Haydnin kirje Mozartille

Lontoo, 8.1.1791

Wolfgang, ystäväni,

täällä sitä nyt ollaan – perillä. Matka ei ollut lainkaan niin rasittava kuin pelkäsin. Sää tosin oli koko ajan kehno ja tiet huonoja. Takamukseni ei ole enää nuori eikä sitä paitsi samalla tavalla tottunut päiväkausien taipaleisiin kuin sinun jo lapsena hioutunut takalistosi. Välillä kankkuja kivisti.

Riesa oli silti pieni verrattuna siihen, miten suuresti minua ilahdutti itse matkanteko. Peninkulmat jäivät taaksemme ja maisemat vaihtuivat. Pysähdyimme ainoastaan Münchenissä ja Bonnissa.

Bonnissa ehdin pikaisesti tavata Beethovenin. Tuo korskea nuorukainen halajaa Wieniin, ja miksipä ei, sinne hän kuuluukin. Hän kyseli kuulumisiasi. Kun kerroin, että olimme viettäneet yhdessä viimeisen päiväni Wienissä, hänen silmänsä välähtivät. Oliko se kenties kateutta? Kovasti hän sinua ihailee, vaikkei tunnukaan kaipaavan ohjeita tai opastusta keneltäkään.

Merimatka huolestutti minua etukäteen eniten, siitä oli minua niin kovasti peloteltu. Mutta kiitos Luojan sekin sujui lopulta helposti. Uudenvuodenpäivän aamuna, käytyäni ensin varhaisessa messussa, nousin laivaan Calais’n satamassa. Kahdeksan ja puoli tuntia myöhemmin saavuin Doveriin. Laskin jalkani Englannin maaperälle huomattavan hyvävointisena verrattuna moneen muuhun matkustajaan, muun muassa retkikumppaniini Salomoniin, vaikka näin meren elämässäni ensimmäistä kertaa.

Rehellisyyden nimissä on kyllä tunnustettava, että näky ravisteli sieluani. Ensimmäisten tuntien aikana tuulta oli tuskin nimeksi, loittonimme rannasta suorastaan tuskallisen hitaasti. Silti maa jäi minuutti minuutilta kauemmaksi. Aloin ajatella allani olevan veden määrää ja meren rajattomuutta.

Jos pelkästään kanaali tuntui näin suurelta, miten valtava onkaan meri vanhan ja uuden maailman välillä? Senkin meren yli laivoja jo kulkee. Seisoin kannella yksin, katselin talvenharmaata taivasta ja tunsin hetken sellaista levottomuutta, että minun oli ristittävä käteni, suljettava silmäni ja muisteltava maisemaa, jossa olen viettänyt elämästäni suurimman osan, ruhtinas Esterházyn tilusten tasaisesti kumpuilevia, viljavia maita. Kyllä, maakrapu minä olen, ja niin olet sinäkin, arvon Wolfgang Amadeus. Turha sitä on kiistää.

Mutta jos nyt ylipäätään jonkin syyn takia kannattaa uskaltautua merelle niin Lontoon. Mikä ihmeellinen ihmismuurahaisten pesä! Olen viettänyt täällä nyt viikon ja olen edelleen aivan pyörällä päästäni. Tietenkin se johtuu vajavaisista taidoistani ja rajallisesta elämänkokemuksestani, joista ennen lähtöäni ystävällisesti minua muistutit. Pitää paikkansa, etten juuri ole nähnyt maailmaa enkä varsinkaan osaa englantia.

Silti vannon sinulle ystäväni: vaikka olisi kiertänyt koko maapallon ja hallitsisi kielen kuin itse Shakespeare, Lontoo mykistäisi ensikertalaisen yhtä kaikki. Wien on suuri, mutta tämä kaupunki valtava. Ihmisten määrä on suunnaton. Liikennettä täällä osaisit tuskin edes kuvitella, ihmisten jatkuvaa virtaa ja heidän liikkeistään syntyvää hälinää. Ja koko ajan kaikkialta Englannista ja Englannin ulkopuoleltakin saapuu lisää väkeä. Tuntuu kuin kaikki haluaisivat juuri tänne. Minäkin tulin ja yllätin itsenikin.

Miellyttävä yllätys oli myös vastaanoton lämpimyys. En halua rehvastella, kaikkein viimeksi sinulle Wolfgang, mutta Salomon oli oikeassa – englantilaiset selvästi ovat todella odottaneet minua. Jo yhdessä viikossa olen kohdannut uskomattoman määrän ihmisiä. Joka päivä nautin illallista erilaisten merkkihenkilöiden seurassa. Päivän päätteeksi kaadun sänkyyn lopen uupuneena ja tiedän, että edessä on uusi samanlainen päivä yhtä täynnä ihmisiä ja kohtaamisia.

Voisi luulla, että olen kauhuissani. Tavallaan olenkin. Haluaisin olla rauhassa ja säveltää. Pikkuhiljaa olisi pakkokin, jos aion selvitä kunnialla Salomonin minulle sopimista tilauksista. Enemmän olen silti täynnä intoa. Olenko 58-vuotiaana todella Lontoossa, ja vielä tällaisessa maineessa? Eilen nipistin itseäni poskesta varmistuakseni siitä, etten vain uneksi tätä kaikkea.

Miten nopeasti asiat lopulta tapahtuivat! Aivan kuin itse Jumala olisi kuullut toiveeni ja järjestänyt asiat mieleni mukaan. En tahtonut myöntää sitä kenellekään, tuskin edes itselleni, mutta hovissa olin alkanut leipääntyä. Ei kukaan koskaan mitään sanonut, mutta minusta se alkoi jo kuulua musiikissanikin. Minua kyllästytti. Yksinkertaisesti kyllästytti, se on kamala totuus, enkä silti tiedä olisinko pystynyt riuhtaisemaan itseäni irti, jos vanha ruhtinas olisi elossa.

Mutta niin vain kävi, että hän kuoli. Ensin helmikuussa hänen vaimonsa ja sitten syyskuussa Miklós itse. Hovin musiikkipuolella se oli kaiken entisen loppu, mutta vaikka tunnenkin surua muusikoiden puolesta, minulle loppu oli samalla myös uuden alku. Tunsin sen vahvasti jo tullessani syksyllä Wieniin ja vielä vahvemmin nyt, kun entisen elämäni ja nykyhetken välissä on kaistale merta, jonka onnistuneesti ylitin.

Älä säikähdä, en ole jäämässä tänne. Niin ystävällisiltä kuin englantilaiset vaikuttavatkin, heissä ja heidän tavoissaan on myös jotain minulle niin vierasta, etten usko kotiutuvani tänne ikinä. En missään nimessä aio jättää maallisia jäännöksiäni heidän vaivakseen. Mutta kun nyt kerran olen näin kauas päässyt, minulla ei myöskään ole kiirettä takaisin. En usko, että koti-ikävä pääsee yllättämään minua vielä pitkään aikaan. En tiedä, olenko koskaan aiemmin elämässäni tuntenut itseäni samalla tavalla vapaaksi.

Ajattele, ystäväni – entä jos voisimmekin elää useamman elämän tai olla yhtä aikaa monessa eri paikassa? Sillä niin tyytyväinen kuin lähtööni nyt olenkin, valehtelisin jos väittäisin jättäneeni Wienin taakseni kokonaan vailla haikeutta. Juurihan olin sinne päässyt ja olisin voinut kaupunkiin rauhassa asettua, ensimmäistä kertaa sitten nuoruusvuosieni.

Oli murheellista jättää taakseen rouva Marianne von Genzinger, jota kohtaan myönnän vaalivani sydämessäni lämpimiä mutta viattomia tunteita. Viimeisinä raskaina aikoina hovissa juuri hänen ystävyytensä kannatteli minua. Odotin joka päivä hänen kirjeitään.

Kaihoisin mielin ja ripaus syyllisyyttä sydämessäni hyvästelin myös Luigian, joka mielellään olisi seurannut minua tänne, ilmeisesti Pietro ja Antonio mukanaan. Hienoja poikia he ovatkin. Tuntuu raskaalta jättää nämä lahjakkaat lapset vaille sellaista musiikillista opastusta, jota olen pystynyt heille tarjoamaan. Mutta emmehän me ikinä olisi voineet matkustaa tänne sellaisella seurueella! En tiedä, mitä Luigia oikein kuvittelee. Esterházyn kultaiset ajat ovat ohi, ja Polzellien on nyt pärjättävä ilman minua, kaikkein heidän. Autan kyllä minkä pystyn, sekä sydämeni halusta että siksi että voin. Jos kerran englantilaiset minua näin rakastavat, varmasti he maksavatkin hyvin. Ja siltä se vaikuttaa, olen oikein tyytyväinen Salomonin minulle neuvottelemiin sopimuksiin.

Hyvä ystävä, pitäisiköhän sinunkin kenties suunnata tänne? Tiedän, ettei niin tapahdu, ei ainakaan lähiaikoina. Mutta jos vielä joskus sattuisimme työskentelemään Lontoossa yhdessä, mikä riemu se sydämelleni olisikaan.

Oli nimittäin niin kovin haikeaa erkaantua sinusta. Vaikka oli viimeinen päivä ennen lähtöäni, tapaamisemme oli kiireetön ja rauhallinen, aivan kuin meillä olisi ollut kaikki maailman aika. Olit hilpeällä tuulella. Hauska ja nokkela niin kuin aina. Kerroimme toisillemme kaskuja. Söimme hyvin, ja joimmekin. Kantapaikassamme meitä palveltiin kuin kuninkaallisia. Oikeastaan kokonaan unohdin, että olin lähdössä.

Vähitellen valo ikkunoiden takana alkoi kuitenkin vähetä. Jäähyväisten aika oli tullut, niin kovasti kuin olimmekin yrittäneet sitä lykätä. Ja niinhän siinä kävi, että silmämme kostuivat, meidän molempien. ”Hyvästelemme toisemme nyt luultavasti viimeistä kertaa”, sinä sanoit, enkä miettinyt sitä sen enempää, siltä minustakin sillä hetkellä tuntui.

Seuraavana aamuna tien päällä, vaunujen kuljettaessa meitä tuskastuttavan hitaasti kaupungista poispäin, sanasi palasivat mieleeni. Melkein suutuin. Miten niin viimeistä kertaa? Miksi ajattelet, että papa Haydn olisi kuolemassa? Tietenkään en enää ole mikään nuorukainen, mutta eihän terveydessäni ole mitään vikaa. Päinvastoin, useimpiin ikätovereihini verrattuna tunnen olevani erinomaisessa kunnossa. Ja nyt kun olen vapaa, sydämenikin on nuori.

Kesti pari päivää tajuta, ettet ehkä puhunutkaan minusta. Tarkoititko sittenkin itseäsi? Kun nyt muistelen jäähyväistemme hetkeä, silmissäsi oli sellainen sävy.

Mutta jos sitten ajattelit niin, viittasitkin omaan poistumiseesi tästä maanpäällisestä elämästä etkä minun, niin minkä takia? Sinähän olet vielä käytännössä poikanen, ainakin verrattuna minuun. Olet keskellä elämäsi täyteyttä. Vaimosi on raskaana, teille on syntymässä lapsi, ja tämä lapsi jää eloon, rukoilen hänen puolestaan joka ikinen päivä. Mitä taas ammatilliseen elämääsi tulee, on selvää, että edessäsi on uusia menestyksiä ja suuria voittoja. Antaisin vasemman jalkani, jos osaisin säveltää sellaisia oopperoita kuin sinä.

Seistessäni siellä laivan kannella ajattelin kuolemaa. Vaikken varsinaisesti pelännyt, meren mykkyys nosti mieleen tummia ajatuksia. Muistelin viimeaikaisia puheitasi. Olet puhunut kuolemasta epätavallisen paljon. Nimenomaan omastasi, ikään kuin sinulla olisi jokin aavistus sen lähestymisestä. Sanoit kerran, ettet pelkää kuolemaa. Että se sinusta tuntuu pikemminkin lempeältä ystävältä, jonka kohtaamista odotat. Nyökyttelin, sillä niinhän asia on – kun Jumalan tahto tapahtuu, se tapahtuu, ja sen jälkeen meitä odottaa iankaikkinen elämä.

Mutta rakas ystäväni, ei myöskään ole mitään syytä kiirehtiä kuolemaa kohti. Ei varsinkaan sinun kaltaisesi jumalaisen neron, joka jokaisella viivastolle kirjoittamallaan nuotilla sulostuttaa astetta tavallisempien kuolevaisten vaellusta täällä maan päällä. Hyvä Wolfgang, ota siis vastaan Papa Haydnin vilpitön neuvo ja sysää syrjään tuollaiset ajatukset, jos niitä peruukkisi alla pyörii. Keskity elämään ja musiikkiin.

Oveeni koputettiin, joudun nyt rientämään. Englantilaiset odottavat, edessä on jälleen yksi illallinen. Voi kun ymmärtäisin heidän kielestään enemmän. Tai ymmärtäisin siitä edes jotain. Mutta ei auta itku markkinoilla, ja kun kauppa kuitenkin käy, kaikkihan on mainiosti.

Voi hyvin, ja välitä terveiseni tutuille. Kirjeesi tavoittavat minut osoitteessa 18 Great Pulteney Street.

Sinun,

Joseph