se tuntuu lyhyeltä ajalta.

Sakari Heiskanen:

Niistä tuntuu lyhyeltä myös esimerkiksi sillä tavalla, että Marjatta Larsio, joka ehdotti mulle Einon ottamista mukaan tähän, niin oli hänestä seuraava rehtori. Ja ei siitä ole hirveän kauan, kun Marjatta jäi siitä hommasta itse.

Jukka Mäkelä:

Niin se aika menee.

Sakari Heiskanen:

Otetaan toinen pätkä Einolta vielä, koska hän kuitenkin oli opettajana täällä ja mun mielestä tämä hyvin jatkaa tätä keskustelua, mitä tässä on. Nyt ollaan jo Tapiolassa.

Eino Luostarinen:

Mutta siihen aikaan oli, Aarnivalkiassa meillä, niin siellä oli 600 oppilasta. Mutta meillä oli sitten filiaali tuolla Servin Maijan mökissä. Lapset kävivät sitten voimistelemassa ja urheilemassa siellä. Siellä oli Matti Järvinen, tää kuuluu se heittäjä, oli ankara mies, kun se komenteli. Siellä oli kaksi luokkaa siellä Eka ja toka.

Sakari Heiskanen:

Kerro siitä Järvisestä vähän, kun sanoit, että toi Ankara mies

Eino Luostarinen:

Se piti kovaa järjestystä siellä. ei se mitään, meillähän se oli hyvä. Piti hommat käydä siinä. Hän vaan halusi, että kaikki pitää mennä just eikä melkein.

Sakari Heiskanen:

Oliko se niin, että se kuri koulussa kova? No ei me mitäänkään sellainen kovaa kuria, en mä tiedä. Kun ihmistä katsoo ihminen, ei se sen enempää kuria tarvitse.

Sakari Heiskanen:

Otetaanko kiinni tuosta kuriasiasta. Sä et ole ollut Jukka Einon oppilaana, mutta sä tunsit Einon. Minun on jotenkin hirveän vaikea uskoa, että tuollaisessa 600 oppilaan koulussa ei olisi ollut tuon kovempaa kuria. Oliko teillä?

Jukka Mäkelä:

Tuntuma on, että nyt kun mä Einoa kuuntelen, ja oon saanut muutenkin, niin ne on vähän niin kuin ne, jotka ollut sodassa, ne on vähän niin kuin Tuntemattomassa sotilaassa sen kurin kanssa. Einokin sanoi tuossa aika kivasti, että eihän siitä kurista, että kunhan nyt ollaan ihmisiksi. Varmaan on ollut jämptiä, ja sitten varmaan on korottanut joskus ääntään, mutta ei liian usein. Että mä olen ehdottomasti tämmösen, jos Tuntemattomasta sotilaasta haetaan niitä malleja, niin kuin vänrikki Koskelan linjoilla. Kimpas tehdään ja motivoidaan tekemään, ja sitten semmoinen turhanpäiväinen, miten se Rokka sanoo että “en mä ryhdyn näitä kiviä laittelemaan sun polkujen varrelle”, niin semmoinen ei mua sytyttänyt. No, että kyllähän omista kouluista, niin meitähän lapsia ja nuoria oli paljon, me oltiin vilkkaita poikia, että ei ole siinä kommelluksilta

Sakari Heiskanen:

Tämä on toinen ikäihminen joka muisteli Tapiolaa ja pikkasen toisenlaisesta näkökulmasta. Börje Eklund lähti Kirkkonummelta silloin, kun Neuvostoliitolle luovutettiin Porkkala, ja hänen perheensä siirtyi [Hagalundin] kartanoon töihin. Hän pystyy kertomaan aika ainutlaatuisesti siitä, että minkälainen Tapiola oli ennen kuin tätä meidän tuntemaa Tapiolaa alettiin rakentaa – ja myöskin Otaniemeä.

Börje Eklund:

Hagalundin kartanossa oli iso puutarha, missä oli 7-8 kasvihuonetta .  Ne sijaitsi siinä, missä on... nyt sä tiedät sen kujan, kun menet Teknisen korkeakoulun ohi. Siinä on nyt niitä Teknisen korkeakouluja, tai siis noita...

Sakari Heiskanen:

Aalto-yliopiston rakennuksia.

Börje Eklund:

Niin joo, siinä joo.

Sakari Heiskanen:

Ja sehän on nykyään Anna Sinebrychoffin kuja.

Börje Eklund:

Joo. No tota, joo ja äiti oli siellä töissä, ja isä oli sitten Hagakundin kartanolla töissä. Isä ajoi traktorit, puimakoneet, siis vähän niin kuin tämmöinen tekniikkahommia. Joo, mä voisin kertoa, että kyllä joka ainoa rakennus missä kartanoon kuului, missä ne oli. Tämä Anna-Liisa Halén, kun hän tuli vanhempiensa kanssa tänne kun hän oli silloin neiti-ihminen, tuli Talbusken-nimiseen torppaan. Tapiolantien ja Menninkäisentien risteyksissä.

Sakari Heiskanen:

Mäntyviita.

Börje Eklund:

Joo, Mäntyviita.

Sakari Heiskanen:

Se on Talbysket ruotsiksi.

Börje Eklund:

Siellä oli tämmöinen torppa.  No siis Tapiolan elokuvateatterin tiedät ja se on Mäntyviita. Siitä kun mennään kohti Westendiä, vasemmalla puolella on niitä juoksuhautoja. Juoksuhautojen vastapäätä Tapiolan tiellä, ennen sitä bussipysäkkiä, oli torppa.

Sitten siinä, missä on nyt suunnilleen, missä on se allas siinä, siis ei Keskusallas, vaan se pienempi kuin sen Merituulentien vieressä.

Sakari Heiskanen:

Aa! Vesiputoustalo. Joo itseasiassa sehän on nyt purettu pois.

Börje Eklund:

Tai purettu, joo. Entisen Vesiputoustalon edessä. Siinä oli Kartanonväen perunapellot, muun muassa meidän perun... Minä olen siellä kuokkinut monet kerrat perunaa. [nauraa] Ja sitten siinä, missä nykyään on Tapiolan taksiasema, oli kaksi kerroksinen talo, missä asuu nerljä perhettä. Muun muassa mun mummo ja vaari. Sitten Merituulentien ja Pohjantien risteyksessä oli yksi talo. Se oli viimeinen sinne päin. Siinä asui myös pari perhettä.

Sakari Heiskanen:

Muistatko, mikä sen nimi olisi ollut?

Börje Eklund:

Sitä en muista, oliko siellä mitään nimeä.

Sakari Heiskanen:

Mitä siitä eteenpäin? Sinne, missä on Hakalehto ja...?

Börje Eklund:

Siinä oli vähän metsää. Sitten tuli se Steniuksen puutarha. Mutta sitten, mennään siihen Keskusaltaaseen. Se oli kartanon vanha hiekkakuoppa, mistä otettiin hiekkaa. Ja kun otettiin tarpeeksi hiekkaa, niin tuli vesi vastaan. Siellä oli aivan kirkas vesi. Se oli meidän uimalaitos. Ja sitten siinä, missä nyt on Gardenin hotelli ja kirkko, siinä sen hiekkakuopan tavallaan reunalla oli muun muassa meidän ja kartanon muun väen perunakellarit, siis maakellarit. Että kun kaivettaisiin ne maat siinä, niin voisi löytyä perunaa [nauraa].

Mä sanon näin että on vaikea kuvitella, että mun lapsuus olisi voinut millään lailla olla parempi kuin mitä se oli. Se ei ollut mikään kartano, vaan se oli iso perhe.

Sakari Heiskanen:

Eli tuntuu siltä että sellainen idyllinen Tapiola on ollut jo olemassa, ennen kuin sitä on rakennettu.

Jukka Mäkelä:

Niin, sehän... Mä olen lukenut kaiken mitä Tapiolasta vaan löytyy ja irti saa, niin Tapiolan rakentamista on edelsi ihan valtava kiista. Eli Tapiolan rakentamista on vastustettiin henkeen ja vereen.

Sakari Heiskanen:

Ketkä vastusti?

Jukka Mäkelä:

Se on semmoinen kysymys minkä aika usein tutkijoille...

Että kun he kertovat aina tämmöisiä väestöennusteita... ja mua aina hymyilyttää niin kuin diplomi-insinöörinä. Tuossa on muuten hauskaa, kun ne mainitsee monessa haastattelussa teekkarit ja diplomi-insinöörit niin se teekkarien korkeakoulun sijoittuminen Otaniemeenhän tarkoitti sitä, että Espoossa on pitkään ollut tämän kokoisiksi kaupungiksi maailman suurin diplomi-insinööripitoisuus. Mä oon pitänyt sitä aina vahvuutena, vaimo ei niinkään. [nauraa]

Kompakysymys on näin, että miten voi olla mahdollista, että kun ne tekee väestöennusteita koko tälle alueelle, niin miten voi olla semmoinen tilanne, että Espoossa väkiluku... sen aikana kun Espoossa väkiluku kymmenkertaistui, niin Kauniaisissa se ei ole muuttunut juuri ollenkaan, ja Sipoossa se on vain 1,7-kertaistunut. Niin se on kielipolitiikkaa. Kaikkialla on vastustettu sitä ikään kuin kasvua, kun on pelätty, että alueelle tulee enemmän suomenkielisiä kuin ruotsinkielisiä. No, Tapiolassa oli pakko päästä eteenpäin siinä rakentamisessa. Siinä oli kaikki Suomen toimijat ja tahot mukana, ettei ihan kaikki meidän työikäiset lapsiperheet muuttaisi Ruotsiin, vaan että osa saataisi pysähtymään tähän ikään kuin tähän Suomen puolelle.

Ja siinä sitten Tapiola valikoitu kohteeksi, joka sitten tarkoitti sitä, että se on jatkossakin kumuloinut kasvua Espoolle, ja sitten elintasoa koko Suomelle. Se idylli on ollut erityyppinen. Ehkä se idylli, mitä tuossa kuvattiin on enemmänkin toteutunut siellä Gumbölen kartanon mailla. Siellähän on asunut pitkään semmoisia sukuja kuin Wasastjernat ja Adelkreutzit ja Ehrnrothit.

Mä oon sanonut näin, että kun Espoo on 565 vuotta vanha, niin se ensimmäiset 500 vuotta Espoossa on ollut niin sanottua hitaan kasvun aikaa. Kun väkiluku nousi siihen kahdeksaan tuhanteen tai kymmeneen tuhanteen asukkaaseen ja päänsääntöisesti se oli sijoittunut Kuninkaantien varteen.

Eli siihen suunnilleen Kehä Kolmosen ja sitten siinä oli kartanoita ja maatiloja, ja muutama kartano sitten tässä etelämpänä. Että se oli sitä aikaa historiasta.

Mutta olipahan hienoa kuvausta Tapiolasta ennen sitä 50- ja 60-luvun rakennusta Mua monesti hymyilyttänyt, kun tuossa kerrottiin, että siihen Merituulentien ja Pohjantien risteykseen sen jälkeen, ei ollut erityisiä rakennuksia, ja sitten sinne Hakalehdon suuntaan se kääntyi ikään kuin metsäksi.

Monet niistä viisaista, jotka kertovat niitä lukuisia tapoja, millä Tapiola on pilattu. Niinhän aina puhuu sen Tapiolan keskustan pilaamisesta. Mutta silloin minun lapsuudessani siinä oli siis pultsarimetsä.

Siinä oli metsikkö, missä sitten paljon niitä työmiehiä, jotka työskentelivät Tapiolan rakentamisessa, Osa veteraaneja, osa nuorempia, niin ne eivät suostuneet kuntien majoitukseen vaan semmoisissa lautahökkeleissä tai pahvimajoissa, niin asui siinä pultsarimetsässä.

Muistan, kun käytiin sitä Hakelehdon koulua, niin siellä varsinkin tytöille opastettiin että pultsarimetsä läpi ei saa.

Sakari Heiskanen:

Kerro tarkemmin missä kohtaa se oli.

Jukka Mäkelä:

No se oli suunnilleen siinä, missä on nyt sitten Ainoat ja... Mä en oikein ymmärrä, olisivatko ne ihmiset halunneet sen pultsarimetsän suojella vai mitä.

Sakari Heiskanen:

Mennään nyt ajassa eteenpäin pikkasen  Olin haastattelemassa joulupukkia eli Timo Pakkasta, joka on 1961 muuttanut Haukilahteen ja on edelleen joulupukkina. Hän on silloin aloittanut 65 vuotta sitten joulupukkina. Nyt ei ole kyse siis joulupukkiudesta vaan siitä, että Timo Pakkanen oli myös 60-luvulla täällä alueella jollain lailla sen nuorisokulttuurin kanssa tekemisissä, ja oli Stella Marisin ensimmäinen nuorisotyöntekijä muistaakseni. Muistatko sellaisen Stella Maris-nimisen paikan?

Jukka Mäkelä:

Muistan ja sitten tietenkin hienoja muistokuvia sitten kavereista ja Tapiolan musapiireistä edelleenkin.

Sakari Heiskanen:

Olitko sä siellä Stella Mariksessa?

Jukka Mäkelä:

Kyllä mä varmaan olen ollut.

Sakari Heiskanen:

Joo.

Jukka Mäkelä:

Rikos on vanhentunut, että vanhemmille ei enää tarvitse kertoa.

Sakari Heiskanen:

Mikä oli Stella Mariksessa,..

Jukka Mäkelä:

Joo, jää sinne.

Sakari Heiskanen:

Mutta Timolla oli myös toinen rooli Tapiolassa.

[insertti]

Timo Pakkanen:

Sitten kun päästään sinne mun seuraavaan duunipaikkaan, joka oli Heikintorin Disco, joka oli myös Espoon paikka, niin siitä rupesi olemaan bändejä enemmän.

Sakari Heiskanen:

Mennään suoraan siihen. Kerro Heikintorin Discon alkuajoista.

Timo Pakkanen:

Se oli huikea paikka. Ensinnäkin sen oli suunnitellut se sisustuksen ne kaksi sisustussuunnittelija-arkkitehtia. Toinen oli Howard Smith ja sitten toinen oli, tsekkiläisiä alan miehiä Zoltan Popovic. Esimerkiksi lavat oli tehty tämmöisistä leveistä lattialankkumaisista lankuista. Ne ei ollut lattialankkua, ne oli jotain muuta. Saatto olla jotain tehtyä kontteja.

Se oli kellarissa, siellä oli hyvä fiilis. Sinne mahtui, jos tiivistettiin oikein, semmoinen 150 henkeä bailaamaan. Siellä oli pitkä baaritiski, jossa tietysti myytiin vain limsaa ja muuta. Eikä sielläkään ollut mitään ongelmia koskaan, huumeongelmia. Mä tiesin kyllä, että jotkut käytti vähän, sen helposti pysty aistimaan hajuaistillaankin, mutta ei siellä ollut mitään tappelua. Jos joku joskus käytti niin so what?

[studio]

Sakari Heiskanen:

Mentiin jo huumeongelmakysymyksiin.

Tuo Heikintorin Disco oli sellainen, että mun piti oikein paikantaa se ja Timo kertoi tarkemmin, että se on siinä Ribisin edessä.

Jukka Mäkelä:

No joo. Kivasti on kuvattu tätä Tapiolan musagenreä, oliko sen kirjan nimi nyt “Olipa kerran Garden City”. Tapiolan yhteiskoululla on tietenkin keskeinen rooli siinä. Ja ka sillä Jousenkaaren koululla, mitä itsekin kävin, niin sen musaluokalla. Niin sieltä ponnisteltiin sinne Tapiolaan, mutta siinä oli paljon Asian harrastajia, joille se Tapiolan disco ja ne, jotka kävi siellä esiintymässä... siellä oli kaikki kuitenkin, oli klubeja, että oli sitten ihan valtakunnan huippuja, Isokynä tai jotakin muuta siellä jammaileessa. Arto Tamminen oli tosi aktiivinen,  tai Juha Mieskonen, tosi aktiivista ja hyvää tekemistä ja meininkiä.

Sitten ehkä sanoisin tuosta huumehommasta, että minun kohdalleni.... mä olin sen verran nuorempi, että se ei tullut kohdalle tai sillä tavalla silmille, en sitä huomannut. Mulle ehkä se meni niin, että jossain kohtaa muutettiin Tapiolasta Olariin. Ehkä sitten tuli vähän vähemmän käytössä.

Sakari Heiskanen: Tästä vielä yksi pätkä, mua kiinnostaa kuulla mitä sä sanot tästä.

[insertti]

Mikko on Haukilahdesta. Oletko sinä haukilahtelainen ikuisesti?

Mikko Sajaniemi:

No, aion olla niin kauan kuin henkiä pihisee.

Sakari Heiskanen:

Espoohan on hyvin tunnettu siitä, että täällä harva on espoolainen, vaan ollaan ikään kuin paikallisia. Tapiolalaisia, haukilahtelaisia, olarilaisia. Oliko teillä haukilahtelaisilla ja tapiolalaisilla jotain kränää?

Mikko Sajaniemi:

Siellä oli nimenomaan. Joka kulmassa oli aina joku poikajoukko, joka taisteli toista poikajoukkoa vastaan. Tämä oli jokapäivästä.

Sakari Heiskanen:

Oikeasti?

Mikko Sajaniemi:

Joo, joo. Ilman muuta näin oli. Kyllä minäkin olen ollut saamassa turpiin joskus pojilta. Vaikka minä olin kyllä varmaan kaikkein vahvin, mutta silti minä sain turpiin. [taustalta kuuluu muistelupajan naurua]

Sakari Heiskanen:

Nyt sinä naurat tälleen, mutta ei se varmaan hirveän hauskaa ollut

Mikko Sajaniemi:

Ei se silloin ollut, mutta sitten juosti äkkiä kotiin.

Sakari Heiskanen:

Minkä ikäinen sinä olit silloin?

Mikko Sajaniemi:

En tiedä muistan. Aika pieni varmaan olin.

[studio]

Sakari Heiskanen:

Tunnistit?

Jukka Mäkelä:

Joo siis mä arvioisin, että se olisi Sajaniemen Mikko.

Sakari Heiskanen:

Joo taisi olla, tämä oli siis sieltä muistelupajasta. Olitko sä sitten siellä toisella puolen, että jos se tuli Jedasta ja sä olit Tapiolasta.

Jukka Mäkelä:

Sitä mä en muista, mutta näin pieni tämä maailma on suomalaisille ja espoolaisille, että jos se olisi Sajanniemen Mikko, niin hänen poikansa Eemil on poikani Teemun paras kaveri, ja sitä kautta tunnetaan. Mutta se mitä Mikko tuossa todisti, niin sehän meni juuri niin, että oli kohtuullisen kova Jeda-jengi. Että kyllä kun Sirkus Seiterä tuli kaupunkiin, ja Tapiolaan, niin kyllä me oltiin varuillamme.

Sakari Heiskanen:

Mitä se tarkoitti?

Jukka Mäkelä:

No se tarkoittaa sitä, että Sirkus Seiterä veti sitten kaikki jengit puoleensa ja siellähän sitten täytyi sitten katsella vähän, että kuka on kuka.

Sakari Heiskanen:

Mitä se tarkoitti käytännössä?

Jukka Mäkelä:

No semmoista poikapainiahan se oli koko ajan.

Ja kun mun lätkävalmentaja kysyi multa, että miten se voi Jukka olla niin, että tai Mäksy, että miten se voi olla niin, että sä olet parempi painimaan kuin pelaan jääkiekkoa. Niin mä sanoin, että siihen meidän pihapiiriin muutti niin paljon pohjalaisia, että pakkohan siinä oli itsekin opetella painimaan – mikä sitten puolittain piti paikkansa.

Siinä sitten aina katsottiin että kuka kenenkin reviirillä on. Taloyhtiöiden reviirit olivat aika tarkat. Toisten vahingoittaminen ei niinkään kuulunut silloin siihen genreen. Siihen kuului se, että katsottiin vähän, että kuka on kukin. Se oli ikään kuin aina läsnä, ja sitten tunnistettiin, että tuossa on vähän niin kuin Kinon jengiä tai Jedan jengiä, että pitää olla hereillä ja varuilla.

Siinä ei ollut erityistä sellaista, että olisi pitänyt erityisesti ikään kuin pelätä, mutta voi olla, että ne pelot tuli siitä kohtaa kun huumeiden käyttö oli sitten yleisempää.

Että me ikäiset tai siihen ryhmään vierastettiin kohtuu paljon niitä tilanteita, että ehkä sitten kartettiin niitä asioita. Mutta voi olla, että niissä peloissa on ollut kysymys siitäkin.

Sakari Heiskanen:

Sano vielä, että mikä on Kinon jengi Mikä oli Kino?

Jukka Mäkelä:

Se on Kino Tapiolan ympäristössä oli tietenkin tuota...

Sakari Heiskanen:

Eli Mäntyviidan alue oli niin kuin

Jukka Mäkelä:

Hekin oli kohtuu kovia kyllä.

Sakari Heiskanen:

Okei. Eli siis Tapiolan sisällä oli myös...

Jukka Mäkelä:

No tietenkin oli, että Tapiolan semmoisia hienoja myönteisiä puoleja oli tietenkin se, että kun pihalla oli niin paljon lapsia, niin kaverit löytyi siitä helposti. Ja oli kiva semmoinen periaate, Einokin, Luostarinen varmaan tykkäs siitä, että me tehtiin kaikki kimpassa. Että siinä ei kaveria jätetty, ja että sitten joka leikkiin, kun aloitettiin uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, niin aina kaikki kutsuttiin mukaan. Ja että sitten joku Tapiolan nappulaliiga, missä jokaisella taloyhtiöllä tai alueella, niin oli oma futisjengi jolle sitten Rape, Elenius ja Konkkola ja muut hankkivat paidat.

Ja sitten ne pantiin pelaamaan vastakkain.

Sakari Heiskanen:

Rape ja Konkkola ovat jotain legendaarisia futisihmisiä?

Jukka Mäkelä:

Nehän on, varsinkin Rape. No sitten sehän oli paras tekemistä, mitä meille voi keksiä. Että jos meille ei keksinyt jotain kivaa tekemistä, niin me keksittiin jotain ei niin kivaa tekemistä sitten itse. Ja sitten kun nämä pantiin kaikki pelaamaan vastakkain, niin tarkoittihan se tietenkin sitä, että ne, jotka pelasivat siinä samassa jengissä, ne sitten viihtyivät muutenkin poissa. Ja mielellään vähän napisivat sitten toisten jengien kanssa.

Sakari Heiskanen:

Ja se valo myöskin ehkä urheiluun elinikäisen suhteen?

Jukka Mäkelä:

Se oli ihan valtavan hienoa hommaa. Että siinä ikään kuin pienellä vaivalla meidät saatiin sitten hyödyntämään näitä Tapiolan mahdollisuuksia. Me pelattiin Silkkiniityllä ja kaikilla kentsuilla, ja pihoilla ja se on niin kuin että pihapelikuninkaita me oltiin kaikki ja se oli tosi kivaa. Ja aika pienellä nämä oivalliset tyypit pystyivät sitten järjestämään. Ja sitten kun meitä oli – sitä elinvoimaa oli niin paljon – niin he hyvin kanavoivat sen energian ihan oikeisiin asioihin.

Sakari Heiskanen:

Ja siitä sitten kasvoi joukkueita. Säkin luuhasit Matinkylän hallilla.

Jukka Mäkelä:

Se meni niin, että kun mä sain Tapiolan kentällä, muistan vielä sen, että kun siinä on yläkaukalo, missä oli isommat pojat, niin kun näin että Heksi Riihiranta lämäilee siellä, niin sitten jääkiekkoon ryhdytään pelaamaan. Ja vieläkin onnennumero on vitonen, kun se oli Heksin pelinumero, niin semmoinen jäi mieleen siitä vielä kun tuossa kuunteli sitten noita Einon puheita, ja myöskin sitten joulupukin puheita, niin kyllä ne oli tosi tärkeitä ne aktiiviset vetäjät, mitä meillä oli. Että kyllä siinä oli aika paljon semmoinen henki koko Tapiolassa, että se koko kylä kasvatti. Että kun me lapset oltiin siinä pihalla, lapset ja nuoret niin huomaamatta sitten jotkut ohjasi meitä. Meistä tuntui siltä, että me oltiin siinä keskenämme, mutta joku talonmies tai naapurirouva tai futisvetäjä kuitenkin johdatteli meitä, että me jotenkin pysyttiin poluilla tai oikeassa suunnassa.

Sakari Heiskanen:

Kaidalla polulla.

Jukka Mäkelä: [nauraa]

Ja hengissä. Ja sitten siellä oli niitä aktiivisia vetäjiä, niin kyllä ne oli todella tärkeitä kaikilla aloilla. Oli ihan valtavasti energiaa, ja kun sitä energiaa sai suunnattua oikeisiin asioihin, niin siitä syntyi myöskin paljon tulosta.

Sakari Heiskanen:

Nyt mennään kohti loppua. Tämän sarjan yksi idea on etsiä espoolaista identiteettiä. Olen odottanut että saan juuri sulta kysyä tämän kysymyksen. Oletko sinä tapiolalainen vai espoolainen?

Jukka Mäkelä:

Kyllä mä olen espoolalainen ja tapiolalainen, ja olen oppinut, että se on maailmalla aika tyypillistä. Että jos sä vaikka New Yorkissa tai missä tahansa maailman metropolissa kysyt joltain ihmisiltä, että mistä se on, niin se on aina tämmöinen kahden kerroksen homma. Että esimerkiksi itselle kävi niin, että kun me pelattiin vaikka vanhempana jossain jääkiekkoa jossain Jäähongassa, niin siihen tultiin ympäri Espoota, niin ei se ollut mikään asia että ootsä eri puolelta Espoota tai näin tai noin. Se on vähän ehkä ylikorostunut.

Se, mihin pitäisi kiinnittää huomiota, on Espoon kasvuvauhti. Espoo on siitä erikoinen kaupunki sen takia, että se on suunnilleen yhden sukupolven aikana rakentunut. Nyt kun kaupungille on tärkeä tehtävä edistää tätä kotoutumista, niin Espoon kaupungilla... Espoon kaupunki ei ole oikein muuta tehnytkään kuin edistänyt kotoutumista koko olemassaolonsa ajan.

Sakari Heiskanen:

Että se on vähän niin kuin Espoon dna:ssa se kotouttaminen.

Jukka Mäkelä:

Se on niin kuin dna:ssa, että sitten olen huomannut eduskunnassa ja myöskin muiden kaupunginjohtajien ja erityisesti vaikkapa jonkun Kuntaliiton väen kanssa, että he ei ymmärrä sitä oikein juuri ollenkaan.

Ja nyt, kun uutiset kertovat, että lasten määrä Suomessa vähentyy. Niin kuin kerroin, että siinä aikana kun itse olen elänyt, niin Espooseen on syntynyt 170 000 lasta Ja sitten Espoon kasvu edelleenkin perustuu siihen, että viime vuonna syntyi 3500 lasta, ja jatkossa syntyy vielä enemmän lapsia per vuosi. Ja kaikille niille pitäisi ne koulu ja harrastuspolut siellä musagenressa tai liikunnassa löytää. Ja sen lisäksi tietenkin meillä ikäihmisten ja meidän senioreidenkin määrä kasvaa.

Sakari Heiskanen:

Tuntuu siltä, että ne 170 000, kun meistä vähitellen tulee sitten ikäihmisiä tai senioreita, mitkä sitten kutsutaankin, niin siinäkin on oma kannattelemisensa

Jukka Mäkelä:

Se on juuri niin.

Yritetään vain tehdä sillä tavalla, että yritetään auttaa niitä, jotka pystyvät vielä itse pitämään itsestään huolta, niin pysyvät aktiivisena.

Se on minusta hyvä sävel, että sitten meillä on mahdollisuudet pitää huolta niistä, jotka sitä huolenpitoa tarvitsevat. Mutta tosi tärkeää olisi lapsissa ja nuorissa edelleenkin osata toimia niin, että kaikki saataisiin pidettyä mukana.

Sakari Heiskanen:

Viimeinen kysymys. Kun sä sanoit, että ne valmentajat ja tämmöiset esikuvat oli teille tärkeitä, niin millä tavalla sä ajattelet, että sä voisit nyt sun eläkeaikoina tuolla Tapiolan kaduilla olla esikuva niille tämän hetken nuorille?

Jukka Mäkelä:

En mä... Nyt on vaikea kysymys mutta kyllä mä ajattelen, että mä tykkäsin tosi paljon siitä, että mun isä ja myös äiti... niin he olivat tosi innostavia ja kannustavia. Kun kysyit siitä kurista, niin mä olin varmaan vaikea pakottaa tekemään jotakin, mutta mut oli tosi helppo motivoida tekemään asioita, kun perusteli hyvällä tavalla.

Niin kyllä mä nyt olen ajatellut sillä tavalla, että edelleenkin säilyttäisiin sellaisen innostavan ja kannustavan olemuksen, eikä ryhtyisi nyrpistelemään.

Se on jotenkin musta ilkikurista semmoinenkin, että kun Tapiola on rakennettu lapsiperheitä varten, ja tämän koko idea on ollut se, että on ollut todella hyvät arvot tehdä sellaista ympäristöä, missä voidaan sitten yhdessä toimia, ja ketään ei jätetä, ja sitten se palvelee lapsiperheiden arkea, ja sitten, kun mä kuulen palautteena, että nyt ei kestä olla, kun täällä on niin paljon lasten meteliä.

[naurua]

Niin, ei niin. Vaan järjestetään ne asiat niin, että pystytään olemaan siellä mahdollisimman hyvin sulassa sovussa.

Sakari Heiskanen:

Kiitos Jukka Mäkelä.

Jukka Mäkelä:

Kiitoksia vaan ja sitten odotan että kuinka paljon saatte kerättyä tämän avulla uusia Espoo-tarinoita.   

Sakari Heiskanen:

Tässä tämä. Tai siis melkein. Kun mä nyt mietin Jukka Mäkelän pohdintoja Espoosta, niin mä saan kiinni siitä, että muutos on se, mikä on määritellyt Espoota aina. Viidestä ja puolestasadasta vuodesta 70:ssä on tapahtunut se valtava kasvu, mitä me meidän ympärillä nyt nähdään. Se nähdään usein sellaisena, että kaikki vanha katoaa tai pilataan.

Miksei asiat ole niin kuin ennen. Mutta kaikki ei ajattele näin. Onneksi. Ehkä tämä Elina Keloharjun näkökulma on hyvä kohta päättää tämänkertainen Katse Espooseen -jakso.

Elina Keloharju:

Niin mä olen päättänyt että tuota... En valita. Tyydyn siihen, mitä on, ja nautin siitä, mitä on. Kun muutin tuon putkiremontin takia tähän Itätuulenkujalle, niin silloin siinä oli paljon sitä rakentamista ja muuta. Ja mä ajattelin, että milloinkahan Tapiola valmistuu. Eikä monta päivää mennyt, kun tajusin, että eihän se koskaan valmistu. Ja sitten, silloin mä päätin, että saa koko ajan valittaa jos haluaa. Mutta mä päätin, että mä tyydyn tähän tilanteeseen ja nautin siitä, mitä on.

Sakari Heiskanen:

Kiitos että kuuntelit Espoon kaupungin tilaamaa Katse Espooseen podcastia. Sarja on osin rahoitettu Estradi-hankkeen tuella ja sen on tuottanut Löytö Studio Oy Tapiolasta. Kerro muillekin.