A. H. - Suutarin lapsilla ei ole kenkiä

  • Kulttuuri
2.2.2022 9.48

Luin Roope Lipastin kirjoittaman kirjan Jälkikasvukausi (2019). Kirjassa Elias-niminen poika elää teini-ikäisen kiireistä elämää koulutehtäviä, siivousta sekä nukkumista vältellen ja tyttöystävän kanssa kaupungilla hengaillen. Kirjassa käsitellään murrosikäisen nuoren ja tämän perheen suhdetta sekä nuoren henkistä myllerrystä huumorin keinoin. 

Elias on perheensä keskimmäinen lapsi. Hänen isosiskonsa on ollut murrosikäisenäkin varsin helppo tapaus, minkä vuoksi Eliaksen voimakas murrosikä muuttaa perheen dynamiikkaa. Herttaisesta pojasta tulee kuin yön yli ovia paiskova ja kirjoileva teini. Elias on kotona omaan huoneeseensa sulkeutuva, mutta sosiaalisesti aktiivinen omissa piireisään koulu- ja skeittarimaailmassa. Kirjassa on minäkertojana Eliaksen isä, minkä vuoksi kirjassa esitetty näkökulma on kodin sisältä. 

Eliaksen isä provosoituu toisinaan Eliaksen ja tämän tyttöystävän käytöksestä, mutta myös rauhoittuu varsin nopeasti verstaaseensa lukkiutumalla. Eliaksen äiti Pia on Eliaksen isää johdonmukaisempi ja uskottava kasvattaja, vaikka isä kirjoittaa työkseen lasten ja nuorten kasvatusoppaita. Tämä ristiriita on yksi kirjassa esiintyvän huumorin taustatekijöistä. Eliaksen tyttöystävä Emma ja pikkuveli Juuso ovat kirjassa sivuhenkilöitä.

Kirjan juoni etenee täysin aikajärjestyksessä, ja tarinat sijoittuvat yhden vuoden ajalle. Vuoden aikana ehtii tapahtua kaikenlaista, mutta tärkein juonenkäänne sijoittuu kirjan loppupuolelle. Muutamaa vuotta nuoremman pikkuveljen tullessa murrosikään Elias alkaa yllättäen rauhoittua, ottaa vastuuta ja muuttuu yhteistyökykyisemmäksi vanhempiensa kanssa.

Kirjassa on monia hauskoja kohtia. Parhaiten minuun purivat Eliaksen isän pohdinnat verstaassaan veistämiensä eläinten moninaisista tavoista hoitaa poikasiaan. Kirjan huumori perustuu moneen eri osa-alueeseen. Osa huumorista tulee Eliaksen koomisista tempauksista, osa juontaan juurensa stereotyyppisen teinin malliin ja osa tulee Eliaksen isän pohdinnoista. 

Minussa kirjan huumori herätti aika ajoin myötähäpeää, mutta myös oivalluksen omasta helposta teini-iästäni. Kirjan luettuani koen pystyväni ymmärtämään elämässään epäonnisempia valintoja tehneitä ikätovereitani, sillä en aina itse suoraan samaistu heidän elinpiiriinsä tai kokemuksiinsa. 

  • Otaniemen lukio